Reissuja ja juoksutaukoja - vuosi 2022 pakettiin

Ällistyttävän aikaisin - viime vuosiin verrattuna - tulee nyt vuosikooste viime vuodesta. Monena vuonna en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa koostetta, tai sitten olen halunnutkin ottaa vähän etäisyyttä edelliseen vuoteen ennen sen summaamista ja kooste on tullut kirjoitettua vasta joskus maaliskuussa. Nyt voisi todeta, että vuosi 2022 oli kyllä tapahtumarikas, mutta pohjavireeltään sen verran seesteinen, että sen voi jo tässä kohtaa paketoida tämän postauksen myötä. 

Viime vuonna tuli - parin hiljaisemman koronavuoden jälkeen - matkailtua jonkin verran, kun takana oli kolme koronarokotusta ja matkailun rajoitukset pääosin poistuneet. Tämän koosteen teemana on siis juoksun lisäksi matkailu.

Vuosi 2022 alkoi varsin alavireisesti. Kilpirauhasen liikatoiminnan lääkitys päättyi loppuvuonna 2021 ja noin kahden kuukauden ajan siitä kilpirauhasarvot laukkasivat kohti liikatoimintaa. Arvojen nopea muutos toi mukanaan rajut liikatoiminnan oireet, vaikka arvot pysyivätkin viitteiden sisällä. En tiennyt, että noin voi käydä, ja olisi varmasti helpottanut oloa, jos olisin saanut kuulla, että oireet voivat johtua tosiaan siitä, että arvot ovat nopeassa muutoksessa. Normaalisti terveellä arvojen muutos on hyvin vähäistä, kun taas minulla arvot muuttuivat todella paljon vain muutaman kuukauden aikana. Helmikuun lopulla arvot vihdoin tasaantuivat ja samalla oireet jäivät pois. Liikatoiminta ei siis palannut, vaan kilpirauhaseni rauhoittui ja en joutunut enää kärsimään sairauden tai sen lääkityksen aiheuttamista ongelmista.

Samaan syyssyyn tammikuussa jouduin vielä hampaanpoistoon ja poistokuoppa tulehtui eli sain ns. alveoliitin. Jouduin syömään noin kolmisen viikkoa särkylääkkeitä, ennen kuin kuoppa alkoi vihdoin parantua. Oli aika raju kokemus. Vuosi alkoikin pitkillä juoksutauoilla. 

Helmikuun viimeiseksi viikoksi matkustimme Ylläkselle viettämään hiihtolomaa. Olin epävarma, jaksaisinko sairastelujen myötä juuri siellä liikkua, mutta onneksi olo alkoi kohentua juuri sopivasti reissuun. Ulkoilin matkalla joka päivä ja patikointikilometrejä kertyi kivasti. Itsehän en osaa lasketella enkä juuri hiihtääkään, joten liikuin vain ilman suksia. Reissun kokokohtiin kuului lumikenkien kokeilu ja niillä Pirunkurun ponnistuksen tarpominen. Talvinen Lappi oli hieno kokemus, en ollut sitten teini-iän siellä käynytkään. 

Maaliskuun alusta pystyin vasta aloittamaan säännölliset juoksuharjoittelut. Kun kilpirauhaslääkityksen myötä oli joutunut lenkkeilemään ikään kuin käsijarru päällä, niin nyt oli parin vuoden jälkeen normaalitilanne juoksun suhteen. Kunto oli tietysti painunut alemmas ja lihaskato vaikuttaa sekin juoksuun, mutta parin vuoden tauon jälkeen pystyin vihdoin treenaamaan täysipainoisesti. Keväällä juoksin ensin ensimmäisen 20 kilometrin lenkin sitten vuoden 2019 ja siitä matkat vielä pitenivät. Ensimmäinen noin pitkä lenkki oli todella raskas, mutta yllättävänkin nopeasti palauduin siitä ja seuraavat pitkikset menivät jo helpommin.

Pääsiäisenä tuli piipahdettua Lontoossa, jossa kevät oli paljon Suomea pidemmällä. Muutaman päivän reissulla oli lenkkarit mukana ja käytiin aamulenkillä Hyde Parkissa. Hiukan tuo reissu, vaikka lyhyt olikin, toi lisäkuormitusta huhtikuulle ja lyhensin hiukan suunnitellusta juoksuohjelmasta lenkkejä, jotta olisi ollut enemmän aikaa palautumiselle.

Olimme miehen kanssa ilmoittautuneet Kainuu Trailille, jossa heinäkuun alussa olisi minun ollut tarkoitus juosta 38 kilometrin polkujuoksu. Sitä silmällä pitäen juoksuohjelmassa oli toukokuun lopussa 30 kilometrin pitkis poluilla. Harjoituslenkki oli vuoden pisin ja tietysti rankin treeni, mutta pystyin juoksemaan 32 kilometrin lenkin ja olin todella iloinen saavutuksesta. Se kertoi, että kilpirauhassairaus oli takanapäin ja olin päässyt taas juoksukuntoon!

Kesäkuun alkupuolella olisi ohjelmassa ollut toinen tuollainen selvästi pidempi harjoituslenkki, mutta se jäi tekemättä, kun toinen jalkani kipeytyi. Kävin lääkärissä, kun parissa viikossa jalka ei tullut paremmaksi ja sain diagnoosiksi plantaarifaskiitin. Siitä ei pahemmin tullut blogiin kirjoiteltua, kun juoksutavoitteet menivät mönkään toisesta syystä... Kesäkuun lopussa sairastuimme miehen kanssa molemmat koronaan ja siinä meni kohtaa Kainuu Trailista tuli DNS.

Koronatauti ei tullut mielestäni kovin pahana, mutta olin selvästi kipeämpi kuin normiflunssassa. Noin viikon sairastamisen jälkeen oireet alkoivat väistyä, mutta minulle jäi sitkeä yskä, joka vaivasi lopulta yli kaksi kuukautta! :( Tuohon tulikin sitten ensin pidempi yhtäjaksoinen juoksutauko ja sitten vielä pidempi ajanjakso, jolloin en pystynyt treenaamaan kuin korkeintaan puolitehoilla.

Kesäloma meni kivasti onneksi, sillä normaaleissa arjen toimissa ja kevyessä liikunnassa yskä ei vaivannut, mutta juoksulenkeillä kävin harvakseltaan ja hissuksiin. Lomalla tuli reissattua pari päivää Ahvenanmaalla ja käveltyä kiva luontopolku saaren pohjoisosassa. Kotimaisemissa suppailtiin Härmälän rotkolle ja melottua tuli myös Päijänteen kansallispuistossa ihanaan Kelventeen saareen. Loman lopuksi tuli vielä piipahdettua Tallinnassa, jossa sielläkin tuli testattua kaupungin juoksupolkuja ja hiekkaranta. Jos alkukesä meni koronataudin myötä vähän hiljaisesti, niin loppukesään tuli sitten reissattua senkin edestä!

Alkusyksystä laitoin lapun rintaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Turun seudun polkujuoksusarja elvytettiin parin koronavuoden tauon jälkeen Turku Trail Challengen myötä. Syksyllä oli neljä polkujuoksucupin osakilpailua, joissa kaikissa juoksin seitsemän kilometrin kisan. Kunto ei tuossa kohtaa ollut paras mahdollinen ja kisat olivat tuloksellisesti aika meh. Parasta olikin nähdä paikallisia polkujuoksukavereita ja päästä kisafiilikseen pitkästä aikaa. Kirjoittelin kisarapsat jokaisesta osakilpailusta:

Luolavuoren luukutus

Runosmäen revittely

Suikkilan suttaus

Mälikkälän mätkäys

Vaikka viime vuonna tuli tosiaan reissattua, vuoden matkailukohokohta on selkeä; Madeiran matka loka-marraskuun vaihteessa. Koronavuosina olisin halunnut Madeiralle jo useamman kerran, matkakin oli kerran vai peräti kahdesti varattuna, mutta peruuntui. Olikin mahtavaa päästä vihdoin vihreälle saarelle, johon oli rakastunut aiemmilla reissuilla. Madeira oli juuri niin elämyksellinen kuin muistinkin, ja saarta tuli reissattua ristiin rastiin. Matkan innoittamana tuli myös blogattua ahkerasti ja reissupostauksia kertyikin jonkin verran:

Intro Madeiran levadoihin: patikointi Balcoesin näköalapaikalle
Levada do Caldeirao Verde - patikointi vihreään kattilaan 
Ponta de Sao Lourencon patikointi Madeiran itäkärjessä 
Porto Monizin merivesialtaat - hieno päiväretkikohde 
Pico do Arieiro ja Madeiran korkeimpien huippujen patikointi - joka jäi kesken! 
Levada do Alecrim & Lagoa do Venton kiertoreitti 

Alkusyksyn polkujuoksukisojen myötä juoksukunto nousi taas, mutta Madeiran matkan jälkeen tuntui, että juoksuinto ei ollut enää kovin korkealla. Vietin enemmän aikaa tietokoneella Valheim-pelissä kuin lenkkipoluilla. Loppuvuoden ainoana tavoitteena oli juosta täyteen tuhat vuosikilometriä. Se täyttyikin joulukuun alkupuolella. Sen jälkeen hölkkäilin vuoden loppuun täysin ilman tavoitteita.

Juoksuvuosi 2022 oli juoksutaukojen katkoma ja kesän pääkisa jäi väliin koronataudin vuoksi. Olin iloinen kevään onnistuneesta harjoituskaudesta, joka huipentui kolmenkympin polkujuoksuun. Toukokuu erottuukin viime vuoden juoksukuukausissa kovimpana treenikautena todella pitkään aikaan. Useampia satasen kuukausikilometrejäkin tuli juostua, mutta vastapainona on sitten tosiaan noita kuukausia, jolloin juoksua kertyi vain muutaman lenkin verran. Juoksuja kertyi yhteensä 1051 kilometrin verran, mutta kilometrit jakautuivat vuoden mittaan kovin epätasaisesti.

P.S. Tässä postauksessa vain muutama edustava kuva viime vuodelta. Kun kävin läpi kuvakirjastoja, löysin huomattavasti enemmän ei niin edustuskelpoisia kuvia. Sellaisia, joista kuvanottohetkellä olen todennut, että juu, en todellakaan julkaise tuota. Ja nyt julkaisin ne instassa. :D Muistetaan nauraa itsellemme tänäkin vuonna!

Blogi 5 vuotta! Ala- ja ylämäkiä matkan varrelta.

Blogi täytti viikko sitten jo viisi vuotta! Unohdin luonnollisesti asian kuten kaikki aiemmat blogisynttärit. Mutta halusin kuitenkin hiukan reflektoida näitä blogivuosia ja tilannetta nyt, kun havahduin synttäreihin. Kokosin tähän postaukseen blogitaipaleen ilonhetkiä ja aallonpohjia näiltä vuosilta.

Aloitin blogin syksyllä 2015. Olin juossut kesällä 2014 puolimaratonin ennätykseni, mutta keväällä 2015 törmäsin motivaatiopulaan. Puolimaratonin ajan parantaminen ei enää motivoinut minua harjoittelemaan, sillä olinhan jo saavuttanut kahden tunnin alituksen enkä tainnut oikein keksiä toista yhtä motivoivaa tavoitetta puolikkaalle. Käänsin katseeni maratonille. Ajatus kokonaisesta maratonista kuitenkin hirvitti ja itseäni tsempatakseni tein projektista julkisen blogin myötä. Kaikki meni kuitenkin hienosti, ja ensimmäinen maraton onkin jäänyt mieleen yhtenä hienoinpana juoksukokemuksenani.

Alkuvuonna 2016 bloggailin innolla ja juoksu kulki mainiosti. Maratonin jälkeen olin elämäni kunnossa ja oletuksena oli, että juoksu kulkisi kuin siivillä kohti auringonlaskua ja seuraavia juoksukisoja. Toisin kuitenkin kävi. Jokin hyvin pieni asia meni pieleen yhdellä lenkillä alkukesästä 2016 ja satutin polveni. En olisi tuolloin voinut uskoa, että tuosta seuraisi juoksu-urani toistaiseksi pisin telakka. Polvivaiva ei sinällään estänyt juoksuja, mutta se johti selkävaivaan, joka vei minut todella kivuliaaksi ja huonoon kuntoon. Vieläkin harmittaa, että kärsin vaivan kanssa kuukausia ilman toimivaa hoitoa, kunnes älysin mennä kiropraktikolle, joka sai vähitellen selän hoidettua kuntoon. 

Vuosi 2017 alkoi epävarmoissa merkeissä, sillä pystyin juoksemaan hädin tuskin kilometrin mittaisen matkan. Mutta siitä alkoi kuntoutus, josta olen syystäkin ylpeä. Kävin salilla ja jumppasin ihan kiukulla, ainoana motivaattorinani päästä taas kunnolla juoksemaan. Juoksumatkoja ei uskaltanut pidentää liian nopeasti ja tahkosin samoja lyhyitä lenkkejä. Siitä lähti sitten ajatus kokeilla polkujuoksua. Suuntasin kovia kokeneen kroppani kanssa pehmeille poluille, osallistuin lähes ilman mitään kokemusta elämäni ensimmäiseen polkujuoksukisaan - ja jäin pahasti koukkuun. Olin löytänyt uuden suunnan juoksuharjoitteluuni ja nautin täysin siemauksin elämyksellisistä polkulenkeistä. Siinä sivussa kuntouduin taas hyvään juoksukuntoon.

Suunnittelin elämäni toista kokomaratonia alkukesälle 2018 ja käynnistin Juoksuhaaste 2018:n hyvällä fiiliksellä. Tavoitteita oli vaikka millä mitalla. Mutta sitten tapahtui elämä. Erosin pitkästä, yli 11 vuoden suhteesta ja muutin nopealla aikataululla pois yhdessä hankitusta kodista. Voin kevään ajan henkisesti hyvin huonosti ja juoksut jäivät märehtimisen jalkoihin. Toisesta maratonistani tulikin ensimmäinen DNS-merkintä kisakalenteriini. Tuosta aallonpohjasta nousu oli kuitenkin vähintään yhtä nopea kuin romahdus sinne oli ollut. Kesällä sain ryminällä takaisin elämäniloni ja juoksuintoni, ostin oman asunnon ja syksy oli juoksujen kannalta hienoa aikaa. Kipittelin Mennään metsään -yhteislenkeillä, osallistuin polkujuoksukisoisin ja polkaisin käyntiin #omamarrasputki -haasteen. 2018 oli muutosten vuosi tunteiden vuoristoradalla, mutta lopulta kuitenkin reippaasti plussan puolella.

Sitten päästäänkin viime vuoteen ja elämäni kovimpaan juoksuvuoteen. Elämäni näytti olevan mallillaan ja jo alkuvuonna aloin silmäillä pitkiä polkukisoja maratonkiilto silmissäni. Vuosi ei kuitenkaan pyörinyt vain yhden kohokohdan ympärillä, vaan kirmasin elämyksestä toiseen. Lähdin yksin juoksulomalle ja nautin aivan valtavasti polkujuoksuista Gran Canarian karussa vuoristossa. Keväällä hurahdin tosissani pistesuunnistukseen ja poukkoilin ympäri Turun seutua rastilta toiselle Turku Street-O:n kevätsarjassa. Syksyn alkuun asetettu kauden päätavoite, polkumaraton Nuuksio Classicilla 2019, meni sekin lähdöstä maaliin hyvällä fiiliksellä. Elämysvuoden kruunasi loppusyksyn patikointimatka Italian Dolomiiteille. Kuntoiluelämysten mukanaan tuoman endorfiinipöllyn lisäksi olin muutenkin aika pää pilvissä. Tammikuussa tapasin Dolomiittien matkakumppanini, ja tuo ihmissuhde vielä lisäsi viime vuoden erityisyyttä. 

    

Viime vuonna saavutin paljon juoksurintamalla. Vuoden vaihteessa hiukan hämmästelin, miksi tämän vuoden suunnittelu ei tuntunut oikein mielekkäältä. Toisaalta tunsin oloni väsyneeksi ja toisaalta mietin, etten haluakaan toistaa samoja juoksujuttuja kuin aiempina vuosina, kaipaan jotain uutta. No, sittenhän tämä vuosi menikin mullin mallin koronan myötä. Vasta loppukeväästä tajusin itse, että kropassani on jotain pielessä ja testit paljastivat kilpirauhasen liikatoiminnan. Samalla vuodenvaihteessa alkanut väsymys ja hermoston ylikuormitustila saivat selityksen. Kummallinen yhteensattuma, että korona ja kilpirauhassairaus osuivat samaan vuoteen. Tänä vuonna multa jäi ensimmäistä kertaa 8 vuoteen juoksematta Paavo Nurmi Marathon ja toistaiseksi kaikki muutkin juoksutapahtumat. Se, että koronan vuoksi lähes kaikki peruttiin, on tietysti hälventänyt harmia siitä, että liikatoiminnan vuoksi en ole pystynytkään juoksemaan.  Kilpirauhassairaus ja lääkitys ovat vieneet juoksukuntoa alas, mutta silloinhan suunnan täytyy myös jossain vaiheessa kääntyä ylöspäin, eikö niin.

Jos piirtäisin graafin näistä viidestä vuodesta, niin siinä olisi melkoisia ala- ja ylämäkiä. Tasaista ei ole ollut! Mutta aina alamäen jälkeen jalka on taas noussut seuraavalle huipulle, ja siinä matkan varrella on myös tullut mukaan jokin ihan uusi ja innostava juttu. Maratontreeneistä polkujuoksuun, juoksulomasta pistesuunnistukseen, juoksusta löytyy uusia puolia, kokemuksia ja elämyksiä! Toivottavasti niitä on tiedossa jatkossakin!

Joulumuisto

Kolme vuotta sitten jouduin juoksu-urani pisimmälle juoksutauolle. Kärsin koko 2016 syksyn sitkeästä selkävaivasta, enkä pystynyt juoksemaan koko marraskuussa ollenkaan. Koko selkävaivasaagan voi lukea tästä postauksesta. Joulukuu alkoi kohdallani kahden viikon sairaslomalla ja olin rankan syksyn jälkeen todella poikki. Mutta joulun lähestyessä alkoi näkyä myös toivoa paremmasta ja joulukuussa aloitin hyvin varovasti taas kokeilla juoksua.

22.12.2016 juoksin Garmin Connectin mukaan 1,2 kilometrin lenkin. Tiesin, etten pystyisi selän kipeytymättä juoksemaan kuin noin kilometrin. Pysäytin siis kelloni tuossa 1,2 kilometrin kohdalla. Ja sitten, ikään kuin salaa, juoksin vielä vähän lisää. Aika höpsöä, mutta toisaalta myös aika rankkaa. Olisin palavasti halunnut juosta kunnolla ja kivutta. Ja samalla ymmärsin, että edessäni olisi vain yksi tie. Minun olisi kuntoutettava itseni, jotta pystyisin taas juoksemaan ja elämään. Osin sama asia.

Tuosta lenkistä alkoi pitkä tie. Kävin useampaan kertaan kiropraktikolla. Kävin fysioterapeutilla ja tein fyssarin neuvomia liikkeitä lähes päivittäin. Kävin kaksi kertaa viikossa salilla, vaikka se oli välillä tylsää ja usein työlästä. Ja pikkuhiljaa kuukausien kuntoutuksen myötä pystyin taas juoksemaan.

Tämä vuosi on ollut erilainen kuin mitkään aiemmat. Kuten tietysti joka vuosi. Tämä on ollut hieno vuosi ja ehkä elämäni toistaiseksi kovin juoksuvuosi. Olen pystynyt juoksemaan ympäri vuoden. Kolmessa vuodessa olen kulkenut pitkän matkan, ja olen nykyään paljon tyytyväisempi elämääni kuin tuolloin. En iloitse siitä, että jouduin olemaan pitkään telakalla tuolloin. Mutta olen iloinen siitä, että selvisin takaisin kuntoon ja osaan nykyään arvostaa juoksuakin enemmän. Se on lahja, osata arvostaa sitä, mitä on.

Tuolla kolmen vuoden takaisella lenkillä kuuntelin Raskasta joulua -levyä, ja sieltä kappaletta Julen är här. Tuo biisi vie minut edelleen suoraan takaisin tuon ajan fiiliksiin. Siihen epätoivoon, jota tunsin, kun selkävaiva teki minusta puoliramman. Mutta ennen kaikkea siihen toivoon, joka joululoman ja pikkiriikkisten lenkkien myötä minussa heräsi. Nyt kun kuuntelen lenkillä tuota kappaletta, se täyttää minut riemulla. Kertosäkeen alkaessa voin nopeuttaa tahtia ja juosta kovaa ja nauttia siitä, että juoksu on osa eläämääni ja pystyn juoksemaan.

Tämän joulumuiston myötä, oikein lämpöisää ja toiveikasta joulua sinulle, lukijani!

Patikointia Dolomiiteilla: Lago di Sorapis ja pelkojen kohtaamista

Ensi alkuun varoitus: tämä reitti oli huikean hieno kokemus ja elämys, mutta tämä patikointitarina on myös kertomus siitä, miten korkeanpaikankammoinen polkujuoksija ei ihan tajua mihin on ryhtymässä. En missään nimessä suosittele tätä reittiä korkeanpaikankammoiselle, paitsi jos on yhtä hullu kuin allekirjoittanut ja haluaa todella siedättää kammoaan. Tarina on myös aika pitkä, ja sisältää reittikuvauksen lisäksi runsaasti jännittyneitä fiiliksiä ja itsensä voittamista.

Tl;dr: katso edes kuvat, sillä maisemat olivat häkellyttäviä!

Lago di Sorapis - mitä, miksi ja miten?

Dolomiittien patikointireittejä suunnitellessa Tre Cimen kierros nousi esiin ”must see” -kohteena, mutta toisen patikoinnin valinta oli oikeastaan hetken mielijohde. Dolomiittien alueella ja Cortina D’Ampezzon lähettyvillä olisi ollut paljon näkemisen arvoisia reittejä. Lago di Sorapis löytyi jonkin patikointiblogin kautta ja muutaman kuvan jälkeen olin myyty. Dolomiiteilla on toinen toistaan hienompia järviä, mutta Sorapis viehätti erityisesti parista syystä. Ensinnäkin järven vesi on omituisen väristä, samean turkoosia, kuin hammastahnaa. Ja toisekseen järvellä ei olisi odotettavissa sellaista tungosta kuin niissä paikoissa, joissa järven rantaan pääsee helposti vaikka turistibussilla. Sorapikselle pääsisi vain patikoimalla yhteen suuntaan noin kuuden kilometrin matka. Reitissä oli vain yksi mutta, siinä tulisi olemaan korkeanpaikankammoiselle aika jänniä paikkoja.

Lukemassani blogikirjoituksessa neuvottiin tekemään edestakainen patikointi Passo Tre Croci – Lago di Sorapis vaellusreittiä 215. Paluumatkalle oli tarjolla myös toinen reittivaihtoehto, vaellusreitti 216, jota varoiteltiin fyysisesti rankaksi, mutta maisemiltaan huikean palkitsevaksi. Päätimme mennä fiiliksen mukaan; jos Sorapis-järvellä tuntuisi, että rankempi paluureitti tuntuisi mielekkäältä, niin sitten tekisimme paluun reittiä 216. Päädyimme tekemään juurikin niin, että menomatka kuljettiin reittiä 215 ja paluu reittiä 216.

Tätä reittikuvausta ei löytynyt mistään saatavilla olevasta vaellusoppaasta, mutta blogeista löytyi summittaisia reittikuvauksia ja suositus ostaa kunnon kartta. Tabaccon vaelluskarttasarjasta osa 3, Cortina d'Ampezzo e Dolomiti Ampezzane kattaa paitsi Sorapiksen alueen vaellusreitit, myös suurimman osan Cortina d'Ampezzon lähialueista. Vaikka viralliset vaellusreitit on Dolomiiteilla merkitty hyvin maastoon, oli tällä reitillä muutama paikka, jossa piti myös tutkia karttaa, joten suosittelen hankkimaan kyseisen kartan! Sen avulla on hyvä suunnitella patikointeja ja näkee missä mennään, ja saa hyvän kokonaiskuvan alueen vuorista ja laaksoista. Jos karttaa ei ehdi tilata ennakkoon, niin Cortinan turisti-infosta voi ostaa näitä samoja karttoja!

Patikointi Sorapis-järvelle reittiä 215

Passo Tre Crocin parkkipaikalta alkava vaellusreitti 215 lähti liikkeelle hevoslaitumen läpi. Hevoset eivät patikoijista juuri piitanneet, mutta niiden jätöksiä piti väistellä, kunnes vaellusreitti siirtyi leveälle polulle metsikköön. Silloin tällöin puiden lomasta avautui vuoristonäkymä, ja jonkin ajan kuluttua myös Tre Cimen huiput näkyivät aika-ajoin kauempana koillisessa.

Parin kilometrin patikoinnin jälkeen vastaan tuli iso maanvyöry, joka oli ilmeisesti viime vuonna vienyt mennessään paitsi vaelluspolun, myös kaiken muun tiellään olleen. Kivivyöryt ovat ilmeisen yleisiä noilla seuduin, mutta tapahtuvat lähinnä keväällä sulamisvesien pehmittäessä maa-ainesta. Pian kivikkoisen vyöryn jälkeen ohitimme kallioseinää alas tulevan pikku puron ja vesiputouksen. Lokakuun lopussa purossa oli hyvin vähän vettä, mutta reittikuvauksista selvisi, että keväällä puroa voi olla vaikea ylittää kuivin jaloin.

Polku alkoi vähitellen nousta ja samalla maisemat itään päin alkoivat avartua. Muutama tiukempi nousu laittoi hiukan puuskuttamaan, mutta enemmän vedin henkeä siinä kohtaa, kun polun vasemmalta puolelta alkoi rinne jyrkentyä ja pudotus suureta. Tiesin reittikuvauksista, että polulla tulisi olemaan muutama kohta, jossa mentäisiin kapealla reunuksella vuorenrinteellä ja että nuo kohdat tulisivat olemaan korkeanpaikankammoni kanssa vaikeita.

Ensimmäiset kapeat kohdat olivat jännittäviä, mutta lyhyitä. Pysähdyimme vetämään henkeä ja päästimme takanatulijoita ohi, kun yritin keräillä itseäni. Jälkeenpäin minua nauratti, että olin tuossa vaiheessa niin jännittynyt. En osannut aavistaa, mitä vielä olisi edessä...

Noin neljän kilometrin kohdalla reitille oli rakennettu metalliportaat, joiden avulla olikin helpompi nousta jyrkkä ja kivikkoinen rinne. Portaat olivat kaikin puolin tukevat ja turvalliset, mutta minua kyllä jännitti se, miten kauas alas portailta näkyi, ja pidin katseeni tiukasti ylärinteessä nousun aikana.

Alkuosalla vuoren varjossa kulkenut reitti kääntyi nyt lähes suoraan kohti keskipäivän aurinkoa ja rinteellä lämpö kohosi selvästi yli kymmenen asteen. Kaukana alempana kellastuneet lehtikuuset hekuivat auringonpaisteessa vihreitä havupuita vasten. Edessäpäin näkyi vaikuttavana kohoava pystysuora harmaa vuorenseinämä. Ja takanapäin maisema avautui pitkälle Misurinan laaksoon ja Tre Cimelle. Näkymät olivat upeat!

Edessä oli reitin etukäteen varoitelluin kohta. Noin 150 metrin matkalla polku olisi alle metrin levyinen ja kiertäisi vuoren seinää. Polun vieressä kiviseinä kohosi suoraan ylöspäin ja siihen oli ankkuroitu tukeva vaijerikaide, josta voisi pitää kiinni. Ja polun toisella puolella -  niin - siellä pudotus oli aivan yhtä kohtisuora.

Vedin henkeä kerran jos toisenkin. Pahinta oli, että heti alkuun polku teki mutkan eikä kiviseinän toiselle puolelle nähnyt, mitä kauheuksia siellä olisi luvassa. Mutta olin jo etukäteen tsempannut itseäni, että kyllähän nyt 150 metriä menisi vaikka silmät kiinni. Jostain syystä miesystäväni mielestä silmien kiinni pitäminen ei kuitenkaan ollut hyvä idea... :D Minua pelotti aivan vietävästi, mutta itse asiassa heti mutkan jälkeen eteneminen helpottui, kunhan piti katseensa tiukasti turvallisesti eteenpäin, ettei vain vahingossa olisi katsonut pudotukseen polun vierellä. Kuulemma oli hienon näköistä.

Polku itsessään oli hyvässä kunnossa ja tukeva maa- tai kalliopohjainen alusta. Sateella tai jäiseen aikaan en suosittelisi reittiä, mutta nyt se oli hyvinkin turvallinen. Silti olin todella helpottunut, kun osuus jäi taakse ja edessä oli enää helppo metsäinen osuus järvelle.

Lago di Sorapis lokakuun lopulla

Tiesin jo etukäteen, että kuivan syksyn jälkeen järvessä ei välttämättä olisi juuri ollenkaan vettä. Kauempaa näyttikin siltä, kuin koko järvi olisi kuivunut, mutta lähempää meitä kohtasi erikoinen näky. Vain järven toisella laidalla oli vettä, mutta vesi oli tosiaan maitomaisen haaleanturkoosia ja lähes yhtä hienoa oli, että järvi oli jäässä! Auringonpaisteessa lämpö oli kohonnut lähes 15 asteeseen, mutta järvi oli Sorapis-vuoren varjossa ja jäässä pitkälle iltapäivään.

Maisemat olivat jotenkin epätodellisia. Aivan vieressä kohosi teräväpiirteinen Sorapis-vuori, joka peitti taakseen auringon ja kohosi niin korkealle näkökentässä, että meinasi vähän huimata, kun katseen siirsi vuoren laelta alas järvenpintaan. Järven takana kohosi harmaa vuorenharjanne ja sen edessä kallion päällä kasvoi kelta-vihreää puustoa. Vaikka järvessä oli hyvin vähän vettä ja sen lähistöllä sijaitseva rifugio Vandelli oli kiinni, olin aivan valtavan iloinen, että olimme liikkeellä juuri tähän aikaan syksyllä. Saimme nauttia erikoisesta näystä luonnon rauhassa.

Olin jo menomatkan jännittävien osuuksien jälkeen todennut, etten halua palata samaa reittiä takaisin. Suurin osa muista reitillä kulkevista oli tekemässä edestakaista patikkaa reittiä 215, joten paluumatkalla saimme myös kulkea aivan omassa rauhassa. Olimme pysähdelleen paljon, mutta onneksi olimme myös liikkeellä aikaisin, ja vaikutti siltä, että meillä olisi hyvin aikaa paluumatkaan ennen auringonlaskua, vaikka polku 216 olisikin vaikeampi ja hitaampi kuin paluu takaisin samaa reittiä.

Paluu Sorapikselta reittiä 216

Järveltä palattiin pieni pätkä takaisinpäin, kunnes reitti 216 erkani polulta ylärinteeseen. Siitä matka olikin pelkkää ylämäkeä hyvän tovin. Nousu oli paikoin hyvinkin jyrkkää mennen ihan kiipeilyksi. Välillä noustiin loivemmin, mutta nousua yhtä kaikki. Kilometrin matkalle kertyi noin 300 metrin nousu ja sitä seuraavalla kilometrillä noustiin vielä 100 metriä lisää.

Alkuun kipuaminen oli fyysisesti raskasta, mutta polku kulki vuoristomäntyjen suojissa turvallisen oloisena. Maisema avautui vain taaksepäin, jossa takaoikealle jäävä Sorapis-järvi pieneni näkökentässä sitä enemmän mitä ylemmäs noustiin. Aurinko paistoi rinteelle ja oli kuuma! Rankkaa, mutta monin tavoin todella upeaa, kun niin selvästi näki taaksepäin, miten kauas alas nousun alku jäi.

Vähitellen alkoi kuitenkin hirvittää. Vuoristomännyt lakkasivat peittämästä näkymää oikealle ja vaikka polku loiveni, rinne, jossa kuljettiin, jyrkkeni. Oikean käden puolella rinne jatkui muutaman metrin näkyvissä ja sitten oli vain tyhjää. Jossain kaukana alapuolella kulki reitin 215 polku, mutta vuoren seinämä oli niin jyrkkä, ettei sitä näkynyt. Polku oli kivikkoinen ja rinteellä oli näkyvissä useiden kivivyöryjen jälkiä.

Olin aika peloissani. Ylärinteellä alkoi tuntua siltä, että reitin 215 jännittävät paikat olivat lopulta olleet aika helppoja tasaisen polun ja turvavaijerin ansiosta. Eniten mietitytti se, että tämän reitin kuvausta en ollut lukenut hirveän tarkkaan enkä oikein tiennyt, mitä tuleman pitäisi. Nousu oli ollut niin pitkä ja rankka, puhumattakaan siitä, että olimme taivaltaneet jo melkein kymmenen kilometriä, ettei takaisin päin kääntyminen olisi enää vaihtoehto.

Toistelin itselleni, että hyvin menee ja pitää vain jatkaa eteenpäin. Miesystävälle nousun fyysinen osuus oli ollut rankempi, mutta nyt hän joutui vuorostaan tsemppaamaan mua, kun yritin olla antamatta pelolleni valtaa. Jossain kohtaa tuolla ylärinteelläkin polku oli pienen pätkän tasainen ja uskalsin hetken kävellä rennosti, mutta enimmäkseen meno oli sitä, että hivuttauduin eteenpäin ylärinteeseen nojaten ja ottaen tukea kaikesta, mistä kiinni sain. Katsoin vain eteenpäin, en oikealla avautuvaan huikeaan näkymään.

Vihdoin olimme nousun laella, mutta siellä edessä oli uusi jännittävä tilanne. Mihin polku oikein jatkui, kun edessä näytti olevan pystysuora pudotus, ja nousun laen ylätasangolta ei johtanutkaan mitään polkua vuoren huippujen väliseen pieneen laaksoon? Minusta tuntui, että korkeanpaikankammoltani en pystyisi enää uuteen jännittävään paikkaan, olin jo aivan uupunut. Karttaa tutkittuamme totesimme, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin että polku jatkuisi ettenpäin kohdassa, jossa se näytti päättyvän pystysuoraan pudotukseen. Mitä ihmettä???

Helpotukseni oli suuri, kun miesystäväni lähti tutkimaan reittiä ja kertoi löytäneensä polun jatkon. Kyllä, se koukkasi jyrkänteen reunaa, mutta turvana olisi vaijeri ja pystysuora osuus jäisi saman tien selän taakse. Edessäpäin oli ylätasanko, jolle pudotus olisi korkeintaan muutamia kymmeniä metrejä. Polku oli kyllä kapea, melkeinpä pelkkä reunus kallioseinämässä. Mutta edessä ei näkynyt enää ollenkaan jännittäviä paikkoja ja tiesin, että vaijerista kiinni pitäen ei olisi mitään ongelmaa taiteilla eteenpäin eikä minua pelottanut enää yhtään. Tuossa vaiheessa kaikki jännitys purkautui valtavaan helpotukseen, sillä nyt tiesin, että edessä ei olisi enää pelottavia paikkoja.

Vuorten huippujen välissä oli pieni kivikkoinen ruohikkotasanko. Maisema oli aivan erilainen, kun kertaakaan ennen tällä vaelluksella. Tasangon toiselta laidalta avautui upea näkymä jyrkkien kallioseinämien välistä kaukana alempana levittäytyvään ruskan kirjomaan metsään. Edessä oli taas uudenlainen kokemus, sillä reitti kulki alaspäin kivikkoista sorarinnettä todella jyrkästi. Ylärinteessä oli tukipuita, joiden tarkoitus oli estää kivivyöryjä, mutta silti koko laskeutuminen oli käytännössä liukumista kivien välissä ja päällä alaspäin. Lyhyellä matkalla tultiin reippaasti alaspäin, ja vaikka kivikossa liukumisessa oli oma haasteensa, oli pätkä mielestäni vain hauska ja erilainen.

Viimeiset kilometrit takaisin Passo Tre Crocille olivat leppoisaa metsätietä ja pelkkää alamäkeä, mutta maisemat olivat edelleen hienot. Iltapäivä alkoi jo kääntyä illaksi ja viistosti paistava aurinko sai ruskan oikein hehkumaan! Alamäkeen lompsiminen meni jouhevasti ja pian edessä olivat taas hevoslaitumet.

Huh, mikä huikea elämys!

Matkaa kertyi yhteensä päälle 14 kilometriä, ja koska olimme pysähdelleet paljon, olimme reissussa kuutisen tuntia. Patikointi oli paikoin rankkaa nousua ja jännittäviä kohtia, mutta todellakin sen arvoista!

Paluumatkan jännittävimmät kohdat olivat vielä menomatkan pelottavimpia paikkojakin pahempia. Jälkeenpäin mietin, että olisin halunnut teleportata takaisin reitin 215 kapeimmalle kohdalle testaamaan, vieläkö pelkäisin. Tuntui ihan mielettömältä, että pystyin voittamaan pelkoni ja kulkemaan eteenpäin silloinkin, kun jokin osa mielessäni muuttui liskoaivoiksi ja halusi vain paeta. Ymmärsin, ettei pelon voittaminen tarkoita sitä, että lakkaisi pelkäämästä, vaan sitä, että menee eteenpäin ja pystyy toimimaan pelosta huolimatta. Olin aivan endorfiinipöllyssä tämän patikoinnin jälkeen. Olen vieläkin aivan häkeltynyt kokemuksesta, kun naputtelin tätä tekstiä. :D