Palailen vielä yhden postauksen ajaksi toukokuun lopun tunnelmiin ja Kolin vaellusreissuun. Tuo Herajärven pohjoispään kierros (matkakertomuksen osa 1 ja osa 2) oli mun ensimmäinen "oikea" vaellus. Aikasemmin olen tehnyt vain päiväpatikoita, eli nyt olin ensimmäistä kertaa yön yli vaellusreissulla. Maasto Kolilla oli rankka, mutta reissua kevensi se, että olimme etukäteen varanneet yöpymiset vuokratupiin ja maatilamajoitukseen.
Unihäiriöisenä uudessa paikassa nukkuminen on aina vähän vaikeaa ja nyt kun oltiin joka yö uudessa paikassa se oli erityisen vaikeaa. Makuupussi ja vähän epämääräisempi ympäristö ei auttanut asiaa. Tällä reissulla nukuin huonosti jo ennen lähtöä, koska ajo halki Suomen starttasi niin aikaisin aamulla. Ikolanaholla sain unta ehkä muutaman tunnin, mutta Kiviniemessä ja Ylä-Murhilla nukuin vähän paremmin. Hotellilla oli sitten täysi työ pysyä hereillä edes iltakuuteen, ja nukuinkin päälle 11 tunnin yöunet hotellilla. Silti reissun jälkeinen työviikko meni ihan zombina. En edes tajunnut, että lamauttava väsymys oli ihan univajetta, kun kuitenkin nukuin työ-öille normaaleja 7-8 tunnin unia. Ensimmäisenä vapaana aamuna koisin kuitenkin taas 11 tunnin unet, ja vasta sen jälkeen olo oli jälleen normaali. Varasimme noita vuokratupia ihan siksikin, että teltassa nukkuminen olisi ollut ihan mahdotonta mulle. Toisaalta olen ihan hotellireissullakin kärsinyt unettomuudesta, joten eihän sitä voisi koskaan lähteä minnekään, jos antaisi unihäiriön määrätä mitä voi tehdä.
Ensimmäisen yön jälkeen mulla oli kuitenkin aika huono fiilis. Vähän pelotti, että saanko ollenkaan nukuttua koko reissulla. Ja sekin vaikutti, kun majapaikassa ei ollut esimerkiksi käsien pesuun vettä. Käyn normaalisti joka ilta suihkussa ja käsiäkin tulee pestyä tiuhaan, niin nihkeä olo vaikutti fiilikseen negatiivisesti. Heti kun pääsi virtaavan veden luokse Myllypurolle pesemään käsiä ja naamaa, niin olo piristyi. Ja kun hikisen 16 kilometrin paikoinnin jälkeen pääsi kunnolla pesulle Kiviniemessä, niin tulihan se unikin siellä.
Etukäteen olin lukenut, että varsinkin Herajärven länsipuoli on rankka, joten maasto ei yllättänyt. Itäpuolihan tuntui suorastaan helpolta tuon länsirannan 16 kilometrin etapin jälkeen, eikä vaarojen kipuaminen ollut lainkaan niin rankkaa kuin olin etukäteen kuvitellut. Laskut ja niiden myötä tulleet polvikivut olivat sellaiset, joihin en osannut varautua. Lisäksi ennakkokäsitys meidän vauhdista oli turhan optimistinen, eli patikoinnin hitaus yllätti.
Rinkan paino myös vähän yllätti. Säätelin rinkkaa monta kertaa reissun aikana, ja ehkä viimeisenä päivänä pari tuntia ennen hotellia sain sen vihdoin asettumaan mukavasti. Hartiat olivat aika jumissa jo ekan vaelluspäivän jälkeen, mutta yläselän jäkitys helpotti matkan edetessä. Viimeisenä päivänä ruoista ja vedestä keventynyt kantamus ei tuntunut enää juuri missään, ja kärtinkin siskolta tavaraa mun rinkkaan, kun sisko alkoi jo vähän väsyä, mutta ei se mokoma suostunut luopumaan mistään...
Vaatetta oli mukana sopivasti ja kerrospukeutumisella pärjäsi hyvin. Ennen lähtöä tiputin vielä pari lyhythihaista yläosaa pois. Kiviniemessä pyykkäsin sitten ainoan lyhythihaisen, mutta se menikin loppureissun vaan aluspaitana, kun lämpötila oli sen verran alempi. Muokkasin pakkauslista-postauksen ajantasalle, ja merkkasin siihen myös, mitä tuli käytettyä.
Vaelluksella aamut olivat ihania. Join ulkona kahvia ja kävelin kulloisenkin majapaikan tiluksia pitkin autereisessa aamuauringossa. Tykkäsin myös nousuista ja tasaisista kävelypätkistä, joilla pystyi menemään omassa askelrytmissä. Tykkäsin kaffepausseista, meillä oli aina suklaata tai jotain muuta herkkua iltapäiväkahvin kanssa.
Vastasikohan tämä postaus otsikon kysymykseen? Eli tykkäsin ja en. Tykkään enemmän hotellissa majoittumisesta ja päiväretkistä, koska silloin saan nukuttua ja pääsen pesulle. Tykkään enemmän juoksusta ja patikoinnista pienen repun kanssa kuin useiden päivien vaelluksesta möhkälemäisen rinkan kanssa. Mutta tykkäsin kyllä tästäkin kokemuksesta, ja aina on kiva kokeilla jotain uutta.
