Painan enemmän kuin koskaan

                                                                                                            Kehonkoostumusmittaus saatu. 

En ole koskaan omistanut vaakaa. Olen tietysti punninnut itseäni perheenjäsenten luona, kavereilla, kuntosalilla, uimahallissa... Tiedän siis melko hyvin, minkä painoinen olen vuosien saatossa ollut, mutta en ole koskaan jaksanut olla niin kiinnostunut painostani, että olisin hankkinut vaa'an. Olen ollut koko ikäni normaalipainoinen, mutta painoni on vaihdellut useita kiloja aikuisiällä. 

Kun Bodymaja tarjosi mahdollisuutta käydä kehonkoostumusmittauksessa, tartuin tilaisuuteen. Painon lisäksi minua kiinnosti nimenomaan kehonkoostumus ja se, onko sairastamani kilpirauhasen liikatoiminta vaikuttanut siihen. 

Kehonkoostumusmittaus Bodymajan itsepalvelupisteellä

Kehonkoostumusmittaus mitattavan näkökulmasta on sen verran yksinkertainen tapahtuma, että ihmettelen, miksei kukaan ole jo aiemmin älynnyt tarjota Bodymajan kaltaista palvelua. Mittaus ostetaan netissä ja sen jälkeen mittauksessa voi käydä missä tahansa itsepalvelupisteessa, joita on kauppakeskuksissa ympäri Suomen. Bodymaja tarjoaa sivuillaan yhden mittauksen ostoa, kolmen kerran mittauspakettia tai vuoden mittauspakettia, jossa 12 kuukauden ajan voi käydä mittauksissa niin usein kun haluaa. Mielestäni parhaan hyödyn mittauksista saa, kun ottaa paketin, jossa voi käydä useamman kerran mittauksessa, niin näkee kehityksen kuukausien kuluessa. 

Tulokset näkyvät verkkosivuilla Oma Body -osiossa, jossa voi tarkastella jokaista mittauskertaa erikseen sekä vertailla mittausten tuloksia keskenään ja vaikka tulostaa mittaustulokset. 

Mittauksen teko Bodymajan ohjeilla oli helppoa. Ovi mittauspisteeseen aukesi tekstiviestikoodilla. Mittaus tehdään paljain jaloin ja pisteessä oli desinfiointipyyhkeitä jalkapohjien ja käsien desinfiointiin. Mittaus kestää vain minuutin ja sen jälkeen tulokset olivat luettavissa Oma Bodyssa. Mittaus itsepalvelupisteessä sopii hyvin kaltaiselleni ihmiselle, joka ei halua sitovia aikatauluja ja tykkää muutenkin käyttää itsepalvelupisteitä mm. kaupassa ja kirjastossa. 

Kehonkoostumusmittauksen tulokset

Kehonkoostumusmittaus oli pysäyttävä. Tiesin, että painoa on tullut, mutta olin silti ehkä vähän yllättynyt siitä, että painan enemmän kuin koskaan ennen. Olen edelleen normaalipainoinen, mutta ihan normaalipainon ylärajoilla. Pelkkä paino ei kuitenkaan vielä paljoa kerro ja pysäyttävintä olikin kehon koostumus. 

Kun sairastuin kilpirauhasen liikatoimintaan ja aloitin siihen lääkityksen, painoni nousi lyhyessä ajassa kilokaupalla. Se on lääkityksen yleinen sivuvaikutus. Liikatoiminta kiihdyttää elimistön toimintoja ja monet laihtuvat liikatoiminnalla. Toisilla vain ruokahalu kasvaa, mutta paino ei laske vaan saattaa jopa nousta, kun sairauden aiheuttaman väsymyksen myötä elämäntavat huononevat. Itse en laihtunut liikatoiminnalla, mutta kun sen lääkitys hidasti aineenvaihduntaani, lihoin reippaasti.

Toinen kilpirauhasen liikatoiminnan ikävä vaikutus on ollut lihasten heikentyminen. Sairaus syö lihasmassaa ja myös lääkitys voi aiheuttaa lihasten aineenvaihdunnan ongelmia. Lihaskadon huomasi selvästi kropassani jo noin puolen vuoden sairastamisen jälkeen. Naureskelimme miehen kanssa, että minusta oli tullut ns. laihaläski. Kropassani on aina ollut jonkin verran rasvaa, enkä ole koskaan näyttänyt perinteiseltä kestävyysurheilijalta. Silloinkin, kun juoksin kovia määriä, minulla oli selvästi rasvaa reisissä ja takamuksessa. Toki rasvan alla oli myös lihasta. Liikatoiminnan myötä huomasin, että kroppa jotenkin valahti. Lihas vaihtui läskiksi. :(

Keväällä, kun kilpirauhasen lääkityksen jälkeen aloin päästä taas jonkinlaiseen juoksukuntoon, huomasin, että vauhti on sairastamisen jälkeen hidastunut ihan huomattavasti. En ole tähän päivään mennessä saanut ihan kiinni siitä, miksi juoksuvauhti on niin selvästi hidastunut, mutta veikkaan, että lihasmassan muuttumisella rasvaksi on oma osuutensa asiassa. Jaloissani ei ole enää voimaa juosta kovaa. Kestävyyskunto ei ole kadonnut mihinkään, sillä jaksan edelleen juosta tuntikausia. Vauhti vain on noin 1-2 minuuttia hitaampi per kilometri kuin ennen sairastumista.

Kehonkoostumusmittaus kertoi, että rasvaprosenttini on turhan korkea. Ikäiselleni naiselle sopiva rasvaprosentti on 23-35%, ja minulla rasvaprosentti oli ensimmäisessä mittauksessa 37%. Se on huomattavasti korkeampi mitä odotin, mutta kertoo juurikin siitä, että kropassani on lihas vaihtunut läskiksi. Bodymajan tietopaketti rasvaprosentista kertoo aiheesta lisää. 

Lihasmassani oli normaalin rajoissa, mutta se saisi olla selvästi korkeampi. Omabodyn tuloksien tulkinta antoikin ohjeeksi painonpudotuksen niin, että lihasmassa saisi kasvaa ja rasvamassa pienetä. Erityisesti haitallisen sisäelinrasvan määrä oli kohdallani koholla. 

Mitä nyt aion tehdä?

Bodymajan tietopaketti kertoo, että "Rasvaprosentin parantamiseen tähtäävät elintavat eivät pidä sisällään pikadieettejä tai ihmelaihdutuksia. On tärkeää pudottaa painoa niin, että kilot lähtevät rasvasta, ei lihaksista." Fiksu neuvo, jota olen pyrkinyt hissukseen noudattamaan. 

Normaalipainoisena ei mielellään puhuisi laihduttamisesta, mutta haluaisin kyllä mieluummin painoni olevan lähempänä ihannepainoani kuin normaalipainon ylärajoilla. En halua lihoa enää yhtään lisää, sillä silloin joutuisin mm. uusimaan koko vaatevarastoni. Juoksuvauhdin hidastuminen entisestään haittaa vain vähän, mutta painavampana polveni joutuvat koville ja en kaipaa enää polvivaivoja, vaan haluaisin päästä juoksemaan terveenä.

Lihaskadon vuoksi kuntosalikausi olisi tarpeen. Aion panostaa siihen sitten, kun ilmat muuttuvat vielä kehnommiksi. Ruokavalion viilaus, noh, se ei ole vahvuuteni, sillä tykkään herkutella ja tykkään syödä hyvää ruokaa. Myös tunnesyömiseen sorrun aina välillä. 

Kävin syyskuun alussa ensimmäisen kerran kehonkoostumusmittauksessa. Kuukautta myöhemmin tehty mittaus kertoi, että olen matkalla oikeaan suuntaan. Rasvamassani oli pudonnut 1,5 kiloa ja lihasmassaa oli tullut lisää 0,5 kiloa. Paino oli siis pudonnut kilon verran, ja rasva oli jo muuttunut lihakseksi. Olen ainoastaan pyrkinyt syömään säännöllisesti ja juoksemaan nousujohteisen, rennon ohjelman mukaan. On kiva nähdä tuloksia näin nopeasti ja hyvin pienten muutoksien jälkeen. Toivon, että säännölliset mittaukset ja vähän tämä homman julkiseksi tekeminenkin tsemppaa jatkamaan terveempien elämäntapojen parissa!

Juoksuharrastus päälle nelikymppisenä

Kun aloitin juoksuharrastuksen, olin siinä kolmenkympin kieppeillä. Viime vuonna täytin 41 ja juoksin sinä vuonna enemmän kuin koskaan. Juoksin myös pisimmän yhtäjaksoisen juoksuni Nuuksion polkumaratonilla. Olenko siis nyt, päälle nelikymppisenä, elämäni juoksukunnossa? Kysymykseen on vaikea vastata, mutta kokosin tähän postaukseen muutamia omia kokemuksiani juoksuharrastuksesta näin neljänkympin hujakoilla.

34-vuotiaana

Juoksunopeus

Olen aina ollut hidas juoksija. En ole nuorempana ollut lainkaan liikunnallinen eikä minulla ole synnynnäistä lahjakkuutta liikuntaan. Juoksuharrastusta aloittaessani aikatavoitteet olivat minulle paljon tärkeämpiä kuin nyt. Nykyään keräilen vain kilometrejä, eikä sillä ole juurikaan väliä, millaisella vauhdilla ne tulevat.

Ensimmäisen puolimaratonini juoksin 34-vuotiaana ja puolimaratonenkkani seuraavana vuonna 35-vuotiaana. Tuon jälkeen puolimaratonaikani on asettunut sinne noin 10 minuuttia huonompaan aikaan kuin ennätykseni. Suurin syy tähän on ollut se, etten ole löytänyt motivaatiota tehdä kovavauhtisia harjoituksia, kun kisan loppuaika ei vain enää nykyään ole niin tärkeä asia mulle.

Juoksin aikuisikäni ainoan Cooperin testin alkusyksystä täytettyäni kesällä neljäkymmentä. Sain juuri ja juuri, viimeiset metrit hoiperrellen, kasaan 2500 metriä, joka on ikäsarjassani erinomainen tulos. Talvikaudella harjoitteluni on niin matalatehoista, etten todellakaan pystyisi toistamaan tuota tulosta esimerkiksi nyt, vaan saman lukeman saaminen toistamiseen Cooperissa vaatisi jonkinverran nopeustreenejä alle.

Juoksen nykyään niin vähän nopeustreenejä, etten osaa sanoa, onko juoksunopeuteni hidastunut merkittävästi tässä kymmenen vuoden aikana. Kesällä 2018 juoksin kympin testilenkin aikaan 55:10, joka on epävirallinen kympin enkkani. Tuo tulos kertoisi, ettei juoksunopeus ole hidastunut yhtään edellisestä, vuoden 2014 kympin testilenkistä. Mutta harjoitteluni on nykyään erilaista. Juoksen enemmän poluilla  ja retkeilen juosten. Silloin vauhdit ovat luonnostaan hitaampia. Enkä jaksa oikein motivoida itseäni tavallaan turhaan mihinkään ennätystavoitteluun, ei sillä juoksuajalla ole niin väliä.

Ensimmäisellä maratonilla 37-vuotiaana

Kestävyys

Veikkaisin, että kestävyysominaisuuteni ovat vuosien varrella kehittyneet, ja niitä on edelleen varaa kehittää. Varsinkin viime vuonna juoksin ajallisesti todella pitkiä lenkkejä, kun treenasin polkumaratonille. Harjoituslenkit ja Nuuksion maraton opettivat, että pystyn juoksemaan tuntikausia putkeen.

Myös henkiset kestävyysominaisuudet ovat mielestäni vain kehittyneet, kun ikää on tullut lisää. Ennen ensimmäistä maratoniani pelkäsi kipua ja mietin kauhulla, mitä jos haluaisin keskeyttää maratonjuoksun. Myös juoksu-urani alkupuolella puolimaratoneilla keskeytys oli usein mielessä. Nykyään olen henkisesti sitkeämpi ja osaan valmistautua pitkään juoksuun niin, ettei fyysinen epämukavuus vaikuta henkiseen kestävyyteen. Tiedän, että jaksan ja pystyn.

38-vuotiaana.

Palautuminen

Ikä on tuonut hidastumista erityisesti lihaskuntotreeneistä palautumiseen. Kun käyn tauon jälkeen salilla (ja niitä taukojahan tässä on ollut), kärsin viivästyneestä lihaskivusta, joka on yleensä pahimmillaan noin 48 tuntia treenin jälkeen. Välillä lihakset tuntuvat todella kipeiltä ja tulehtuneilta. Saman ikävän ominaisuuden olen toisinaan huomannut myös rankan juoksun jälkeen. Lihakset kipuilevat useamman päivän ja vaikkapa portaiden laskeutuminen on ihan tuskaa.

Tavallisesta juoksuharjoittelusta palaudun mielestäni edelleen hyvin, eikä ikä ole tuonut tähän muutoksia. Vanhemmiten olen kuitenkin oppinut kuuntelemaan kroppaani paremmin. Juoksun iskutus tuntuu nykyään ehkä kropassa enemmän ja rankan lenkin jälkeen paikkoja särkee. Hengitys- ja verenkiertoelimistö toimii ja palautuu nopeasti, mutta lihaksissa tuntuu eri tavalla kuin kolmikymppisenä.

40 vuotta ja muutama päivä päälle.

Painonhallinta

Olen ainakin viisi kiloa painavampi kuin juostessani puolimaratonenkkani. En ole merkittävästi muuttanut syömistäni viime vuosina, mutta kiloja kertyy vähän kuin varkain. Se ärsyttää. Tiedän syöväni paljon ja tykkään herkutella, enkä olisi valmis luopumaan siitä. Kuitenkin alkaa näyttää vähän siltä, että edes lisääntyneet juoksumäärät eivät pidä painoa kurissa. Ikääntyminen selvästi vaikeuttaa painonhallintaa.

Juoksun kannalta lisäpaino on huono asia, sillä se rasittaa niveliä, jänteitä ja lihaksia entisestään. En silti haluaisi laihduttaa, mutta voi olla, että elämäntapoja pitäisi rukata, jotta painoa ei kertyisi.

41-vuotiaana

Nelikymppisenä on hyvä olla

Kaiken kaikkiaan olen nykyiseen ikääni ja elämääni aika tyytyväinen. Mulla ei ollut minkäänlaista ikäkriisiä täyttäessäni neljäkymmentä, vaan pikemminkin pidin tasalukua kivana juttuna. Vuosi nelikymppisenä oli erinomainen, eikä vuosi 41-vuotiaana vaikuta sekään hullummalta, mitä nyt tämä koronakriisi on aika hullua...

Olen varma, että minulla on edessä vielä upeita juoksuvuosia, eikä ikä ainakaan vielä vaikuta harjoitteluun mitenkään. Juoksussa uuteen ikäsarjaan siirtymisen koin mahdollisuutena: jos juoksukunto pysyy samana, voi samalla tuloksella saavuttaa paremman sijoituksen omassa sarjassaan!

Kunto laskee ja paino nousee

Varoitetaan heti alkuun, että postaus sisältää valitusta ja itsesääliä.

Kuten heinäkuun koosteessa mainitsin, ei polvi merkittävästi parantunut koko heinäkuun aikana. Elokuun alussa ehdin jo innostua, kun tein kaksi 6 kilometrin lenkkiä eikä polvessa tuntunut niiden johdosta mitään kummempaa. 6 kilsaa on ollut mulle nyt suorastaan pitkä lenkki, pidempiä lenkkejä en ole juuri juossutkaan. Innostuminen johti kuitenkin pettymykseen, kun tämän viikon maanantaina 4 kilometrin hölköttely saikin polven taas kipeytymään niin, että tiistaina parin kilometrin kävely töihin vihloi joka askeleella.

Maanantain lenkki oli muutenkin jokseenkin surkea. Yritin pitää vauhdin pk-tasolla, mutta ihan tasamaallakin sykkeet nousivat aerobisen kynnyksen päälle ja pienikin ylämäki nosti sykkeitä ihan älyttömästi. Olen tehnyt viime vuosina lukuisten tuntien ja kilometrien ajan työtä saadakseni sykkeet pysymään pk-lenkeillä tarpeeksi alhaalla. Olen siinä onnistunutkin, mutta nyt kun parin kuukauden ajan liikunta on ollut aika lailla minimissä, kunto laskee kuin lehmän häntä. Saman huomaa ihan arjessakin. Portaiden nousu viidenteen kerrokseen pistää hengästyttämään ja ylhäällä pitää oikeasti pysähtyä hetkeksi tasaamaan. Yksi syy siihen, miksi juoksuharrastus on niin kiva, on se, kun huomaa, miten kunto on hyvä ja hyvästä kunnosta on iloa koko ajan arjessa. Enää musta ei tunnu yhtään hyväkuntoiselta. Huomio on vähän hätkähdyttäväkin, kun olen nyt jo useamman vuoden ollut mielestäni hyvässä kunnossa, ja nyt huomaan, miten aiemmin sujuneet liikunnat eivät menekään lainkaan niin sujuvasti kuin aiemmin.

Toinen vähäisistä juoksuista seurannut negatiivinen muutos on painon kipuaminen ylöspäin. Vuonna 2013 painoin muistaakseni noin 63 kiloa. Tuosta paino kipusi viime vuonna noin 67 kiloon, mutta suurin hyppäys ylöspäin on ollut ihan tässä viime kuukausina. Viime viikonloppuna vaa’alla kohtasin 71 kilon lukemat. Koska olen pitkä (175cm), eivät muutaman kilon painonvaihtelut vielä varressa näy, mutta tämä paino kyllä näkyy ja tuntuu. Olen ollut suunnilleen koko ikäni normaalipainoinen. Joskus nuorena ehkä hetken alipainon puolella ja himppaisen ylipainossa vuonna 2009, jolloin olin masentunut, en harrastanut liikuntaa ja söin todella epäterveellisesti. Nyt en mielestäni ole masentunut, mutta tietty alakuloisuus vaivaa ja vaikuttaa myös siten, etten jaksa oikein huolehtia itsestäni. Kun noista isoimmista lukemista laihdutin vuonna 2010, niin se sujui painon putoamisen suhteen hyvin, mutta liian nopealla tahdilla ja turhan kontrolloidusti. Pidin ruokapäiväkirjaa, ja tietoisena siitä, miten päiväkirjaan usein alikirjataan, mulla oli lähes pakkomielteenä laittaa syömiset aina ensin ylös, ja vasta sitten uskalsin oikeasti syödä. Liian niukiksi vedetyt kalorit johtivat myös siihen, että laihdutus loppui ahmimiskohtauksiin ja syömisen normalisoinnissa oli tuon jälkeen tekemistä.

Niinpä ajatus laihduttamisesta ei tunnukaan nyt kovin hyvältä. Mutta ei myöskään ajatus lihomisesta kohti normaalipainon yläpäätä ja sen yli. Jottain siis tarttis tehdä. Vaikka paino onkin viime vuosina noussut, se on pysynyt suht tasaisena tai vähän laskenut silloin, kun olen juossut kunnon kilometrejä. Niinpä olen herkutellut liiankin huolettomasti enkä ole noudattanut oikein minkäänlaista kunnon ateriarytmiä. Nyt sama meno ei voi enää jatkua. Suurin osa vaatteista kiristää, eikä mulla ole erityisen hyvä olla. Herkuttelu on liiallista ja huonoja hiilareita tulee nautittua liikaa siten, että verensokeri heilahtelee päivän mittaan. Tiedän kyllä, miten syödä hyvin ja terveellisesti, mutta motivaatiota siihen ei tunnu arjen pyörteissä löytyvän, vaan hyvät aikomukset kaatuvat väsymykseen tai kiireeseen.

Toivon, että asioiden ylöskirjoittamisella saisin aikaan motivaatiota muutokseen. Joskus pelkästään ajatusten jäsentely kirjoittamalla auttaa, ehkä nytkin. Mitään kunnon suunnitelmaa painon pudotukseen tai kunnon kohotukseen mulla ei ole. Juoksemista yritän hissukseen käynnistellä polven ehdoilla. Ensijaisesti tietysti toivon, että polvi alkaisi vihdoin parantua, niin se kohottaisi sekä kuntoa että mielialaa.