Ensi alkuun varoitus: tämä reitti oli huikean hieno kokemus ja elämys, mutta tämä patikointitarina on myös kertomus siitä, miten korkeanpaikankammoinen polkujuoksija ei ihan tajua mihin on ryhtymässä. En missään nimessä suosittele tätä reittiä korkeanpaikankammoiselle, paitsi jos on yhtä hullu kuin allekirjoittanut ja haluaa todella siedättää kammoaan. Tarina on myös aika pitkä, ja sisältää reittikuvauksen lisäksi runsaasti jännittyneitä fiiliksiä ja itsensä voittamista.
nousi esiin ”must see” -kohteena, mutta toisen patikoinnin valinta oli
oikeastaan hetken mielijohde. Dolomiittien alueella ja Cortina D’Ampezzon
lähettyvillä olisi ollut paljon näkemisen arvoisia reittejä. Lago di Sorapis löytyi jonkin patikointiblogin kautta ja muutaman kuvan jälkeen olin myyty. Dolomiiteilla on toinen toistaan hienompia järviä, mutta Sorapis viehätti erityisesti parista syystä. Ensinnäkin järven vesi on omituisen väristä, samean turkoosia, kuin hammastahnaa. Ja toisekseen järvellä ei olisi odotettavissa sellaista tungosta kuin niissä paikoissa, joissa järven rantaan pääsee helposti vaikka turistibussilla. Sorapikselle pääsisi vain patikoimalla yhteen suuntaan noin kuuden kilometrin matka.
Reitissä oli vain yksi mutta, siinä tulisi olemaan korkeanpaikankammoiselle aika
jänniä paikkoja.
Passo Tre Crocin parkkipaikalta alkava vaellusreitti 215
lähti liikkeelle hevoslaitumen läpi. Hevoset eivät patikoijista juuri
piitanneet, mutta niiden jätöksiä piti väistellä, kunnes vaellusreitti siirtyi
leveälle polulle metsikköön. Silloin tällöin puiden lomasta avautui vuoristonäkymä, ja jonkin ajan kuluttua myös Tre Cimen huiput näkyivät aika-ajoin kauempana koillisessa.
Parin kilometrin patikoinnin jälkeen vastaan tuli iso maanvyöry, joka oli ilmeisesti viime vuonna vienyt mennessään paitsi vaelluspolun, myös kaiken muun tiellään olleen. Kivivyöryt ovat ilmeisen yleisiä noilla seuduin, mutta tapahtuvat lähinnä keväällä sulamisvesien pehmittäessä maa-ainesta. Pian kivikkoisen vyöryn jälkeen ohitimme kallioseinää alas tulevan pikku puron ja vesiputouksen. Lokakuun lopussa purossa oli hyvin vähän vettä, mutta reittikuvauksista selvisi, että keväällä puroa voi olla vaikea ylittää kuivin jaloin.
Polku alkoi vähitellen nousta ja samalla maisemat itään päin alkoivat avartua. Muutama tiukempi nousu laittoi hiukan puuskuttamaan, mutta enemmän vedin henkeä siinä kohtaa, kun polun vasemmalta puolelta alkoi rinne jyrkentyä ja pudotus suureta. Tiesin reittikuvauksista, että polulla tulisi olemaan muutama kohta, jossa mentäisiin kapealla reunuksella vuorenrinteellä ja että nuo kohdat tulisivat olemaan korkeanpaikankammoni kanssa vaikeita.
Ensimmäiset kapeat kohdat olivat jännittäviä, mutta lyhyitä. Pysähdyimme vetämään henkeä ja päästimme takanatulijoita ohi, kun yritin keräillä itseäni. Jälkeenpäin minua nauratti, että olin tuossa vaiheessa niin jännittynyt. En osannut aavistaa, mitä vielä olisi edessä...
Noin neljän kilometrin kohdalla reitille oli rakennettu metalliportaat, joiden avulla olikin helpompi nousta jyrkkä ja kivikkoinen rinne. Portaat olivat kaikin puolin tukevat ja turvalliset, mutta minua kyllä jännitti se, miten kauas alas portailta näkyi, ja pidin katseeni tiukasti ylärinteessä nousun aikana.
Alkuosalla vuoren varjossa kulkenut reitti kääntyi nyt lähes suoraan kohti keskipäivän aurinkoa ja rinteellä lämpö kohosi selvästi yli kymmenen asteen. Kaukana alempana kellastuneet lehtikuuset hekuivat auringonpaisteessa vihreitä havupuita vasten. Edessäpäin näkyi vaikuttavana kohoava pystysuora harmaa vuorenseinämä. Ja takanapäin maisema avautui pitkälle Misurinan laaksoon ja Tre Cimelle. Näkymät olivat upeat!
Edessä oli reitin etukäteen varoitelluin kohta. Noin 150 metrin matkalla polku olisi alle metrin levyinen ja kiertäisi vuoren seinää. Polun vieressä kiviseinä kohosi suoraan ylöspäin ja siihen oli ankkuroitu tukeva vaijerikaide, josta voisi pitää kiinni. Ja polun toisella puolella - niin - siellä pudotus oli aivan yhtä kohtisuora.
Vedin henkeä kerran jos toisenkin. Pahinta oli, että heti alkuun polku teki mutkan eikä kiviseinän toiselle puolelle nähnyt, mitä kauheuksia siellä olisi luvassa. Mutta olin jo etukäteen tsempannut itseäni, että kyllähän nyt 150 metriä menisi vaikka silmät kiinni. Jostain syystä miesystäväni mielestä silmien kiinni pitäminen ei kuitenkaan ollut hyvä idea... :D Minua pelotti aivan vietävästi, mutta itse asiassa heti mutkan jälkeen eteneminen helpottui, kunhan piti katseensa tiukasti turvallisesti eteenpäin, ettei vain vahingossa olisi katsonut pudotukseen polun vierellä. Kuulemma oli hienon näköistä.
Polku itsessään oli hyvässä kunnossa ja tukeva maa- tai kalliopohjainen alusta. Sateella tai jäiseen aikaan en suosittelisi reittiä, mutta nyt se oli hyvinkin turvallinen. Silti olin todella helpottunut, kun osuus jäi taakse ja edessä oli enää helppo metsäinen osuus järvelle.
Lago di Sorapis lokakuun lopulla
Tiesin jo etukäteen, että kuivan syksyn jälkeen järvessä ei välttämättä olisi juuri ollenkaan vettä. Kauempaa näyttikin siltä, kuin koko järvi olisi kuivunut, mutta lähempää meitä kohtasi erikoinen näky. Vain järven toisella laidalla oli vettä, mutta vesi oli tosiaan maitomaisen haaleanturkoosia ja lähes yhtä hienoa oli, että järvi oli jäässä! Auringonpaisteessa lämpö oli kohonnut lähes 15 asteeseen, mutta järvi oli Sorapis-vuoren varjossa ja jäässä pitkälle iltapäivään.
Maisemat olivat jotenkin epätodellisia. Aivan vieressä kohosi teräväpiirteinen Sorapis-vuori, joka peitti taakseen auringon ja kohosi niin korkealle näkökentässä, että meinasi vähän huimata, kun katseen siirsi vuoren laelta alas järvenpintaan. Järven takana kohosi harmaa vuorenharjanne ja sen edessä kallion päällä kasvoi kelta-vihreää puustoa. Vaikka järvessä oli hyvin vähän vettä ja sen lähistöllä sijaitseva rifugio Vandelli oli kiinni, olin aivan valtavan iloinen, että olimme liikkeellä juuri tähän aikaan syksyllä. Saimme nauttia erikoisesta näystä luonnon rauhassa.
Olin jo menomatkan jännittävien osuuksien jälkeen todennut, etten halua palata samaa reittiä takaisin. Suurin osa muista reitillä kulkevista oli tekemässä edestakaista patikkaa reittiä 215, joten paluumatkalla saimme myös kulkea aivan omassa rauhassa. Olimme pysähdelleen paljon, mutta onneksi olimme myös liikkeellä aikaisin, ja vaikutti siltä, että meillä olisi hyvin aikaa paluumatkaan ennen auringonlaskua, vaikka polku 216 olisikin vaikeampi ja hitaampi kuin paluu takaisin samaa reittiä.
Paluu Sorapikselta reittiä 216
Järveltä palattiin pieni pätkä takaisinpäin, kunnes reitti 216 erkani polulta ylärinteeseen. Siitä matka olikin pelkkää ylämäkeä hyvän tovin. Nousu oli paikoin hyvinkin jyrkkää mennen ihan kiipeilyksi. Välillä noustiin loivemmin, mutta nousua yhtä kaikki. Kilometrin matkalle kertyi noin 300 metrin nousu ja sitä seuraavalla kilometrillä noustiin vielä 100 metriä lisää.
Alkuun kipuaminen oli fyysisesti raskasta, mutta polku kulki vuoristomäntyjen suojissa turvallisen oloisena. Maisema avautui vain taaksepäin, jossa takaoikealle jäävä Sorapis-järvi pieneni näkökentässä sitä enemmän mitä ylemmäs noustiin. Aurinko paistoi rinteelle ja oli kuuma! Rankkaa, mutta monin tavoin todella upeaa, kun niin selvästi näki taaksepäin, miten kauas alas nousun alku jäi.
Vähitellen alkoi kuitenkin hirvittää. Vuoristomännyt lakkasivat peittämästä näkymää oikealle ja vaikka polku loiveni, rinne, jossa kuljettiin, jyrkkeni. Oikean käden puolella rinne jatkui muutaman metrin näkyvissä ja sitten oli vain tyhjää. Jossain kaukana alapuolella kulki reitin 215 polku, mutta vuoren seinämä oli niin jyrkkä, ettei sitä näkynyt. Polku oli kivikkoinen ja rinteellä oli näkyvissä useiden kivivyöryjen jälkiä.
Olin aika peloissani. Ylärinteellä alkoi tuntua siltä, että reitin 215 jännittävät paikat olivat lopulta olleet aika helppoja tasaisen polun ja turvavaijerin ansiosta. Eniten mietitytti se, että tämän reitin kuvausta en ollut lukenut hirveän tarkkaan enkä oikein tiennyt, mitä tuleman pitäisi. Nousu oli ollut niin pitkä ja rankka, puhumattakaan siitä, että olimme taivaltaneet jo melkein kymmenen kilometriä, ettei takaisin päin kääntyminen olisi enää vaihtoehto.
Toistelin itselleni, että hyvin menee ja pitää vain jatkaa eteenpäin. Miesystävälle nousun fyysinen osuus oli ollut rankempi, mutta nyt hän joutui vuorostaan tsemppaamaan mua, kun yritin olla antamatta pelolleni valtaa. Jossain kohtaa tuolla ylärinteelläkin polku oli pienen pätkän tasainen ja uskalsin hetken kävellä rennosti, mutta enimmäkseen meno oli sitä, että hivuttauduin eteenpäin ylärinteeseen nojaten ja ottaen tukea kaikesta, mistä kiinni sain. Katsoin vain eteenpäin, en oikealla avautuvaan huikeaan näkymään.
Vihdoin olimme nousun laella, mutta siellä edessä oli uusi jännittävä tilanne. Mihin polku oikein jatkui, kun edessä näytti olevan pystysuora pudotus, ja nousun laen ylätasangolta ei johtanutkaan mitään polkua vuoren huippujen väliseen pieneen laaksoon? Minusta tuntui, että korkeanpaikankammoltani en pystyisi enää uuteen jännittävään paikkaan, olin jo aivan uupunut. Karttaa tutkittuamme totesimme, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin että polku jatkuisi ettenpäin kohdassa, jossa se näytti päättyvän pystysuoraan pudotukseen. Mitä ihmettä???
Helpotukseni oli suuri, kun miesystäväni lähti tutkimaan reittiä ja kertoi löytäneensä polun jatkon. Kyllä, se koukkasi jyrkänteen reunaa, mutta turvana olisi vaijeri ja pystysuora osuus jäisi saman tien selän taakse. Edessäpäin oli ylätasanko, jolle pudotus olisi korkeintaan muutamia kymmeniä metrejä. Polku oli kyllä kapea, melkeinpä pelkkä reunus kallioseinämässä. Mutta edessä ei näkynyt enää ollenkaan jännittäviä paikkoja ja tiesin, että vaijerista kiinni pitäen ei olisi mitään ongelmaa taiteilla eteenpäin eikä minua pelottanut enää yhtään. Tuossa vaiheessa kaikki jännitys purkautui valtavaan helpotukseen, sillä nyt tiesin, että edessä ei olisi enää pelottavia paikkoja.
Vuorten huippujen välissä oli pieni kivikkoinen ruohikkotasanko. Maisema oli aivan erilainen, kun kertaakaan ennen tällä vaelluksella. Tasangon toiselta laidalta avautui upea näkymä jyrkkien kallioseinämien välistä kaukana alempana levittäytyvään ruskan kirjomaan metsään. Edessä oli taas uudenlainen kokemus, sillä reitti kulki alaspäin kivikkoista sorarinnettä todella jyrkästi. Ylärinteessä oli tukipuita, joiden tarkoitus oli estää kivivyöryjä, mutta silti koko laskeutuminen oli käytännössä liukumista kivien välissä ja päällä alaspäin. Lyhyellä matkalla tultiin reippaasti alaspäin, ja vaikka kivikossa liukumisessa oli oma haasteensa, oli pätkä mielestäni vain hauska ja erilainen.
Viimeiset kilometrit takaisin Passo Tre Crocille olivat leppoisaa metsätietä ja pelkkää alamäkeä, mutta maisemat olivat edelleen hienot. Iltapäivä alkoi jo kääntyä illaksi ja viistosti paistava aurinko sai ruskan oikein hehkumaan! Alamäkeen lompsiminen meni jouhevasti ja pian edessä olivat taas hevoslaitumet.
Huh, mikä huikea elämys!
Matkaa kertyi yhteensä päälle 14 kilometriä, ja koska olimme pysähdelleet paljon, olimme reissussa kuutisen tuntia. Patikointi oli paikoin rankkaa nousua ja jännittäviä kohtia, mutta todellakin sen arvoista!
Paluumatkan jännittävimmät kohdat olivat vielä menomatkan pelottavimpia paikkojakin pahempia. Jälkeenpäin mietin, että olisin halunnut teleportata takaisin reitin 215 kapeimmalle kohdalle testaamaan, vieläkö pelkäisin. Tuntui ihan mielettömältä, että pystyin voittamaan pelkoni ja kulkemaan eteenpäin silloinkin, kun jokin osa mielessäni muuttui liskoaivoiksi ja halusi vain paeta. Ymmärsin, ettei pelon voittaminen tarkoita sitä, että lakkaisi pelkäämästä, vaan sitä, että menee eteenpäin ja pystyy toimimaan pelosta huolimatta. Olin aivan endorfiinipöllyssä tämän patikoinnin jälkeen. Olen vieläkin aivan häkeltynyt kokemuksesta, kun naputtelin tätä tekstiä. :D
