maanantai 30. joulukuuta 2019

Joulukuun jolkottelut

Mulla oli suunnitelmissa juosta tänä vuonna joka kuussa vähintään satanen. Ja onnistuin siinä! Joulukuussa juoksu oli ehkä vähän nihkeää, mutta kilometrit täyttyivät lyhyiden lenkkien ansiosta. Yhteensä joulukuussa kilometrejä kertyi 104.


Joulukuussa jatkui pimeä ja sateinen keli. Täytyy sanoa, että vaikka iloitsen sulista kuntoradoista, niin pimeys on kyllä ankeaa. Juoksen sateellakin, mutta silloin kun lämmintä on vain muutama aste ja taivaalta vihmoo vettä, tekee se lenkeistä hiukan tavanomaista haastavampia. Jos kastuu läpimäräksi talvikelissä, on kylmettyminen lähellä ja heti lenkin jälkeen pitäisi päästä vaihtamaan kuivaa ylle. Tästä syystä joulukuun pistesuunnistukset jäivät väliin yhtä lukuun ottamatta. En halunnut palella bussipysäkillä suunnistuksen jälkeen, vaan osallistuin vain siihen osakilpailuun, josta pystyin myös juoksemaan kotiin.

Tuo osakilpailu olikin Turku Street-O:n jouluspesiaali. Rastit olivat Tuomiokirkon ympäristössä sekä Itäisen keskustan mäkisillä kaduilla, ja olikin aika hapottava suunnistus. Mutta hauska pistesuunnistus ja sateesta huolimatta joulufiilistä nostava tapahtuma!

Mulla oli sopivasti kalenteriin osuvien viikonloppujen ansiosta yli viikon joululoma. Hyödynsin vapaata ja sain hyvin lomalla kirittyä kilometrejä, joita oli alkukuusta kertynyt nihkeämmin. Alkukuussa tosiaan jatkui vielä marraskuun ankeus niin säiden kuin töidenkin puolesta, ja olen ollut nyt loppuvuonna selvästi tavanomaista väsyneempi. 

On kuitenkin kivaa, että juoksusuunnitelmista täyttyi näin joulukuun myötä viimeisinkin tälle vuodelle asetettu tavoite. Koko vuoden juoksuista teen vielä erikseen koosteen, mutta se menee vuoden vaihteen jälkeiseen aikaan. Tervetuloa 2020!

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Joulumuisto

Kolme vuotta sitten jouduin juoksu-urani pisimmälle juoksutauolle. Kärsin koko 2016 syksyn sitkeästä selkävaivasta, enkä pystynyt juoksemaan koko marraskuussa ollenkaan. Koko selkävaivasaagan voi lukea tästä postauksesta. Joulukuu alkoi kohdallani kahden viikon sairaslomalla ja olin rankan syksyn jälkeen todella poikki. Mutta joulun lähestyessä alkoi näkyä myös toivoa paremmasta ja joulukuussa aloitin hyvin varovasti taas kokeilla juoksua.


22.12.2016 juoksin Garmin Connectin mukaan 1,2 kilometrin lenkin. Tiesin, etten pystyisi selän kipeytymättä juoksemaan kuin noin kilometrin. Pysäytin siis kelloni tuossa 1,2 kilometrin kohdalla. Ja sitten, ikään kuin salaa, juoksin vielä vähän lisää. Aika höpsöä, mutta toisaalta myös aika rankkaa. Olisin palavasti halunnut juosta kunnolla ja kivutta. Ja samalla ymmärsin, että edessäni olisi vain yksi tie. Minun olisi kuntoutettava itseni, jotta pystyisin taas juoksemaan ja elämään. Osin sama asia.

Tuosta lenkistä alkoi pitkä tie. Kävin useampaan kertaan kiropraktikolla. Kävin fysioterapeutilla ja tein fyssarin neuvomia liikkeitä lähes päivittäin. Kävin kaksi kertaa viikossa salilla, vaikka se oli välillä tylsää ja usein työlästä. Ja pikkuhiljaa kuukausien kuntoutuksen myötä pystyin taas juoksemaan.

Tämä vuosi on ollut erilainen kuin mitkään aiemmat. Kuten tietysti joka vuosi. Tämä on ollut hieno vuosi ja ehkä elämäni toistaiseksi kovin juoksuvuosi. Olen pystynyt juoksemaan ympäri vuoden. Kolmessa vuodessa olen kulkenut pitkän matkan, ja olen nykyään paljon tyytyväisempi elämääni kuin tuolloin. En iloitse siitä, että jouduin olemaan pitkään telakalla tuolloin. Mutta olen iloinen siitä, että selvisin takaisin kuntoon ja osaan nykyään arvostaa juoksuakin enemmän. Se on lahja, osata arvostaa sitä, mitä on.



Tuolla kolmen vuoden takaisella lenkillä kuuntelin Raskasta joulua -levyä, ja sieltä kappaletta Julen är här. Tuo biisi vie minut edelleen suoraan takaisin tuon ajan fiiliksiin. Siihen epätoivoon, jota tunsin, kun selkävaiva teki minusta puoliramman. Mutta ennen kaikkea siihen toivoon, joka joululoman ja pikkiriikkisten lenkkien myötä minussa heräsi. Nyt kun kuuntelen lenkillä tuota kappaletta, se täyttää minut riemulla. Kertosäkeen alkaessa voin nopeuttaa tahtia ja juosta kovaa ja nauttia siitä, että juoksu on osa eläämääni ja pystyn juoksemaan.

Tämän joulumuiston myötä, oikein lämpöisää ja toiveikasta joulua sinulle, lukijani!

tiistai 17. joulukuuta 2019

Valopäät Turun kaduilla - Turku Street-O

Jo kauan ennen kuin olin kuullut termiä pistesuunnistus, olin sattumalta katsonut alas silloisen asunnon ikkunoista ja huomannut, miten alhaalla kadulla pomppi otsalampun valokeila. Ja toinen, kolmas, viides... Tyypeillä näytti olevan kartta, mutta vähän erilaisia reittivalintoja. Parin tunnin ajan kadulla vilahteli valopäitä ja takaraivoon jäi mietintä siitä, mistäköhän oikein oli kyse. Jonkun toisen kerran kotimatkalla tuli vastaan samanlaisia otsalamppupäitä ja fiksuna tyttönä päättelin, että jotain salaseuratoimintaa sen täytyy olla. :P

Kesällä 2018 polkujuoksukaveri kertoi kyseessä olevan pistesuunnistus. Kaupunkisuunnistus, rogaining, street-o. Pääni sisällä syttyi lamppu, kun yhdistin näkemäni otsalamppupäät termiin. Kun vuosi sitten marrasputkessani sitten päätin kokeilla lajia, aloin vähitellen ymmärtää, mistä hommassa oikein on kyse. Ensimmäisellä kerralla olin kyllä aivan pihalla ja kaikki keskittyminen meni siihen, että pysyin edes auttavasti kartalla.



Viime talvena osallistuin kolmeen Turku Street-O:n talvisarjan osakilpailuun ja jäin sen verran koukkuun, että kevätsarjan koittaessa kirmasin pisteiden perässä jokaisessa kisassa. Kun talvisarja käynnistyi nyt lokakuun lopussa, kaivoin otsalampun esiin ja löysin itseni taas keräämästä pisteitä Turun lähiöissä.

Turku Street-O:n nettisivulta löytyy perustiedot lajista sekä talven kalenteri. Ohjeet kannattaa lukea läpi, niin on ehkä hiukan paremmin (kirjaimellisesti) kartalla. Suoritusaikaa on tunti, ja rasteja kerätään vastaamalla kartan kääntöpuolella esitettyihin kysymyksiin. Kartassa on kiellettyjä alueita, joille ei saa mennä, vaikka kuinka suorin reitti kulkisi sitä kautta. Eli ihmisten pihojen kautta ei oikaista ja myös vaaralliset alueet on merkitty karttaan kielletyiksi. Karttamerkkejä kannattaa kerrata, niin ei tule ikäviä yllätyksiä, kuten aitoja tai jyrkänteitä.


Olen aina tykännyt pelaamisesta ja pistesuunnistuksessa on paljon pelillisiä elementtejä, joista tykkään. Kun kartan saa käteensä, pitäisi siitä pystyä löytämään aloituspiste ja keksiä, mille rastille lähtee siitä. Alkuun hermostuttaa, eikä aloituspistettä merkkaavaa kolmiota ole aina helppo löytää. Sitten kun tietää, missä on, pitäisi pystyä suunnittelemaan optimaalisin reitti, joka takaisi omaan kuntoon ja taitotasoon nähden suurimman pistepotin. Sitten kun rasteja alkaa löytyä, touhu vie mennessään, ja saa kokea riemua siitä, että osaa. Välillä reittisuunnittelu on ollut tosi haastavaa. Monta kertaa olen muuttanut suunnitelmaa lennosta ja välillä olen suunnilleen pyörinyt ympyrää paikallani, kun en tiedä, mille rastille lähteä.

Näin talviaikaan pimeys tuo oman haasteensa. En ole kovin tottunut juoksemaan otsalampun kanssa ja ympäristön havainnointi pimeällä on tietysti työläämpää. Hassusti sitä menee vaan siinä omassa otsalamppukuplassa, jossa kartalla pysyminen ja seuraavan rastin tiirailu vie kaiken keskittymisen. Tunnin suoritusajan loppupuolella sitä sitten yleensä huomaa, että tässähän on tullut pingottua ihan kiva kilometrimäärä ja paperiin on jopa kertynyt joitain vastauksia rastikysymyksiin.



Tämä alkutalvi on ollut Turun seudulla todella pimeää ja sateista. Multa on jäänyt monta pistesuunnistusta väliin, kun on laiskottanut ja ilma on ollut niin kaamea. Ne kisat, joihin olen päässyt osallistumaan, ovat olleet haasteellisempia kuin kevätsarjan osakilpailut, mutta enpä olekaan ottanut tavoitteeksi mitään pistepottia. Olen lähinnä halunnut fiilistellä erikoisempia rasteja ja nauttia pelillisestä juoksentelusta.

Ennen street-o-kokeiluani olin suunnistanut viimeksi lukiossa. Osa karttamerkeistä on edelleen minulle vain hämärästi tuttuja, mutta hämmästyttävää kyllä, olen ihan muutaman kisan jälkeen oppinut mielestäni melko hyvin lukemaan karttaa ja löytänyt rasteja ihan kiitettävästi. Reittisuunnittelu ja yleensäkin ymmärrys siitä, millaisen alueen kartalta pystyn tunnissa kiertämään, niissä on vielä haasteita. Mielestäni Turku Street-O on kuitenkin ollut todella kiva lajikokeilu ja hauska ja helppo tapa kokeilla suunnistusta. Suurin osa rasteista on katualueella, eli maamerkkejä on tietysti tiheämmin ja enemmän kuin metsässä. Kompassia ei tarvita, vaan otsalamppu ja säähän sopiva varustus riittävät.



Huomenna on vuorossa Turku Street-O:n jouluspesiaali. Se tarkoittaa sitä, että jos bongaa Turun itäisessä keskustassa otsalamppupään, saattaa hyvinkin kyseessä olla pistesuunnistajaksi naamioitunut tonttu!

Osallistuminen Turku Street-O:n talvisarjaan saatu blogiyhteistyössä.

lauantai 30. marraskuuta 2019

Ankeuttava marraskuu

Väsyttää ja on niin pimeää. Siinä varmaan tärkeimmät syyt, miksi marraskuussa tuli skippailtua suunniteltuja liikuntoja. Sain kuukauden kilometrit täyteen jo hyvissä ajoin, ja sen jälkeen en enää kauheasti ottanut stressiä juoksuista. Juoksua kertyi kuitenkin 112 km, joten ihan kelpo juoksukuu tämäkin oli.


Kaamos vaikuttaa mielialaan ainakin mulla aika selvästi. Kaikki on hyvin, mutta tunnen itseni tavallista väsyneemmäksi ja on vaikea saada aikaan. Marraskuu olikin nyt vähän sellainen välikuu, jolloin ei tullut tehtyä juuri mitään ihmeellistä. Välillä se on ihan ok, ja on ihan sallittua möllöttää sisällä peiton alla, kun ulkona on kylmää ja vettä vihmoo.


Marraskuussa alkupuolella saatiin hiukan lunta, ja sain tehtyä pitkiksen lumella! Olin suunnitellut juoksevani lyhyemmän lenkin, mutta koska sää oli muuttumassa mahdollisesti liukkaaksi, nautinkin lumella juoksusta 14 kilometrin pitkiksen verran. Ja onneksi tein niin, sillä sen jälkeen ei lunta enää nähtykään ennen kuin nyt ihan kuun lopussa. Tuo 14 km olikin kuun pisin lenkki ja ainoa yli 10 kilometrin pitkis. Lyhyemmät happihyppelyt olivat pitkiksiä mieleekkäämpiä, kun kastuminen oli useampana lenkkipäivänä saletti. 



Kävin sentään kahdesti pistesuunnistamassa, ja se oli molemmilla kerroilla hauskaa. Mutta pimeys vaikeuttaa selvästi lajia, ja varsinkin sateessa oli vaikea nähdä eteensä edes otsalampun valossa. Olin suunnitellut meneväni tälläkin viikolla suunnistamaan, mutta laiskuus voitti.

Vuosi sitten kaipasin marraskuulle jotain projektia ja liikuin joka päivä omassa marrasputkessani. Nyt tiesin jo hyvissä ajoin syksyllä, etten lähde minkäänlaiseen putkeen. Syksy on ollut töissä kuormittava ja mun vuoden liikuntatavoitteet täyttyivät jo alkusyksystä, joten en kaivannut lisää touhua enää marraskuulle. Liikuntatavoitteet ovat hyvä ja tsemppaava juttu, mutta niiden ei saa antaa aiheuttaa lisästressiä, jos elämä on jo muutenkin kuormittavaa.


Onneksi jouluun on enää lyhyt aika, ja sitten käännytään kohti kevättä! Tämä pimeys saisi minun puolestani jo väistyä. Kun nyt viikonloppuna saatiin lunta ja aurinkoa, tuntui se auttavan nuutumukseen heti.

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Lahjaideat juoksuun ja patikointiin

Käsi ylös, kenellä on jo joululahjat hankittuna? Itse pyrin aina miettimään lahjoja hyvissä ajoin ennakkoon, koska haluan antaa vain harkittuja ja tarpeellisia asioita. Viime hetken paniikissa harvoin tulee tehtyä hyviä valintoja. Ja täytyy myöntää, että verkkokauppojen sopivasti ajoitetut alennuspäivät, black weekiksi laajentunut black friday ja cyber monday, houkuttelevat tilaamat jouluostokset verkosta viimeistään näin marras-joulukuun vaihteessa.

Kokosin tähän postaukseen lahjavinkkejä juoksijoille ja vaeltajille. Olen patikointireissulla todennut, etten tarvitse juuri mitään erikseen vaelluksille, vaan juoksukamat toimivat hitaammassakin vauhdissa. Juostessa päällä on vähän vähemmän vaatetta, mutta varusteiden keveys ja toimivuus korostuu kummallakin tavalla reippaillen.

Postaus sisältää mainoslinkkejä, joiden kautta tehdyistä ostoksista saan pienen prosentin komissiota (n. 5-10% ostosten loppusummasta). Pelkästä linkin klikkaamisesta en hyödy rahallisesti, ainoastaan linkin kautta tehdyistä ostoksista. 


Juoksuvaatteet talvilenkeille


Ajankohtainen lahjaidea on hankkia toimivat juoksuvaatteet talvilenkeille. Olen ennenkin kehunut, miten nämä SOCin talvitrikoot ovat talven parhaat juoksuhousut. Trikoot ovat tavallisia paksummat ja niissä on pehmeä sisäpuoli. Ja ne ovat melkein pelkkää heijastinta, mikä toimii talven pimeydessä kirjaimellisesti loistavasti. Trikoot ovat nyt Stadiumilla -30% alennuksessa!

Jos haluaa hiukan hillitymmin heijastavat talvitrikoot, nämä saman sarjan talvitrikoot ovat toimiva valinta. Hyvän talvivaatesetin saa edullisesti, kun yhdistää trikoihin tämän paidan, joko purppurana tai mustana. Itselläni on tuo setti parin vuoden takaa, ja vaatteet ovat pysyneet tosi hyvinä lukuisissa pesuissakin. Paita on kuitenkin varsin lämmin, ja itse olen käyttänyt sitä harvoin juoksussa. Mutta patikointiin se on tosi passeli! Myös nämä vaatteet kuuluvat tuohon Stadiumin -30% alennuksen piiriin.



Juoksureppu - polkujuoksijalle, työmatkajuoksijalle, vaeltajalle


Olen matkajuoksija ja tykkään elämyksellisistä lenkeistä. Sellaiset lenkit voivat kestää vaikka useamman tunnin ja päättyä vaikka uimarannalle. Toisinaan juoksen myös työmatkat. Kaikilla näillä juoksuilla juoksureppu on must. Urheilureppu eroaa tavallisista kaupunkirepuista siinä, että se on ergonomisesti muotoiltu ja kevyt. Isompi urheilureppu toimii hyvin myös päiväpatikoilla.

Mielestäni urheilurepussa pitää olla myös kunnon taskut repun olkahihnoissa, jolloin pienet tavarat, kuten puhelimen, saa kätevästi esiin reppua riisumatta. Varsinkin hienoissa maisemissa patikoidessa ja juostessa kameraa tulee kaivettua esiin tiuhaan, mutta hyvässä repussa sen saa esiin ja takaisin vetoketjun taakse taskuun vaivattomasti.

Kaupoissa on paljon laadukkaita reppuja, joista puuttuvat taskut hihnoista, mutta ainakin itselle ne ovat ehdoton kriteeri juoksureppua valitessa. Tähän valitsin vain reppuja, joissa on vetoketjutaskut olkahihnoissa. Tämä Camelbackin juoksureppu on niin pieni ja kompakti, että se on käytännössä juomaliivin ja pienen repun yhdistelmä. Varmasti toimva varsinkin lyhyemmillä matkoilla ja polkujuoksuilla, joilla ei ole tarpeen pakata mukaan paljon tavaraa. Hinta on alle 70 euroa, mikä on  mielestäni melko kohtuullinen juomarakon sisältävästä laadukkaasta juoksurepusta.

Stadiumille oli tullut mielenkiintoinen uusi merkki, Silva, jonka valikoimista löytyi tällainen juoksuliivi. Kyseessä on samantyyppinen juomaliivin ja repun yhdistelmä, mutta tässä on tilaa tavaroille jopa 10 litran verran. Siihen mahtuu jo aika hyvin esimerkiksi työvaatteet tai evästä pidemmällekin patikointi- tai juoksumatkalle.


Juoksukirja lahjaksi


Tässä kaksi aivan erilaista kotimaista juoksukirjaa: kumman sinä valitsisit pukinkonttiin?

Harjoittelun perusteista kattavasti yhden suomalaisen huippujuoksijan kirjoittamana. Kirja sopii erityisesti aloittelijoille sekä niille, jotka kaipaavat kirjahyllyynsä perusteoksen juoksuharjoittelusta. Kirjailijan persoona pääsee esiin omien juoksukokemusten myötä, mutta enimmäkseen kirja on tiukkaa asiaa.

Hämäläisen kirja koostuu pienistä omaelämänkerrallisista tarinoista, joista jokainen vastaa osaltaan kysymykseen miksi juoksen. Kirja sopii elämysjuoksijalle ja kaunokirjallisuudesta pitäville.


Pientä kivaa


Sekä juoksijalle että vaeltajalle sopivia lahjoja ovat kivat asusteet. Lämmönsäätely on tärkeää ulkona liikkuessa, sillä liikaa vaatetta tarkoittaa vähintään tukalaa oloa. Ja viileällä on avainasia pitää itsensä tarpeeksi lämpimänä.

Buffihuivi on superkätevä, sillä se on monikäyttöinen toimien mm. kaulurina tai pipona.

Juoksuhanskat toimivat kaikessa muussakin ulkoilussa.

Retkeilykartan avulla polkujuoksu- tai patikointireitti löytyy helpommin. Tässä on myös elämyslahjan paikka. Yhteinen patikointireissu lahjansaajan kanssa on taatusti laatuaikaa ja aineeton luontomatkailulahja!

________________________________________________________________


Eikö tästä postauksesta löytynyt mitään sopivaa pukinkonttiin? Lahjaideoita juoksijalle löytyy myös aiempien vuosien postauksista: Tsekkaa siis vuoden 2017 lahjaidet ja vuoden 2018 lahjavinkit!

torstai 7. marraskuuta 2019

Patikointia Dolomiiteilla: Lago di Sorapis ja pelkojen kohtaamista

Ensi alkuun varoitus: tämä reitti oli huikean hieno kokemus ja elämys, mutta tämä patikointitarina on myös kertomus siitä, miten korkeanpaikankammoinen polkujuoksija ei ihan tajua mihin on ryhtymässä. En missään nimessä suosittele tätä reittiä korkeanpaikankammoiselle, paitsi jos on yhtä hullu kuin allekirjoittanut ja haluaa todella siedättää kammoaan. Tarina on myös aika pitkä, ja sisältää reittikuvauksen lisäksi runsaasti jännittyneitä fiiliksiä ja itsensä voittamista.

Tl;dr: katso edes kuvat, sillä maisemat olivat häkellyttäviä!


Lago di Sorapis - mitä, miksi ja miten?


Dolomiittien patikointireittejä suunnitellessa Tre Cimen kierros nousi esiin ”must see” -kohteena, mutta toisen patikoinnin valinta oli oikeastaan hetken mielijohde. Dolomiittien alueella ja Cortina D’Ampezzon lähettyvillä olisi ollut paljon näkemisen arvoisia reittejä. Lago di Sorapis löytyi jonkin patikointiblogin kautta ja muutaman kuvan jälkeen olin myyty. Dolomiiteilla on toinen toistaan hienompia järviä, mutta Sorapis viehätti erityisesti parista syystä. Ensinnäkin järven vesi on omituisen väristä, samean turkoosia, kuin hammastahnaa. Ja toisekseen järvellä ei olisi odotettavissa sellaista tungosta kuin niissä paikoissa, joissa järven rantaan pääsee helposti vaikka turistibussilla. Sorapikselle pääsisi vain patikoimalla yhteen suuntaan noin kuuden kilometrin matka. Reitissä oli vain yksi mutta, siinä tulisi olemaan korkeanpaikankammoiselle aika jänniä paikkoja.



Lukemassani blogikirjoituksessa neuvottiin tekemään edestakainen patikointi Passo Tre Croci – Lago di Sorapis vaellusreittiä 215. Paluumatkalle oli tarjolla myös toinen reittivaihtoehto, vaellusreitti 216, jota varoiteltiin fyysisesti rankaksi, mutta maisemiltaan huikean palkitsevaksi. Päätimme mennä fiiliksen mukaan; jos Sorapis-järvellä tuntuisi, että rankempi paluureitti tuntuisi mielekkäältä, niin sitten tekisimme paluun reittiä 216. Päädyimme tekemään juurikin niin, että menomatka kuljettiin reittiä 215 ja paluu reittiä 216.


Tätä reittikuvausta ei löytynyt mistään saatavilla olevasta vaellusoppaasta, mutta blogeista löytyi summittaisia reittikuvauksia ja suositus ostaa kunnon kartta. Tabaccon vaelluskarttasarjasta osa 3, Cortina d'Ampezzo e Dolomiti Ampezzane kattaa paitsi Sorapiksen alueen vaellusreitit, myös suurimman osan Cortina d'Ampezzon lähialueista. Vaikka viralliset vaellusreitit on Dolomiiteilla merkitty hyvin maastoon, oli tällä reitillä muutama paikka, jossa piti myös tutkia karttaa, joten suosittelen hankkimaan kyseisen kartan! Sen avulla on hyvä suunnitella patikointeja ja näkee missä mennään, ja saa hyvän kokonaiskuvan alueen vuorista ja laaksoista. Jos karttaa ei ehdi tilata ennakkoon, niin Cortinan turisti-infosta voi ostaa näitä samoja karttoja!

Patikointi Sorapis-järvelle reittiä 215


Passo Tre Crocin parkkipaikalta alkava vaellusreitti 215 lähti liikkeelle hevoslaitumen läpi. Hevoset eivät patikoijista juuri piitanneet, mutta niiden jätöksiä piti väistellä, kunnes vaellusreitti siirtyi leveälle polulle metsikköön. Silloin tällöin puiden lomasta avautui vuoristonäkymä, ja jonkin ajan kuluttua myös Tre Cimen huiput näkyivät aika-ajoin kauempana koillisessa.


Parin kilometrin patikoinnin jälkeen vastaan tuli iso maanvyöry, joka oli ilmeisesti viime vuonna vienyt mennessään paitsi vaelluspolun, myös kaiken muun tiellään olleen. Kivivyöryt ovat ilmeisen yleisiä noilla seuduin, mutta tapahtuvat lähinnä keväällä sulamisvesien pehmittäessä maa-ainesta. Pian kivikkoisen vyöryn jälkeen ohitimme kallioseinää alas tulevan pikku puron ja vesiputouksen. Lokakuun lopussa purossa oli hyvin vähän vettä, mutta reittikuvauksista selvisi, että keväällä puroa voi olla vaikea ylittää kuivin jaloin.


Polku alkoi vähitellen nousta ja samalla maisemat itään päin alkoivat avartua. Muutama tiukempi nousu laittoi hiukan puuskuttamaan, mutta enemmän vedin henkeä siinä kohtaa, kun polun vasemmalta puolelta alkoi rinne jyrkentyä ja pudotus suureta. Tiesin reittikuvauksista, että polulla tulisi olemaan muutama kohta, jossa mentäisiin kapealla reunuksella vuorenrinteellä ja että nuo kohdat tulisivat olemaan korkeanpaikankammoni kanssa vaikeita.


Ensimmäiset kapeat kohdat olivat jännittäviä, mutta lyhyitä. Pysähdyimme vetämään henkeä ja päästimme takanatulijoita ohi, kun yritin keräillä itseäni. Jälkeenpäin minua nauratti, että olin tuossa vaiheessa niin jännittynyt. En osannut aavistaa, mitä vielä olisi edessä...


Noin neljän kilometrin kohdalla reitille oli rakennettu metalliportaat, joiden avulla olikin helpompi nousta jyrkkä ja kivikkoinen rinne. Portaat olivat kaikin puolin tukevat ja turvalliset, mutta minua kyllä jännitti se, miten kauas alas portailta näkyi, ja pidin katseeni tiukasti ylärinteessä nousun aikana.


Alkuosalla vuoren varjossa kulkenut reitti kääntyi nyt lähes suoraan kohti keskipäivän aurinkoa ja rinteellä lämpö kohosi selvästi yli kymmenen asteen. Kaukana alempana kellastuneet lehtikuuset hekuivat auringonpaisteessa vihreitä havupuita vasten. Edessäpäin näkyi vaikuttavana kohoava pystysuora harmaa vuorenseinämä. Ja takanapäin maisema avautui pitkälle Misurinan laaksoon ja Tre Cimelle. Näkymät olivat upeat!


Edessä oli reitin etukäteen varoitelluin kohta. Noin 150 metrin matkalla polku olisi alle metrin levyinen ja kiertäisi vuoren seinää. Polun vieressä kiviseinä kohosi suoraan ylöspäin ja siihen oli ankkuroitu tukeva vaijerikaide, josta voisi pitää kiinni. Ja polun toisella puolella -  niin - siellä pudotus oli aivan yhtä kohtisuora.


Vedin henkeä kerran jos toisenkin. Pahinta oli, että heti alkuun polku teki mutkan eikä kiviseinän toiselle puolelle nähnyt, mitä kauheuksia siellä olisi luvassa. Mutta olin jo etukäteen tsempannut itseäni, että kyllähän nyt 150 metriä menisi vaikka silmät kiinni. Jostain syystä miesystäväni mielestä silmien kiinni pitäminen ei kuitenkaan ollut hyvä idea... :D Minua pelotti aivan vietävästi, mutta itse asiassa heti mutkan jälkeen eteneminen helpottui, kunhan piti katseensa tiukasti turvallisesti eteenpäin, ettei vain vahingossa olisi katsonut pudotukseen polun vierellä. Kuulemma oli hienon näköistä.


Polku itsessään oli hyvässä kunnossa ja tukeva maa- tai kalliopohjainen alusta. Sateella tai jäiseen aikaan en suosittelisi reittiä, mutta nyt se oli hyvinkin turvallinen. Silti olin todella helpottunut, kun osuus jäi taakse ja edessä oli enää helppo metsäinen osuus järvelle.


Lago di Sorapis lokakuun lopulla


Tiesin jo etukäteen, että kuivan syksyn jälkeen järvessä ei välttämättä olisi juuri ollenkaan vettä. Kauempaa näyttikin siltä, kuin koko järvi olisi kuivunut, mutta lähempää meitä kohtasi erikoinen näky. Vain järven toisella laidalla oli vettä, mutta vesi oli tosiaan maitomaisen haaleanturkoosia ja lähes yhtä hienoa oli, että järvi oli jäässä! Auringonpaisteessa lämpö oli kohonnut lähes 15 asteeseen, mutta järvi oli Sorapis-vuoren varjossa ja jäässä pitkälle iltapäivään.


Maisemat olivat jotenkin epätodellisia. Aivan vieressä kohosi teräväpiirteinen Sorapis-vuori, joka peitti taakseen auringon ja kohosi niin korkealle näkökentässä, että meinasi vähän huimata, kun katseen siirsi vuoren laelta alas järvenpintaan. Järven takana kohosi harmaa vuorenharjanne ja sen edessä kallion päällä kasvoi kelta-vihreää puustoa. Vaikka järvessä oli hyvin vähän vettä ja sen lähistöllä sijaitseva rifugio Vandelli oli kiinni, olin aivan valtavan iloinen, että olimme liikkeellä juuri tähän aikaan syksyllä. Saimme nauttia erikoisesta näystä luonnon rauhassa.


Olin jo menomatkan jännittävien osuuksien jälkeen todennut, etten halua palata samaa reittiä takaisin. Suurin osa muista reitillä kulkevista oli tekemässä edestakaista patikkaa reittiä 215, joten paluumatkalla saimme myös kulkea aivan omassa rauhassa. Olimme pysähdelleen paljon, mutta onneksi olimme myös liikkeellä aikaisin, ja vaikutti siltä, että meillä olisi hyvin aikaa paluumatkaan ennen auringonlaskua, vaikka polku 216 olisikin vaikeampi ja hitaampi kuin paluu takaisin samaa reittiä.

Paluu Sorapikselta reittiä 216


Järveltä palattiin pieni pätkä takaisinpäin, kunnes reitti 216 erkani polulta ylärinteeseen. Siitä matka olikin pelkkää ylämäkeä hyvän tovin. Nousu oli paikoin hyvinkin jyrkkää mennen ihan kiipeilyksi. Välillä noustiin loivemmin, mutta nousua yhtä kaikki. Kilometrin matkalle kertyi noin 300 metrin nousu ja sitä seuraavalla kilometrillä noustiin vielä 100 metriä lisää.


Alkuun kipuaminen oli fyysisesti raskasta, mutta polku kulki vuoristomäntyjen suojissa turvallisen oloisena. Maisema avautui vain taaksepäin, jossa takaoikealle jäävä Sorapis-järvi pieneni näkökentässä sitä enemmän mitä ylemmäs noustiin. Aurinko paistoi rinteelle ja oli kuuma! Rankkaa, mutta monin tavoin todella upeaa, kun niin selvästi näki taaksepäin, miten kauas alas nousun alku jäi.


Vähitellen alkoi kuitenkin hirvittää. Vuoristomännyt lakkasivat peittämästä näkymää oikealle ja vaikka polku loiveni, rinne, jossa kuljettiin, jyrkkeni. Oikean käden puolella rinne jatkui muutaman metrin näkyvissä ja sitten oli vain tyhjää. Jossain kaukana alapuolella kulki reitin 215 polku, mutta vuoren seinämä oli niin jyrkkä, ettei sitä näkynyt. Polku oli kivikkoinen ja rinteellä oli näkyvissä useiden kivivyöryjen jälkiä.


Olin aika peloissani. Ylärinteellä alkoi tuntua siltä, että reitin 215 jännittävät paikat olivat lopulta olleet aika helppoja tasaisen polun ja turvavaijerin ansiosta. Eniten mietitytti se, että tämän reitin kuvausta en ollut lukenut hirveän tarkkaan enkä oikein tiennyt, mitä tuleman pitäisi. Nousu oli ollut niin pitkä ja rankka, puhumattakaan siitä, että olimme taivaltaneet jo melkein kymmenen kilometriä, ettei takaisin päin kääntyminen olisi enää vaihtoehto.


Toistelin itselleni, että hyvin menee ja pitää vain jatkaa eteenpäin. Miesystävälle nousun fyysinen osuus oli ollut rankempi, mutta nyt hän joutui vuorostaan tsemppaamaan mua, kun yritin olla antamatta pelolleni valtaa. Jossain kohtaa tuolla ylärinteelläkin polku oli pienen pätkän tasainen ja uskalsin hetken kävellä rennosti, mutta enimmäkseen meno oli sitä, että hivuttauduin eteenpäin ylärinteeseen nojaten ja ottaen tukea kaikesta, mistä kiinni sain. Katsoin vain eteenpäin, en oikealla avautuvaan huikeaan näkymään.


Vihdoin olimme nousun laella, mutta siellä edessä oli uusi jännittävä tilanne. Mihin polku oikein jatkui, kun edessä näytti olevan pystysuora pudotus, ja nousun laen ylätasangolta ei johtanutkaan mitään polkua vuoren huippujen väliseen pieneen laaksoon? Minusta tuntui, että korkeanpaikankammoltani en pystyisi enää uuteen jännittävään paikkaan, olin jo aivan uupunut. Karttaa tutkittuamme totesimme, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin että polku jatkuisi ettenpäin kohdassa, jossa se näytti päättyvän pystysuoraan pudotukseen. Mitä ihmettä???


Helpotukseni oli suuri, kun miesystäväni lähti tutkimaan reittiä ja kertoi löytäneensä polun jatkon. Kyllä, se koukkasi jyrkänteen reunaa, mutta turvana olisi vaijeri ja pystysuora osuus jäisi saman tien selän taakse. Edessäpäin oli ylätasanko, jolle pudotus olisi korkeintaan muutamia kymmeniä metrejä. Polku oli kyllä kapea, melkeinpä pelkkä reunus kallioseinämässä. Mutta edessä ei näkynyt enää ollenkaan jännittäviä paikkoja ja tiesin, että vaijerista kiinni pitäen ei olisi mitään ongelmaa taiteilla eteenpäin eikä minua pelottanut enää yhtään. Tuossa vaiheessa kaikki jännitys purkautui valtavaan helpotukseen, sillä nyt tiesin, että edessä ei olisi enää pelottavia paikkoja.


Vuorten huippujen välissä oli pieni kivikkoinen ruohikkotasanko. Maisema oli aivan erilainen, kun kertaakaan ennen tällä vaelluksella. Tasangon toiselta laidalta avautui upea näkymä jyrkkien kallioseinämien välistä kaukana alempana levittäytyvään ruskan kirjomaan metsään. Edessä oli taas uudenlainen kokemus, sillä reitti kulki alaspäin kivikkoista sorarinnettä todella jyrkästi. Ylärinteessä oli tukipuita, joiden tarkoitus oli estää kivivyöryjä, mutta silti koko laskeutuminen oli käytännössä liukumista kivien välissä ja päällä alaspäin. Lyhyellä matkalla tultiin reippaasti alaspäin, ja vaikka kivikossa liukumisessa oli oma haasteensa, oli pätkä mielestäni vain hauska ja erilainen.


Viimeiset kilometrit takaisin Passo Tre Crocille olivat leppoisaa metsätietä ja pelkkää alamäkeä, mutta maisemat olivat edelleen hienot. Iltapäivä alkoi jo kääntyä illaksi ja viistosti paistava aurinko sai ruskan oikein hehkumaan! Alamäkeen lompsiminen meni jouhevasti ja pian edessä olivat taas hevoslaitumet.



Huh, mikä huikea elämys!


Matkaa kertyi yhteensä päälle 14 kilometriä, ja koska olimme pysähdelleet paljon, olimme reissussa kuutisen tuntia. Patikointi oli paikoin rankkaa nousua ja jännittäviä kohtia, mutta todellakin sen arvoista!


Paluumatkan jännittävimmät kohdat olivat vielä menomatkan pelottavimpia paikkojakin pahempia. Jälkeenpäin mietin, että olisin halunnut teleportata takaisin reitin 215 kapeimmalle kohdalle testaamaan, vieläkö pelkäisin. Tuntui ihan mielettömältä, että pystyin voittamaan pelkoni ja kulkemaan eteenpäin silloinkin, kun jokin osa mielessäni muuttui liskoaivoiksi ja halusi vain paeta. Ymmärsin, ettei pelon voittaminen tarkoita sitä, että lakkaisi pelkäämästä, vaan sitä, että menee eteenpäin ja pystyy toimimaan pelosta huolimatta. Olin aivan endorfiinipöllyssä tämän patikoinnin jälkeen. Olen vieläkin aivan häkeltynyt kokemuksesta, kun naputtelin tätä tekstiä. :D

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Patikointia Dolomiiteilla: Tre Cime di Lavaredon kierros

Kolme huippua, Tre Cime di Lavaredo, on yksi ikonisimmista näkymistä Dolomiiteilla. Kun matkakohde oli päätetty, nousi patikointi Tre Cimellä saman tien yhdeksi tärkeäksi kohteeksi reissussa. Huiput näkyivät jo kauas, ja oli mahtavaa tunnistaa Tre Cime ajomatkalla matkan päästä ja sitten nähdä huiput aivan niiden juurelta ja kiertää ne ympäri!

Dolomiittien vuorenhuiput ovat hyvin teräväpiirteisiä ja vuorimaisema on erilainen kuin mitä olin nähnyt koskaan ennen. Dolomiitit ovat osa Alppien poimuvuoristoa, mutta oman kivilajinsa, dolomiitin, vuoksi erilainen vuoristo kuin missään muualla. Dolomiitit ovat olleet UNESCOn maailmanperintökohde nyt 10 vuotta, ja Tre Cime oli yksi vuoriston kansallispuistoista.


Vaellusreitit Tre Cime di Lavaredon alueella, mitä ja miten sinne pääsee?


Kolmen huipun alueella risteilee useita vaelluspolkuja, ja alue on sikäli helppo kokemattomallekin patikoijalle, ettei eksymisen vaaraa juuri ole. Tre Cime on koko ajan näkyvissä ja hallitsee maisemaa, joten aika huoletta voi myös poiketa vaelluskirjojen neuvomilta reiteiltä. Siitä kannattaa pitää huoli, että aikaa on kuitenkin tarpeeksi eikä pimeys pääse yllättämään. Maasto on kumpuilevaa ja kivikkoista, joten patikointi alueella tarjoaa kyllä haastettakin, vaikka menisikin enimmäkseen tasaisia vaellusreittejä.


Cortina d'Ampezzosta ajaa Tre Cimelle noin kolmessa vartissa ja bussillakin pääsee. Jos ajaa alueelle autolla, kannattaa huomioida parkkimaksu, joka oli meiltä 30 euroa, mutta ns. high season hinta taisi olla 35 euroa. Lisäksi alue on suosituimpaan aikaan melkoisen täynnä ja parkkitilaa on rajatusti. Toisaalta off-seasonina haittapuolena on se, että alueen ravintolat, rifugiot, ovat suljettuina. Itseäni ei kyllä yhtään haitannut, että sesonki oli jo ohi, sillä patikointipoluilla oli mukavan väljää lokakuun lopulla. Meille sattui onneksi myös hyvät säät, sillä loka-marraskuussa alueella sataa usein jo lunta, ja silloin vuorille ajosta tulee liukasta touhua. Jos tiellä on lunta, ei matkaa pääse jatkamaan ilman että autosta löytyy lumiketjut!


Alueella retkeilyyn löytyy reittejä useammastakin opaskirjasta. Eksymisvaara on pieni, koska kolmen huipun ollessa koko ajan näköpiirissä suunnistus on melko helppoa. Reitin pituutta kannattaa toki etukäteen miettiä ja lukea reittikuvaus, niin tietää, mitä odottaa ja missä pysähtyä. Reittikuvaukset löytyvät mm. kirjoista Shorter walks in the Dolomites* tai Sunflowerin Dolomites-oppaasta*, josta löytyy myös reittejä autoiluun Dolomiiteilla.  
*mainoslinkit Adlibris-kirjakauppaan


Tre Cimen tasanko on noin 2500 metrin korkeudessa. Korkea ilmanala voi hiukan tuntua varsinkin ylämäkiin punnertaessa. Sää vuoristossa voi muuttua nopeasti ja lämpötila on selvästi alhaisempi kuin esimerkiksi Cortina d'Ampezzossa. Sää kannattaa tarkistaa vielä vaelluspäivän aamuna jostain vuoristo- tai paikallisesta sääpalvelusta.


Tre Cime di Lavaredo loop, noin 10 km kierros


Kiersimme Tre Cimen vastapäivään. Rifugio Auronzon parkkipaikalta kierroksen itäkulman kappelille meni hyvin tasaisen ja leveä polku, mutta maisemat alas etelään olivat hienot. Kun reitti kaartui kohti Tre Cimen itähuippua, myös polku alkoi nousta, ja lyhyellä matkalla tulikin jonkin verran nousumetrejä.


Polku nousi aivan itäisimmän huipun juurelle ja kiemurteli sieltä pienen tasangon kautta Rifugio Locatellille, joka sijaitsi kierroksen koilliskulmassa. Me emme nousseet ravintolalle asti, koska se oli kiinni, vaan jatkoimme kierrosta länteen ja lounaaseen päin. Tällä osuudella Tre Cime näyttäytyi kokonaisuudessaan ja polulta oli hienot maisemat myös kauemmas Dolomiittien muille huipuille. Kasvillisuus Tre Cimen pohjoispuolella oli enimmäkseen ruohoa, jossa siellä täällä yksinäinen puu tai kukka nousi tasangon pintaa ylemmäs.


Polku ja maisema olivat hyvin kivikkoisia. Polulla oli joitain jyrkkiä laskuja ja nousuja, mutta ei mitään sellaista, joista ei peruskuntoinen patikoija selviäisi. Vähitellen polku mutkitteli kohti läntisintä huippua ja Lange Almia. Länsikumalla kasvoi jo jonkin verran ruskan kellastamia lehtikuusia ja myös vuoristomäntyjä.

 

Lännessä harjanteen ylityksen jälkeen eteen avautui hieno näkymä Misurinan laaksoon ja ruskamaisemaan. Olimme ajoittaneet kierrokseen niin, että loppupuolella aurinko paistoi jo viistosti ja värjäsi maisemaan punaisen sävyillä. Vielä ennen paluuta Rifugio Auronzolle ja autolle polun varrelta löytyi hienona yksityiskohtana "reittimerkkipuisto", jossa lukuisat kivitornit reunustivat polkuja.


Vaikka olin etukäteen nähnyt kuvia ja lukenut reittikuvauksia, Dolomiitit ja Tre Cime yllättivät paikan päällä. Jos ajomatka kansallispuistoon oli hieno, ja patikointi alueella elämyksellistä. Reitti sopi myös korkeanpaikankammoiselle, ja kävellessä pärjää hyvin lenkkareilla. Tiukimmat nousut ja laskut ovat melko lyhyitä, mutta ihan kunnon treenin kyllä saa, kun patikoi 10 kilometrin kierroksen. Maisemat olivat upeat ja vaihtelevat. Ihastuin!


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...