Mitä pysyviä muutoksia korona-aika toi elämääni?

Puhelimeni kuvasovellus muistuttelee aika-ajoin, mitä on tapahtunut päivälleen vuosia sitten. Usein kuvamuistot nostavat hymyn huulille. Yhtä usein olen kuvannut juoksumaisemia tai aamupuuroa, jotka näyttävät vuodesta toiseen samalle, eikä kuvista nouse samalla lailla muistoja. 

Tällä viikolla yksi kuva pysäytti. Kuvana se ei ollut kummoinen, jokin pikaräpsy, jonka olin ottanut viestittelyssä. Kuvassa oli työläppärini silloisen kotini työpöydällä. Kuvasta teki merkittävän se, että se oli otettu ensimmäisenä etätyöpäivänä, jonka tein korona-aikaan. Kuva sai minut pohtimaan, mitä pysyviä muutoksia tuosta kolme vuotta sitten tapahtuneesta hullunmyllystä oikein seurasikaan. (Tuo alla oleva kuva ei suinkaan ole kolmen vuoden takaa, vaan viime syksyn Madeiran matkalta, jolla tein opintoja muutamana reissupäivänä.)

Etätyö

Ennen maaliskuun 2020 puoliväliä työpäiväni olivat lähes kaikki toimistolla. Heräsin aamulla, join kahvia puolisen tuntia ja sitten vartissa sudin vähän ripsiväriä samalla hiuksia ja hampaita harjaten niin, että pääsin jotenkuten ajoissa säntäämään ulos ja töihin. Silloin tällöin kaavaa rikkoi joku työmatka.

Nykyään noin 90 prosenttia työpäivistäni alkaa sillä, että herään aamulla, juon kahvia puolisen tuntia ja siinä samalla siirryn työhuoneeseen työkoneeni ääreen. Katson sähköpostit ja suunnittelen vähän päivän töitä, ennen kuin pidän aamupäivän kahvitauon ja siinä hiuksia ja hampaita harjatessa vaihdan yöasun usein juoksuvaatteisiin tai mukaviin trikoovaatteisiin. 

Työpaikallani etätyö oli lähes täysin pannassa ennen korona-aikaa. Sitten yllättäen meidän tiimi oli useamman kuukauden täysin etänä, kunnes saimme palata silloin tällöin toimistolle, jos työtehtävät sitä vaativat. Vasta loppuvuonna 2020 saimme mobiilin työajanseurannan, sitä ennen etätyötä määrittivät hankalan tiukat säännöt siitä, miten työaika ei joustanut yhtään. 

Koen työelämän huomattavasti mielekkäämmäksi etätyön yleistymisen myötä. Nykyisin etätyössä on meillä liukuva työaika, jolloin voi halutessaan nukkua välillä vähän pidempään tai venyttää lounastaukoa esimerkiksi juoksulenkin myötä. Käyn toimistolla noin kerran viikossa tai harvemmin. Olen etätyössä tehokkaampi kuin avokonttorin hälinässä. Ennen vanhaan olin töiden jälkeen usein sosiaalisesti kuormittunut. Nyt viihdyn vähän turhankin hyvin ilman sosiaalisia kontakteja monet työpäivät... Etätyö ei silti ole yksinäistä, sillä tiimissämme Teams-viestit paukkuvat ahkerasti ja palaverejakin riittää.

Elämäntilanne

Koronakeväänä 2020 siirryin melko pian punkkaamaan miesystäväni luokse. Jos aiemmin oli ollut toisinaan haastavaa sovittaa aikatauluja yhteen, nyt pääsimmekin olemaan yhdessä 24/7. Se osoittautui niin mukavaksi, että sillä tiellä ollaan edelleen. :)

Osittain etätyömahdollisuuden vuoksi rohkenimme muuttaa Naantaliin, vaikka molempien työpaikka on Turussa. En ole koskaan innostunut pitkistä työmatkoista vaan pyrkinyt asumaan kävelyetäisyydellä duunista. Kerran viikossa toimistolle kulkiessa ei haittaa, vaikka matkaan menisi vähän pidempikin aika. 

Etätyön myötä tietysti myös kotona vietettävä aika on kasvanut. Korona-ajan alkuun ei uskaltanut tavata ketään. Kun meininki vähän vapautui, tuntui silti, että monet olivat vielä varovaisia kontaktien kanssa. Pienetkin flunssaoireet peruivat tapaamisia. 

Olen aina ollut introvertti, mutta korona-aika teki minusta entistä epäsosiaalisemman. Olen huomannut, että minulle riittää kovin pieni määrä ihmiskontakteja, enkä kaipaa monien ihmisten tapaamista. Ihan huomaamatta yhteydenpito moniin ystäviin on jäänyt, ja olen siitä pahoillani. Olen edelleen kiinnostunut kavereiden kuulemisesta ja on kiva nähdä ystäviä, mutta olen laiskistunut järjestämään mitään. Sattumalta törmääminen ja töidenjälkeiset ovat tietysti asuinpaikan vaihdoksen ja etätöiden myötä jääneet myös todella vähiin. 

Korona-aikana innostuin opiskelemaan töiden ohella. Tästäkin on kiittäminen etätyötä sekä etäopiskelumahdollisuutta. Opiskelen Jyväskylän yliopistossa, mutta olen käynyt siellä vain pääsykokeissa! Maisterivaiheen opinnot on mahdollista suorittaa lähes kokonaan etänä, ja olen hyödyntänyt mahdollisuutta osin valitsemalla juuri sellaisia kursseja, jotka hoituvat verkko-opintoina. Aikataulujen yhteensovittaminen sujuu mainiosti, kun voin siirtyä etätöistä etäopintoihin viidessä minuutissa. Opintojen suorittaminen työn ohella ei taatusti olisi ollut näin joustavaa ennen korona-aikaa. 

Juoksu

Etätyö muutti myös juoksuaikataulujani huomattavasti. Arkiliikunta valitettavasti väheni päivittäisten työmatkakävelyjen jäädessä pois, mutta tilalle tulivat lounastaukolenkit. 

En ole koskaan ollut innokas liikkumaan heti töiden jälkeen. Haluan hengähdystauon tultuani kotiin töistä, ja kaipaan samanlaista taukoa myös silloin, kun työskentelen kotona. Kun töiden jälkeen sitten jämähtää sohvalle, on siitä toisinaan lähes mahdoton nousta.

Lounastaukolenkit ovat ihan eri maata. Siinä on tiukka aikataulu eikä sohvalle rojahtamiseen ole aikaa. Aamulla heti lenkkikuteet niskaan, niin lounastauon alkaessa pystyy pinkaisemaan pihalle ennen kuin alkaa epäröimään. Lenkin jälkeen pikasuihku ja mikroateria ja sitten takaisin töiden pariin. Lounaslenkki katkoo kivasti työpäivää, mutta toisaalta usein mieli askartelee jonkin työasian parissa lyhyellä lenkillä. Olen saanut joitain parhaita ideoitani juostessa. 

En ole aamuihminen, mutta lounasajan liikunta tuntuu sopivan minulle hyvin. En pidä pimeästä, ja talvella lounaslenkit ovatkin ainoa tilaisuus juosta päivänvalossa. Lounastauolla ei kuitenkaan ehdi tehdä kovinkaan pitkää lenkkiä ja juoksuohjelmani ovatkin muuttuneet. Ennen koronaa juoksin harvemmin, usein vain kolmesti viikossa, mutta yksittäiset lenkit olivat pidempiä. Nykyään juoksen viikoittain yleensä 4-5 lenkkiä, joista suurin osa on lyhyitä juoksuja.

Yksi koronan mukanaan tuoma muutos oli se, että miesystäväni innostui juoksusta kuntosalien ollessa kiinni ja sain vähän yllärinä juoksevan miehen! En ollut koskaan aiemmin osannut kaivata juoksuharrastuksen jakamista puolison kanssa, mutta täytyy myöntää, että se on aika kivaa. :) Kun juoksu on tärkein harrastukseni, tykkään tietysti myös puhua siitä, ja kun elämänkumppani ymmärtää ja voi jakaa harrastuksen, on se ollut positiivinen asia. Lisäksi olemme päässeet yhdessä juoksemaan niin matkoilla kuin tapahtumissakin.

Matkailu

Korona-ajan alkuun ei voinut kuvitellakaan lähtevänsä mihinkään reissuun. Useamman kuukauden kotona kökkimisen jälkeen oli outoa käydä esimerkiksi ostoskeskuksessa, saati sitten lähteä reissuun. 

Ensimmäiset reissut suuntautuivat lähialueen luontoon ja sen jälkeen tuli kokeiltua Staycationeja ja kotimaan kohteita kunnes uskaltauduimme Tallinnan matkalle. Laivalla ja kaupungilla oli niin väljää, että matkustaminen tuntui turvalliselta, mutta ensimmäiselle pidemmälle ulkomaanmatkalle lähdimme vasta syksyllä 2021. Silloin reissussa piti pitää maskeja kaikissa julkisissa kulkuneuvoissa ja tiloissa ja kantaa mukana koronapassia, mutta voi miten ihanaa oli päästä pitkästä aikaa matkalle!

Korona-aikana tuli myös pohdittua omaa suhdetta matkailuun. Matkailu on selvästi joillekin tärkeämpää kuin toisille. Olemme erilaisia, ja varmaan myös saamme matkoilta eri asioita. Itse tunnustaudun elämysnarkkariksi. Janoan uusia kokemuksia ja elämyksiä ja niiden herättämiä tunteita. Nautin siitä, että pääsen irti arjesta myös maantieteellisesti. Toki kotona ja arjessa löytyy myös niitä elämyksiä ja hienoja kokemuksia positiivisine tunteineen. Juoksu, retkeily, leffaelämys, rakkaan seura, erityisen hyvä ruoka esimerkiksi voi olla elämyksellistä ihan kotosalla. Matkustamisessa on kuitenkin oma juttunsa, jota ei oikein muualta löydy. Matkan suunnittelu ja fiilistely ennen ja jälkeen reissun tekevät siitä myös erityisen.

Kaipasinkin matkailua todella paljon korona-ajan alkuun, kun ei voinut suunnitella mitään reissua eikä tiennyt yhtään maailman avautumisen aikatauluja. Matkabloggaajiin verrattuna reissaan vähän, mutta korona-aikana ymmärsin selvemmin, että matkailu on minulle tärkeää. Se, että reissu on suunnitelmissa tuo elämään hauskoja projekteja ja minulle on elämyksellistä nähdä erilaisia paikkoja. Ajatusten kirkastuminen matkailun suhteen on ohjannut kuluttamistottumuksiani enemmän pois materiasta kohti elämyksiä.

On varmasti paljon muitakin pysyviä muutoksia, jotka korona sai aikaan. En nyt kuitenkaan ala tässä jo kovin pitkässä postauksessa niitä enää listaamaan. Olisi mielenkiintoista kuulla, mikä lukijoiden elämässä on muuttunut!

Vuosi alkaa nollasta

Vuoden alku on luonnollisesti elämäntapamuutosten aikaa. Vielä kymmenen vuotta sitten kaikki lehdet julkaisivat laihdutusohjelmiaan. Nyt laihduttamisesta puhuminen on epämuodikasta, mutta moni elämäntapamuutos siihen kuitenkin tuntuu tähtäävän. 

Kalenterivuodet, kuukaudet ja viikot ovat osin keinotekoisesti määriteltyjä ajanjaksoja. Kalenterivuoden alkaminen vuoden pimeimmän ajan ja talvipäivänseisauksen jälkeen tuo kuitenkin vuoden alkuun jonkinlaista uutta toivoa ja valon lisääntymistä sen lisäksi, että vuosiluku vaihtuu. Joskus vuoden vaihtuminen voi tarkoittaakin konkreettista uuden lehden kääntymistä elämässä. Usein käy kuitenkin niin, että lupaukset vaihtuvat haaveiksi helmikuussa ja viimeistään kevään puhjetessa ovat tyystin unohtuneet.

Siksi kalenterissa kannattaisikin olla useampia nollapäiviä. Jos jotain tavoittelee, kannattaa tavoite jakaa osiin ja ajanjaksoihin. Tavoitteen pilkkominen ensin kuukausittaisiin välitavoitteisiin ja kuukauden sisällä viikoittaiset tavoitteet tuovat jatkuvuutta tekemiseen. 

Jokainen uusi päivä on uusi mahdollisuus. Tuo kuulostaa ehkä yltiöpositiiviselta mietelauseelta, mutta on myös totta. Sitä voi suunnitella ja toivoa vaikka mitä, mutta suunnitelmat vie lopulta maaliin se, että tänään tekee. Kaikissa ajanjaksoissa tänään on se tärkein päivä. Tänään voi olla lenkkipäivä tai sitten lepopäivä. Kummastakin voi itseään onnitella, sillä treenin ja levon yhteensovittaminen on se mikä tuo mukanaan kehityksen. 

Mitattavat tavoitteet ovat lahjomattomia, mutta vaa'an lukemia en voi suositella tavoittelemaan, niihin kun ei aina pysty omalla toiminnallaan edes vaikuttamaan. Itse kerään vuodesta toiseen juoksukilometrejä. Kilometrit ovat lahjomattomia, sillä jokainen metri on itse juostava. Toisaalta kilometrit ovat myös armollisia, sillä matka karttuu riippumatta juoksunopeudesta, omasta painosta tai motivaatiosta, kunhan vain lähtee sinne lenkille.

Olen huomannut vuosien saatossa, että olen paljon innokkaampi aloittamaan asioita kuin saattamaan niitä loppuun. Se koskee niin vuoden juoksutavoitetta, koulutehtäviä kuin kosmetiikkapurkkejakin. Onneksi olen myös tullut tietoiseksi tästä. Juoksu on myös opettanut minulle pitkäjänteisyyttä. Olen nykyään paljon parempi myös saattamaan loppuun aloittamani projektit. Tätä on auttanut myös tavoitteiden asettaminen realistiselle tasolle. 

Uuden liikuntaharrastuksen tai muun hyvän elämäntavan aloittamisessa mieli tuppaa karkailemaan lopputulokseen, kenties hoikempaan olemukseen tai parempaan kuntoon. Lupauksia tehdessä tulee helposti kuviteltua liikoja omasta jaksamisesta. On turha miettiä, miten paljon jokin kuviteltu ihanneminä jaksaisi liikkua, jos todellinen arkiminä on jo ihan uuvuksissa arjen pyörityksestä. Tavoitteissa kannattaa mieluummin mennä realismi kuin ihanne edellä. Mieti, mitä jaksat tehdä silloin, kun arki väsyttää ja aseta tavoite mieluummin liian alas. Tavoitteen saavuttaminen motivoi jatkamaan, toisin kuin se, että jää heti jälkeen. 

Ennen vuodenvaihdetta klikkasin Stravassa sen enempää ajattelematta itselleni Fresh Start -haasteen, jossa tavoitteena on kellottaa 30 tuntia liikuntaa tammikuussa. Vasta tämän vuoden puolella tajusin, että hyvänen aika sentään, sehän tarkoittaa tuntia päivässä! Juoksu on kylmillä ja liukkailla keleillä toki hidasta taaperrusta, mutta en silti saa tarpeeksi tunteja juoksusta. Harmillisesti vielä vuoden alkua hidasti vanhan vuoden puolella alkanut flunssa, joka tuntuu pitkittyneen. Pitkien lenkkien sijaan olenkin nyt ottanut tauon jälkeen ohjelmaan taas joogaa. Kaiken liikunnan ei tarvitse eikä pidäkään olla hikistä ja hengästyttävää. Liukkaalla juoksu jäykistää kroppaa, samoin kuin päivittäinen tietokoneella työskentely. Jooga toimii hyvänä vastapainona tälle. 

Vaikka olen ollut vuoden ensimmäisen viikon nuhainen, enkä ole päässyt juoksemaan niin paljon kuin suunnittelin, olen silti liikkunut lähes joka päivä! Tästä on hyvä jatkaa kohti vuoden ensimmäisiä tavoitteita!

Mitä kuuluu uudenvuodenlupaukselle?

Tekisi mieli vain haudata tämä aihe vaivihkaa. Tuskin kukaan edes muistaa, että mulla oli jokin lupaus tälle vuodelle.

Paitsi että itse muistan, ja sehän se uudenvuodenlupausten pointti onkin. Tehdä jokin päätös, joka vuodenvaihteeseen sidottuna toivottavasti pysyy mielessä koko vuoden ajan.

Vuoden vaihteessa lupasin siis pitää parempaa huoltaitsestäni, ja ideana oli konkretisoida tuota lupausta määrittämällä kuukausittaiset tavoitteet. Katsotaanpa nyt siis vuoden ensimmäisen kvartaalin sujumista. Tammikuussa aikomuksenani oli ottaa venyttely ja muu kehonhuolto osaksi arkea. Tässä onnistuinkin, ja aloin tauon jälkeen venyttelemään aina lenkin jälkeen ja jonkun kerran muutenkin. Helmikuussa kuun juttu oli lihaskunto, ja kävinkin kuntosalilla ahkerasti. Maaliskuuksi suunnittelin syömiseen liittyvää juttua ja päädyin haastamaan itseni syömään joka päivä kaksi annosta marjoja tai hedelmiä.

Tammi-helmikuussa meni putkeen, mutta maaliskuussa repsahti kaikki. Ensinnäkin unohdin kaikki alkuvuonna tulleet hyvät tavat ja se hedelmien mussuttaminenkin jäi tämän koronahässäkän myötä. No, semmoista se joskus on. Kun elämässä on kuormitusta, hyvät aikeet ja itsestään huolenpito helposti jää. Joka on tietysti siitä huono asia, että se todennäköisesti myös lisää sitä kuormitusta. Siksipä en heitäkään kirvestä kaivoon, vaan yritän löytää taas tämän uudenvuodenlupauksen idean ja ottaa sen osaksi arkea.

Huhtikuulle olin kaavaillut haastetta kodin laittamisesta. Mutta nyt olen tilanteessa, jossa en oikeastaan ole juuri kotona. Etätyöt ja kaiken muun peruuntuminen on mahdollistanut sen, että vietän pitkiä aikoja miesystäväni luona. Joten unohdetaan tuo. Sen sijaan, poikkeustilan vuoksi, yritänkin löytää uudelleen alkuvuoden hyvät muutokset. Jatkan venyttelyä, yritän tehdä hiukan lihaskuntoa kotikuntoiluvälineillä ja muistaa hedelmät ja marjat osana päivittäistä ruokavaliota.

Tämä vuoden toinen kvartaali alkaakin siis vanhan kertauksella. Toukokuussa keskityn juoksuun. Olen nytkin juossut, mutta harjoitteluni kaipaa monipuolistamista. Nyt ei ole luvassa kisoja, joihin treenata, mutta asetan silti toukokuun tavoitteeksi juosta erilaisia lenkkejä sekä tehdä myös juoksutekniikkaharjoituksia. Kesäkuussa keskityn hyvään uneen. Olen kärsinyt unettomuudesta tyyliin aina, ja välillä tilanne on parempi ja välillä huonompi. Kesäkuussa yritän rauhoittua iltaisin, teen rentoutumisharjoituksia ja hylkään puhelimen jo hyvissä ajoin nukkumaanmenoa. Syystä tai toisesta nukun aina kesäaikaan paremmin, joten siksi tuo on hyvä ottaa kesäkuun projektiksi. 

Kesällä pitää sitten miettiä vuoden loppupuoliskon tavoitteita. Tavoitteiden pitää olla tarpeeksi pieniä, jotta ne jaksaa ottaa osaksi arkea, mutta kuitenkin sellaisia, että joutuu ehkä hiukan itseään haastamaankin.

Eristäytyminen voi aiheuttaa kriisin, mutta miten se etenee ja mikä siihen auttaa?

Hesarissa oli mielenkiintoinen artikkeli otsikolla Eristäytyminen aiheuttaa monelle kriisin, joka etenee vaiheittain (maksumuurin takana). Huomasin ihan selkeästi itsestäni jutussa esiteltyjä kriisin vaiheita, ja huviksi ja hyödyksi päätin naputella niitä ylös ja referoida samalla hiukan tuota juttua.

Ensimmäinen vaihe on shokki, ja se iskee aivan kriisin alussa. Mieli kieltää tapahtuneen ja se voi tuntua epätodelliselta asialta. En itse huomannut tätä vaihetta, sillä itsellä poikkeustila alkoi hektisellä työpäivällä, jossa konkretisoitiin sulkuajan toimenpiteitä ja mietittiin poikkeustilanneviestintää. Eli kriisi oli todellista ensi hetkistä alkaen.

Kun ensijärkytys tasaantuu, seuraa reaktiovaihe. Tässä vaiheessa tunteet nousevat pintaan ja voivat heitellä laidasta laitaan. Huoliajatukset ja stressi kasvavat. Huomasin ihan selkeästi, että kun poikkeustila oli jatkunut jonkin aikaa, negatiiviset tunteet, ahdistus ja keskittymisvaikeudut nousivat esiin.

Kriisin käsittelyvaiheessa lamaannus on tavallinen reaktio. Energiaa ei tunnu riittävän arjen pyöritykseen ja vaarana on, että ahdistuu entisestään. Eristäytyminen turhauttaa. Olen selvästi ollut poikkeustilanteessa vähemmän aikaansaava kuin parhaimmillani. Se ei ole laiskuutta, vaan jonkinlaista lamaantumista tässä poikkeustilanteessa.

Hesarin artikkelissa neuvotaan, että on todella tärkeää pitää päiväjärjestyksestä kiinni ja harrastaa liikuntaa. "Ei ole olemassa kehollista ja psyykkistä vireyttä erikseen. Ne vaikuttavat koko ajan toisiinsa." Tämä on ollut olennainen asia mulla kriisin käsittelyssä; eli olen yrittänyt liikkua, koska tiedän sen auttavan myös henkiseen lamaantumiseen.

Kriisin käsittelyvaiheen jälkeen tulee vihdoin sopeutumisvaihe, jossa tilanteen aiheuttama kriisi ei ole enää niin akuutisti päällä ja pystyy myös miettimään tulevaa. Eri ihmiset kuitenkin regoivat eri tavoin, ja jotkut eivät koskaan pääse sopeutumisvaiheeseen asti. Toisilla eristäytymisen yksinäisyys vaikuttaa enemmän kuin toisilla. Kriisi aiheuttaa myös lisästressiä, jos joutuu murehtimaan läheisistä tai omasta toimeentulostaan.

Artikkeli oli mielenkiintoinen, ja se myös kannustaa olemaan itselleen armollinen:
"Ei ole häpeä olla alavireinen tai hermostunut ... Ei ole häpeä sekään, ettei ole sataprosenttisesti toimintakykyinen. Se kuuluu poikkeustilaan."

Olen huomannut itsessäni ihan selkästi näitä kriisin vaiheita. Välillä täällä somessa tuntuu, että "kaikki" osaavat ottaa poikkeustilan paremmin vastaan; kotoillaan hyvällä mielellä, juostaan kuten ennenkin ja ollaan yltiöpositiivisia. Itse en ole missään vaiheessa oikein pystynyt tuohon, vaan huolestuminen ja ylimääräinen stressi on ollut koko ajan päällä.

Olen kuitenkin saanut itseäni aika hyvin rauhoitettua sillä, että olen edelleen pystynyt juoksemaan. Se on todella tärkeää ja juoksu on ihan kärkiasioita, jotka pitävät minut järjissään. Toinen on ollut sitten se, etten ole joutunut olemaan yksin. Ihmiskontaktit ovat vähentyneet yhden käden sormilla laskettaviksi, mutta on ollut mulle tosi tärkeää, että olen voinut punkata miesystäväni luona ja tavata edelleen perheenjäseniä.

Välillä on vaikeaa osata olla itselleen armollinen. Mun arkiliikunta on etätyön ja harventuneiden kauppareissujen myötä jäänyt ihan minimiin. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa liikunnan vähenemisestä, ja yrittänyt paikata sitä juoksemalla, mutta lähes päivittäisistä lenkeistä huolimatta olen olen ollut tyytymätön itseeni. Tuosta tyytymättömyydestä olen nyt yrittänyt aktiivisesti päästä eroon, koska eipä siitä ole mitään hyötyä. Liikuntakin on alkanut maistua paremmalta, kun en pidä sitä suorittamisena. Pitäisi olla kiitollinen siitä, että olen jaksanut juosta, ja maaliskuussa sain notkahduksen jälkeen itseni taas kiinni juoksuohjelmaan.

On myös tärkeää antaa itselleen aikaa. Selvästi mulla menee tällaisissa kriisitilanteissa aikaa siihen, että pääsen sopeutumisvaiheeseen. Mutta uskoakseni nyt vihdoin siinä olen, ja on ollut mukava huomata, että alun lamaannus on jäänyt takaa-alalle ja nyt on jaksanutkin tehdä juttuja. Niin kuin vaikka ruokaa, kuten postauksen kuvissa. :)

Merkillinen maaliskuu

Miten tämän kuukauden tunnelmia oikein pukisi sanoiksi?

Kuun alussa vietimme viikon kaverin kanssa Teneriffalla. Mitään matkustusrajoituksia tai edes suosituksia ei ollut voimassa, mutta seurasimme tilannetta tiiviisti jo ennen reissua. Olin varautunut siihen, että loma voisi peruuntua nopealla aikataululla. Kaikki meni kuitenkin suunnitelmien mukaan. Teneriffalla oli tuolloin todettuja koronatartuntoja vain italialaisilla matkailijoilla, jotka olivat majoittuneet toisella puolella saarta. Suomesta sitä vastoin kantautui tietoja uusista tartunnoista, ja reissussa totesimmekin, että olimme matkalla paremmassa turvassa virukselta kuin mitä olisimme olleet Suomessa ja tavallisen arjen keskellä.

Lomaa pystyttiin siis viettämään ihan oikeasti lomana, toki käsihygieniasta tarkasti huolehtien ja uutisia seuraten. Kaikki suunnitellut retket kuitenkin toteutuivat eikä matkalla tarvinnut olla koronasta vielä huolissaan. Siksi nyt tuntuukin ihan omituiselta, että tuo reissu tosiaan oli tässä kuussa, vain henkäys ennen kuin maailma meni mullin mallin.

Matkan ykkösjuttu mulle oli nousu Teiden huipulle. Kaksi vuotta sitten Teneriffan matkalla tuo jäi, koska huippu oli sääolosuhteiden takia suljettu ja lopulta emme silloin päässet edes köysiradalle, koska tie oli poikki. Nyt kaikki meni putkeen, ja pääsin kipuamaan huipulle 3718 metriin, huikeaa! Matkalla tuli myös tutustuttua kunnolla Anagan niemimaahan patikoiden ja polkujuosten. Näistä kohteista ajattelin kirjoittaa blogiin vielä erikseen kunnon jutut, mutta tässä nykytilanteessa matkajuttujen kirjoitus tuntuu jotenkin sopimattomalta, joten nämä jäävät hamaan tulevaisuuteen. Päätin kuitenkin laittaa tämän postauksen kuvitukseen muutamia otoksia Teiden kansallispuistosta.

Reissussa juoksin vähemmän kuin olin suunnitellut, ja kun palasin kotiin, lenkkeily ei meinannut millään maistua. Olin jotenkin nuutunut ja motivaatio juoksuun oli kadoksissa. Juoksukelloni sanoi sopimuksen irti matkalla, joten sekin tietysti vaikutti, mulle on lenkkien mittaaminen niin tärkeää.

Sitten elämä keikahtikin koronan myötä ihan uusiksi. Piti opetella etätyöhön ja rajoitettuun arkeen. Huoli läheisistä nousi isoimmaksi stressinaiheeksi ja lisäsin omaa hermostumistani seuraamalla uutisointia aivan liian tiiviisti. Jo ennestään matalalla ollut juoksuinto käytännössä romahti. Ajattelin jo luopua kaikista juoksutavoitteistani.

Kuitenkin vähitellen sain itseni taas lenkille. Totesin, ettei etätöistä ja kotona nököttämisestä seuraa mitään hyvää, jos en kuntoile. Tein arkisin lyhyitä lenkkejä ja yllätin itsenikin juoksemalla viikonloppuna kunnon pitkiksen. Noiden kilometrien ansiosti olinkin taas sellaisissa lukemissa, joissa satasen täyttyminen maaliskuussa olisi taas ihan mahdollista.

Koska kuntosalini meni kiinni, on juoksu ollutkin käytännössä ainoa liikuntamuotoni tässä kuussa. Kun päivittäiset työmatkakävelyt ovat jääneet pois, liikuntamääräni on vähentynyt ihan selvästi. Monena päivänä ainoa liikuntani on ollut lyhyt, noin nelikilometrinen lenkki. Mutta noiden juoksujen ansiosta sain täyteen satasen, ja yhteensä kilometrejä kertyi maaliskuussa 102.

Miten tässä nyt pysyy järjissään?

En pysty siihen, mihin moni juoksija ainakin instan perusteella on kyennyt nyt poikkeustilanteessa. Eli nauttimaan ulkoilusta ja juoksemaan suunnitellusti ohjelman mukaan.

Paitsi tänään. Tein ensimmäisen kunnon lenkin koronatilanteen levittyä. Se ei tosin tarkoita, että juoksisin missään ohjelmassa tai että olisin jotenkin päässyt yli poikkeustilanteesta, joka saa pääni surraamaan huolien ympärillä. Mutta valonpilkahduksia tarvitaan, ja onneksi niitä löytyy tämän omituisen tilanteen keskelläkin.

Tarvitsen rutiineja. Ne ovat myös juoksuharjoitteluni kulmakivi. Vaikka juoksu on ollut ykkösharrastukseni jo kymmenen vuoden ajan, huomaan poikkeustilanteessa luisuvani aikaan ja tapoihin, jolloin liikunta ei kuulunut elämääni. Jään lamaantuneena sohvalle ja lenkille lähtö vaatii ponnisteluja.

Postauksen kuvat ovat kahden viikon takaa hienosta Puerto de la Cruzin kasvitieteellisestä puutarhasta. On vaikea käsittää, että matkasta on vasta kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa sitten olin lomalla ja maailma pyöri mallillaan. Sen jälkeen elämä ja arki on heittänyt kuperkeikkaa eikä lähitulevaisuus tarjoa kovinkaan nopeaa paluuta hyviin rutiineihin ja tavallisen turvalliseen arkeen.

Olen herkkä huolestumaan ja koska läheisissäni on useampikin riskiryhmään kuuluva, murehdin heidän puolestaan ihan jatkuvasti. Itsestäni en ole huolissani. Huomasin tuossa jopa toivovani, että jospa saisin koronan, voisin sairastaa eristyksissä ja sitten toivuttuani olisin vapaa vierailemaan läheisteni luona ilman pelkoa siitä, että kantaisin muassani virusta. Vaikka eihän se todellakaan noin helposti menisi. Tilanne on kuitenkin se, että niin kauan kun sosiaalista eristäytymistä jatketaan eikä testausta tehdä kuin pienelle väestönosalle, joutuu elämään epävarmuudessa todella pitkään.

Reagoin stressiin herkästi kehollani. Ikävä kyllä hyvän tovin poissa ollut hermoston ylikuormitustila on taas vaivannut. Yliaktiivinen sympaattinen hermosto vaikeuttaa rentoutumista ja unensaantia, ja se tietysti vaikeuttaa muuten elämää.

Luulin, että etätöissä olisi kivaa. Toki tämä poikkeustilanne vaikuttaa siihenkin, että on vähemmän kivaa. Alkuviikolla oli hirveästi hommia, jotka piti saada nopeasti tehtyä. Työtä painettiin etänä tuskin ilman taukoja ja taatusti tehokkaammin kuin toimistolla ikinä. Nyt voisi ottaa vähän kevyemmin, mutta se on haastavaa. Teen liikaa töitä, en osaa tauottaa istumista, en pitää lakisääteisiä pausseja tarpeeksi pitkinä, vessaan ja keittiöön on liian vähän matkaa. Työpäivän jälkeen pää on sumussa ja hartiat jumissa. Kokeilin sitä, että kävin lounastauolla lyhyellä lenkillä (ja söin koneen ääressä) ja se toi kaivattua breikkiä päivään. Pitää yrittää järjestää jatkossakin. Minua auttoi myös, kun loppuviikon olin miesystäväni luona. Vaikka tein töitä suljetun oven takana, on ihan erilaista, kun on kuitenkin päivän aikana ihan livekontaktissa toiseen ihmiseen, se teki yksinäisestä etätyöstä heti paljon helpompaa.

 

Minulla on kaikki hyvin. Läheisilläni on kaikki hyvin. Vaikka pandemiatilanne on vakava ja on lähes mahdotonta estää huoliajatuksia, on tärkeää yrittää löytää tila, jossa stressi ei vaikeuta omaa oloa entisestään. Juoksu on aina auttanut minua silloin, kun on ollut vaikeaa. Ja toisaalta, kun en ole syystä tai toisesta päässyt juoksemaan, on se lisännyt huonoa fiilistä.

Ehdin olla nämä pari viikkoa hiukan tuuliajolla juoksun suhteen. Ja saattaa olla, että tilanne jatkuu vielä. Mutta tämän päivän pitkis oli onnistuminen ja iso askel siihen suuntaan, jossa pystyn taas juoksemaan suunnitelmallisesti ja lenkit rytmittävät arkea. Arki on nyt erilaista, mutta onneksi juoksu tuo tässäkin tilanteessa valoa elämään.

Uudenvuodenlupaus

Tänä vuonna lupaan pitää parempaa huolta itsestäni. Olin loppuvuonna tavallista kuormittuneempi, ja sen huomaa siitä, että nukkuminen, syöminen ja kehonhuolto ovat retuperällä. Elämäni on kuitenkin mallillaan, joten minun pitäisi pystyä pitämään kiinni hyvistä elämäntavoista. Kyse onkin varmaan enemmän siitä, etten ole ollut tarpeeksi tietoinen omasta hyvinvoinnistani ja siihen vaikuttavista asioista.

Koska lupaus pitää huolta itsestään on varsin epämääräinen, aion konkretisoida sen keskittymällä joka kuukausi yhteen hyvinvoinnin osa-alueeseen.

Tammikuun teemaksi otin kehonhuollon. Olen aina ollut laiska venyttelijä, ja erityisesti loppuvuonna skippasin jopa juoksulenkkien jälkeiset venyttelyt. Samoin olen jättänyt väliin kaiken kehoa huoltavan liikunnan, mm. joogatuokiot. Seurauksena tietysti kireitä lihaksia ja jumeja. Tammikuun ajan keskityn siihen, että tekisin joka päivä jotain kehoa huoltavaa. Se voi olla hyvinkin pientä, kuten pikavenyttely lenkin jälkeen, tai isompaa, kuten joogatunti.

Helmikuussa aion keskittyä lihaskuntoon. En käynyt syksyllä kertaakaan salilla, joten ryhtiliike on todellakin paikallaan. Helmikuu on perinteisesti kehno juoksukuu liukkauksineen, joten silloin on hyvä keskittyä salitreeniin. Multa löytyy myös kotoa liikuntavälineitä, joilla saisin tehtyä treeniä, mutta ne pölyttyvät nurkissa. Tavoitteena on myös hyödyntää kotikuntoiluvälineitä paremmin.

Maaliskuulle kaavailin sitten jotain syömiseen liittyvää. Ruokailutavoissani on sekä terveellisiä että hyvinkin epäterveellisiä elementtejä, ja esimerkiksi herkkujen vähentäminen olisi paikallaan. Tätä tavoitetta pitää kuitenkin vielä vähän konkretisoida.

Olen miettinyt tavoitteet nyt ensin tälle vuoden ensimmäiselle kvartaalille. Ideana on se, että kuukauden ajan sisäänajan uutta, parempaa tapaa. Ja teemakuukauden jälkeen tavan pitäisi olla siinä määrin juurtunut, että se pysyy mukana.

Nyt, kun tammikuuta on takana kaksi kolmasosaa, olisi tietysti kiva kertoa, miten olen löytänyt itseni joogatunnilta toisensa perään ja kehonhuolto on asettunut osaksi arkea. Todellisuudessa olen tehnyt vähimmän mahdollisen. Eli venytellyt aina juoksun jälkeen, ja pari kertaa muutenkin. Mutta sekin riittää, ja on oikeastaan tarpeeksi pieni muutos, jota pystyn taatusti jatkamaan tästä eteenpäinkin. Ja olen jo huomannut muutoksen itsessäni. Juostessa takareidet eivät selvästikään ole enää niin tukossa, ja lenkin jälkeiset venyttelyt sujuvat kerta kerralta helpommin. Olin unohtanut venyttelyn, ja samalla satunnaisista venyttelyistä oli tullut nihkeitä, koska olin sen verran jumissa, ettei puuha ollut ollenkaan mukavaa. Nyt, kun homma on hiukan helpottunut, on sitä myös paljon helpompi pitää mukana!

Ankeuttava marraskuu

Väsyttää ja on niin pimeää. Siinä varmaan tärkeimmät syyt, miksi marraskuussa tuli skippailtua suunniteltuja liikuntoja. Sain kuukauden kilometrit täyteen jo hyvissä ajoin, ja sen jälkeen en enää kauheasti ottanut stressiä juoksuista. Juoksua kertyi kuitenkin 112 km, joten ihan kelpo juoksukuu tämäkin oli.

Kaamos vaikuttaa mielialaan ainakin mulla aika selvästi. Kaikki on hyvin, mutta tunnen itseni tavallista väsyneemmäksi ja on vaikea saada aikaan. Marraskuu olikin nyt vähän sellainen välikuu, jolloin ei tullut tehtyä juuri mitään ihmeellistä. Välillä se on ihan ok, ja on ihan sallittua möllöttää sisällä peiton alla, kun ulkona on kylmää ja vettä vihmoo.

Marraskuussa alkupuolella saatiin hiukan lunta, ja sain tehtyä pitkiksen lumella! Olin suunnitellut juoksevani lyhyemmän lenkin, mutta koska sää oli muuttumassa mahdollisesti liukkaaksi, nautinkin lumella juoksusta 14 kilometrin pitkiksen verran. Ja onneksi tein niin, sillä sen jälkeen ei lunta enää nähtykään ennen kuin nyt ihan kuun lopussa. Tuo 14 km olikin kuun pisin lenkki ja ainoa yli 10 kilometrin pitkis. Lyhyemmät happihyppelyt olivat pitkiksiä mieleekkäämpiä, kun kastuminen oli useampana lenkkipäivänä saletti. 

Kävin sentään kahdesti pistesuunnistamassa, ja se oli molemmilla kerroilla hauskaa. Mutta pimeys vaikeuttaa selvästi lajia, ja varsinkin sateessa oli vaikea nähdä eteensä edes otsalampun valossa. Olin suunnitellut meneväni tälläkin viikolla suunnistamaan, mutta laiskuus voitti.

Vuosi sitten kaipasin marraskuulle jotain projektia ja liikuin joka päivä omassa marrasputkessani. Nyt tiesin jo hyvissä ajoin syksyllä, etten lähde minkäänlaiseen putkeen. Syksy on ollut töissä kuormittava ja mun vuoden liikuntatavoitteet täyttyivät jo alkusyksystä, joten en kaivannut lisää touhua enää marraskuulle. Liikuntatavoitteet ovat hyvä ja tsemppaava juttu, mutta niiden ei saa antaa aiheuttaa lisästressiä, jos elämä on jo muutenkin kuormittavaa.

Onneksi jouluun on enää lyhyt aika, ja sitten käännytään kohti kevättä! Tämä pimeys saisi minun puolestani jo väistyä. Kun nyt viikonloppuna saatiin lunta ja aurinkoa, tuntui se auttavan nuutumukseen heti.

Vuosi 2018 - eli miten juoksu auttoi selviämään elämän karikoista

Olen kirjoittanut juoksuvuosikoosteita menneestä vuodesta aina alkuvuodesta, mutta tällä kertaa postaus on lojunut luonnoksissa tuhottoman pitkään. Ajattelin, että on mahdoton kirjoittaa vain juoksusta. Vuosi 2018 oli sellaista vuoristorataa, että yksityiselämän kuperkeikat heijastuivat vahvasti myös tänne blogin puolelle. Kaikki tapahtunut vaikutti juoksuihin ja toisaalta juoksun vaikutus muuhun elämään ja omaan jaksamiseen korostui. Tällä kertaa vuosikoostetta olikin astetta haastavampi naputella ja siispä turinoin tässä juoksun lisäksi vähän muustakin.

Vuoden alkuun olin superinnoissani Juoksuhaasteesta. Sitten kävi kuitenkin jotain odottamatonta, kun työkaverin yllättävä kuolema laittoi koko työyhteisön sekaisin. Samoihin aikoihin parisuhteeseen tuli kriisi, joka johti eroon yli 11 vuoden suhteen jälkeen helmikuun alussa. Koin tärkeäksi pitää juoksun osana elämää ja arkea järkyttävien tapahtumien keskellä, koska koin saavani juoksusta valtavasti voimia henkisen jaksamisen tueksi. Mutta aika sekaisinhan elämä oli, kun lyhyellä aikataululla piti etsiä uutta asuntoa ja räpiköidä jotenkin eteenpäin elämässä.

Maaliskuun alussa muutin uuteen asuntoon ja kuun loppupuolella vietin viikon Teneriffalla siskon kanssa. Siinä oli niin paljon kaikenlaista, että juoksut jäivät aika vähäisiksi, eikä murheitakaan ollut oikein aikaa vatvoa.

Huhtikuussa huomasin, että saatoin hetkeksi pysähtyä eikä arki ollut pelkkää to do -listaa, mutta se ei oikeastaan ollut henkisen hyvinvoinnin kannalta välttämättä hyvä asia. Elämä ei tuntunut kovin mielekkäältä, enkä oikein saanut juoksustakaan sitä hyvänolon tunnetta, mihin olin tottunut. Kuun lopulla päätin lähteä Paimio Trailille, vaikka tiesin, etten oikeastaan ollut oikein missään juoksukunnossa. Mutta onneksi tuosta sain kipinää jatkaa juoksuja tavoitteellisemmin ja kunto alkoi taas nousta.

Toukokuussa juoksin taas Turku Trail Cupin polkujuoksukisassa Länsikeskus Traililla. Meni jo paremmin kuin Paimiossa ja paransin aikaani vuoden takaisesta juoksusta. Toukokuun lopulla tuli kuitenkin vastaan vielä yksi vastoinkäyminen ja kesäkuu alkoi mielialan puolesta hyvin mollivoittoisesti. Hissukseen edistymistä kuitenkin tapahtui, ja yritin juosta niin paljon kuin pystyin, koska tiesin sen auttavan. Kesäkuusta tuli kilometrien puolesta todella kova juoksukuu, ja olen ihan satavarma, että juoksumäärä vaikutti paljon siihen, että mieliala vihdoin kääntyi nousuun.

Viime vuoden positiivisin käänne kävikin siinä kesä-heinäkuun taitteessa. Kyse ei tällä kertaa ollut mistään yksittäisestä asiasta, vaan yksinkertaisesti huomasin päivänä eräänä vain voivani hiukan paremmin. Ja äkkiä tajusinkin voivani huomattavasti paremmin, suorastaan hyvin. Heinäkuu olikin valtavan positiivinen kuukausi vaikean kevään taaperruksen jälkeen. Nautin kesälomasta ja helteistä. Kävin uimassa lähes joka päivä ja tein lomareissuja saaristoon. Elämä oikeasti hymyili.

Kesäloman loppuun pääsin mukaan Mennään metsään -yhteislenkeille Örön saareen sekä Selkämeren kansallispuistoon. Nuo polkujuoksut olivat ihan huippukivoja tapahtumia ja kesän mieleenpainuvimpia juoksuja!

Elokuussa muutin taas ja lomaltapaluu väsytti. En jaksanut juosta ihan samalla lailla kuin lomalla, ja huomasin taas olevani hiukan väsynyt. Paavo Nurmen puolikas meni vähän puolivaloisesti, mutta enpä jaksanutkaan välittää mistään aikatavoitteista. Syksy oli kuitenkin tosi kiva, kun polkujuoksukisat Maariassa, Hirvensalossa ja Parmaharjulla menivät hyvällä fiiliksellä ja hyvässä seurassa.

Tiesin jo syksyllä, että selvästikin elämä hymyilee leveiten silloin, kun mulla on mielekästä tekemistä (johon juoksu sisältyy) ja jotain projektia työn alla. Vuosikilometritavoite 1000 kilometriä tuli täyteen jo lokakuussa ja juoksuhaasteestakaan ei paljoa puuttunut, joten halusin marraskuulle jotain uutta haastetta. Keksin itselleni oman marrasputken, ja liikuin marraskuussa joka päivä vähintään 30 minuutin ajan. Samalla tuli kokeiltua myös hiukan tavallistuudesta poikkeavaa kuntoilua. Kuukauden liikuntaputki oli hieno saavutus ja kokemus, mutta oli myös kiva relata joulukuussa ilman tavoitteita ja hölkkäillä vain kevyet kilometrit.

Juoksin viime vuonna 1224 kilometriä, joka on vain 40 kilometriä vähemmän kuin ennätysvuonna 2015, jolloin kipittelin maratonin. Alkuvuonna yllättäen kuperkeikkaa heittänyt elämä alkoi vähitellen löytää uusia uomia ja jo kesällä elämä alkoi hymyillä. Juoksuharrastus siirtyi mulla yhä enemmän poispäin tavoitteellisesta treenistä, ja sen tilalle tuli elämysjuoksua sekä runsaasti terapialenkkeilyä. Monin tavoin viime vuosi oli yksi parhaista juoksuvuosistani. Paljon tapahtumia ja hienoja juoksukokemuksia. Kun muuten oli vaikeaa, juoksu oli helppoa, ja juoksun ansiosta vaikeudetkin helpottuivat.

Ajatuksia yksinmatkustamisesta

Hui, varasin viikko sitten matkan etelään - yhdelle. En ole aiemmin reissannut ulkomailla yksin, joten tämä on hiukan jännittävä juttu ja ajattelinkin naputella fiiliksiäni hiukan tänne blogiin. Ja tulossa on siis myös pitkästä aikaa matkajuttuja!

Googletellessani yksinmatkustusta törmäsin mm. näihin 10 vinkkiin. Blogin kirjoittaja oli aloittanut yksinmatkailun eron jälkeen, ja myönnän, että itselläkin vuoden takainen ero on taustalla. Ei se, että olisin eron myötä menettänyt matkakumppanin, sillä olen vuosien varrella reissannut eniten kuitenkin toisen siskoni kanssa. Vaan se, että jossain vaiheessa eron jälkeen huomasin, miten olin laittanut omia haaveitani tietyllä tavalla sivuun jo pitkään ja keskittynyt enemmän yhteisiin juttuihin. Kun aidosti ymmärsin olevani vapaa, tajusin myös, että voisin todella keskittyä vain omiin haaveisiini ja yrittää toteuttaa niitä mahdollisuuksien mukaan.

Yksin matkustus on aina jollain tavalla kiehtonut. Siitä asti, kun luin kirjan Wild - villi vaellus, olen mietiskellyt yksin pitkälle vaellukselle lähtemistä. Toisaalta pohdinnassa on ollut myös kokeilla parin kuukauden ajan asumista ulkomailla. Ja mielessä on kytenyt myös pitkään haave juoksulomasta. Viimeksi mainittu on nyt se, jonka aion toteuttaa nyt helmikuun alussa!

Viime kesänä tein muutaman päivän reissun Ahvenanmaalle yksikseni. Paikka oli entuudestaan tuttu ja pysyttiin kotimaan kamaralla. Mutta olihan siinäkin oma säätämisensä, ja ensimmäistä kertaa olin yksin sekä laivalla että Airbnb-majoituksessa. Jotenkin sitä Suomessa vaan luottaa niin paljon kanssaihmisten rehellisyyteen, ettei homma arveluttanut siinä mielessä yhtään, mutta kyllähän se hiukan jännitti lähteä yksin matkaan. Tuolla reissulla treffasin myös erästä yksinmatkailu-idoliani, Karkkipäivä-blogia kirjoittavaa Sannia. Postauksen kuvat ovat tuolta reissulta.


Ahvenanmaan reissun pääasia arjesta irtioton lisäksi oli päästä polkujuoksemaan siellä, ja tein Bomarsundin rauniolinnoituksen alueelle päiväretken, jossa kiersin alueen luontopolut juosten. Juoksun jälkeen mietin, että jaa, mitäköhän enää saarella teen, kun suunnitellut jutut olivat pulkassa ja vielä yksi ilta ja yö edessä. Olisin ollut valmis jo palaamaan kotiin, mutta sitten Sanni vinkkasikin Maarianhaminassa olevasta ilmaiskonsertista. Päätin mennä katsomaan konserttia, yksin tietysti, ja se olikin todella hauska kokemus. Artistit olivat Krista Siegfridsiä lukuun ottamatta täysin vieraita, mutta se ei haitannut yhtään, sillä meininki oli todella hyvä. Illan päätteeksi majapaikkaani palatessani olin valtavan hyvilläni, että olin päässyt kokemaan konsertin.

Paluulaivalla oloni oli vähän pitkästynyt ja pelailin jotain tylsää mobiilipeliä, kun eräs yksin matkustava mies tuli juttelemaan minulle. Olin hyvin viileä enkä keskustelussa ollenkaan aloitteellinen. Mies lähti melko pian shampanjabaariin esitettyään samassa yhteydessä hienovaraisen kutsun liittyä seuraan. Olin ihan että evvk. Myöhemmin mietin, että miksi. Jotkut tuntuvat aina reissuilla törmäävän mielenkiintoisiin tyyppeihin ja löytävät uusia kavereita mistä vaan. En ihmettele, miksen kuulu näihin ihmisiin. Mutta miksi olin niin torjuva? Ei minulla varsinaisesti ollut mitään parempaa tekemistä, joten miksi en olisi voinut vain lätistä tyypin kanssa niitä näitä? Siinäpä kysymyksiä, joita pohdiskelin reissun jälkeen.

Kesällä reissasin myös Vepsään, Turun edustalla olevaan ulkoilusaareen, yksikseni. Laivalla mennen tullen ja saaren ravintolassa lounastaessani bongasin muitakin yksin liikkeellä olevia. Se onkin tainnut olla ainoa kerta, jolloin olen erityisesti kiinnittänyt huomiota siihen, onko lähistöllä joku esim. syömässä yksin. Monessa yhteydessä olen törmännyt siihen, että yksin syöminen jännittää ihmisiä. Niin minuakin. Toisaalta aina, kun olen käynyt yksin lounastamassa tai kahvilla, kokemus on ollut ihan mukava. Joten miksi jännätä asiaa?

Vaikka siskon kanssa reissatessa olen minä ollut se, joka varaa liput, selvittää reitit ja tilaa ravintolassa, on seurassa matkustaminen ollut kuitenkin vaivattomampaa. Jos eksyy, on sentään eksyksissä kaverin kanssa. Ja epävarmoissa tilanteissa voi tukeutua toiseen. Sehän se suurin jännityksen aihe yksin matkailussa onkin, että on yksin vastuussa kaikesta ja jos joutuu pulaan, joutuu yksin selviämään siitä.

Minulle tuleva matka on hiukan niinkuin yksinmatkailun harjoittelua. Valitsin helpon pakettimatkan lentokenttäkuljetuksineen. Tarkoitukseni on kuitenkin polkujuosta, joten se tarkoittaa reittien ja bussiyhteyksien selvittämistä, sekä tietysti täysin vieraassa maastossa suunnistamista. Kohteena on Gran Canaria, joten ainakin luvassa on melko takuuvarmaa aurinkoa ja saan pitkästä aikaa sulaa maata jalkojen alle. :D

Juoksukunto & mieliala: alhaalla

Vietän tässä vappuaattoa yksikseni syöden pakastepizzaa ja katsoen tosi-tv:tä. Inspiraatiota naputella huhtikuun kuukausikoostetta ei juuri ole. Jos jotain positiivista, niin ehkä tästä on matka vain ylöspäin?

Juoksumäärien puolesta huhtikuu meni kyllä maaliskuuta paremmin. Kipittelin 90 kilometrin verran. Mutta jotenkin lenkeistäkin on ajoittain tullut suorittamista. Juoksufiilistä ei juuri ole ollut, mutta olen kuitenkin lähtenyt lenkille ajatuksella, että kyllä se kuitenkin palkitsee. Ja välillä on näin ollutkin. Toisinaan sitten taas juoksu on ollut vain osa loputtoman pitkältä tuntuvaa to do -listaa.

Käväisin poluillakin tässä kuussa ihan kisassa asti. Paimio Trailissa puitteet olivat kohdallaan, mutta omasta juoksukunnosta jäi aika paska fiilis. Tiesin kyllä, etten missään hyvässä kunnossa ole, mutta asian konkretisoituminen tuntui silti ikävältä. Toisaalta sain kisasta kyllä kipinää juoksuihin ja itse asiassa puolet kuun juoksukilometreistä ovatkin tulleet tuon kisan jälkeen.

Olen juossut jonkin ohjelman mukaan viimeksi ties koska, ja juoksukunnon kehittyminen vaatisi nyt kyllä sitä, että saisin harjoitteluun lisää ryhtiä. PK-lenkit tarpeeksi hitaasti ja ohjelmaan mukaan myös nopeampaa juoksua. Nyt olen kipitellyt käytännössä lähes pelkästään roskakilometrejä. En ole malttanut juosta tarpeeksi hitaasti, että sykkeet pysyisivät pk-sykealueella, mutta vauhtia ei ole ollut tarpeeksi nopeuslenkeille. Kilometrejä kuitenkin, pitäisi varmaan ajatella.

Kaikesta tästä valituksesta voisi varmaan päätellä, että mieli on aika matalalla. Niin, vaikka blogissa tuonkin yleensä enemmän esiin elämän hyviä puolia, niin nyt täytyy myöntää, että vaikeaa on. Juoksu on onneksi yleensä aika hyvä mielialalääke. Annostusta on tarkoitus yrittää pikkuhiljaa lisätä ja kai positiivisia vaikutuksiakin on jossain vaiheessa taas odotettavissa.

Ero

Blogitaukohan tähän taas tuli. Ja tällä kertaa syynä on ero yli 11 vuotta kestäneestä parisuhteesta.

Eipä tämä nyt varsinaisesti blogin aihepiiriin kuulu. Miksi sitten kirjoitan asiasta? Koska tuntuisi todella kummalliselta olla jakamatta näin isoa elämään vaikuttavaa asiaa täällä. Olen lukenut blogeja, joissa vastaava elämänmuutos on ollut huomattavissa rivien välistä, mutta sitä ei ole suoraan sanottu, ja suhtautumistapa on aina hiukan hämmentänyt. Mielestäni erossa ei ole mitään hävettävää, ei myöskään jätetyksi tulemisessa, eikä se ole asia, jota tulisi piilotella. Näin kävi, ja minä olin se, joka olisi vielä halunnut yrittää, mutta mies halusi erota.

Mulla on edessä muutto, jota en odota ollenkaan innokkaasti. Pikapuolin vuokra-asuntoon, jota en osaa ajatella muuten kuin väliaikaisena asumisratkaisuna. Toivon löytäväni omalta tuntuvan asunnon kuitenkin mahollisimman nopeasti, mutta juuri nyt tarjolla on vain kehnoja asuntovaihtoehtoja, joista valitsen vähiten huonoimman ja toivon, ettei asunto toisi muassaan lisämurheita. Nykyinen koti oli monen haaveen täyttymys, ja siitä luopuminen tekee todella kipeää.

Rutiineista olisi nyt tärkeä pitää kiinni, mutta täytyy myöntää, että vaikeaa on. Töissä käyminen sujuu, tosin olen tavallista ärtyisämpi ja välttelen töissäkin ihmiskontakteja. Mutta kotona tunnen olevani aivan eksyksissä. Erosta on nyt yli kaksi viikkoa, enkä ole laittanut kertaakaan ruokaa. Mulle oli tärkeää, että jompikumpi meistä laittoi joka päivä ruokaa ja söimme yhdessä, se oli mielestäni sellaista hyvää arkea. Nyt en näe mitään mieltä laittaa sapuskaa vain itselleni, sillä se oli juttu, jota tein ilahduttaakseni toista. Nyt syön mitä sattuu, enimmäkseen jotain epäterveellistä einestä ja herkkuja. Siinä vaiheessa, kun rutiineja alkaa pudota pois enemmänkin, on tietysti huolestumisen paikka. Toisaalta jossain määrin pitäisi olla itselleen armollinenkin, ja hyväksyä se, että kaikkea ei nyt jaksa. Tässä asiassa mun on vaikea nähdä, mikä olisi paras toimintamalli. En pysty pakottamaan itseäni siivoamaan, laittamaan ruokaa ja huolehtimaan itsestäni, mutta toisaalta ahdistaa, kun huomaan elämänhallinnan lipuvan pois. Sitten jos lenkitkin alkavat jäädä enenevässä määrin väliin, tiedän olevani jo hyvinkin syvissä vesissä.

Onneksi olen jaksanut vielä käydä juoksemassa. En mitenkään innokkaasti, mutta juoksu on sentään asia, joka ei ahdista. Mitäpä muutakaan sitä tekisi, olen todennut, ja lähtenyt juoksemaan myös väsyttävän työpäivän jälkeen. Kun ei jaksa ruoanlaittoa tai kotitöitä, eikä kotona ole ketään odottamassa, on kieltämättä jopa helpompi lähteä lenkille. Valitettavasti juoksu ei samalla lailla tuo hyvää mieltä kuin ennen eroa, mutta ainakin pää tuulettuu. Ensimmäisenä viikonloppuna eron jälkeen juoksin 14 kilometrin pitkiksen. Jossain 8 kilometrin kohdalla tajusin ekaa kertaa kunnolla olevani lenkillä. Kroppa oli tehnyt töitä, mutta mieli askarteli murheiden parissa. Se oli hyvä lenkki ja ensimmäinen hetki, kun huomasin ajattelevani, että ehkä jopa selviän tästä erosta. Valitettavasti yhden pitkiksen tuoma parempi mieli ei jaksa kovin pitkälle kantaa.

Hiljaisuus blogissa saattaa edelleen jatkua tai sitten ei, sillä kyllähän kirjoittelu myös tuulettaa päätä ja välillä olisi hyvä keskittyä muuhunkin kuin märehtimiseen. Muuttopuuhat tosin vienevät nekin kyllä voimavaroja ja aikaa. Tällaisia kuulumisia tällä kertaa, ehkä ensi postauksessa kirjoittelen taas juoksujuttujakin.

Kehonhuolto - niin helppo unohtaa

Kiitos edelliseen postaukseen kommentoineille! Tsemppiviestit todella lämmittivät mieltä!

Nyt, kun olen ollut nuutunut ja tehnyt pitkää päivää töissä, ovat juoksut ja bloggailut jääneet aika pitkälti viikonlopuille. Työpäivän jälkeen olen jaksanut lähteä juoksemaan vain satunnaisesti, mutta viikonloppuisin olen juossut yleensä yhden pidemmän ja toisen lyhyen, palauttavamman lenkin.

Tunnustan, olen toivoton mitä tulee kehonhuoltoon. Silloin kun kremppoja ja jumituksia on, niin jaksan venytellä ja huoltaa itseäni, mutta heti kun oireet lievittyvät, kehonhuolto jää. Liikunnan jälkeen lähes aina venyttelen, mutta usein sekin on vähän puolitehoista. Jos liikuntaan tulee jostain syystä tauko, niin silloin myös kehonhuolto usein jää. Näin on käynyt nytkin, ja olenkin aika jumissa.

Arki-iltoina sohvalla lojuminen ei ole kropan kannalta erityisen hyvä tapa viettää aikaa. Työpäivän jäljiltä hartiat ovat usein ihan juntturassa, sillä kiire ja stressi tekevät työasennosta helposti etukumaran ja istumisen tauotuskin on unohtunut. Kun lenkitkin jäävät pitkälti viikonloppuun, jää myös lenkin jälkeinen venyttely väliin. Mikä avuksi? Miten oikein saisin kehonhuollon osaksi arkea, kun iltaisin vain väsyttää ja laiskottaa?

Multa löytyy kotoa kyllä joogamatto, putkirulla ja hierontapallo, joten edellytykset monipuoliseen kehonhuoltoon löytyvät. Keväällä kokeilin muutaman kerran joogata netistä löytyvien tuntien parissa. Kymmenminuuttisia aloittelijoille sopivia joogatuokioita löytyy ihan youtubestakin, ja tuollainen pieni tuokio on pehmeä ja lyhyeenkin vapaahetkeen sopiva kokeilu.

Mulla on valitettavasti vähän sellainen joko-tai mentaliteetti. Joko menen lenkille ja sen jälkeen venyttelen ja rullailen. Tai sitten en mene, lojun vaan sohvalla ja syönkin mitä sattuu. Miten tuosta pääsisi sellaiseen mielentilaan, että vaikka ei jaksaisikaan muuta, niin vaikka joogaisi kymmenminuuttisen tai edes hiukan jumppaisi kivistäviä hartioita ja venyttelisi... Miten itsestään huolta pitäminen voikin joskus olla näin vaikeaa?!

Postauksen kuva on muuten parin vuoden takaa. Todistettavasti olen venytellyt edes joskus. :D

Kun kaikki ei ole kunnossa

Väsyttää. Unettomuusputki on taas päällä ja tälläkin viikolla monta päivää on mennyt ihan sumussa. Työkaverin huolestuneeseen kysymykseen vastasin vitsillä, että olen nukkunut viimeksi elokuussa. Paha vain, että jutussa on puolet totta. Viimeksi olen yön jälkeen tuntenut itseni kunnolla levänneeksi joskus kesällä.

Keväällä kirjoittelin pintaraapaisuna oman elämän leppoistamisesta. Neljän päivän työviikko teki todella hyvää, sillä loppuvuonna 2016 selkävaiva koitteli jaksamista ihan tosissaan. Osa-aikaisuuden viimeisinä kuukausina huhti-touko-kesäkuussa jo huomasin, ettei työaika millään riittänyt hommien tekemiseen, mutta työaikasaldossa oli varaa plussatunneille ja kesäloma vielä edessä. Loman jälkeen olenkin huomannut, etten oikein jaksa. Ennen lomaa jäi monta juttua töissä vähän puolitiehen, ja työn kausiluontoisuudesta johtuen alkusyksy on muutenkin kiireistä aikaa. Tähän syksyyn tuli vielä ylimääräistä kiirettä työrintamalle, ja alkusyksyllä onkin tuntunut, että elämä on aika pitkälti vain puurtamista.

Juoksu on mulle todella tärkeää myös henkisen hyvinvoinnin kannalta. Aivot tuulettuvat lenkkipolulla ja endorfiinit saavat mielialan nousuun. Vaikka kuinka olisi työstressiä tai muita huolia, juoksulenkin jälkeen on aina parempi olo. Kunhan vaan jaksaa mennä sinne lenkille. Ennen juoksuharrastusta olin ihan toivoton sohvaperuna, eikä tuo käyttäytymismalli ole unohtunut vieläkään. Arki-iltaisin sohvan kutsu on vahva, ja raskaan työpäivän jälkeen tuntuu usein helpommalta vain jäädä muhimaan olkkariin jätskikipon kanssa kuin suunnata syyssäähän lenkille.

Toistaiseksi olen taistellut itseni juoksemaan vähintään 3 kertaa viikossa, mutta eihän rakkaan harrastuksen pitäisi olla juttu, johon pitää maanitella itseään. Nuutuneena ei vaan osaa välttämättä ajatella nenäänsä pidemmälle, ja silloin valitsisi mieluiten sen kaikkein vaivattomimman vaihtoehdon, eli sohvaperunoinnin.

Olen yrittänyt piristää itseäni myös vitamiineilla. Viimeisestä rautakuurista on jo aikaa, joten aloin nappailla rautaa ja sen kaverina c-vitamiinia purkista. Kesäauringosta saadut d-vitamiinivarastot alkavat nekin ehtyä, joten myös deetä tulee otettua. Ja b-vitamiinin pitäisi piristää, joten sitäkin syön. Vieläköhän olisi jotain, mitä voisi kokeilla?

Postauksen kuvat on otettu syyskuun ekalta pitkikseltä. Koko lenkin satoi, olin nukkunut huonosti ja ja syönyt epäterveellisesti, ja olo oli kuin plussapallolla suurimman osan matkaa. Onneksi meno ei aina ole noin tukkoista. Ja tuo selfie on omistettu kaikille meille, jotka eivät sosiaalisessa mediassa juuri juoksuselfieitä jaa, koska ne ovat, no, tuollaisia. Onneksi huurustuneet lasit peittävät silmäpussit suurimmalta osin. Ja joo, pesin kyllä tukkani lenkin jälkeen. Tärkeintä kuitenkin, että lenkille tuli lähdettyä. :)