Kokeilemassa Backyard Ultrassa

Etsin juoksussa aina uusia elämyksiä. Yksi pitkään kiehtonut konsepti on Backyard Ultra, ja viime vuonna selvitinkin, mitä takapihan ultria Suomessa järjestetään. Kun Ahvenanmaalla juostava Cursores Backyard Ultra vaikutti sopivalta sekä ajankohtansa että reittinsä puolesta, tuli heitettyä ilmoittautuminen sisään. No, tämän kevään treenithän ovat menneet aika lailla vihkoon, mutta kun Backyard Ultrassa ei tarvitse etukäteen päättää juostavaa matkaa, niin Ahvenanmaan reissu toteutui suunnitellusti kevään vähistä juoksuista huolimatta.

Mikä ihmeen Backyard Ultra?

Backyard Ultrassa kilpailijoiden tavoitteena on suoritua 6,706 kilometrin reitistä alle tunnissa, mikä tarkoittaa 100 mailia 24 tunnissa.

Kilpailussa ei ole ennalta määrättyä loppupituutta tai -aikaa, ja kisa jatkuu niin kauan kuin useat juoksijat pystyvät suorittamaan reitin tunnin sisällä.

Suomessa järjestetään muutamia Backyard Ultria vuosittain. Kovimmissa kisoissa juostaan hyvinkin rankkaa reittiä ja mukana on käytännössä vain huippujuoksijoita.

Löysin Cursores Backyard Ultran viime kesänä, kun mietin, voisiko kisamuodosta löytyä jokin hieman helpommin lähestyttävä tapahtuma. Cursores Backyard Ultrasta löytyi aika hintsusti tietoa, mutta viime vuoden kisavideoista selvisi, että reitti olisi tasainen ja videoissa näytti, että kisaan osallistui myös useita 1-3 kierroksen juoksijoita, esim. perheitä. Niinpä uskalsin ilmoittautua tapahtumaan. 

Kisasuunnitelmat

Kisaa suunnitellessa minua kiehtoi mm. miettiä sitä, miten huolloista saisi eniten irti. Tavallisissa juoksukisoissa olen oppinut nopeaan huoltoon. Mutta miten tulisi toimia silloin, kun aikaa olisi rajatusti, mutta huollossa voisi vaihtaa varusteita tai syödä ennen seuraavaa kierrosta ja siten maksimoida kisamatkan. Huolloissa saisi myös hiukan levättyä ja juoksuun tulisi taukoja, mutta vain, jos kierroksen saisi juostua tarpeeksi nopeasti.

Varauduin kisaan jo vuodenvaihteessa tilaamalla itselleni peräti kolmet juoksukengät alennusmyynneistä. Ajattelin, että ottamalla kisaan mukaan useammat erilaiset kengät, voisin vaihdella kenkiä ja välttää näin esimerkiksi hiertymät tai muut jalkaongelmat, kun erilaisissa kengissä jalkojen rasitus vaihtelisi kisan mittaan. Matkatavoitteiden karistua päädyin ottamaan kisaan kuitenkin kolmet kengät, joista kahdet samaa mallia. Mukana olivat Asicsin Novablast 4:set, joilla olin juossut jo yli 600 km ja toiset samanlaiset tossut, joita olin sisäänajanut n. 60 kilometrin verran tänä keväänä. Lisäksi otin mukaan edellisistä hyvin poikkeavat Hokan Speedgoat - polkujuoksukengät.

Huomasin jo treenatessa, että on hiukan vaarallista miettiä, että juoksen 3-4 kierrosta, kun yksi kierros on kuitenkin sen 6,7 kilometriä. 

Olin ajatellut treenata kuten maratonille, eli nostaa kevään mittaan viikkokilometrejä viidenkympin pintaan. Ja juosta vähintään yhden kolmenkympin pitkiksen. Kävi kuitenkin niin, että huhtikuussa, kun viikkokilometrien olisi pitänyt olla kovimmillaan, en juossut käytännössä yhtään ja kevään pisin lenkki typistyi 16 kilometrin mittaiseksi.

Tiesin, että sekä matka että vauhti tulisivat asettamaan omat haasteensa kisaan. Jotta kierroksesta selviää tunnissa, käytännössä  vauhti voisi olla hitaimmillaan n. 8:45 / km, silloin jäisi vielä hiukan varoaikaa. Pk-lenkkieni vauhti on välillä, varsinkin talvisin, tuota hitaampaa vauhtia, joten ajattelin kisavauhdin olevan yksi kompastuskivistäni. Olen keväällä juossut pari kertaa kuussa vk-lenkkejä seiskan kilometrivauhdeillla, ja itse kisaan päätin lähteä 7:30 km-vauhtia. Sillä vauhdilla kierros menisi n. 50 minuutissa ja huoltoon jäisi 10 minuuttia jokaisen kierroksen jälkeen.

Pisin tänä keväänä juoksemani lenkki ennen kisaa oli tosiaan vain 16 kilometriä. Asetin tavoitteeksi, että juoksisin 3 kierrosta, joka olisi hiukan päälle 20 kilometriä, niin saisin vuoden pisimmän juoksun siitä. Jos menisi hyvin, voisin jatkaa vielä neljännelle kierrokselle, mutta se olisi jo plussaa tavoitteeseen.

Sain houkuteltua mukaan paitsi mieheni myös kaverimme, ja niinpä kolmikkomme suuntasi perjantaina Ahvenanmaalle juoksemaan huolimatta siitä, että itse kullakin oli ollut erinäisiä ongelmia treeneissä ja odotukset eivät olleet kovin korkealla. Mietin, että lähden juoksemaan vanhoilla pohjilla, mutta kun viime vuonnakin juoksin parit puolimaratonit jo niillä vanhoilla pohjilla, niin kuinka vanhat ne pohjat sitten oikein ovatkaan?!? 

Kisan kulku

Kun saavuimme kisapaikalle, oli juoksijoiden teltta täynnä todella professionaalin näköistä porukkaa tarkasti mietittyine varustelaatikoineen. Siihen ei oikein kehdannut tunkea sekaan oman häthätää pakatun Ikea-kassin kanssa ja päädyimmekin miehen kanssa jättämään tavarat teltan ulkopuolelle. Illaksi oli luvattu sadetta, mutta jos juoksu jäisi siihen 3 kierrokseen, ehtisi poistua sateen alta pois.

Kisaan lähti ennätysmäärä osallistujia ja alkuun olikin aika ruuhkaista, vaikka vauhti olikin hiljainen. Ensimmäinen kierros meni aika pitkälle reittiä ihmetellessä (reittimerkkejä joutui välillä hiukan tihrustamaan) ja varoessa, ettei vauhti nousisi yli suunnitellun 7:30 vauhdin. Juoksimme miehen kanssa yhdessä, mikä lievitti jännitystä ja aika paljon tuli myös höpöteltyä juostessa.

Ensimmäinen kierros meni tasan tavoitevauhtia ja tuntui suht helpolta. Kierroksen jälkeen riisuin kengät, koitin hiukan jumpata alaselkää ja lonkkaa ja vaihdoin sukat, sillä ensimmäinen sukkavalinta tuntui turhan paksulta ja kuumalta.

Toinen kierros meni jo rutiininomaisemmin, vaikka reittiä ei täysin vielä muistanutkaan. Reitillä oli enemmän hiekkapohjaista kävelytietä ja polkua kuin asfalttia, mutta tosiaan myös pyörätiepätkiä. Kierroksen alkupuoli n. 3 kilometriin saakka juostiin kohti etelää ja ajoittain melko navakkaan vastatuuleen. Takaisin päin kohti Maarianhaminan itäsatamaa tultiin merenrannan polkuja ja kävelyteitä pitkin. Matkalla oli nättejä maisemia, merenrantaa, hienoja taloja, hanhia, kukkia, Maarianhaminan itäsatama ja jokunen kannustajakin (sekä kissa) siellä täällä. Reitti oli oikein kiva ja suht tasainen, vaikka ei täysin vailla nousuja. 

Toinen ja kolmas kierros menivät aika lailla tavoitevauhtia, eka kierros 50 minuuttiin ja toka ja kolmas 51 minuuttiin, jolloin huoltoon jäi se melkein 10 minuuttia. Ensimmäisessä huollossa aika tuntui pitkältä, toisessa huollossa jonotin puolet ajasta vessaan. Huolloissa söin Noshtin Jolloksia ja hiukan nachoja sekä join reippaasti vettä. Juoksukierroksille en ottanut eväitä mukaan viimeistä kierrosta lukuun ottamatta.

Kolmannella kierroksella 20 kilometrin täyttyminen tuntui hyvältä, minimitavoite olisi saavutettu. Tuntui myös siltä, että vielä pitää jatkaa, kun voimia oli hyvin. Jaloissa ja alaselässä vähän tuntui, ja halusin vaihtaa kenkiä. Juoksin kolme ensimmäistä kierrosta uudemmilla Novablasteilla, ja kolmannen kierroksen jälkeen vaihdoin polkujuoksukenkiin. Halusin vaihtaa kenkiin, jotka olisivat selvästi erilaiset kuin alkukierroksilla ja lisäksi kenkien isompi varvastila tulisi tarpeeseen.

Neloskierroksen lähtiessä ja edetessä ensimmäisen ja toisen kilometrin nousuvoittoisella osuudella ehdin jo miettiä, oliko kenkien vaihto ollut iso virhe. Novablastien jälkeen kengät tuntuivat kovilta ja pienempi droppi tuntui. Alaselkä jumitteli edelleen ja jaloissa tuntui, vaikka kenkien vaihto tietysti toi muutosta rasitukseen. Alkoi myös sataa tihuttaa ja kierroksen alkupuolen vastatuuli tuntui todella kylmältä. Sateen yltyessä paperinen numerolappu irtosi ensin parista hakaneulasta ja kohta puolet lapusta olikin hajoavaa paperimössöä. Järjenvastaisesti yritin useamman kerran kiinnittää uudelleen hajoavaa numerolappua ennen kuin luovutin, aivot eivät ehkä tuossa kohtaa toimineet enää ihan täysillä. Sen verran osasin laskea, että jos halusin juosta kisassa kolmekymppiä, pitäisi lähteä vielä viidennelle kierroksellekin. Onneksi neloskierroksen edetessä tuntui, että kenkien vaihto oli ollut fiksu veto ja iskutuksesta huolimatta jalat vielä jaksoivat. Kierroksen loppupuolella oli pari puusiltaa ylitettävänä, ja olin myös kiitollinen polkukengistä siinä kohtaa, vaikka sillat eivät sateessakaan tuntuneet pahasti liukkailta.

Neloskierrokselta huoltoon tullessa kaiuttimissa soi Volbeat ja siitä tuli ihan kivasti virtaa. Mies taisi vähän yllättyä, kun sanoin jatkavani vielä. Vauhti oli alkanut tippua ja neloskierros täyttyi yli 53 minuutin ajassa, kokonaismatkan ollessa tuossa kohtaa 26,8 km.

Viidennellä kierroksella jalat ja alaselkä alkoivat sattua entistä enemmän. Kivuttomia pätkiä ei oikein enää ollut. Kävin kauppaa itseni kanssa; yritin estää vauhtia tippumasta yli kasin, sitten yli 8:30. Kolmenkymmenen kilometrin täyttyminen oli ihan jees, mutta sittenkin piti jatkaa juoksua. Satoi niin paljon, että vaatteet alkoivat olla litimärkiä ja kasvoilla virtaava sadevesi sai kaikki hiet valumaan silmiin. Viimeiset kilometrit olivat vaikeita, ja tunnin aikarajaa vastaan taistelu tuntui tosi vaikealta. Hiukan sain vauhtia vielä nostettua, ja kierros meni 55 minuuttiin eli kuitenkin ihan selvästi alle tunnin.

Viiden kierroksen ja 33,6 kilometrin jälkeen oli sopiva aika lopettaa. Jalkoihin sattui, selkäni oli jumissa, vaatteet aivan märkiä ja kylmiä sateesta. En olisi pysynyt enää vauhdissa mukana ja aika huoltoon olisi jäänyt niin lyhyeksi, etten olisi ehtinyt tankkaamaan ja vaihtamaan vaatteita.

Mies juoksi kanssani mun 5 viisi kierrosta ja jatkoi sitten vielä kaverin kanssa kaksi rundia, eli ultraan ja 46,9 kilometriin saakka! Mieletön suoritus! Voittajakin saatiin lauantai-iltana maaliin 29 kierroksen jälkeen. Huhuh, mitä matkoja.

Fiilikset kisan jälkeen 

Postauksen otsikkona oli ensin "Kisaturistina Backyard Ultrassa", sillä aloittelin postausta jo ennen kisaa. Ajattelin siinä kohtaa, että höpsöä mennä backyard ultraan juoksemaan vain muutama kierros. Vaihdoin sen kuitenkin juoksun jälkeen, sillä ylitinhän tavoitteeni ja on hölmöä väheksyä omia juoksusaavutuksia. 

33,5 kilometrin juoksulla tuli vedettyä yli kaksi kertaa pidempi lenkki kuin tänä vuonna aiemmin, ja juoksin pidemmälle kuin kertaakaan vuoden 2023 Nuuksion polkumaratonin, eli sikäli olen tyytyväinen. Jalat ja alaselkä olivat kisan jälkeen niin kipeät, etten olisi varmastikaan pystynyt enää seuraavaa täyttä 6,7 kilometrin rundia juoksemaan tunnissa. 

Cursores Backyard Ultra oli mainio valinta ensimmäiseksi backyard ultraksi, sillä tapahtumassa oli paljon 1-4 kierroksen juoksijoita, reitti oli kaunis ja tasainen ja tapahtuma oli halpa. Toki manner-Suomesta kisaan lähteminen on vähän haasteellista. Naantalista pääsi Finnlinesilla reissuun kivasti, ja Ahvenanmaalla olisi ollut muutakin nähtävää ja koettavaa tosi paljon, mutta tällä kertaa osui niin kylmä ja tuulinen keli, että kisaa seuraava päivä meni lähinnä sisätiloissa emmekä tehneet mitään ihmeellistä. Hiukan ajeltiin, tsekattiin historiallisia kohteita ja tultiin takaisin Maarianhaminaan syömään ja koomaamaan hotellissa.

Kisaa seuraavana päivänä hämmästytti, miten yöllä todella kipeät jalat olivatkin suht vetreät. Pääsin kävelemään täysin normaalisti, eikä esim aiemmilta maratoneilta tutut vaappuvat kävelyt tai istumaanmenon vaikeudet vaivanneet nyt lainkaan. Tiedä sitten, voiko syynä olla maltillinen vauhti, kenkien vaihto tai sitten ihan vaan se, että juoksuun tuli taukoja. Toki juoksemani matkakaan ei mahdottoman pitkä ollut.

Kisasta jäi tietysti hampaankoloon. Voisihan se olla kiva juosta vielä joskus ultramatka... Koin viimeisellä kierroksella aikaa vastaan juoksemisen yllättävänkin stressaavaksi. Siinä mielessä esimerkiksi pitkät polkukisat ovat armollisempia, että vauhdin hidastuessa voi matkan edetessä vaikka kävellä. Nyt ei ollut varaa antaa vauhdin tippua liikaa enkä viimeisen kierroksen alkupuolella uskaltanut antaa itselleen liikaa siimaa, jotta varmasti pääsisin kierroksen maaliin. Tämä oli varmasti tähän kohtaan oma maksimisuoritus ja siihen nähden olen tyytyväinen! 

Tästä kiraportista tuli nyt ihan mahdottoman pitkä postaus - ihan ultramittaa, vaikka kisassa ei ultraa (vielä) tullutkaan juostua. 

Puolimaraton vanhoilla pohjilla: Finlandia Marathon 2024

Tätä kisaa en hehkuttanut etukäteen somessa. Vielä kisaviikolla fiilis oli sen verran epävarma, että päätin olla hiiskumatta osallistumisesta. Jos keskeyttäisin tai kisa menisi muuten penkin alle, voisin olla hissun kissun ja jättää kertomatta kisasta mitään! 😅

Juoksin edellisen sileän puolikkaan kisan 5 vuotta sitten. Sitä seuraavana vuonna sairastuin kilpirauhasen liikatoimintaan ja siitä toivuttuani olen juossut vain polkukisoja. En tee nykyään nopeustreeniä juuri koskaan. Siksi tämä puolimaraton jännitti etukäteen paljon. 

Osallistuin Finlandia Marathonille, koska opinahjoni Jyväskylän yliopiston IT-tiedekunta tarjosi opiskelijoille osallistumisen. Lisäksi sain hienon juoksupaidan! Osallistuminen tänä vuonna sopi kalenteriin, joten päätin lähteä puolimaratonille käytännössä täysin vanhoilla pohjilla.

Toki treenasin Nuts Pyhälle sen mitä kevään vaivanneen piriformiksen vaivan kanssa pystyin. Sileällä pitkät tai kovavauhtiset lenkit ovat kuitenkin jääneet tänä vuonna vähiin. Silloin kun juoksin kerran vuodessa puolikkaan, tein myös nopeustreeniä ja minulla oli selkeä käsitys omasta vauhdistani. Juoksin vuosina 2013-2019 puolimaratonit aikaan 1:59 - 2:12. Nyt arvelin, että noin seitsemän minuutin kilometrivauhti olisi sellainen, jota pystyisin pitämään yllä 21,1 kilometriä. Sillä pääsisin hiukan alle 2:30 loppuaikaan, joka tuntui hyvältä tasalukuiselta tavoitteelta.

Finlandia Marathonilla juostiin kahtena päivänä, ensin perjantaina lyhyemmät matkat ja sitten lauantaina maraton ja puolikas. Puolimaratonille lähti iso porukka juoksijoita, n. 1300 juoksijaa. Puolikas juostiin kahtena kierroksena Jyväsjärveä kiertävällä kevyen liikenteen väylällä. Vaikka olen tehnyt opinnot kokonaan etänä, olen muutaman kerran käväissyt Jyväskylässä ja sekä kävellyt että tehnyt pienen juoksulenkin järven rannassa. Tiesin siis hiukan, mitä odottaa juoksun maisemilta. 

Lähtö oli todella ruuhkainen ja ensimmäisellä kilometrillä oli mahdoton juosta tavoitevauhtia. Sääennusteessa oli luvattu sadetta, mutta juoksuun lähdettäessä taivas oli kyllä harmaa mutta ei satanut. Olin pukenut päälle MaratoonarIT-paidan ja pitkät trikoot. Vaatetus oli varsin sopiva tuohon n. 15 asteen lämpötilaan ja pilviseen keliin.

Ensimmäisen ruuhkaisen kilometrin jälkeen juoksun rytmi alkoi löytyä. Samaa vauhtia taivalsi isompi porukka, josta oli helppo ottaa välillä peesiä. Ensimmäinen huolto tuli n. 3,6 km kohdalla. Olin varannut jokaiseen huoltoon Noshtin energianamun ja otin huollosta mukin vettä. Ensimmäisellä kympin lenkillä oli helppo juosta, katsella mistä reitti menee ja vilkuilla sen verran kelloa, että menee tavoitevauhtiin. 

Reitin kaukaisimmassa päässä oli yllättäen melko jyrkkäkin ylämäki ja muutamia kävelysiltojen ylityksiä. Siinä mietin, hiipuuko vauhti, mutta sitten 7 km huollon jälkeen huomasinkin, että taakse jäi joitain juoksijoita, joiden kanssa olin taivaltanut alkumatkan. Kun kierroksella käännyttiin takaisin päin kohti Lutakkoa ja maalialuetta, oli pyörätielle vedetty asfaltti vain muutamia päiviä vanhaa. Kengistä lähti outo narskuva ääni uutta baanaa askeltaessa. 

Puolikkaan kärki meni ohi juuri oman 10 kilometrin täyttyessä. Muutama sata metriä juostiin Lutakossa kaduilla. Ensimmäinen kierros oli mennyt osaltani todella hyvin. Juoksin hyvin tasaisesti n. 6:55 kilometrejä ja vauhti tuntui helpolta, ei puuskututtanut. Maalialueella mieheni huuteli, että juoksu näyttää hyvältä ja tuntuikin kyllä siltä.

Uudelle kierrokselle lähtiessä tiesi jo mitä odottaa. Matka alkoi myös jo painaa. Huomasin vauhdin hiipuvan ja yritin puhua itselleni lempeästi. "On ihan ok, jos tulee muutama hitaampi kilometri, oot jo toisella kierroksella ja edellisestä puolikkaasta on 5 vuotta, ei tarvitse tavoitella negative splittiä...". Jaloissa oli hiukan jumituksia ja hissukseen tihkutus muuttui myös ihan kunnon sateeksi. 

Muutaman kilometrin vauhti painuikin päälle 7 minuutin, mutta edelleen juoksu pysyi varsin hyvin rytmissä. Sadevaroituksia uhkailleet sääennusteet realisoituivat n. 15 kilometrin maissa ja kohta sitä olikin ihan läpimärkä. Paikoin myös tuuli sen verran, että alkoi tulla kylmä. Olin peesannut pitkään yhtä naiskaksikkoa. N. 17 kilometrin ja lenkin kauimmaisen kulman kohdalla mietin, etten kehtaa tulla enää peesissä ja otin linjan hiukan sivummalla. Meninkin puolivahingossa ohi. Etsin seuraavan peesin ja kohta menin siitäkin ohi.

Aloin saada selkiä kiinni ja ohitin aika paljon porukkaa viimeisten 4 kilometrin aikana. En mitenkään rynnimällä, vaan hitaasti hivuttaen. En seurannut enää kilometriaikojani. Todella leveällä väylällä keskityin enemmän siihen, että sain optimaalisen juoksulinjan ja pidettyä oman rytmin. 

Ajattelin, ettei loppukiriä enää lähtisi, mutta sain kuitenkin viimeisille sadoille metreille vielä rytminmuutoksen aikaan. Maalilinja ylittyi n. ajassa 2:28, eli pääsin tavoitteeseeni, alle kahden ja puolen tunnin! Maalissa olin märkä ja kylmissäni, joten mitalin ja tuotekassin kanssa lähdettiin vauhdilla kohti lämmintä suihkua. 

Finlandia Marathon oli kiva tapahtuma ja alkukilometrien jälkeen kun ruuhka hellitti, pystyi nauttimaan kauniista rantareitistä. Tosin en ottanut reitiltä yhtään kuvaa, ja postauksen kaikki kuvat ovatkin puolisoni ottamia. Peukku kaikille, jotka sadesäässä olivat reitin varrella kannustamassa! Erityiskiitos puolisolleni, joka ylitti Kuokkalan sillan neljästi päästäkseen kannustamaan minua reitin varteen. <3

Oli jännittävää juosta sileän puolimaraton viiden vuoden tauon jälkeen! Vahvuuteni on ollut ja oli nytkin hyvin tasainen vauhdinjako. Varsinkin ensimmäisellä kierroksella nakutin km-vauhteja vain muutaman sekunnin sisään. Toisella kympillä vauhdeissa oli hiukan enemmän vaihtelua. Sain negative splitin viimeisten vauhdikkaampien kilometrien ansiosta. Esimmäiseen kierrokseen meni aikaa 1:14:45, toiseen 1:13:24, aika tarkkaa työtä. :D

Juoksu meni osaltani siis aivan suunnitelmien mukaan. Sade ja siitä seurannut kylmyys hiukan haittasi, mutta en kuitenkaan palellut pahasti, onneksi pahin sade osui kisan loppuun. Ennakkoon oma juoksu jännitti ja mietin, että miksi olen kisaan lähdössä. Jälkeenpäin oli hyvä fiilis! Tämä vauhti oli itselle sopiva. En joutunut erityisesti rehkimään eikä syke ollut edes lopussa tapissa. Olin varsin hyvävoimainen koko kisan ja vielä maalissakin. 

Nuts Pyhä puolimaraton

Idea Nuts Pyhälle osallistumisesta lähti aika tasan vuosi sitten edellisen kisan aikaan. Mietin, että polkujuoksu olisi sopivaan aikaan ja yhdistettävissä alkusyksyn patikointireissuun. Pyhä-Luosto oli itselle vielä tuntematon kansallispuisto enkä ollut aiemmin ollut Nuts-karkeloissa mukana. Siinä oli tarpeeksi syitä alkaa suunnittelemaan pohjoisen reissua. 

Keväällä kärsin sitkeästä piriformiksen/alaselän vaivasta, joka ei edelleenkään ole täysin hellittänyt. Vuotta meni varsin pitkälle epävarmoissa fiiliksissä. Pääsisinkö ollenkaan kisaamaan tahi patikoimaan? Olin ilmoittaitunut puolimaratonille, koska ajattelin, että se menisi vähän heikommallakin treenillä eikä tappaisi jalkoja ihan loppuun, jaksaisin sitten vaeltaa vielä kisan jälkeenkin.

En tiennyt reitistä tai maastosta yhtään mitään ilmoittautuessani. Katsoin joitain viikkoja sitten ensimmäistä kertaa reittiprofiilia ja siinä kohtaa alkoi hirvittää. Useampi kova nousu, ja lopussa noustaisiin Pyhän huipulle sekä tultaisiin laskettelurinnettä alas. Mietin, että väsyneillä jaloilla tulisin rinnettä alas kuten juustokiekon perässä kierivät kisailijat hullunkurisessa Cooper’s Hill Cheese-Rolling and Wake -tapahtumassa.

Meillä oli loistava majoitus aivan kisakeskuksen kulmalla Pyhä Ski Inn - huoneistossa. Aamulla ei tarvinnut lähteä aikaisin, kun oli jo kisapaikalla! Oma lähtöni oli puolimaratonin viimeisessä, ns. retkisarjassa. Mietin lähdössä, että olenkin selvästi lähdössä retkelle, kun oma juoksureppu oli täydempi kuin monella. Jo pakollisista varusteista tuli kantamista. Otin myös mukaan täyden juomarakon vettä sekä vielä lötköpullon. Päivästä oli tulossa lämmin ja aurinkoinen, joten otin varmuuden vuoksi kunnolla vettä mukaan.

Nuts Pyhä otti heti lähdön jälkeen luulot pois, kun kivuttiin ihan kunnon nousu pehmeää ruohikkorinnettä. Sitä seurasi pidempi laskuosuus. Yllätyin vähän, että laskussa menin monesta ohi, ilmeisesti olen kehittynyt alamäkijuoksijana, sillä sama kuvio toistui läpi kisan alamäissä.

Lasku johti portaille, joita pitkin laskeuduimme Aittakuruun. Hienossa kurussa kuljettiin tovi, mutta sieltä piti sitten tietysti noustakin. Nousu lukuisia portaita pitkin sai puuskuttamaan. 

Olin etukäteen ajatellut, että yritän juosta sileät pätkät ihan reipasta polkuravia, koska loppua kohti kiristyvät nousut veisivät vauhdin pois. Alkumatkasta sileä tarkoitti kuitenkin myös pidempää suopätkää, joka upotti aivan joka askeleella. Olen melko painava juoksijaksi, joten upposin turpeeseen jonkun verran. Olin kiitollinen kuivasta kelistä, sillä märällä tuo pätkä olisi ollut vielä rankempi. Lämpö ja aurinko tekivät kuitenkin matkanteosta varsin kuumaa ja olo oli jo alkumatkasta tosi hikinen.

Ensimmäinen huolto oli Karhunjuomalammella n. 6,5 kilometrin kohdalla. Kannustusjoukot olivat joutuneet rehkimään ehtiäkseen lähdöstä ajoissa huoltopaikalle kannustamaan. Kuulin siskoni "hyvä Anne"-huudot ja lehmänkellon kalkatuksen jo kaukaa. Suoriuduin huollosta nopeasti ottaen vain kourallisen sipsejä ja täyden lötköpullon.

Ensimmäinen pitkä nousu oli alkanut jo hiukan ennen huoltoa ja jatkui siitä polveilevana kohti reitin kaukaisinta kolkkaa. Nyt kuljettiin soraistettua helppoa polkua, mutta nousussa oli tekemistä. Seuraavaksi siirryttiin isommalta ulkoilureitiltä pienemmälle polulle, jossa riitti kiviä ja juurakoita. Pääsin tuolla tasaisella pätkällä kuitenkin varsin hyvään juoksurytmiin.

Tulin Huttuloman huoltoon hyvissä voimissa. Ennen huoltoa oli kisan parhaita kannustuksia, kun kaksi lasta riippumatossa bongaili juoksijoiden nimiä numerolapuista ja huusi kannustuksia nimeltä! Huolto meni osaltani taas vauhdilla, kun mutustelin vain vähän sipsejä. Lisäksi huuhtelin naamaa ja käsivarsia, sillä oli edelleen todella lämmin, vaikka hiukan pilviäkin alkoi taivaalla näkyä. Isot vesivarastoni olivat vielä riittäviä ja riittäisivät koko loppumatkalle. Kisan aikan söin suunnilleen kahden kilometrin välein energianamuja.

Huttuloman huollon jälkeen alkoi kisan pisin nousu. Aivan järkyttävä nousu, ehkä parisen kilometriä pitkä. Selkäni alkoi jumitella pahasti nousussa ja joudun pysähtymään tämän tästä, venyttelemään ja hieromaan selkää. En ihan tarkkaan tiedä, miksi selkä meni niin jumiin, mutta jumi tuli samalle puolelle kuin kevään vaiva, joten ehkä on osittain samaa ongelmaa. 

Piiiitkän nousun jälkeen avautuivat hienot näkymät, mutta sitten pitikin lähteä jo juoksemaan alamäkeen. Alamäkijuoksu sujui taas ihan hyvin, mutta sykkeeni eivät kauheasti laskeneet. Minulla alkoi olla hiukan lämpöuupumuksen oireita, ja seuraavassa pienessä ylämäessä pysähdyin ja join kunnolla sekä otin energiaa.

Paluumatkan Karhunjuomalammen huoltoon sai nyt lasketella alaspäin soraistettua polkua. Tulin huoltoon hyvällä fiiliksellä, kun tiesin miehen olevan siellä vastassa. Huolto meni taas vauhdilla ja matka oli edennyt pienistä ongelmista huolimatta hyvin. Aloin olla melko väsynyt, mutta onneksi matkaa ei olisi enää nelisen kilometriä. Tuossa kohtaa olin jo juossut itseltäni jalat alta, mikä tuntui ihan onnistumiselta. Kaikki jäi poluille!

Vauhtini hyytyi täysin, kun lähdettiin kisan viimeiseen nousuun. Tässä noustaisiin Pyhätunturin huipulle ja reitti oli kivikkoinen ja paikoin hyvin jyrkkä. Selkäni veti aivan jumiin ja tuntui, etten pysty askeltamaan kivikkoista rinnettä ollenkaan normaalisti. Selkäkipu oli niin inha, että olokin tuntui jopa pahoinvoivalta, vaikka muuten minulla ei ollut mitään hätää. Ohitseni könysi porukkaa, varmaan 20 juoksijaa meni ohi tuossa pitkässä, kilometrin pituisessa nousussa. 

Ylhäällä tunturissa yritin ottaa kuvia upeista maisemista, mutta nousu jatkui edelleen ja oli tosi vaikeaa. Päätin jossain kohtaa, että nyt en enää pysähtele, vaikka kuinka tekisi kipeää, mutta sen jälkeen aika piankin nousu vihdoin loppui.

Huipulla oli kova tuuli. Kokeilin hidasta hölkkää ja tunsin, miten selkä rentoutui. Nimenomaan nousuun kävely sai sen jumiin. Suunta vie syksyllä salille, tarvitsen selvästi lisää voimaa keskikroppaan.

Etukäteen jännittämäni laskettelurinne siinsi edessä. Näytti siltä, että reitti putosi tyhjyyteen huipun tasaiselta. Oma tunteeni oli yllättäen helpottunut! En halunnut nousta enää metriäkään ja uskoin selviäväni jopa tuosta älyttömästä laskusta. Ja selvisinkin! Rinne oli kuiva, ja vaikka paikoin oli niin jyrkkää, että etureisistä otettiin viimeisetkin voimat pois, pystyi osan rinteestä kuitenkin juoksemaan alas yllättävänkin rennosti. Kannustusjoukot olivat tulleet taas maaliin vastaan ja ihmettelivät, miten lujaa tulin rinteen alas. 

Jäljellä oli vielä loppusuora ja maali. Maalin jälkeen piti päästä saman tien istumaan. Olin aivan loppu! Mutta tyytyväinen suoritukseen. Etukäteen olin ajatellut, että aivan superonnistumisella voisin tavoitella neljän tunnin aikaa. Mutta viime vuosina kisassa on ollut myös paljon viiden tunnin ylittäjiä, joten pidin sitä ehkä realistisempana loppuaikana. Juoksin maaliin ajassa 4.01, ilman tuota viimeisen nousun tuskaista könyämistä olisi mennyt alle neljän tunnin.

Nuts Pyhä oli mainiosti järjestetty tapahtuma ja puolikkaan reitti oli monipuolinen, joskin tosi raskas. En ole tottunut pitkiin nousuihin ja sippasin niissä kyllä ihan kunnolla. Selkäongelma teki viimeisestä noususta yhtä tuskaa. Onnistuin kuitenkin juoksemaan tasolleni reippaasti tasaiset ja alamäet menivät hienosti. Mulla toimi kisassa hyvin varusteet ja energiat. Kerran tuntui, että kuumuus uuvutti, mutta sekin meni extratankkauksella ohi. 

Minulle sopi tämä kuivan kelin juoksu, kun uskalsin juosta itselleni reipasta vauhtia alamäet. Maisemat olivat hienot, ylhäällä tuntureiden huipuilla suorastaan upeat. Polkujuoksukansa on tunnetusti kivaa porukkaa ja jonkin verran tuli turistua kisan aikana. Kannustusjoukoista oli paljon apua ja läpi kisan oli vaikeista paikoista huolimatta hyvä fiilis. Mainio polkujuoksukisa!

Hitaista hitain maraton - Nuuksio Classsic 2023

Vuodenvaihteessa puhuin puolisolle, että haluaisin tänä vuonna koittaa juosta maratonin. Edellisestä oli neljä vuotta, ja olin tässä välissä sairastunut kilpirauhasen liikatoimintaan sekä nostanut juoksukunnon nollasta sellaiselle tasolle, että saatoin yleensäkin harkita pitkää polkukisaa.

Juoksin tuolloin neljä vuotta sitten polkumaratonin Nuuksiossa, ja Nuuksio Classic valikoitui tapahtumaksi tänäkin vuonna. Se on sopivan lähellä, järjestelyt tiesi vanhastaan toimiviksi, kisassa on hyvä tunnelma ja ajankohta oli sopiva; kaksi kuukautta Kainuu Trailin jälkeen syyskuun alussa. 

Jos olisin vuodenvaihteessa tiennyt, millainen keli kisassa olisi, en olisi ilmoittautunut mukaan. Olen ennenkin kertonut, miten liukkaus on minulle juoksun vihollinen numero yksi. Nuuksiossa oli satanut koko viikon ja todella isoja sademääriä. Etukäteen varoiteltiin, että poluilla olisi liukasta ja märkää. En silti osannut odottaa, miten märkää ja hankalaa matkanteko voisi olla. 

Hyvin menneen Kainuu Trailin jälkeen tiesin olevani maratonkunnossa. Tiesin, että vauhtini on hidastunut edellisestä Nuuksio Classicista, jonka olin juossut aikaan 6:35. Kuvittelin silti pystyväni kyllä seitsemän tunnin alitukseen. Mietin kisaan etukäteen hyvän sään ja hyvän kunnon suunnitelman, jossa jaoin kisan neljään noin kymmenen kilometrin etappiin. Ensimmäisen kympin helpoilla poluilla voisin juosta melko reippaasti, sillä se toimi Hossassakin. Toisella kympillä en saisi juosta jalkoja alta vaikeammilla poluilla. Kolmannella etapilla pitäisi muistaa tankata energiaa, jotta viimeisen kympin helpommilla poluilla jaksaisi vielä juosta hyvää vauhtia. Ehkä suunnitelma olisi ollut toimiva, jos kisa olisi juostu kuivilla poluilla. Nyt kaikki meni kuitenkin aivan toisin...

0 - 10 km

Nuuksion polkumaratoniin lähdettiin noin 30 henkilön lähtöryhmissä. Koska säätila ja polkujen kunto oli minulla tiedossa, jäin suosiolla viimeiseen lähtöryhmään. Suunnitelmani juosta alkuun helpoilla poluilla kunnon polkuravia meni heti vihkoon, kun helpotkin polut olivat liukkaita ja vetisiä. Alkumatkasta liukkaus häiritsi jopa enemmän kuin myöhemmin kisassa. Koska minua jännitti, menin vaikeissa kohdissa jäykin jaloin, joka vain edisti kompurointia. Joskus liukkailla tai muuten pahoissa paikoissa minulle käy niin, että jäädyn tykkänään, enkä tunnu osaavan enää edes kävellä. Ensimmäisellä kympillä oli välillä vähän tuollaista...

Noin 7 kilometrin kohdalla tuli reitin kohta, jota olin etukäteen pelännyt. Piiiitkät portaat alaspäin, joissa polvet ovat todella kovilla. Neljä vuotta sitten tuossa kohtaa vanha polvivaivani aktivoitui oltuaan pitkään hiljaa, ja polvikipu haittasi silloin muuten mainiosti sujunutta kisaa. Nyt olin varautunut ennakkoon teippaamalla molemmat polvet. Silti jouduin noissa portaissa menemään ison osan laskeutumista vain toisin päin askeltaen, kun toinen polvi alkoi vihloa. Olin helpottunut, kun portaiden jälkeen pääsi juoksemaan, mutta melko pian edessä oli vielä toiset, onneksi lyhyemmät metalliportaat koko kisareitin matalimpaan suokohtaan. 

Kun mennään alas, pitää tietysti kivuta myös ylös. Ennen kympin täyttymistä vuorossa oli laskettelurinteen kipuaminen Solvalla Swinghillillä. Tuossa kohtaa aurinko pilkisteli sadepilvien takaa, ja näkymä rinteeseen oli todella hieno. Itse rinne olikin sitten aivan mahdotonta mutavelliä, jossa kävi pari kertaa niin, että ylöspäin otetun askeleen jälkeen liukui kaksi askelta alaspäin. Nousu oli rankka, mutta kuitenkin minulle helpompi kuin liukkaat alamäet, joten olin ihan hyvillä mielin päästyäni rinteen päälle.

10 - 20 km

Seuraavalla kympillä vuorossa olisivat ennakkoon vaikeimmat polut. Suunnitelman mukaan minun olisi pitänyt tässä säästellä voimia. En tiedä, miten sen olisi voinut tehdä, kun aivan jatkuvasti upposi soihin, vesilammikoihin ja mutaan, nousuissa ja laskuissa piti könytä nelivedolla ja tasaisinkin pätkä oli juurakkoa, kivikkoa ja lätäkköä. 

Kun ensimmäistä kertaa kenkäni meinasi jäädä suohon, se jopa hiukan nauratti. Kun sitä alkoi tapahtua noin kilometrin välein, ei oikein enää hymyilyttänyt. Reitillä oli myös lukuisia ojien ja purojen ylityksiä, joissa parimetriä leveitä ojia piti ylittää puuriu'uista tehtyä "siltaa" pitkin. Vesi oli korkealla ja vienyt paikoin näitä jo valmiiksi kehnoja siltarakennelmia mennessään. Nuo kohdat olivat minulle aivan painajaismaisia. Yhdellä joen ylityksellä oli vain yksi puunrunko ojan yli, eikä mitään, mistä saisi tukea. Paniikissa etsin jonkin kepakon ja kokeilin sillä pohjaa - voisikohan paikasta vain kahlata yli. No ei, sillä keppi upposi puoli metriä joen pohjan mutaan. En oikein tiedä, miten pääsin yli tuosta ja muista vastaavista ylityksistä, mutta jotenkin onnistuin olemaan tippumatta ojiin. Myöhemmin kuulin, että joku oli tuossa tai jossain muussa ylityksessä yrittänyt mennä kahlaten yli ja uponnut vyötäröä myöten. Tuo olisi ollut ihan kammottavaa, varsinkin yksin taivaltaessa.

Reitillä kivuttiin Espoon korkeimmalle kohdalle Mustavuorelle. Muutenkin tällä pätkällä oli paljon nousuja ja laskuja. Jyrkimmissä kohdissa tulin alas persliukua ja ylöspäin oli neliveto käytössä. Kaikki vaatteet olivat jo sateesta märät ja konyämisestä karikkeessa. 

20 - 30 km

Matkanteko oli ollut niin uskomattoman hidasta, että aloin jo huolestua, ehtisinkö 24 kilometrin huoltoon vaaditussa 5 tunnin cutoff-ajassa. Pahimmillaan aikaa meni 13-14 minuuttia kilometriin. Oli niin raskasta, että tavallaan jopa houkutti jättää matka kesken huoltoon - voisin kertoa kaikille, että olin vain liian hidas, minua ei päästetty enää jatkamaan matkaa. Sisuunnuin moisista mietteistä ja yritin kaikilla helpoilla pätkillä laittaa tossua toiseen eteen - minähän en kisaa kesken jättäisi!

Kelloni oli alkumatkasta piipannut kilometriväliaikoja ennen kuin kisareitillä tulivat kilometrilaikat vastaan. Haastavilla pätkillä kello alkoi kuitenkin "jätättää", ja kohta omassa kellossa oli lähes kilometri enemmän matkaa kuin maaston kilometrilaikoissa. Se oli hieman masentavaa.

Olin pakannut reppuun vaihtovaatetta, ja mietinkin, että 24 kilometrin huollossa vaihdan kuivempaa päälle. Koska persiiseen kuitenkin asettui pelko siitä, etten ehtisi maaliin ennen sen sulkeutumista, totesin, ettei vaatteiden vaihtoon olisi aikaa. Minun oli kuitenkin pakko pysähtyä huollossa ja teipata nilkkaani. Jostain syystä kengän reuna oli alkanut jo alkumatkasta painaa kipeästi kehräsluuta oikeassa jalassa, ja välillä kaltevalla alustalla ja alamäissä siihen sattui todella paljon. Yritin laastaroida ja teipata tuota kohtaa sekä vaihdoin sukat kuiviin huollossa. Kuivat sukat litimärkiin ja mutaisiin kenkiin, olihan siitä ehkä hetkeksi iloa...

Huollon jälkeen oli vielä muutama tosi haastava kohta, kapeita ja irtonaisia pitkospuita sekä pelkkää mutaliukumäkeä muistuttava rinne, mutta niistäkin selvisin. Mitä vähemmän matkaa oli jäljellä, sitä enemmän sain voimia siitä ajatuksesta, että loppumatka olisi lyhyt. "16 kilometriä maaliin, eihän se ole enää mitään, juoksen sellaisia lenkkejä jatkuvasti."

30 - 42,2 km

Kun matka hupeni siihen, että oli enää 12 tai 10 kilometriä jäljellä, aloin uskoa, että pääsisin maaliin asti. Juoksin tuossa kohtaa aivan yksin ja tavallaan se helpotti matkantekoa, sain olla yksin ajatusteni kanssa. Toistelin päässäni sitä, kuinka monta kilometriä olisi enää maaliin ja kun oltiin jo yksinumeroisissa luvuissa, matka tuntui lyhyeltä, vaikka aikaa meni myös viimeisiin kilometreihin paljon.

Mokasin hiukan kolmenkympin jälkeen, kun odotin 33,5 km huoltoa, ja jotenkin ajattelin sen tulevan aiemmin niin, että en siinä hetken syönyt tai juonut. Omassa kellossa oli kilometrejä yli 35, kun tulin huoltoon. Loppumatkasta minulla oli koko ajan jano, joten olin tainnut kosteassa kelissä juoda alkumatkasta hiukan huonosti ja tuli vähän nestehukkaa. Kun sain vesipullon täytettyä ja vähän syötyä, pystyin juoksemaan taas vähän vaivattomammin. 

Olin joutunut kävelemään (tai konttaamaan) sen verran paljon, että viimeisen kympin helpommat polut tuntuivat ihanilta. Saatoin oikeasti juosta, hitaasti mutta kuitenkin juosta rennosti mukavia neulaspolkuja. Välillä tauonnut sade alkoi yltyä noin 7 kilometriä ennen maalia. Tuossa kohtaa se lähinnä huvitti, antaa sataa vain. Tiheässä kuusikossa ja kovassa sateessa oli välillä tosi hämärää, hyvä kun edes näin polkua!

Tuomas oli juossut oman kisansa todella hienosti lähelle viittä tuntia. Hän tuli reitille vastaan 38 kilometrin kohtaan. Oli niin kiva nähdä oma rakas kannustamassa reitin varrella, meinasi tulla itku. Toki myös nalkutin hänelle, että lähtisi nyt pois sateesta ettei vilustuisi. :D

Kisan loppuvaiheessa en enää yrittänyt kiertää vesilammikoita, sillä olivathan kenkäni olleet jo 40 kilometriä litimärät. Silti mutaisten lammikoiden läpi kahlaaminen asetti omat haasteensa, kun ei nähnyt, olisiko veden alla kiviä tai mutaa. Ihan viimeisellä kilometrillä tipahdin liukkaalta kiveltä vesilammikkoon, mutta onneksi en sentään kaatunut sinne kokonaan. Viimeisillä kilometreillä oli vielä varsin haastavaa polkua ja sade yltyi todella rankaksi, ihan kuin olisi saavista kaadettu vettä päälle. 

Viimeisen kilometrin vihdoin kääntyessä loppualamäkeen kuulin maalialueelta musiikin ja jotenkin ihmeellisesti jaksoin ottaa vielä pienen loppukirin. Maalissa olin ajassa 8h 6min ja taisin olla maaliin päässeistä kolmanneksi tai neljänneksi viimeinen.

Maalissa

Maalilinja ylittymisen jälkeen tuli sitten itku. Olin kertakaikkisen loppu. En olisi uskonut, että käytän reissuun kahdeksan tuntia, ja eihän tuohon aikaan nyt voi olla tyytyväinen. Ja toisaalta, oli melkoinen suoritus konytä kahdeksan tuntia märillä, liukkailla ja mutaisilla poluilla. En tiennyt, olinko ylpeä itsestäni vai pettynyt.

En tiedä oikein vieläkään. Halusin juosta tänä vuonna tauon jälkeen maratonin, ja tein sen, mutta kisa muistutti ehkä enemmän jotain extreme-seikkailukisaa omalta osaltani kuin juoksua. 

Jalat kestivät näin pitkän taivalluksen yllättävän hyvin, hiukan viimeisten kilometrien alamäissä alkoi olla vaikeaa, kun reidet eivät meinanneet enää jaksaa. Enemmän sattui selkään, joka veti puolimatkasta lähtien jumiin, jota en saanut millään auki. Joku pieni hiertymäkin tuli. Matkaan käytettyyn aikaan ja keliin nähden selvisin kuitenkin varsin vähin vaurioin. 

Minulla oli mukana Noshtin energianamuja, ja söin niitä neljän ja myöhemmin kahdenkin kilometrin välein. Pari kourallista sipseja ja nachoja toivat suolaista välipalaa energiakarkeille. Vettä minulla oli juomarakossa noin litra ja sen lisäksi puolen litran pehmopullo, jonka täytin jokaisella juomapisteellä. Mokasin ehkä hiukan juomista alkuun, olisi pitänyt juoda enemmän, ja syömistä kolmenkympin kieppeillä, siinä alkoi energiavaje iskeä. 

Tämä ei ollut minun kelini. Liukkaalla varomiseen ja toikkarointiin meni valtavasti energiaa. En ole koskaan kisassa kompuroinut niin paljon kuin tuolla haastavalla osuudella toisella kympillä. Silti en kaatunut, mutta varovaisuus näkyi tosi paljon vauhdissa. 

Kisan aikana ajattelin, että en kyllä enää lähde maratonia juoksemaan. Kisan jälkeen mietin, että pitäisikö juosta seuraavaksi joku sileän kisa. :D Mudassa, suossa ja vedessä kahlaaminen vei voimat ihan totaalisesti, mutta olipahan ainakin sellaiset olosuhteet, joita ei hevillä unohda.