Kokeilemassa Backyard Ultrassa

Etsin juoksussa aina uusia elämyksiä. Yksi pitkään kiehtonut konsepti on Backyard Ultra, ja viime vuonna selvitinkin, mitä takapihan ultria Suomessa järjestetään. Kun Ahvenanmaalla juostava Cursores Backyard Ultra vaikutti sopivalta sekä ajankohtansa että reittinsä puolesta, tuli heitettyä ilmoittautuminen sisään. No, tämän kevään treenithän ovat menneet aika lailla vihkoon, mutta kun Backyard Ultrassa ei tarvitse etukäteen päättää juostavaa matkaa, niin Ahvenanmaan reissu toteutui suunnitellusti kevään vähistä juoksuista huolimatta.

Mikä ihmeen Backyard Ultra?

Backyard Ultrassa kilpailijoiden tavoitteena on suoritua 6,706 kilometrin reitistä alle tunnissa, mikä tarkoittaa 100 mailia 24 tunnissa.

Kilpailussa ei ole ennalta määrättyä loppupituutta tai -aikaa, ja kisa jatkuu niin kauan kuin useat juoksijat pystyvät suorittamaan reitin tunnin sisällä.

Suomessa järjestetään muutamia Backyard Ultria vuosittain. Kovimmissa kisoissa juostaan hyvinkin rankkaa reittiä ja mukana on käytännössä vain huippujuoksijoita.

Löysin Cursores Backyard Ultran viime kesänä, kun mietin, voisiko kisamuodosta löytyä jokin hieman helpommin lähestyttävä tapahtuma. Cursores Backyard Ultrasta löytyi aika hintsusti tietoa, mutta viime vuoden kisavideoista selvisi, että reitti olisi tasainen ja videoissa näytti, että kisaan osallistui myös useita 1-3 kierroksen juoksijoita, esim. perheitä. Niinpä uskalsin ilmoittautua tapahtumaan. 

Kisasuunnitelmat

Kisaa suunnitellessa minua kiehtoi mm. miettiä sitä, miten huolloista saisi eniten irti. Tavallisissa juoksukisoissa olen oppinut nopeaan huoltoon. Mutta miten tulisi toimia silloin, kun aikaa olisi rajatusti, mutta huollossa voisi vaihtaa varusteita tai syödä ennen seuraavaa kierrosta ja siten maksimoida kisamatkan. Huolloissa saisi myös hiukan levättyä ja juoksuun tulisi taukoja, mutta vain, jos kierroksen saisi juostua tarpeeksi nopeasti.

Varauduin kisaan jo vuodenvaihteessa tilaamalla itselleni peräti kolmet juoksukengät alennusmyynneistä. Ajattelin, että ottamalla kisaan mukaan useammat erilaiset kengät, voisin vaihdella kenkiä ja välttää näin esimerkiksi hiertymät tai muut jalkaongelmat, kun erilaisissa kengissä jalkojen rasitus vaihtelisi kisan mittaan. Matkatavoitteiden karistua päädyin ottamaan kisaan kuitenkin kolmet kengät, joista kahdet samaa mallia. Mukana olivat Asicsin Novablast 4:set, joilla olin juossut jo yli 600 km ja toiset samanlaiset tossut, joita olin sisäänajanut n. 60 kilometrin verran tänä keväänä. Lisäksi otin mukaan edellisistä hyvin poikkeavat Hokan Speedgoat - polkujuoksukengät.

Huomasin jo treenatessa, että on hiukan vaarallista miettiä, että juoksen 3-4 kierrosta, kun yksi kierros on kuitenkin sen 6,7 kilometriä. 

Olin ajatellut treenata kuten maratonille, eli nostaa kevään mittaan viikkokilometrejä viidenkympin pintaan. Ja juosta vähintään yhden kolmenkympin pitkiksen. Kävi kuitenkin niin, että huhtikuussa, kun viikkokilometrien olisi pitänyt olla kovimmillaan, en juossut käytännössä yhtään ja kevään pisin lenkki typistyi 16 kilometrin mittaiseksi.

Tiesin, että sekä matka että vauhti tulisivat asettamaan omat haasteensa kisaan. Jotta kierroksesta selviää tunnissa, käytännössä  vauhti voisi olla hitaimmillaan n. 8:45 / km, silloin jäisi vielä hiukan varoaikaa. Pk-lenkkieni vauhti on välillä, varsinkin talvisin, tuota hitaampaa vauhtia, joten ajattelin kisavauhdin olevan yksi kompastuskivistäni. Olen keväällä juossut pari kertaa kuussa vk-lenkkejä seiskan kilometrivauhdeillla, ja itse kisaan päätin lähteä 7:30 km-vauhtia. Sillä vauhdilla kierros menisi n. 50 minuutissa ja huoltoon jäisi 10 minuuttia jokaisen kierroksen jälkeen.

Pisin tänä keväänä juoksemani lenkki ennen kisaa oli tosiaan vain 16 kilometriä. Asetin tavoitteeksi, että juoksisin 3 kierrosta, joka olisi hiukan päälle 20 kilometriä, niin saisin vuoden pisimmän juoksun siitä. Jos menisi hyvin, voisin jatkaa vielä neljännelle kierrokselle, mutta se olisi jo plussaa tavoitteeseen.

Sain houkuteltua mukaan paitsi mieheni myös kaverimme, ja niinpä kolmikkomme suuntasi perjantaina Ahvenanmaalle juoksemaan huolimatta siitä, että itse kullakin oli ollut erinäisiä ongelmia treeneissä ja odotukset eivät olleet kovin korkealla. Mietin, että lähden juoksemaan vanhoilla pohjilla, mutta kun viime vuonnakin juoksin parit puolimaratonit jo niillä vanhoilla pohjilla, niin kuinka vanhat ne pohjat sitten oikein ovatkaan?!? 

Kisan kulku

Kun saavuimme kisapaikalle, oli juoksijoiden teltta täynnä todella professionaalin näköistä porukkaa tarkasti mietittyine varustelaatikoineen. Siihen ei oikein kehdannut tunkea sekaan oman häthätää pakatun Ikea-kassin kanssa ja päädyimmekin miehen kanssa jättämään tavarat teltan ulkopuolelle. Illaksi oli luvattu sadetta, mutta jos juoksu jäisi siihen 3 kierrokseen, ehtisi poistua sateen alta pois.

Kisaan lähti ennätysmäärä osallistujia ja alkuun olikin aika ruuhkaista, vaikka vauhti olikin hiljainen. Ensimmäinen kierros meni aika pitkälle reittiä ihmetellessä (reittimerkkejä joutui välillä hiukan tihrustamaan) ja varoessa, ettei vauhti nousisi yli suunnitellun 7:30 vauhdin. Juoksimme miehen kanssa yhdessä, mikä lievitti jännitystä ja aika paljon tuli myös höpöteltyä juostessa.

Ensimmäinen kierros meni tasan tavoitevauhtia ja tuntui suht helpolta. Kierroksen jälkeen riisuin kengät, koitin hiukan jumpata alaselkää ja lonkkaa ja vaihdoin sukat, sillä ensimmäinen sukkavalinta tuntui turhan paksulta ja kuumalta.

Toinen kierros meni jo rutiininomaisemmin, vaikka reittiä ei täysin vielä muistanutkaan. Reitillä oli enemmän hiekkapohjaista kävelytietä ja polkua kuin asfalttia, mutta tosiaan myös pyörätiepätkiä. Kierroksen alkupuoli n. 3 kilometriin saakka juostiin kohti etelää ja ajoittain melko navakkaan vastatuuleen. Takaisin päin kohti Maarianhaminan itäsatamaa tultiin merenrannan polkuja ja kävelyteitä pitkin. Matkalla oli nättejä maisemia, merenrantaa, hienoja taloja, hanhia, kukkia, Maarianhaminan itäsatama ja jokunen kannustajakin (sekä kissa) siellä täällä. Reitti oli oikein kiva ja suht tasainen, vaikka ei täysin vailla nousuja. 

Toinen ja kolmas kierros menivät aika lailla tavoitevauhtia, eka kierros 50 minuuttiin ja toka ja kolmas 51 minuuttiin, jolloin huoltoon jäi se melkein 10 minuuttia. Ensimmäisessä huollossa aika tuntui pitkältä, toisessa huollossa jonotin puolet ajasta vessaan. Huolloissa söin Noshtin Jolloksia ja hiukan nachoja sekä join reippaasti vettä. Juoksukierroksille en ottanut eväitä mukaan viimeistä kierrosta lukuun ottamatta.

Kolmannella kierroksella 20 kilometrin täyttyminen tuntui hyvältä, minimitavoite olisi saavutettu. Tuntui myös siltä, että vielä pitää jatkaa, kun voimia oli hyvin. Jaloissa ja alaselässä vähän tuntui, ja halusin vaihtaa kenkiä. Juoksin kolme ensimmäistä kierrosta uudemmilla Novablasteilla, ja kolmannen kierroksen jälkeen vaihdoin polkujuoksukenkiin. Halusin vaihtaa kenkiin, jotka olisivat selvästi erilaiset kuin alkukierroksilla ja lisäksi kenkien isompi varvastila tulisi tarpeeseen.

Neloskierroksen lähtiessä ja edetessä ensimmäisen ja toisen kilometrin nousuvoittoisella osuudella ehdin jo miettiä, oliko kenkien vaihto ollut iso virhe. Novablastien jälkeen kengät tuntuivat kovilta ja pienempi droppi tuntui. Alaselkä jumitteli edelleen ja jaloissa tuntui, vaikka kenkien vaihto tietysti toi muutosta rasitukseen. Alkoi myös sataa tihuttaa ja kierroksen alkupuolen vastatuuli tuntui todella kylmältä. Sateen yltyessä paperinen numerolappu irtosi ensin parista hakaneulasta ja kohta puolet lapusta olikin hajoavaa paperimössöä. Järjenvastaisesti yritin useamman kerran kiinnittää uudelleen hajoavaa numerolappua ennen kuin luovutin, aivot eivät ehkä tuossa kohtaa toimineet enää ihan täysillä. Sen verran osasin laskea, että jos halusin juosta kisassa kolmekymppiä, pitäisi lähteä vielä viidennelle kierroksellekin. Onneksi neloskierroksen edetessä tuntui, että kenkien vaihto oli ollut fiksu veto ja iskutuksesta huolimatta jalat vielä jaksoivat. Kierroksen loppupuolella oli pari puusiltaa ylitettävänä, ja olin myös kiitollinen polkukengistä siinä kohtaa, vaikka sillat eivät sateessakaan tuntuneet pahasti liukkailta.

Neloskierrokselta huoltoon tullessa kaiuttimissa soi Volbeat ja siitä tuli ihan kivasti virtaa. Mies taisi vähän yllättyä, kun sanoin jatkavani vielä. Vauhti oli alkanut tippua ja neloskierros täyttyi yli 53 minuutin ajassa, kokonaismatkan ollessa tuossa kohtaa 26,8 km.

Viidennellä kierroksella jalat ja alaselkä alkoivat sattua entistä enemmän. Kivuttomia pätkiä ei oikein enää ollut. Kävin kauppaa itseni kanssa; yritin estää vauhtia tippumasta yli kasin, sitten yli 8:30. Kolmenkymmenen kilometrin täyttyminen oli ihan jees, mutta sittenkin piti jatkaa juoksua. Satoi niin paljon, että vaatteet alkoivat olla litimärkiä ja kasvoilla virtaava sadevesi sai kaikki hiet valumaan silmiin. Viimeiset kilometrit olivat vaikeita, ja tunnin aikarajaa vastaan taistelu tuntui tosi vaikealta. Hiukan sain vauhtia vielä nostettua, ja kierros meni 55 minuuttiin eli kuitenkin ihan selvästi alle tunnin.

Viiden kierroksen ja 33,6 kilometrin jälkeen oli sopiva aika lopettaa. Jalkoihin sattui, selkäni oli jumissa, vaatteet aivan märkiä ja kylmiä sateesta. En olisi pysynyt enää vauhdissa mukana ja aika huoltoon olisi jäänyt niin lyhyeksi, etten olisi ehtinyt tankkaamaan ja vaihtamaan vaatteita.

Mies juoksi kanssani mun 5 viisi kierrosta ja jatkoi sitten vielä kaverin kanssa kaksi rundia, eli ultraan ja 46,9 kilometriin saakka! Mieletön suoritus! Voittajakin saatiin lauantai-iltana maaliin 29 kierroksen jälkeen. Huhuh, mitä matkoja.

Fiilikset kisan jälkeen 

Postauksen otsikkona oli ensin "Kisaturistina Backyard Ultrassa", sillä aloittelin postausta jo ennen kisaa. Ajattelin siinä kohtaa, että höpsöä mennä backyard ultraan juoksemaan vain muutama kierros. Vaihdoin sen kuitenkin juoksun jälkeen, sillä ylitinhän tavoitteeni ja on hölmöä väheksyä omia juoksusaavutuksia. 

33,5 kilometrin juoksulla tuli vedettyä yli kaksi kertaa pidempi lenkki kuin tänä vuonna aiemmin, ja juoksin pidemmälle kuin kertaakaan vuoden 2023 Nuuksion polkumaratonin, eli sikäli olen tyytyväinen. Jalat ja alaselkä olivat kisan jälkeen niin kipeät, etten olisi varmastikaan pystynyt enää seuraavaa täyttä 6,7 kilometrin rundia juoksemaan tunnissa. 

Cursores Backyard Ultra oli mainio valinta ensimmäiseksi backyard ultraksi, sillä tapahtumassa oli paljon 1-4 kierroksen juoksijoita, reitti oli kaunis ja tasainen ja tapahtuma oli halpa. Toki manner-Suomesta kisaan lähteminen on vähän haasteellista. Naantalista pääsi Finnlinesilla reissuun kivasti, ja Ahvenanmaalla olisi ollut muutakin nähtävää ja koettavaa tosi paljon, mutta tällä kertaa osui niin kylmä ja tuulinen keli, että kisaa seuraava päivä meni lähinnä sisätiloissa emmekä tehneet mitään ihmeellistä. Hiukan ajeltiin, tsekattiin historiallisia kohteita ja tultiin takaisin Maarianhaminaan syömään ja koomaamaan hotellissa.

Kisaa seuraavana päivänä hämmästytti, miten yöllä todella kipeät jalat olivatkin suht vetreät. Pääsin kävelemään täysin normaalisti, eikä esim aiemmilta maratoneilta tutut vaappuvat kävelyt tai istumaanmenon vaikeudet vaivanneet nyt lainkaan. Tiedä sitten, voiko syynä olla maltillinen vauhti, kenkien vaihto tai sitten ihan vaan se, että juoksuun tuli taukoja. Toki juoksemani matkakaan ei mahdottoman pitkä ollut.

Kisasta jäi tietysti hampaankoloon. Voisihan se olla kiva juosta vielä joskus ultramatka... Koin viimeisellä kierroksella aikaa vastaan juoksemisen yllättävänkin stressaavaksi. Siinä mielessä esimerkiksi pitkät polkukisat ovat armollisempia, että vauhdin hidastuessa voi matkan edetessä vaikka kävellä. Nyt ei ollut varaa antaa vauhdin tippua liikaa enkä viimeisen kierroksen alkupuolella uskaltanut antaa itselleen liikaa siimaa, jotta varmasti pääsisin kierroksen maaliin. Tämä oli varmasti tähän kohtaan oma maksimisuoritus ja siihen nähden olen tyytyväinen! 

Tästä kiraportista tuli nyt ihan mahdottoman pitkä postaus - ihan ultramittaa, vaikka kisassa ei ultraa (vielä) tullutkaan juostua. 

Polkujuoksukisojen seuraaminen on kiehtovaa

Tänä vuonna olen ilmoittanut toistaiseksi vain yhteen kisaan, kuukauden kuluttua juostavalle Nuts Pyhälle. Kevään jatkuneet vaivat ovat vähentäneet juoksuja, mutta eivät juoksun seuraamista!

Polkujuoksukisojen seuraaminen on parhaimmillaan viihdyttävää ja kiehtovaa, mutta myös haastavampaa kuin ns. perinteisten lajien seuraaminen. Olen nuorempana ollut tosi innokas penkkiurheilija, mutta nykyään seuraan tiiviimmin vain ampumahiihtoa ja yleisurheilua. Niitä näkee mukavasti Ylellä, ja jos ei näy, löytyy jostain yleensä tekstiseuranta. Polkujuoksukisojen kohdalla seuraaminen vaatii vähän vaivaa, ja kisojen seuraaminen saattaa olla sitä, että kytätään gps-pallukoita kartalla tai koitetaan metsästää kisakuulumisia somesta.

Vuosi sitten Kainuu Traililla kisatessamme läheiset seurasivat kisan sivuilta Tuomaksen gps-palloa kartalla ja minun osaltani väliaikoja. Kun tietää edes sinnepäin, millaista juoksuvauhtia poluilla pitää, voi väliajoistakin jo päätellä, meneekö kisa hyvin vai huonosti. Sileän kisoissa vauhdin tarkkailu on toki huomattavasti suoraviivaisempaa.

Karhunkierros on joka vuosi sellainen polkujuoksuspektaakkeli, ettei siltä voi välttyä, jos yhtään seuraa polkujuoksijoita somessa. Kelipöhinä alkaa jo useita viikkoja ennen kisaa ja jälkipuinti jatkuu kisan jälkeen kisarapsojen muodossa. Vaikka en itse ole kertaakaan osallistunut, on muiden jutuista tullut kisareitti jo osin tutuksi. 🤭

Seurasin tänä vuonna Kainuu Trailin meininkejä jonkin verran somesta. Muutama viime vuoden tuttavuus oli juoksemassa ja heidän kisansa kiinnosti. Tänä vuonna säälotto kääntyi helteiseksi. Kisakeli oli lopulta tosi hurja, kun aamulla ja päivällä oli hellettä, joka iltapäivällä päättyi rajuihin ukkospuuskiin. Keli meni suorastaan vaaralliseksi ja kisa jouduttiin keskeyttämään. Voin vain kuvitella (ja lukea somesta), miltä tuntuu, kun oma juoksukisa päättyy tuolla tavalla.  

Uusimpana penkkiurheiluna tänä vuonna innostuin ensimmäistä kertaa seuraamaan Nuts Distance -kisaa, jossa matkana oli 320 kilometriä Nuts Ylläs-Pallas tapahtuman yhteydessä. Luin muutaman kisarapsan viime vuosilta, ja hämmästelin kisan läpäisseiden uskomatonta sitkeyttä. Maasto on raskasta, paikoin polutonta ja kaukana sivistyksestä. Itikat ja luonnonvoimat rasittavat hurjan matkan lisäksi. Univaje aiheuttaa hallusinaatiota ja erilaisten ongelmien ratkaisu matkan päällä nousee pääosaan kisasta selviytymisessä. Puolisoni nauroi minulle, kun tuijottelin kisan gps-seurantaa tämän tästä. Raportoin maalia lähestyviä sekä pohdin, oliko pitkään paikallaan pysynyt gps-pallukka keskeyttänyt tai unilla.

En itse voi oikein edes haaveilla noista pidemmistä polkukisoista, ei riitä kunto moisiin. Kisoja on kuitenkin kiva seurata, ja jollain lailla niistä saa intoa omaankin treeniin.

Hitaista hitain maraton - Nuuksio Classsic 2023

Vuodenvaihteessa puhuin puolisolle, että haluaisin tänä vuonna koittaa juosta maratonin. Edellisestä oli neljä vuotta, ja olin tässä välissä sairastunut kilpirauhasen liikatoimintaan sekä nostanut juoksukunnon nollasta sellaiselle tasolle, että saatoin yleensäkin harkita pitkää polkukisaa.

Juoksin tuolloin neljä vuotta sitten polkumaratonin Nuuksiossa, ja Nuuksio Classic valikoitui tapahtumaksi tänäkin vuonna. Se on sopivan lähellä, järjestelyt tiesi vanhastaan toimiviksi, kisassa on hyvä tunnelma ja ajankohta oli sopiva; kaksi kuukautta Kainuu Trailin jälkeen syyskuun alussa. 

Jos olisin vuodenvaihteessa tiennyt, millainen keli kisassa olisi, en olisi ilmoittautunut mukaan. Olen ennenkin kertonut, miten liukkaus on minulle juoksun vihollinen numero yksi. Nuuksiossa oli satanut koko viikon ja todella isoja sademääriä. Etukäteen varoiteltiin, että poluilla olisi liukasta ja märkää. En silti osannut odottaa, miten märkää ja hankalaa matkanteko voisi olla. 

Hyvin menneen Kainuu Trailin jälkeen tiesin olevani maratonkunnossa. Tiesin, että vauhtini on hidastunut edellisestä Nuuksio Classicista, jonka olin juossut aikaan 6:35. Kuvittelin silti pystyväni kyllä seitsemän tunnin alitukseen. Mietin kisaan etukäteen hyvän sään ja hyvän kunnon suunnitelman, jossa jaoin kisan neljään noin kymmenen kilometrin etappiin. Ensimmäisen kympin helpoilla poluilla voisin juosta melko reippaasti, sillä se toimi Hossassakin. Toisella kympillä en saisi juosta jalkoja alta vaikeammilla poluilla. Kolmannella etapilla pitäisi muistaa tankata energiaa, jotta viimeisen kympin helpommilla poluilla jaksaisi vielä juosta hyvää vauhtia. Ehkä suunnitelma olisi ollut toimiva, jos kisa olisi juostu kuivilla poluilla. Nyt kaikki meni kuitenkin aivan toisin...

0 - 10 km

Nuuksion polkumaratoniin lähdettiin noin 30 henkilön lähtöryhmissä. Koska säätila ja polkujen kunto oli minulla tiedossa, jäin suosiolla viimeiseen lähtöryhmään. Suunnitelmani juosta alkuun helpoilla poluilla kunnon polkuravia meni heti vihkoon, kun helpotkin polut olivat liukkaita ja vetisiä. Alkumatkasta liukkaus häiritsi jopa enemmän kuin myöhemmin kisassa. Koska minua jännitti, menin vaikeissa kohdissa jäykin jaloin, joka vain edisti kompurointia. Joskus liukkailla tai muuten pahoissa paikoissa minulle käy niin, että jäädyn tykkänään, enkä tunnu osaavan enää edes kävellä. Ensimmäisellä kympillä oli välillä vähän tuollaista...

Noin 7 kilometrin kohdalla tuli reitin kohta, jota olin etukäteen pelännyt. Piiiitkät portaat alaspäin, joissa polvet ovat todella kovilla. Neljä vuotta sitten tuossa kohtaa vanha polvivaivani aktivoitui oltuaan pitkään hiljaa, ja polvikipu haittasi silloin muuten mainiosti sujunutta kisaa. Nyt olin varautunut ennakkoon teippaamalla molemmat polvet. Silti jouduin noissa portaissa menemään ison osan laskeutumista vain toisin päin askeltaen, kun toinen polvi alkoi vihloa. Olin helpottunut, kun portaiden jälkeen pääsi juoksemaan, mutta melko pian edessä oli vielä toiset, onneksi lyhyemmät metalliportaat koko kisareitin matalimpaan suokohtaan. 

Kun mennään alas, pitää tietysti kivuta myös ylös. Ennen kympin täyttymistä vuorossa oli laskettelurinteen kipuaminen Solvalla Swinghillillä. Tuossa kohtaa aurinko pilkisteli sadepilvien takaa, ja näkymä rinteeseen oli todella hieno. Itse rinne olikin sitten aivan mahdotonta mutavelliä, jossa kävi pari kertaa niin, että ylöspäin otetun askeleen jälkeen liukui kaksi askelta alaspäin. Nousu oli rankka, mutta kuitenkin minulle helpompi kuin liukkaat alamäet, joten olin ihan hyvillä mielin päästyäni rinteen päälle.

10 - 20 km

Seuraavalla kympillä vuorossa olisivat ennakkoon vaikeimmat polut. Suunnitelman mukaan minun olisi pitänyt tässä säästellä voimia. En tiedä, miten sen olisi voinut tehdä, kun aivan jatkuvasti upposi soihin, vesilammikoihin ja mutaan, nousuissa ja laskuissa piti könytä nelivedolla ja tasaisinkin pätkä oli juurakkoa, kivikkoa ja lätäkköä. 

Kun ensimmäistä kertaa kenkäni meinasi jäädä suohon, se jopa hiukan nauratti. Kun sitä alkoi tapahtua noin kilometrin välein, ei oikein enää hymyilyttänyt. Reitillä oli myös lukuisia ojien ja purojen ylityksiä, joissa parimetriä leveitä ojia piti ylittää puuriu'uista tehtyä "siltaa" pitkin. Vesi oli korkealla ja vienyt paikoin näitä jo valmiiksi kehnoja siltarakennelmia mennessään. Nuo kohdat olivat minulle aivan painajaismaisia. Yhdellä joen ylityksellä oli vain yksi puunrunko ojan yli, eikä mitään, mistä saisi tukea. Paniikissa etsin jonkin kepakon ja kokeilin sillä pohjaa - voisikohan paikasta vain kahlata yli. No ei, sillä keppi upposi puoli metriä joen pohjan mutaan. En oikein tiedä, miten pääsin yli tuosta ja muista vastaavista ylityksistä, mutta jotenkin onnistuin olemaan tippumatta ojiin. Myöhemmin kuulin, että joku oli tuossa tai jossain muussa ylityksessä yrittänyt mennä kahlaten yli ja uponnut vyötäröä myöten. Tuo olisi ollut ihan kammottavaa, varsinkin yksin taivaltaessa.

Reitillä kivuttiin Espoon korkeimmalle kohdalle Mustavuorelle. Muutenkin tällä pätkällä oli paljon nousuja ja laskuja. Jyrkimmissä kohdissa tulin alas persliukua ja ylöspäin oli neliveto käytössä. Kaikki vaatteet olivat jo sateesta märät ja konyämisestä karikkeessa. 

20 - 30 km

Matkanteko oli ollut niin uskomattoman hidasta, että aloin jo huolestua, ehtisinkö 24 kilometrin huoltoon vaaditussa 5 tunnin cutoff-ajassa. Pahimmillaan aikaa meni 13-14 minuuttia kilometriin. Oli niin raskasta, että tavallaan jopa houkutti jättää matka kesken huoltoon - voisin kertoa kaikille, että olin vain liian hidas, minua ei päästetty enää jatkamaan matkaa. Sisuunnuin moisista mietteistä ja yritin kaikilla helpoilla pätkillä laittaa tossua toiseen eteen - minähän en kisaa kesken jättäisi!

Kelloni oli alkumatkasta piipannut kilometriväliaikoja ennen kuin kisareitillä tulivat kilometrilaikat vastaan. Haastavilla pätkillä kello alkoi kuitenkin "jätättää", ja kohta omassa kellossa oli lähes kilometri enemmän matkaa kuin maaston kilometrilaikoissa. Se oli hieman masentavaa.

Olin pakannut reppuun vaihtovaatetta, ja mietinkin, että 24 kilometrin huollossa vaihdan kuivempaa päälle. Koska persiiseen kuitenkin asettui pelko siitä, etten ehtisi maaliin ennen sen sulkeutumista, totesin, ettei vaatteiden vaihtoon olisi aikaa. Minun oli kuitenkin pakko pysähtyä huollossa ja teipata nilkkaani. Jostain syystä kengän reuna oli alkanut jo alkumatkasta painaa kipeästi kehräsluuta oikeassa jalassa, ja välillä kaltevalla alustalla ja alamäissä siihen sattui todella paljon. Yritin laastaroida ja teipata tuota kohtaa sekä vaihdoin sukat kuiviin huollossa. Kuivat sukat litimärkiin ja mutaisiin kenkiin, olihan siitä ehkä hetkeksi iloa...

Huollon jälkeen oli vielä muutama tosi haastava kohta, kapeita ja irtonaisia pitkospuita sekä pelkkää mutaliukumäkeä muistuttava rinne, mutta niistäkin selvisin. Mitä vähemmän matkaa oli jäljellä, sitä enemmän sain voimia siitä ajatuksesta, että loppumatka olisi lyhyt. "16 kilometriä maaliin, eihän se ole enää mitään, juoksen sellaisia lenkkejä jatkuvasti."

30 - 42,2 km

Kun matka hupeni siihen, että oli enää 12 tai 10 kilometriä jäljellä, aloin uskoa, että pääsisin maaliin asti. Juoksin tuossa kohtaa aivan yksin ja tavallaan se helpotti matkantekoa, sain olla yksin ajatusteni kanssa. Toistelin päässäni sitä, kuinka monta kilometriä olisi enää maaliin ja kun oltiin jo yksinumeroisissa luvuissa, matka tuntui lyhyeltä, vaikka aikaa meni myös viimeisiin kilometreihin paljon.

Mokasin hiukan kolmenkympin jälkeen, kun odotin 33,5 km huoltoa, ja jotenkin ajattelin sen tulevan aiemmin niin, että en siinä hetken syönyt tai juonut. Omassa kellossa oli kilometrejä yli 35, kun tulin huoltoon. Loppumatkasta minulla oli koko ajan jano, joten olin tainnut kosteassa kelissä juoda alkumatkasta hiukan huonosti ja tuli vähän nestehukkaa. Kun sain vesipullon täytettyä ja vähän syötyä, pystyin juoksemaan taas vähän vaivattomammin. 

Olin joutunut kävelemään (tai konttaamaan) sen verran paljon, että viimeisen kympin helpommat polut tuntuivat ihanilta. Saatoin oikeasti juosta, hitaasti mutta kuitenkin juosta rennosti mukavia neulaspolkuja. Välillä tauonnut sade alkoi yltyä noin 7 kilometriä ennen maalia. Tuossa kohtaa se lähinnä huvitti, antaa sataa vain. Tiheässä kuusikossa ja kovassa sateessa oli välillä tosi hämärää, hyvä kun edes näin polkua!

Tuomas oli juossut oman kisansa todella hienosti lähelle viittä tuntia. Hän tuli reitille vastaan 38 kilometrin kohtaan. Oli niin kiva nähdä oma rakas kannustamassa reitin varrella, meinasi tulla itku. Toki myös nalkutin hänelle, että lähtisi nyt pois sateesta ettei vilustuisi. :D

Kisan loppuvaiheessa en enää yrittänyt kiertää vesilammikoita, sillä olivathan kenkäni olleet jo 40 kilometriä litimärät. Silti mutaisten lammikoiden läpi kahlaaminen asetti omat haasteensa, kun ei nähnyt, olisiko veden alla kiviä tai mutaa. Ihan viimeisellä kilometrillä tipahdin liukkaalta kiveltä vesilammikkoon, mutta onneksi en sentään kaatunut sinne kokonaan. Viimeisillä kilometreillä oli vielä varsin haastavaa polkua ja sade yltyi todella rankaksi, ihan kuin olisi saavista kaadettu vettä päälle. 

Viimeisen kilometrin vihdoin kääntyessä loppualamäkeen kuulin maalialueelta musiikin ja jotenkin ihmeellisesti jaksoin ottaa vielä pienen loppukirin. Maalissa olin ajassa 8h 6min ja taisin olla maaliin päässeistä kolmanneksi tai neljänneksi viimeinen.

Maalissa

Maalilinja ylittymisen jälkeen tuli sitten itku. Olin kertakaikkisen loppu. En olisi uskonut, että käytän reissuun kahdeksan tuntia, ja eihän tuohon aikaan nyt voi olla tyytyväinen. Ja toisaalta, oli melkoinen suoritus konytä kahdeksan tuntia märillä, liukkailla ja mutaisilla poluilla. En tiennyt, olinko ylpeä itsestäni vai pettynyt.

En tiedä oikein vieläkään. Halusin juosta tänä vuonna tauon jälkeen maratonin, ja tein sen, mutta kisa muistutti ehkä enemmän jotain extreme-seikkailukisaa omalta osaltani kuin juoksua. 

Jalat kestivät näin pitkän taivalluksen yllättävän hyvin, hiukan viimeisten kilometrien alamäissä alkoi olla vaikeaa, kun reidet eivät meinanneet enää jaksaa. Enemmän sattui selkään, joka veti puolimatkasta lähtien jumiin, jota en saanut millään auki. Joku pieni hiertymäkin tuli. Matkaan käytettyyn aikaan ja keliin nähden selvisin kuitenkin varsin vähin vaurioin. 

Minulla oli mukana Noshtin energianamuja, ja söin niitä neljän ja myöhemmin kahdenkin kilometrin välein. Pari kourallista sipseja ja nachoja toivat suolaista välipalaa energiakarkeille. Vettä minulla oli juomarakossa noin litra ja sen lisäksi puolen litran pehmopullo, jonka täytin jokaisella juomapisteellä. Mokasin ehkä hiukan juomista alkuun, olisi pitänyt juoda enemmän, ja syömistä kolmenkympin kieppeillä, siinä alkoi energiavaje iskeä. 

Tämä ei ollut minun kelini. Liukkaalla varomiseen ja toikkarointiin meni valtavasti energiaa. En ole koskaan kisassa kompuroinut niin paljon kuin tuolla haastavalla osuudella toisella kympillä. Silti en kaatunut, mutta varovaisuus näkyi tosi paljon vauhdissa. 

Kisan aikana ajattelin, että en kyllä enää lähde maratonia juoksemaan. Kisan jälkeen mietin, että pitäisikö juosta seuraavaksi joku sileän kisa. :D Mudassa, suossa ja vedessä kahlaaminen vei voimat ihan totaalisesti, mutta olipahan ainakin sellaiset olosuhteet, joita ei hevillä unohda. 

Kainuu Trail 38 km

Edellisen postauksen naputtelin menomatkalla Hossaan ja tätä aloittelin paluumatkalla. Kisaraportista tuli kuitenkin niin pitkä, että sain sen valmiiksi vasta näin 3 päivää kisan jälkeen. :)

Lauantaina juostiin järjestyksessään kolmas Kainuu Trail ja itse olin nyt ensimmäistä kertaa mukana tässä Hossan kansallispuiston maisemissa kirmattavassa polkujuoksukisassa. Meidän piti osallistua jo viime vuonna, mutta aivan kisan alla sairastuimme koronaan. 

Viime vuonna kisa juostiin kovassa helteessä, nyt oli todella viileää, vain noin 12 astetta lämmintä ja paikoin myös tuuli kylmästi. Ennen kisaviikonloppua oli myös satanut melkoisesti, mutta kävi hyvä tuuri, kun kisapäivänä ei vihmonut vettä ja polutkin olivat todella hyvässä kunnossa, märkää ei ollut.

Saavuimme perjantai-iltana Hossaan ja yövyimme lähellä kisakeskusta. Kisa-aamu oli silti tosi aikainen, sillä Tuomaksen 55 kilometriä lähti kello kahdeksan ja oma 38 kilometrin starttini oli yhdeksältä. Toisaalta aamulla ei ollut pahemmin aikaa hermoilla, vaan kaikki energia meni siihen, että sai edes vähän aamupalaa alas. Reppu oli pakattu jo edellisenä iltana. Aikomuksenani oli nauttia Noshtin energianamuja 4 kilometrin välein, juoda vettä ja puputella välillä myös suolaisia nachoja. Viileä keli aiheutti hiukan päänvaivaa juoksuvaatteiden osalta. Päädyin laittamaan pitkät trikoot sekä lyhythihaisen paidan. Pakkasiin reppuun eväiden ja pakollisten varusteiden lisäksi myös vaihtosukat, -urheilurintsikat ja -paidan, jotka kulkivat koskemattomina maaliin asti. Kisakeskuksessa saattelin Tuomaksen matkaan 55 kilometrin kisaan ja sitten itsellä olikin tunnin verran aikaa ennen omaa starttia. Söin siinä vähän ja tarkistin vielä, että kaikki tarvittava oli repussa.

0 - 5 km

Matkaan lähdettiin aivan Hossan luontokeskuksen nurkilta. 38 kilometrin kisan osallistujia oli vain viitisenkymmentä ja kaikki näyttivät varsin kokeneilta polkujuoksijoilta. Asetuin ryhmän häntäpäähän, sillä tiesin olevan porukan hitaimpia. Etukäteen minulla ei ollut juuri mitään aikatavoitetta. Nuuksiossa olen juossut polkumaratonin aikaan 6h 35 min, mutta siitä oli aikaa neljä vuotta. Ja tuona aikana olin sairastunut vakavasti sekä nostanut juoksukunnon uudelleen nollasta sille tasolle, että nyt saatoin yleensäkin lähteä tällaiseen pitkään polkukisaan. 

Kisan alku oli todella helppoa baanaa. Kun juoksijoita oli noinkin vähän, juoksijoiden nauha kasvoi heti pitkäksi ja porukoita alkoi muodostua. Lähdin omalle kuntotasolleni melko reippaasti liikkeelle. En mitenkään yltiöpäistä vauhtia, mutta sellaista reipasta polkuravia. Koska maasto oli helppoa, pääsi juoksun rytmiin nopeasti kiinni. Kellotin alkuun koko kisan nopeimpia kilometrejä. Tuossa kohtaa olisi ollut helppo luulla, että koko 38 kilometriä menisi samalla höökillä.

5 - 10 km

Vitosen täyttyessä otettiinkin luulot pois, kun vastaan tuli ensimmäinen kunnon ylämäki. Reitti kulki polveillen harjun päällä siten, että juostiin sekä ala- että ylämäkeä jonkin verran. Tällä pätkällä alusta asti peesissä juosseita meni pari ohi, kun tuntui, että mäet olivat mulle aavistuksen haastavampia. Kiristin myös kenkiä, koska erityisesti alamäissä liian löysällä oleva kenkä oli ihan mahdoton juostava.

Aika pian vastaan tuli kuitenkin jo kisan eka huoltopiste n. 8,8 km kohdalla. Huoltopisteellä taisin ohittaa pari tyyppiä, kun vauhdikkaasti vain täytin juomapullon ja nakkasin suuhun pari sipsiä jatkaen nopeasti matkaa. Huollon jälkeen juostiin pieni pätkä hiekkatietä ennen siirtymistä takaisin polulle.

10 - 15 km

Kympin täytyttyä matka jatkui hienoissa järvimaisemissa. Niitä ei kuitenkaan pystynyt pahemmin ihailemaan, sillä polku meni varsin kapeaksi ja polulle kaatuneita puita riitti. Polun päällä olevia puunrunkoja oli paikoin niin tiheässä, että ihan kuin laji olisi vaihtunut äkkiä satasen aitoihin! Olin tyytyväinen pitkiin trikoihini paikoin vähän ryteikköisellä osuudella. 

Kun tuo pätkä päättyi, saavuttiin Somerjoen varteen ja vuorossa oli nyt upeat joenrantamaisemat. Tämä pätkä olikin sitten puolestaan todella tekninen. Tiheä, korkealle nouseva juurakko ja kivikko teki juoksusta koikkelehtivaa ja kuluttavaa. En tiedä, olisiko haastava maasto kannattanut ottaa hitaammin.

15 - 20 km

Hiukan ennen 15 km täyttymistä 38 km reitti kääntyi jo takaisinpäin pidempien matkojen jatkaessa suoraan. Edellisten kilometrien höykytyksen jälkeen oli helpotus, kun polku muuttui selvästi helpommaksi ja vuorossa oli loivasti alamäkeen polveileva osuus.

Mutustelin vähän reippaammin energiaa 16 kilometrissä ja päätin tietoisesti juosta helppoa pätkää vähän vauhdikkaammin. Mietin kyllä, mahdankohan juosta loppumatkalta jalkoja alta. Mutta ajattelin, että viimeisillä kilometreillä maasto tulisi olemaan sen verran polveilevampaa, että nyt kannattaisi nauttia tasaisesta juoksubaannasta.

Noin 18,2 km kohdalla oli seuraava huolto, sama piste kuin ensimmäinen, eli nyt huoltoon saavuttiin hiekkatietä pitkin. Tankkasin vain pari sipsiä, mutta kävin vessassa. Silti huoltoon ei mennyt muutamaa minuuttia kauempaa ja siitä polku jatkuikin helppona soraistettuna reittinä, joten vauhti pysyi varsin hyvänä.

20 - 25 km

Kahdenkympin täyttymisestä tuli tosi hyvä fiilis! Tiesin, että nyt olen yli puolenvälin ja vaikka matkaa oli tietysti ihan älyttömästi vielä jäljellä, niin mulla oli luottoa siihen, että selviäisin maaliin. Olin juossut aika tasaista vauhtia, toki maaston muodot huomioiden, ja vauhti oli yllättänyt itseni. Kello kertoi, että loppuajan olisi mahdollista painua alle kuuden tunnin, joka oli kyllä kovempi aika kuin mitä olisin villeimmissä kuvitelmissakaan uskonut. Hossan polut olivat ehkä aavistuksen helpommat mitä olin etukäteen ajatellut. Erityisesti alamäet olivat tosi juostavia ja se osittain mahdollisti sen, että vaikeista pätkistä huolimatta kilometrivauhti pysyi hyvänä. 

Väsymys alkoi kuitenkin hiipiä kroppaan. Poluilla oli jonkin verran juurakoita, ja tuntui että jalka jää kiinni juuriin vaikka ne olivatkin ihan matalia. Yritin ottaa hiukan enemmän energiaa ja keskittyä menoon, jotta en tupeksisi itseäni nurin. 

25 - 30 km

Kainuu Trailin kisamatkat oli suunniteltu sillä tavoin kivasti, että kaikilla matkoilla juostiin pitkiä pätkiä samaa reittiä. 55 ja 78 kilometrin juoksijoita menikin silloin tällöin ohi. Omalla matkalla viimeinen huolto, josta sai syötävää, oli 25,5 kilometrin kohdalla. Kuten muillakin huoltopisteillä, otin kourallisen sipsejä huollossa. Olin laskenut, että vesi riittäisi hyvin maaliin asti, enkä täyttänyt vesivarastoja kuin ekalla huoltopisteellä. On henkisestikin helpompi juosta, kun juomareppu kevenee kisan edetessä! 25 kilometrin huoltopisteellä oli niin kylmä tuuli, etten viipynyt siinä yhtään pakollista kauempaa. Muutenkin näillä kilometreillä alkoi matkanteko jo tosissaan painaa. Jalkoihin sattui ja alkoi olla mahdoton löytää juoksuasentoa, jossa ei sattuisi. 

Suunnilleen neljän tunnin ja 27 kilometrin täyttyessä kuulin takaa tutunkuuloiset askeleet. Tuomas oli saavuttanut minut eli hänellä oli mittarissa noin 44 kilometriä. Juoksimme hetken yhdessä ja toviksi kaikki kivutkin hävisivät. Kysyin, missä kohtaa Tuomas ajatteli mennä minusta ohi ja hän meinasi, että joko nyt tai sitten hän juoksee maaliin kanssani. Hänellä oli tavoitteena alittaa 7 tuntia ja koska siihen oli vielä kaksi tuntia aikaa, näytti siltä, että tavoite täyttyy. En halunnut häntä kuitenkaan hidastaa, vaan kehotin mieluummin lähtemään omaa vauhtia eteenpäin. Pian hän katosikin etuoikealle keveällä askeleella.

30 - 38 km

Kolmenkympin täyttyminen tuntui henkisesti isolta voitolta ja tunne siitä, että kyllä tässä maaliin juostaan vain vahvistui. Kunnes vastaan tuli kisan ehdottomasti pahin ylämäki. Epäuskoisena tuijotin jonnekin korkeuksiin kohoavaa kivikkoa. Jouduin pysähtymään mäessä kahdesti tasaamaan hengitystä ja siinä kohtaa tuntui, että eihän tästä tule mitään! Yritin natustella lisäenergiaa ja katselin, miten minua koko kisan peesannut tyyppi vetikin äkkiä ison kaulan edelleni. 

Kilometrit 30-32 olivat varmaan koko kisan vaikeimmat ja hitaimmat eikä siitä eteenpäinkään ollut helppoa. Jaloista tuntui olevan aivan puhti poissa ja ylämäet olivat todella vaikeita. Onnistuin taas saavuttamaan juoksijan, jonka kanssa olin mennyt yhtä matkaa koko kisan, mutta voi miten vaikeaa juoksu olikaan. Olisin halunnut juosta kovempaa, jotta maali olisi tullut vastaan nopeammin, mutta jalkani eivät yksinkertaisesti enää totelleet. Joka paikkaan sattui. Juttelimme siinä, että jalat ei toimi yhtään, mutta niin sitä kuitenkin matka eteni.  

Pari kilometriä ennen maalia sain jostain vielä virtaa nostaa hiukan vauhtia. Jos kisan alussa olin juossut selvästi alle kahdeksan minuutin kilometrejä, nyt vauhdin nosto tarkoitti, että juoksin sentään alle yhdeksän minuutin kilsoja. Reitti oli kelloni mukaan hiukan ylimittainen ja ainakin itsestä tuntui, että ne ylimääräiset sadat metrit olivat juurikin viimeisellä kilometrillä. 

Kuva: Mikko Turunen, Kainuu Trail

Maalissa! 

Kainuu Trailin reitillä oli tietysti yksi jyrkkä ylämäki vielä aivan viimeisillä sadoilla metreillä. Sen päällä joku kannustaja huuteli, että loppukiri, ja minä vastasin, ettei pysty! Maaliviivalla sentään jaksoin tuulettaa. :D Maalissa kävely oli vaivalloista, mutta fiilis aika hyvä. :) Juoksin 38 kilometriä loppuaikaan 5:52. Tuomaksen ensimmäinen ultra oli mennyt mainiosti ja 55 km taittui alle 6,5 tunnin.

Kisa oli minulle monella tapaa iso voitto. Juoksin pitkän polkukisan neljän vuoden tauon jälkeen. Olin yllättynyt vauhdistani, sillä pystyin juoksemaan kovempaa mitä ennakkoon arvelin. Annoin myös aika lailla kaiken itsestäni poluille. Hossan polut olivat hyvin juostavia ja kävelin kisassa tosi vähän, käytännössä vain pisimmät ja jyrkimmät ylämäet. Olin erityisen tyytyväinen siihen, että onnistuin juoksemaan alamäet ja tasaiset pätkät hyvällä vauhdilla. 

Ennen kisaa olin huolissani vähän kaikesta. Harjoituslenkeillä kenkkuillut polvi tuntui jossain alamäessä ensimmäistä kertaa noin 13 kilometrin kohdalla ja sen jälkeen siinä oli joitain tuntemuksia muutaman kerran. Olin laittanut kinesioteipillä tukiteippaukset molempiin polviin, ja ehkä niistä oli apua, sillä polvet selvisivät reissusta yllättävän vähällä. Nyt muutama päivä kisan jälkeen tuntuu, että polvet ovat paremmat kuin ennen juoksua! Kisan jälkeen kyllä koko kroppaan sattui. Kisa meni tosi hyvin, ja mulla oli koko juoksun ajan hyvä fiilis. Samalla kärsin tuntikausia ja viimeisillä kilometreillä olo oli välillä tosi tuskainen. Pitkien matkojen ihanuus ja kurjuus tuli koettua. 

Kainuu Trail oli hyvin järjestetty tapahtuma. Polkujen merkkaus ja huolto toimi erinomaisesti. Hossan kansallispuisto oli aivan upea paikka ja juoksulla ehti nähdä paljon hienoja maisemia. Kisasta jäi hyvä fiilis ja reissu oli pitkän ajomatkan arvoinen!