Jälkipuintia ja hidasta toipumista

Polkumaratonista on kulunut nyt jo yli puolitoista viikkoa, ja vihdoin tiistaina pääsin ensimmäistä kertaa lenkille. Kokonaisen viikon jalkani olivat jäykät ja kipeät ja olo huono. Palautuminen ei ole edennyt ihan optimaalisesti. Kisan jälkeisenä päivänä minulle nousi kuume, ja tuntui, että lihakseni olivat aivan tulehtuneet. Luulin saaneeni jonkin flunssapöpön, mutta päivän kestänyt kuumeilu olikin ainoa selkeä oire. Sitä tosin seurasi outo olo viikon ajan, ja kun puolisollanikin oli epämääräisiä oireita, joten voi olla, että jokin tauti vaivasikin. 

Jäin vielä miettimään, oliko minulla jokin pöpö kropassa jo juoksun aikana. Se olisi osaltaan selittänyt, miksi kisa meni niin hitaasti ja olin niin uuvuksissa. Don't get me wrong, minulle on ihan ok olla hidas ja maratonilla viimeisten joukossa. Se on yksi syy, miksi pidän tätä blogia. Haluan levittää juoksun ilosanomaa ja osoittaa, että juosta voi muutenkin kuin tavoittelemalla tuloslistan kärkipäätä. Olisin kuitenkin halunnut juosta Nuuksio Classicin ns. omalla tasollani, ja nyt en mielestäni siellä ollut.

Toki haastavat olosuhteet iskivät minuun enemmän kuin moneen muuhun. Mokasin myös kisassa juomista ja kärsin nestehukasta ainakin kisan jälkimmäisen puoliskon. Koska kisapäivänä oli niin märkää, ei hikoilua oikein huomannut ja en juonut läheskään tarpeeksi. Kisan loppupuoliskolla minulla oli koko ajan kova jano, mutta en silti juonut! Minulla on suunnitelmana aina pitkissä juoksuissa juoda silloin, kun kello piippaa parillisia kilometrejä. Sen on tarkoitus varmistaa, että juon säännöllisesti. Nyt väsyneet aivoni kuitenkin ajattelivat, että saan juoda vain joka toisella kilometrillä. En tiedä miksi, mutta pitkässä juoksukisassa tulee välillä ihan outoja ajatusharhoja. Tajusin vasta joitain päiviä kisan jälkeen, että minun olisi pitänyt juoda monta litraa enemmän, eli nestehukkakin varmasti vaikutti suoritukseen.

Pitkien matkojen juoksu on välillä omituisen ristiriitaista. Toisaalta on raskasta ja vaikeaa. Toisaalta juoksu on niin yksinkertaista, että sitä on helppo jatkaa tuntikausiakin. Minulla ei Nuuksiossa ollut varsinaista hätää kisan aikana, vaikka liukas maasto asettikin tukun haasteita, mutta kun vain jatkoin omaa hidasta vauhtiani, juoksu kuitenkin eteni. Maisemat vaihtuvat, ajatuksia tuli ja meni, mitään kovin pahaa kipua ei ollut missään. Näin jälkikäteen sitä alkoi jopa miettiä, ettei se nyt raskasta ollutkaan. :D

Fiilikset kisan jälkeen ovat siis olleet vaihtelevat. Minulla oli kaksi iso tavoitetta tälle kesälle. Kainuu Trail meni hyvin, Nuuksio Classicissa oli enemmän haasteita, mutta molemmat tavoitteet tulivat maaliin asti. Loppuvuodelle minulla on vielä yksi iso tavoite. Yritän juosta tänä kalenterivuonna enemmän kuin koskaan aiemmin. Nyt kun kroppa alkaa tuntua taas normaalilta, on aika ottaa tuo tavoite tyän alle. 

Hitaista hitain maraton - Nuuksio Classsic 2023

Vuodenvaihteessa puhuin puolisolle, että haluaisin tänä vuonna koittaa juosta maratonin. Edellisestä oli neljä vuotta, ja olin tässä välissä sairastunut kilpirauhasen liikatoimintaan sekä nostanut juoksukunnon nollasta sellaiselle tasolle, että saatoin yleensäkin harkita pitkää polkukisaa.

Juoksin tuolloin neljä vuotta sitten polkumaratonin Nuuksiossa, ja Nuuksio Classic valikoitui tapahtumaksi tänäkin vuonna. Se on sopivan lähellä, järjestelyt tiesi vanhastaan toimiviksi, kisassa on hyvä tunnelma ja ajankohta oli sopiva; kaksi kuukautta Kainuu Trailin jälkeen syyskuun alussa. 

Jos olisin vuodenvaihteessa tiennyt, millainen keli kisassa olisi, en olisi ilmoittautunut mukaan. Olen ennenkin kertonut, miten liukkaus on minulle juoksun vihollinen numero yksi. Nuuksiossa oli satanut koko viikon ja todella isoja sademääriä. Etukäteen varoiteltiin, että poluilla olisi liukasta ja märkää. En silti osannut odottaa, miten märkää ja hankalaa matkanteko voisi olla. 

Hyvin menneen Kainuu Trailin jälkeen tiesin olevani maratonkunnossa. Tiesin, että vauhtini on hidastunut edellisestä Nuuksio Classicista, jonka olin juossut aikaan 6:35. Kuvittelin silti pystyväni kyllä seitsemän tunnin alitukseen. Mietin kisaan etukäteen hyvän sään ja hyvän kunnon suunnitelman, jossa jaoin kisan neljään noin kymmenen kilometrin etappiin. Ensimmäisen kympin helpoilla poluilla voisin juosta melko reippaasti, sillä se toimi Hossassakin. Toisella kympillä en saisi juosta jalkoja alta vaikeammilla poluilla. Kolmannella etapilla pitäisi muistaa tankata energiaa, jotta viimeisen kympin helpommilla poluilla jaksaisi vielä juosta hyvää vauhtia. Ehkä suunnitelma olisi ollut toimiva, jos kisa olisi juostu kuivilla poluilla. Nyt kaikki meni kuitenkin aivan toisin...

0 - 10 km

Nuuksion polkumaratoniin lähdettiin noin 30 henkilön lähtöryhmissä. Koska säätila ja polkujen kunto oli minulla tiedossa, jäin suosiolla viimeiseen lähtöryhmään. Suunnitelmani juosta alkuun helpoilla poluilla kunnon polkuravia meni heti vihkoon, kun helpotkin polut olivat liukkaita ja vetisiä. Alkumatkasta liukkaus häiritsi jopa enemmän kuin myöhemmin kisassa. Koska minua jännitti, menin vaikeissa kohdissa jäykin jaloin, joka vain edisti kompurointia. Joskus liukkailla tai muuten pahoissa paikoissa minulle käy niin, että jäädyn tykkänään, enkä tunnu osaavan enää edes kävellä. Ensimmäisellä kympillä oli välillä vähän tuollaista...

Noin 7 kilometrin kohdalla tuli reitin kohta, jota olin etukäteen pelännyt. Piiiitkät portaat alaspäin, joissa polvet ovat todella kovilla. Neljä vuotta sitten tuossa kohtaa vanha polvivaivani aktivoitui oltuaan pitkään hiljaa, ja polvikipu haittasi silloin muuten mainiosti sujunutta kisaa. Nyt olin varautunut ennakkoon teippaamalla molemmat polvet. Silti jouduin noissa portaissa menemään ison osan laskeutumista vain toisin päin askeltaen, kun toinen polvi alkoi vihloa. Olin helpottunut, kun portaiden jälkeen pääsi juoksemaan, mutta melko pian edessä oli vielä toiset, onneksi lyhyemmät metalliportaat koko kisareitin matalimpaan suokohtaan. 

Kun mennään alas, pitää tietysti kivuta myös ylös. Ennen kympin täyttymistä vuorossa oli laskettelurinteen kipuaminen Solvalla Swinghillillä. Tuossa kohtaa aurinko pilkisteli sadepilvien takaa, ja näkymä rinteeseen oli todella hieno. Itse rinne olikin sitten aivan mahdotonta mutavelliä, jossa kävi pari kertaa niin, että ylöspäin otetun askeleen jälkeen liukui kaksi askelta alaspäin. Nousu oli rankka, mutta kuitenkin minulle helpompi kuin liukkaat alamäet, joten olin ihan hyvillä mielin päästyäni rinteen päälle.

10 - 20 km

Seuraavalla kympillä vuorossa olisivat ennakkoon vaikeimmat polut. Suunnitelman mukaan minun olisi pitänyt tässä säästellä voimia. En tiedä, miten sen olisi voinut tehdä, kun aivan jatkuvasti upposi soihin, vesilammikoihin ja mutaan, nousuissa ja laskuissa piti könytä nelivedolla ja tasaisinkin pätkä oli juurakkoa, kivikkoa ja lätäkköä. 

Kun ensimmäistä kertaa kenkäni meinasi jäädä suohon, se jopa hiukan nauratti. Kun sitä alkoi tapahtua noin kilometrin välein, ei oikein enää hymyilyttänyt. Reitillä oli myös lukuisia ojien ja purojen ylityksiä, joissa parimetriä leveitä ojia piti ylittää puuriu'uista tehtyä "siltaa" pitkin. Vesi oli korkealla ja vienyt paikoin näitä jo valmiiksi kehnoja siltarakennelmia mennessään. Nuo kohdat olivat minulle aivan painajaismaisia. Yhdellä joen ylityksellä oli vain yksi puunrunko ojan yli, eikä mitään, mistä saisi tukea. Paniikissa etsin jonkin kepakon ja kokeilin sillä pohjaa - voisikohan paikasta vain kahlata yli. No ei, sillä keppi upposi puoli metriä joen pohjan mutaan. En oikein tiedä, miten pääsin yli tuosta ja muista vastaavista ylityksistä, mutta jotenkin onnistuin olemaan tippumatta ojiin. Myöhemmin kuulin, että joku oli tuossa tai jossain muussa ylityksessä yrittänyt mennä kahlaten yli ja uponnut vyötäröä myöten. Tuo olisi ollut ihan kammottavaa, varsinkin yksin taivaltaessa.

Reitillä kivuttiin Espoon korkeimmalle kohdalle Mustavuorelle. Muutenkin tällä pätkällä oli paljon nousuja ja laskuja. Jyrkimmissä kohdissa tulin alas persliukua ja ylöspäin oli neliveto käytössä. Kaikki vaatteet olivat jo sateesta märät ja konyämisestä karikkeessa. 

20 - 30 km

Matkanteko oli ollut niin uskomattoman hidasta, että aloin jo huolestua, ehtisinkö 24 kilometrin huoltoon vaaditussa 5 tunnin cutoff-ajassa. Pahimmillaan aikaa meni 13-14 minuuttia kilometriin. Oli niin raskasta, että tavallaan jopa houkutti jättää matka kesken huoltoon - voisin kertoa kaikille, että olin vain liian hidas, minua ei päästetty enää jatkamaan matkaa. Sisuunnuin moisista mietteistä ja yritin kaikilla helpoilla pätkillä laittaa tossua toiseen eteen - minähän en kisaa kesken jättäisi!

Kelloni oli alkumatkasta piipannut kilometriväliaikoja ennen kuin kisareitillä tulivat kilometrilaikat vastaan. Haastavilla pätkillä kello alkoi kuitenkin "jätättää", ja kohta omassa kellossa oli lähes kilometri enemmän matkaa kuin maaston kilometrilaikoissa. Se oli hieman masentavaa.

Olin pakannut reppuun vaihtovaatetta, ja mietinkin, että 24 kilometrin huollossa vaihdan kuivempaa päälle. Koska persiiseen kuitenkin asettui pelko siitä, etten ehtisi maaliin ennen sen sulkeutumista, totesin, ettei vaatteiden vaihtoon olisi aikaa. Minun oli kuitenkin pakko pysähtyä huollossa ja teipata nilkkaani. Jostain syystä kengän reuna oli alkanut jo alkumatkasta painaa kipeästi kehräsluuta oikeassa jalassa, ja välillä kaltevalla alustalla ja alamäissä siihen sattui todella paljon. Yritin laastaroida ja teipata tuota kohtaa sekä vaihdoin sukat kuiviin huollossa. Kuivat sukat litimärkiin ja mutaisiin kenkiin, olihan siitä ehkä hetkeksi iloa...

Huollon jälkeen oli vielä muutama tosi haastava kohta, kapeita ja irtonaisia pitkospuita sekä pelkkää mutaliukumäkeä muistuttava rinne, mutta niistäkin selvisin. Mitä vähemmän matkaa oli jäljellä, sitä enemmän sain voimia siitä ajatuksesta, että loppumatka olisi lyhyt. "16 kilometriä maaliin, eihän se ole enää mitään, juoksen sellaisia lenkkejä jatkuvasti."

30 - 42,2 km

Kun matka hupeni siihen, että oli enää 12 tai 10 kilometriä jäljellä, aloin uskoa, että pääsisin maaliin asti. Juoksin tuossa kohtaa aivan yksin ja tavallaan se helpotti matkantekoa, sain olla yksin ajatusteni kanssa. Toistelin päässäni sitä, kuinka monta kilometriä olisi enää maaliin ja kun oltiin jo yksinumeroisissa luvuissa, matka tuntui lyhyeltä, vaikka aikaa meni myös viimeisiin kilometreihin paljon.

Mokasin hiukan kolmenkympin jälkeen, kun odotin 33,5 km huoltoa, ja jotenkin ajattelin sen tulevan aiemmin niin, että en siinä hetken syönyt tai juonut. Omassa kellossa oli kilometrejä yli 35, kun tulin huoltoon. Loppumatkasta minulla oli koko ajan jano, joten olin tainnut kosteassa kelissä juoda alkumatkasta hiukan huonosti ja tuli vähän nestehukkaa. Kun sain vesipullon täytettyä ja vähän syötyä, pystyin juoksemaan taas vähän vaivattomammin. 

Olin joutunut kävelemään (tai konttaamaan) sen verran paljon, että viimeisen kympin helpommat polut tuntuivat ihanilta. Saatoin oikeasti juosta, hitaasti mutta kuitenkin juosta rennosti mukavia neulaspolkuja. Välillä tauonnut sade alkoi yltyä noin 7 kilometriä ennen maalia. Tuossa kohtaa se lähinnä huvitti, antaa sataa vain. Tiheässä kuusikossa ja kovassa sateessa oli välillä tosi hämärää, hyvä kun edes näin polkua!

Tuomas oli juossut oman kisansa todella hienosti lähelle viittä tuntia. Hän tuli reitille vastaan 38 kilometrin kohtaan. Oli niin kiva nähdä oma rakas kannustamassa reitin varrella, meinasi tulla itku. Toki myös nalkutin hänelle, että lähtisi nyt pois sateesta ettei vilustuisi. :D

Kisan loppuvaiheessa en enää yrittänyt kiertää vesilammikoita, sillä olivathan kenkäni olleet jo 40 kilometriä litimärät. Silti mutaisten lammikoiden läpi kahlaaminen asetti omat haasteensa, kun ei nähnyt, olisiko veden alla kiviä tai mutaa. Ihan viimeisellä kilometrillä tipahdin liukkaalta kiveltä vesilammikkoon, mutta onneksi en sentään kaatunut sinne kokonaan. Viimeisillä kilometreillä oli vielä varsin haastavaa polkua ja sade yltyi todella rankaksi, ihan kuin olisi saavista kaadettu vettä päälle. 

Viimeisen kilometrin vihdoin kääntyessä loppualamäkeen kuulin maalialueelta musiikin ja jotenkin ihmeellisesti jaksoin ottaa vielä pienen loppukirin. Maalissa olin ajassa 8h 6min ja taisin olla maaliin päässeistä kolmanneksi tai neljänneksi viimeinen.

Maalissa

Maalilinja ylittymisen jälkeen tuli sitten itku. Olin kertakaikkisen loppu. En olisi uskonut, että käytän reissuun kahdeksan tuntia, ja eihän tuohon aikaan nyt voi olla tyytyväinen. Ja toisaalta, oli melkoinen suoritus konytä kahdeksan tuntia märillä, liukkailla ja mutaisilla poluilla. En tiennyt, olinko ylpeä itsestäni vai pettynyt.

En tiedä oikein vieläkään. Halusin juosta tänä vuonna tauon jälkeen maratonin, ja tein sen, mutta kisa muistutti ehkä enemmän jotain extreme-seikkailukisaa omalta osaltani kuin juoksua. 

Jalat kestivät näin pitkän taivalluksen yllättävän hyvin, hiukan viimeisten kilometrien alamäissä alkoi olla vaikeaa, kun reidet eivät meinanneet enää jaksaa. Enemmän sattui selkään, joka veti puolimatkasta lähtien jumiin, jota en saanut millään auki. Joku pieni hiertymäkin tuli. Matkaan käytettyyn aikaan ja keliin nähden selvisin kuitenkin varsin vähin vaurioin. 

Minulla oli mukana Noshtin energianamuja, ja söin niitä neljän ja myöhemmin kahdenkin kilometrin välein. Pari kourallista sipseja ja nachoja toivat suolaista välipalaa energiakarkeille. Vettä minulla oli juomarakossa noin litra ja sen lisäksi puolen litran pehmopullo, jonka täytin jokaisella juomapisteellä. Mokasin ehkä hiukan juomista alkuun, olisi pitänyt juoda enemmän, ja syömistä kolmenkympin kieppeillä, siinä alkoi energiavaje iskeä. 

Tämä ei ollut minun kelini. Liukkaalla varomiseen ja toikkarointiin meni valtavasti energiaa. En ole koskaan kisassa kompuroinut niin paljon kuin tuolla haastavalla osuudella toisella kympillä. Silti en kaatunut, mutta varovaisuus näkyi tosi paljon vauhdissa. 

Kisan aikana ajattelin, että en kyllä enää lähde maratonia juoksemaan. Kisan jälkeen mietin, että pitäisikö juosta seuraavaksi joku sileän kisa. :D Mudassa, suossa ja vedessä kahlaaminen vei voimat ihan totaalisesti, mutta olipahan ainakin sellaiset olosuhteet, joita ei hevillä unohda. 

Elokuu oli vielä kesää

Olen monena vuonna jatkanut kesälomaani elokuun puolelle, kun lomia on pitänyt sopia limittäin muiden tiimiläisten kanssa. Tänä vuonna sain päättää loma-ajan vapaasti, mutta otin silti lomaa siten, että se jatkui vielä elokuun ensimmäisen viikon. Elokuu ON vielä kesäkuukausi, ja itse olen käynyt koko kuun vielä uimassa sekä nauttinut kesäkeleistä aina kun siihen on ollut mahdollisuus. Tänä vuonna sää tosin oli elokuun alkuun ja loppuun kovin sateinen, mutta onneksi aurinkoisia kelejä osui myös viikonloppuihin.

Tuohon sateiseen viikkoon osui tämän kesän kansallispuistoreissu. Kuurosateiden vuoksi patikoinnit jäivät vähäisiksi, mutta pääsin piipahtamaan kahdessa itselleni uudessa kohteessa, Isojärven kansallispuistossa ja Puurijärvellä Puurijärvi-Isosuon kansallispuistossa. 

Elokuun juoksut menivät Nuuksion polkumaratoniin valmistautuessa. Elokuun ensimmäisellä viikolla sain kasaan kunnon kilometrit ottaen huomioon, että juoksin ensimmäisen lenkin vasta keskiviikkona.  Juoksin viimeisen extrapitkän lenkin kolme viikkoa ennen kisaa. Kolmenkympin lenkki oli ajallisesti tosi pitkä, mutta meni mielestäni paremmin kuin samanlainen lenkki toukokuussa. Tuntui, että myös palauduin lenkistä suht nopsaan. Samaisella harjoitusviikolla juoksin yhteensä 52 kilometriä, joka on tämän vuoden enkka. Vielä sitä seuraavalla viikolla tuli kunnon viikkokilometrit, 40 km. Viime viikolla jo keventelin ja viikkokilometrejä tuli 28. Tällä viikolla ohjelmassa oli enää pari lyhyttä ja hyvin kevyttä lenkkiä. Elokuussa kertyi juoksukilometrejä yhteensä 158, eli tästä tuli vuoden toiseksi kovin juoksukuu heti huhtikuun jälkeen. Saavutin myös nousumetritavoitteeni, joka tosin oli edelleen kovin vaatimaton esimerkiksi Nuuksiossa olevia nousuja ajatellen.

Tämä viikko olisi pitänyt keskittyä lähinnä lepoon ja syömiseen, mutta ihan optimaalisesti ei homma sujunut. Viikkoon osui kahden päivän työmatka aikaisine herätyksineen, joten lepoa en ole saanut läheskään tarpeeksi. Syönyt olen sitten senkin edestä, ilmaiset lounaat ovat kyllä maistuneet... Lisäksi pesukoneemme hajosi sopivasti alkuviikosta. Kahden juoksijan taloudessa urheiluvaatepyykkiä riittää, joten koneen lahoaminen kisaviikolla oli vähintäänkin ärsyttävää ja tuo omat haasteensa kisavaatteiden kokoamiseen.

Muita haasteita Nuuksion maratonin alla tuottaa ainakin sää! Tällä viikolla on satanut niin paljon, että polkujen kunto mietityttää. Olen kehno juoksemaan liukkailla poluilla, ja hyvänäkin päivänä hidas, joten märillä poluilla joudun lujille. Yksi jännitysnäytelmä on myös, selviävätkö mun kaikki varpaankynnet juoksusta... Tämän vuoden kaikilla pitkillä lenkeillä sekä Kainuu Trailissa on pari kynttä ottanut osumaa, ja varsinkin yksi näyttää hiukan heikolta. Silloin kun kymmenen vuotta sitten juoksin ekoja kertoja puolimaratoneja, pari kynttä vaihtoi ensin väriä ja sitten hiippakuntaa. Sen jälkeen panostin isompiin kenkiin ja parempiin sukkiin, ja kynnet ovat pysyneet varpaissa. Katsotaan, miten niille nyt käy...

Huomenna suuntaamme Nuuksioon ja polkumaraton on ohjelmassa lauantaina. Nyt jännittää!

2 viikkoa Nuuksion maratoniin - kaikki voi vielä mennä pieleen

Kirjoitin neljä vuotta sitten postauksen samalla otsikolla. Silloin polkumaraton meni mainiosti, joten toistetaan hyväksi havaittua kaavaa samanlaisella postauksella. Kun maratoniin on kaksi viikkoa aikaa, on treenit jo tehty. Viimeisen kahden viikon aikana kisan voi vielä pilata, mutta harjoittelulla ei enää juuri mitään tehdä kisan onnistumiseksi.

Olen saanut juostua edellisinä viikkoina ehjät ja laadukkaat treeniviikot. Edellisviikolla juoksin koko vuoden kilometrienkat - 52 viikkokilometriä. Tällä viikolla kilometrejä kertyi 40. Tästä alkaa keventely kohti Nuuksio Classicia. 

Juoksin viimeisen selvästi pitkän lenkin kolme viikkoa ennen kisaa, 30 kilometrin polkulenkkinä. Kesän alussa treenasin Hossan poluilla juostavaan Kainuu Trailin 38 kilometrin matkaan, ja silloin juoksin pisimmän lenkin jo noin kuusi viikkoa ennen kisaa ja sitten kolme viikkoa ennen matkana oli 26 kilometriä. Nyt minusta tuntui, että palauduin tästä kolmikymppisestä nopeammin kuin toukokuussa juostusta. Sen ansiosta uskalsin vielä tällä viikolla juosta ihan kunnon kilometrit ja myös kaksi hiukan pidempää lenkkiä, 16 ja 15 kilometrin pk-lenkit. Ennen kisaa juoksen enää lyhyempiä treenejä, joiden tarkoitus on pitää yllä juoksukuntoa ja virettä. Kisaviikolla lenkit lyhenevät entisestään ja silloin juoksen vain pari noin 4 kilometrin kevyttä lenkkiä.

Kainuu Trailin ja Nuuksio Classicin väliin jäi 9 viikkoa. Keväällä ajattelin, että tavoitteenani on pitää kuntoa yllä kisojen välissä, mutta en ajatellut, että tässä välissä saisin välttämättä juoksukuntoa kovin paljoa nostettua. Tavoitteena oli tehdä kunnolla treeniä jo Kainuu Trailia varten ja saatoin jopa kuvitella, että Nuuksiota varten ei kauheasti tarvitsisi harjoitella. No, eihän se niin mene ja tietysti kesälläkin piti juosta, jotta olen oikeasti maratonkunnossa syyskuun alussa. Kuitenkin loma-aikana tuli otettua hiukan kevyemmin. 

Olen joka kerta pidemmässä polkukisassa manannut mäkitreenien puutetta. Niin taatusti nytkin. Varsinkin kesälomalla mäkiä tuli juostua harvakseltaan. Olen juoksijanakin kovin mukavuudenhaluinen, ja raskaimmat treenit ovat niitä, jotka helpoiten skippaan muun elämän tieltä... Leppoisia pk-lenkkejä sitä vastoin olen juossut paaaljon ylimääräisiä. Nyt pitää vain tyytyä siihen, että nousumetrejä ei ole tullut kauheasti kerättyä ja uskoa, että jotenkin ne nousut saa könyttyä. 

Tällä viikolla olo on ollut hyvä ja juoksut ovat menneet kevyesti. Nyt pitää vain toivoa, että viimeinen pariviikkoinen menee hyvin ja ei tule mitään viime hetken sairastumisia. Jossain kohtaa alkaa sitten hermoilu ja siinä kohtaa sitä varmaan taas kuvittelee, ettei ole treenannut tarpeeksi. Kevään ja kesän juoksuohjelmaa kun katsoo, täytyy kuitenkin luottaa siihen, että olen neljän vuoden tauon jälkeen taas maratonkunnossa. 

Vuoden kovin treeniviikko - 3. kerta!

Kun Nuuksion polkumaratoniin on aikaa kolme viikkoa, onkin treenin kannalta optimaalista, että tähän tuli vuoden kovin juoksuviikko. Muun elämän kannalta ei niinkään optimaalista, kun samalla palasin loman jälkeen töihin ja viikolle kasaantui vielä muita vapaa-ajan menoja.

Maanantain rauhoitin töihin paluuseen, töiden jälkeen tosin ohjelmassa oli uimista ja lautapelailua, joka irrottikin kivasti ajatukset töistä. Sama juttu tiistaina, kun lopetin hiukan aikaisemmin ja suuntasin 13 kilometrin lenkille myrskysään rippeiden läpi. Hiukan satoi, ja yhdelle pidemmälle suoralle osui niin mahdoton vastatuuli, että kyyryssä yritin puskea tuulta vasten juoksuvauhdin tippuessa kävelyvauhtiin sykkeen samalla noustessa. Keskiviikkona oli vuorossa etätöiden lounastauolla lyhyt palauttava lenkki ja töiden jälkeen istuin kolme tuntia leffasssa karkkia mussuttaen - se toimi samalla hiilaritankkauksena pitkälle lenkille.

Pitkän lenkin juoksin viikonlopun sijaan jo perjantaina, sillä lauantaina vuorossa oli yhdet synttärikahvittelut ja keikalle meno. Tänään sunnuntaina juoksuohjelmassa oli vielä pieni palauttava hölkkä, joka päättyi uimaan pulahdukseen - uinti viilenevässä merivedessä helli väsyneitä jalkoja. Otin perjantaille lomapäivän, niin samalla ensimmäinen työviikko keventyi. Muutenkin tuli pehmeä lasku töihin, sillä kun piti kirmata juoksupoluille tai muihin menoihin, en voinut venyttää työpäiviä yhtään vaikka loman jälkeen hommia olikin kasaantunut.

Pitkä lenkki oli 30 kilometrin polkujuoksu Ruissalossa. Se toimi samalla viimeisenä ylipitkänä harjoituksena ennen Nuuksiota. Ruissalon polut ovat aika helpot, mutta yritin tehdä sellaisen reitin, jossa tulisi könyttyä mahdollisimman paljon mäkiä. Keli oli sateinen, joten polut olivat paikoin liukkaita. Olen arka juoksemaan liukkaalla kelillä ja lenkkiin meni aivan mahdottomasti aikaa. Menoa hidasti myös se, että alkuviikon myrskyssä kaatunut paljon puita ja poluille oli tippunut myös pienempiä oksia ja lehtiä matkantekoa hidastamaan. Postauksen kuvat ovat viikon pitkikseltä.

Juoksin tällä viikolla yhteensä 52 kilometriä. Se on tänä vuonna viikkokilometrien ennätys. Tällä viikolla täyttyi myös tuhat juostua kilometriä tänä vuonna. Elokuun yhdeksäs on aikaisin koskaan saavuttamani tonni. Vaikka nyt kesällä ei ole tullut treenattua ihan optimaalisesti, olen kuitenkin juossut määrällisesti paljon. Tämän juoksuviikon jälkeen tärkeimmät treenit Nuuksio Classiciin on tehty. 

Hidasta palautumista

Kainuu Trailin jälkeen Garminin juoksukelloni antoi palautumisajaksi 4 päivää, joka taitaa olla pisin tuossa kellotaulussa näkemäni palautumisaika.

Heti kisan jälkeen jalat olivat aivan muussia ja lihaskivut pahenivat vielä hissukseen ainakin vuorokauden. Viivästynyt lihaskipu on yleensä pahimmillaan noin 2 päivää treenin jälkeen, mutta väittäisin, että mulla pahin vaihe oli tuossa kohtaa mennyt onneksi jo ohi. Ensimmäinen yö kisan jälkeen oli todella hankala, edes särkylääkkeillä ei meinannut saada nukuttua. Lisäksi nukahtamista haittasi se, että juuri nukahtamisen hetkellä sitä olikin äkkiä kompastumassa juureen tai kiveen juoksupolulla ja siitä hätkähti hereille. Tätä kävi ainakin pari kertaa ennen kuin uni tuli. Kroppa oli jäänyt vielä juoksemaan, vaikka olisi pitänyt jo nukkua. :D

Sunnuntaina ajelimme kotiinpäin yli 10 tuntia, ja matka meni yllättävänkin helposti. Ensimmäisillä pysähdyspaikoilla Hossasta etelään ajaessa satuimme samaan aikaan huoltoasemille kanssajuoksijoiden kanssa. Ai mistä tiesimme heidän olleen kisaamassa? No kävelytyylistä! Oli helppo bongata muita juoksijoita, kun kaikilla oli sama vaivalloinen vaappuminen ja kahvilan tuolistanousun vaikeus.

Viime viikon puolivälissä minulla alkoi kesäloma. Olin fiksuna tyttönä ajatellut, että voin hyvin olla alkuviikon vielä töissä, kun en kisaväsymyksessä kuitenkaan jaksaisi lomailla. Ensimmäisen pienen juoksulenkin juoksin sitten ekana lomapäivänä vasta. En laskenut, mutta vahvasti veikkaan, että Kainuu Trailin jälkeen tullut neljän päivän juoksutauko oli tämän vuoden pisin. Aika huikean hienosti lopulta treenit ennen kisaa menivät ja sitä kautta onnistunut juoksu kisassa.

Ennen Kainuu Trailia vihoitellut polvi on edelleen hiukan kenkunnut, vaikka olikin itse kisassa varsin hissukseen. Kävin sunnuntaina meriretkellä Isokarin majakkasaareen. Majakan noin 170 porrasta eivät tuottaneet vaikeuksia ylöspäin, mutta alaspäin laskeutuessa jouduin välillä astumaan alas vain toisella jalalla kipeää polvea säästääkseni. Postauksen kuvat ovat tuolta reissulta. Tuokin retki oli enimmäkseen hyvin palauttava, leppoisaa tallustelua saaren luontopolulla ja uimista kirkkaassa vedessä. 

Mitään kisan jälkeistä bluesia ei ole tullut, kaiketi siksi, kun seuraava pitkä polkujuoksu on vain kahden kuukauden päässä. Nuuksiossa matkana on maraton, enemmän korkeuseroja ja haastavampaan polkua. Treenit on tarkoitus hissukseen aloitella tässä siten, että heinäkuun lopulla juoksumäärät nousisivat taas kunnon lukuihin. Tuo polvi vähän mietityttää. Jos olisin reipas ja järkevä, tekisin polvea tukevaa treeniä joka viikko ennen seuraavaa kisaa. Koska kuitenkin olen laiska ja saamaton, veikkaan, että jumppaan sitä kesällä ehkä kolme kertaa ja sitten taas panikoin kisan alla.

Kainuu Trailista jäi hyvin menneen juoksun ja koko matkan jälkeen hyvä fiilis. Nyt lomailun lomassa olisi tarkoitus vähitellen käynnistellä juoksutreenejä. Tällä viikolla painotus on vielä kuitenkin palautumisessa ja löhöilyssä. :)

Kaksi isoa tavoitetta tälle vuodelle

Myönnän, olen toisinaan vähän taikauskoinen. Tiedän, että taikausko on höpönpöppöä, mutta aika monella urheilijalla on esimerkiksi kisavalmistautumisessa hassuja tapoja, jotka ovat luonteeltaan taikauskoisia. Jotkut esimerkiksi pitävät jotain vaatetta hyvän onnen tuojana, tai neuroottisesti tekevät valmistelut aina samassa järjestyksessä. Minulla taikausko liittyy siihen, että pelkään asioiden ääneen sanomisen jotenkin jinxaavan ne. 

Paljastin viime vuonna ison tavoitteeni vasta muutamia viikkoja ennen kisaa, vaikka olin ilmoittautunut tapahtumaan jo kuukausia aiemmin. Kerroin toukokuun lopussa, että olin ilmoittautunut Kainuu Trailille ja kirjoitin postauksessa seuraavasti: "Olen päässyt juoksemaan ihan ohjelmani mukaan, toukokuussa vähän ylikin, ja viiden viikon päässä oleva kisa tuntuu nyt täysin mahdolliselta juosta maaliin. Toivottavasti en nyt jinxaa mitään sanomalla asian ääneen... Paljon voi vielä sattua ennen kisaa, mutta toivon kovasti, että pääsen juoksemaan terveenä kuten tähänkin asti." Ja kuinkas sitten kävikään... Sairastuimme miehen kanssa molemmat koronaan juuri kisan alla ja reissu jäi tekemättä!

Nyt päätin kuitenkin kertoa juoksutavoitteistani ajoissa, enkä suostu uskomaan, että tavoitteiden ääneen lausuminen ne jotenkin kiroaisi. Jos jotain olen viime vuosien kilpirauhassairaudesta ja koronapandemiasta oppinut, niin sen, ettei elämää voi ennustaa. Voi vain toivoa, että kaikki käy hyvin.

Koska Kainuu Trail siirtyi viime vuodelta tälle kesälle, on se nyt kesän ensimmäinen tavoitteeni. Hossan kansallispuistossa on tarkoituksena juosta 38 kilometriä heinäkuun ensimmäinen päivä. 38 kilometriä on pisin matka sitten edellisen maratonini vuonna 2019. Koska kyseessä on taas polkujuoksu, eivät kilometrit kerro kaikkea, vaan kisan rankkuus riippuu enemmän maastosta ja tietysti myös juoksukelistä. Kaksi ensimmäistä Kainuu Trailia on juostu helteessä. 

Kun treenasin Nuuksio Classicin polkumaratonia varten, tein varsin toimivan juoksuohjelman kohti pitkää polkukisaa. Kainuu Traililla matka on neljä kilometriä vaille maratonin, mutta se vaatii ihan samanlailla treeniä kuin täysmaratonkin, eroa ei niin paljoa ole. Kevään juoksuohjelmani tähtääkin nyt siihen, että vähitellen pidennän pitkää lenkkiä. Maaliskuussa pyrin juoksemaan 16 kilometrin pitkiksen ja jos kelit sallivat, myös vuoden ensimmäisen 20 kilometrin lenkin. Siitä on pitkän lenkin matkaa tarkoitus vielä pidentää niin, että noin viisi viikkoa ennen kisaa juoksisin 30 kilometrin harjoituslenkin poluilla. 

Heinäkuun alkuun on vielä aikaa, mutta pitkään juoksuun treenaaminen vaatii pitkäjänteisyyttä, siksi mietin juoksuohjelmaa jo nyt. Haluan myös ohjelman olevan sen verran väljä, että voin tarvittaessa keventää sitä, jos muu elämä kuormittaa.

Kainuu Trailiin tähtäävässä treenissä ajoitan pisimmät lenkit ohjelmaan noin viisi ja kolme viikkoa ennen kisaa. Pitkis poluilla on juoksuohjelman tärkein palikka ja nuo pisimmät lenkit ovat kisanomaisia harjoituksia, joissa testaan varusteita ja eväitä. 

Pitkien lenkkien lisäksi kevään juoksuohjelmaan on tarkoitus sisällyttää kunnolla mäkitreeniä. Suurin osa talven harjoittelustani on ollut kevyttä pk-treeniä, ja sitä ei tietenkään sovi unohtaa, eli suuri osa viikkokilometreistä pitäisi koko kevään ajan tulla kevyestä peruskestävyystreenistä.

Entäs sitten se toinen tavoite? No, mietin, että jos selviän maaliin tuosta 38 kilometrin polkujuoksusta, niin pystyn varmaan maratoniinkin. Sitä testataan sitten syyskuun alussa Nuuksio Classicilla. Nuuksiossa juoksin ensimmäisen polkumaratonini neljä vuotta sitten, ja miesystäväni juoksi siellä myös ensimmäisen maratoninsa. Kyseessä on siis tuttu tapahtuma, jonka järjestelyt tiedetään hyviksi. Myös ajankohta sopii muun elämän lomaan, joten ilmoittautuminen tapahtumaan tuli tehtyä lopulta melko lyhyen pohtimisen jälkeen.

Kainuu Trailin ja Nuuksio Classikin välissä on kaksi kuukautta. En ole koskaan juossut kahta pitkää kisaa samana vuonna, joten kisojen välissä olevan treenijakson aikataulutus on minulle uutta. 38 kilometrin juoksusta palautumiselle pitää varata ainakin pari viikkoa aikaa, joten juoksen tuossa välissä todennäköisesti vain yhden pitkän harjoituslenkin ja yritän pitää kuntoa yllä lyhyemmin lenkein. Tuota ehtii onneksi vielä miettiä!

Huh, nyt kun tavoitteet on lausuttu julki, alkoi jo jännittää. 

Ensimmäinen maraton Nuuksio Classicissa

Vieraskynä-postaus!

Miesystäväni alkoi juosta korona-aikana vuosi sitten maaliskuussa, ja jo viime kesänä juoksuun tuli mukaan tavoitteellisuutta. Tein hänelle juoksu-ohjelman, joka tähtäsi puolimaratonille, ja viime syksynä hän juoksikin ensimmäisen puolimaratoninsa onnistuneesti tavoite-aikaan. Siitä lähti sitten ajatus kokonaisesta maratonista ja kun polkujuoksukin houkutti, valikoitui ensimmäiselle maratonille tapahtumaksi Nuuksio Classic Trail Marathon. Itsehän juoksin ensimmäisen polkumaratonin Nuuksiossa pari vuotta aiemmin. Tässä miesystävän omin sanoin kisaraportti!

______________________________________________________________________

Nuuksio Classic maraton oli viime viikonloppuna ja tietyllä tavalla siihen kulminoitui korona-ajan juoksuni.

Viime keväänä, kun etätyömoodi astui voimaan ja olin viikon katsonut päivittäisiä parin tuhannen askeleen aktiivisuuksia, aloin yrittää juosta ensimmäistä kertaa hieman säännöllisemmin ja enemmän. Olin toki muutamia alta 10 kilometrin lenkkejä juossut alkuvuoden aikana, eli ihan nollilta ei lähdetty, mutta nyt aika nopeasti aloin tavoittelemaan 20 km viikkokilometrejä ja useampia juoksukertoja viikossa. Jo ensimmäisen kuukauden aikana lenkki suuntautui upealle Karevan suolle ja tavoitteena oli selvitä 16 kilometrin lenkki polkuja pitkin. Pidin poluilla juoksemisesta välittömästi ja vaikka lopun kilometrit olivatkin täyttä tuskaa jalkojen ja polvien osalta, niin yllätyin miten mukavaa ja monipuolista poluilla juoksu oli.

Ensimmäisen vuonna juoksumäärät kasvoivat. Tuli kuukausitavoitteeksi 100km ja sitten vuositavoitteeksi 1000km. Syksyyn mahtui myös ensimmäinen puolimaraton Espoon rantamaratonilla. Tuohon mennessä olin jo ehtinyt juosta sen verran, että Annen sopivan joustavalla, mutta tavoitteellisella ohjelmalla onnistuin alittamaan 2h tavoitteen ajalla 1:56. Tuon jälkeen olikin jo sopivan kuolematon olo ja uhosin seuraavan tavoitteen olevan koko matka Nuuksio Classicissa. Uho tuosta vähän laantui, mutta ajatus jäi kytemään. Jos juoksu maistuu näin mukavalta jatkossakin, niin haluaisin tuon matkan käydä kokemassa. En kuitenkaan ilmoittautunut matkalle mitenkään aikaisin, sillä kokemusta polkukisoista ei ollut. Keväällä 2021 tulikin ilmoittauduttua Bodom Trailille sillä ajatuksella, että sieltä saa kokemusta polkujuoksukisoista ja sen jälkeen ehtii vielä miettiä Nuuksion täyttä matkaa.

Bodom Traililla, kuva Miska Koivumäki.

Bodom Trailin kokemus veti nöyräksi. Olimme siellä juoksemassa yhdessä Annen ja Samuelin kanssa. Aikani puolimaratonilla 2:32:38 oli ihan ok ja olin aikaan sinänsä tyytyväinen, mutta matkan rankkuus ja ennen kaikkea rasitus jaloille oli pienoinen herätys. Tähän asti juoksut olivat menneet aika helpostikin, eivätkä paikat olleet yleensä juuri edes jumissa. Bodomilla molemmat pohkeeni kramppasivat jo 13km kohdalla. Krampit helpottivat hieman loppumatkasta, mutta yhtään pienintäkään ylämäkeä en voinut juosta, jokainen kivi ja oksa missä olisi pitänyt yhtään venyttää askelta tai ponnistaa oli tuskaa. Aivan lopussa ei juoksusta edes alamäkeen hiekkatiellä tullut mitään. Ajatus Nuuksiosta ja siitä, että juoksisin tuplasti tuon matkan ja matkalla olisi lähes tuplasti nousumetrejä, alkoi hirvittää. Selviäisin todennäköisesti matkasta, mutta miten kauan siihen menisi ja millaista taistelua siitä tulisi…

Olin ilmoittautunut jo ennen Bodomia myös PNM Trailille 24km matkalle, mutta tuo matka tulisi liian myöhään Nuuksioon valmistautumista ajatellen, joten heinäkuun alkuun ajoitettiin 30km testijuoksu poluilla, jonka jälkeen pitäisi päättää alanko valmistautumaan Nuuksioon. Olin kyllä jo ennen testijuoksua itsekseni päättänyt Nuuksioon lähteä, mutta ilmoittautua uskalsin vasta tuon juoksun jälkeen. 30km Ruissalon upeilla poluilla 30 asteen helteessä, eikä krampeista tietoakaan. Eli ei muuta kuin mäkitreeniä ja mies Nuuksio Classic kuntoon!

PNM Trail meni heinäkuun lopussa hienosti, juoksukilometrejä tuli helposti (heinäkuussa jopa yli 200km), joten eiköhän se Nuuksion matkakin sujuisi. Juoksin vielä toisen yli 30 km lenkin muutamia viikkoja ennen ja vielä viikkoa ennen kisaviikonloppua olimme juoksemassa Saaristo Traililla 12km matkan. Kuitenkin muisto pohkeista Bodomilla vaivasi ja Saaristo Trailinkin jälkeen tuntui pientä kiristystä pohkeissa. Jyrkät ylämäet selvästi tuntuivat olevan myrkkyä, joten perjantaina kun lähdettiin ajoissa Nuuksioon, olo oli kaikkea muuta kuin varma että selviäisin koko matkan juosten.

Kisa-aamuna hotellilla oli kuitenkin mukavan positiivinen jännitys. Aamupala upposi, sää näytti paremmalta kuin aiemmin viikolla oli ennustettu ja kohta pääsisi lähtemään matkaan. Viime hetkellä varusteiksi oli myös ehtinyt Injinin polkujuoksusukat ja ne tuntuivat auttavan yhden testilenkin perusteella märissä olosuhteissakin rakkojen ehkäisyyn (tämäkin oli oppia Bodomin jäljiltä). Olin mennyt hankkimaan myös vettähylkivän takin ennusteita lukiessani, mutta nyt pääsisi matkaan shortseilla ja pitkähihaisella paidalla. Olo tuntui hyvältä.

Matkaan lähdettiin minuutin välein 10 hengen ryhmissä ja omaan ryhmään osui sopivaa vauhtia pitävää juoksuseuraa, joiden kanssa juostiin ja jutusteltiin aina ensimmäiseen huoltopisteeseen asti Solvalan mäen laelle. Itse olin lähtenyt matkaan 2,5l juoksurepun kanssa, joten painelin huoltopisteen ohi pysähtymättä. Matka jatkui edelleen nyt hieman kutistuneen ryhmän kanssa ja matkanteko taittui mukavasti. Ei tietoakaan mistään krampeista ja ylämäetkin olivat vain venyttäneet pohjetta, mutta jalat tuntuivat hyvältä ja juoksu kulki. Toki olin lähtenyt matkaan maltillisella vauhdilla, jota oli tarkoitus jatkaakin ainakin 24km huoltopisteelle asti. Solvallan jälkeisellä pätkällä tuli kuitenkin paljon teknisempää polkua ja märemmissä kohdissa jäimme hetkeksi hieman sumppuun isomman ryhmän taakse. Pääsin ryhmästä ohi yhdessä hyvin märässä kohtaa hieman hyppimällä yli isoimpien lätäköiden ja matka jatkui tuon jälkeen yksin. Näillä teknisemmillä pätkillä joutui yksin juostessa myös välillä hieman vilkuilemaan minne merkitty polku jatkuikaan. Nautin todella kiivetessäni kallioita ylös alas samalla kantoja väistellen. Olisihan sen pitänyt tietää kostautuvan. Ehkä loikin hieman liikaa tai en malttanut hidastaa kallioisissa ylämäissä, mutta jossain 20 kilometrin jälkeen huomasin, että pohje alkaa tuntumaan samalta kuin Bodomissa ennen kramppeja. Pohje ei krampannut, mutta tunsin, ettei se ollut kaukana. Toisin kuin maali.

 
Aloin keskittymään askellukseen, hidastin hieman vauhtia ja kävelin kiltisti pienimmätkin ylämäet. Aloin myös juomaan veden lisäksi hieman enemmän urheilujuomaa, söin eväiksi otettuja nachoja, energiapaloja ja mussutinpa vielä ennen huoltopistettä yhden energiapatukankin. Eli kaikki keinot peliin, että kramppia ei tulisi. Juoksu muuten tuntui kuitenkin kivalta ja kevyeltä, eikä pienen suopätkän ylityksessä kastuneet jalatkaan tuntuneet pahalta. Ehkä ensi kerralla voisin vähän vähemmän varoa kastumista ja säästellä hyppimisiä mättäältä toiselle. 24km huoltoon Anne oli tuonut täydennystä nachoihin ja myös urheilujuomaan. Pidin muutaman minuutin tauon täyttäen melkein tyhjän vesileilin ja urheilujuomasta tyhjentyneen lötköpullon. Nestehukkaan tämä ei ainakaan kaatuisi. Anne oli juossut Nuuksio Classicin pari vuotta sitten ja osasi myös kertoa, että loppumatkalla ei olisi niin teknistä polkua, mikä kuulosti tässä kohtaa oikein hyvältä. Jaksaisin kyllä hyvin, jos vaan jalat kestävät juosta.

Huollon jälkeen matkasin enimmäkseen yksin. Sain aika ajoin kiinni edellä menijöitä ja oma energia tuntui hyvältä. Jalat eivät sen enempää kiukutelleet ja matka taittui mukavasti. Ylämäet kävelin yleensä kiltisti, mutta muuten juoksu eteni sopivan päättäväisesti. 33 kilometrin viimeisellä huollolla pysähdyin juomaan mukin urheilujuomaa, koska arvioin ettei oma urheilujuoma riitä aivan loppuun asti. Yllätyin hieman, että pää tuntui vielä pystyvän tuon kaltaisiin arviointeihin. Aloin myös laskeskella mahdollista loppuaikaa ja mietin ehtisinkö 5:30 aikaan nykyisellä vauhdilla (se matematiikka osoittautui jo liian vaikeaksi). 35 kilometrin kohdalla jalat alkoivat väsyä, mutta muuten tunnuin jaksavan kivasti. Sykekin oli vain laskenut jatkuvasti sen jälkeen kun aloin säästellä pohkeita ja nyt se pysytteli jo alle 160. Hihittelin itsekseni ajatukselle, että pohkeet ovat jo niin väsyneet, etteivät ne enää jaksa edes krampata ja lisäsin varovaisesti vauhtia. Viimeiset kilometrin olivat pitkiä, enkä voi sanoa nauttineeni juoksusta. Jalat alkoivat selvästi väsyä ja polvikin alkoi tuntuvan harkitsevan irtisanoutumista. Matka ei kuitenkaan loppuisi yhtään sen nopeammin, jossen itse sitä juoksisi loppuun ja energiaa tuntui edelleen olevan. Eli ei muuta kuin keskittymään juoksuasentoon, onnistumaan olemaan kompuroimatta ja säilyttäen tasainen vauhti. Mitään suurta tuskaa ei juoksusta onneksi tullut. Jalat vain olivat todella väsyneet. 38 kilometrin kohdalla tuli lisää energiaa, kun Anne oli yllättäen yhdessä mutkassa kannustamassa ja muutenkin loput kilometrithän olisivat vain vastaavat kuin normaali lyhyt palauttava lenkki. Pelkäsin hieman valmiiksi, millaisen ylämäen ovat keksineet loppuun laittaa ja yllätys olikin mukava, kun aivan loppu oli vauhdikasta hiekkatietä ja vielä alamäkeen. Oman nimen kuulutuksen kuuli jo muutaman sadan metrin päähän ja siitä sai vielä lisää intoa juosta hymyillen maaliviivan yli aikaan 5:37:51 :)

Anne oli ehtinyt maaliin vastaan ennen minua ja juoksun jälkeen tuntui olevan energiaa höpöttää matkasta ja katsella maalissa tuttuja juoksijoita reitin varrelta. Mutta jalat olivat loppu. Maahan istuminen ja ylösnousu oli raskasta ja kipeää. Näillä jaloilla ei olisi ultraa juostu. Ehkä pitäisi huolestua, kun tuo tuli aika nopeasti maaliintulon jälkeen mieleen...

Tuomas

Maraton ja sen jälkeinen melankolia

Syyskuun juoksut on tiivistetty otsikkoon.

Syyskuun alussa juoksin täyteen 1000 tänä vuonna kirmattua kilometriä. Koskaan ennen ei tonni ole täyttynyt näin aikaisin syksyllä. Maratontreenien ansiosta kilometrejä on kertynyt tosi mukavasti tässä vaiheessa vuotta!

Kuu alkoi Nuuksio Classicia hermoillessa. Valmistauduin polkumaratoniin syyskuun ensimmäisellä viikolla lepäillen, hiilaritankaten ja lyhkäisten kevyiden lenkkien avulla. Maratonin lähtöviivalla olo olikin luottavainen. Pitkä polkujuoksu meni osaltani hyvin, vaikka ei täysin ongelmitta. Kokemuksena Nuuksio Classic Trail Marathon oli huikea ja oli todella upeaa päästä maaliin kauden päätavoitteessa.

Tästä elämäni toisesta maratonista jäi siis kaikin puolin hyvä fiilis, mutta tavallaan juoksu tuntui jälkeen päin hiukan unenomaiselta. Olin valmistautunut hyvin ja varsinkin henkinen valmistautuminen oli mennyt nappiin. Sen ansiosta pystyin toisaalta elämään juoksun ajan hetkessä, mutta toisaalta mietteet juoksussa olivat myös hyvin sisäänpäinkääntyneitä. Kisan jälkeen sitä ei ollut juurikaan tarpeen käydä enää kovin paljoa läpi mielessä, vaan keskityin pian jo muihin juttuihin.

Maratonin jälkeen iski kisan jälkeinen blues ja fiilis oli jonkun aikaa vähän melankolinen. Samaan syssyyn tuli vielä pieni flunssanpoikanen. Nuuksiossa vaivannut polvi on kipuillut myös koko loppukuun ajan. Kuun puolivälissä olinkin aika alakuloinen.

Sikäli otsikko on liioittelua, että nyt kuun loppuun löysin taas hyvän fiiliksen ja olen juossut jälleen hyvällä mielellä. Syyskuussa kertyi 120 kilometriä juoksua. Lukema on toki selvästi pienempi kuin maratontreenejä juostessa, mutta kun ottaa huomioon, että Nuuksion jälkeen ensin lepäilin ja sen jälkeen flunssailin, niin olen ihan tyytyväinen.

Harmi kyllä polvikipu vaivaa edelleen ja nyt se on eskaloitunut myös selkäjumiksi. Lokakuu alkaakin kiropraktikkokäynnillä ja vasta sen jälkeen alan funtsia kuun juoksuja.