22.12.2016 juoksin Garmin Connectin mukaan 1,2 kilometrin lenkin. Tiesin, etten pystyisi selän kipeytymättä juoksemaan kuin noin kilometrin. Pysäytin siis kelloni tuossa 1,2 kilometrin kohdalla. Ja sitten, ikään kuin salaa, juoksin vielä vähän lisää. Aika höpsöä, mutta toisaalta myös aika rankkaa. Olisin palavasti halunnut juosta kunnolla ja kivutta. Ja samalla ymmärsin, että edessäni olisi vain yksi tie. Minun olisi kuntoutettava itseni, jotta pystyisin taas juoksemaan ja elämään. Osin sama asia.
Tuosta lenkistä alkoi pitkä tie. Kävin useampaan kertaan kiropraktikolla. Kävin fysioterapeutilla ja tein fyssarin neuvomia liikkeitä lähes päivittäin. Kävin kaksi kertaa viikossa salilla, vaikka se oli välillä tylsää ja usein työlästä. Ja pikkuhiljaa kuukausien kuntoutuksen myötä pystyin taas juoksemaan.
Tämä vuosi on ollut erilainen kuin mitkään aiemmat. Kuten tietysti joka vuosi. Tämä on ollut hieno vuosi ja ehkä elämäni toistaiseksi kovin juoksuvuosi. Olen pystynyt juoksemaan ympäri vuoden. Kolmessa vuodessa olen kulkenut pitkän matkan, ja olen nykyään paljon tyytyväisempi elämääni kuin tuolloin. En iloitse siitä, että jouduin olemaan pitkään telakalla tuolloin. Mutta olen iloinen siitä, että selvisin takaisin kuntoon ja osaan nykyään arvostaa juoksuakin enemmän. Se on lahja, osata arvostaa sitä, mitä on.
Tuolla kolmen vuoden takaisella lenkillä kuuntelin Raskasta joulua -levyä, ja sieltä kappaletta Julen är här. Tuo biisi vie minut edelleen suoraan takaisin tuon ajan fiiliksiin. Siihen epätoivoon, jota tunsin, kun selkävaiva teki minusta puoliramman. Mutta ennen kaikkea siihen toivoon, joka joululoman ja pikkiriikkisten lenkkien myötä minussa heräsi. Nyt kun kuuntelen lenkillä tuota kappaletta, se täyttää minut riemulla. Kertosäkeen alkaessa voin nopeuttaa tahtia ja juosta kovaa ja nauttia siitä, että juoksu on osa eläämääni ja pystyn juoksemaan.
Tämän joulumuiston myötä, oikein lämpöisää ja toiveikasta joulua sinulle, lukijani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti