Vuosi alkaa nollasta

Vuoden alku on luonnollisesti elämäntapamuutosten aikaa. Vielä kymmenen vuotta sitten kaikki lehdet julkaisivat laihdutusohjelmiaan. Nyt laihduttamisesta puhuminen on epämuodikasta, mutta moni elämäntapamuutos siihen kuitenkin tuntuu tähtäävän. 

Kalenterivuodet, kuukaudet ja viikot ovat osin keinotekoisesti määriteltyjä ajanjaksoja. Kalenterivuoden alkaminen vuoden pimeimmän ajan ja talvipäivänseisauksen jälkeen tuo kuitenkin vuoden alkuun jonkinlaista uutta toivoa ja valon lisääntymistä sen lisäksi, että vuosiluku vaihtuu. Joskus vuoden vaihtuminen voi tarkoittaakin konkreettista uuden lehden kääntymistä elämässä. Usein käy kuitenkin niin, että lupaukset vaihtuvat haaveiksi helmikuussa ja viimeistään kevään puhjetessa ovat tyystin unohtuneet.

Siksi kalenterissa kannattaisikin olla useampia nollapäiviä. Jos jotain tavoittelee, kannattaa tavoite jakaa osiin ja ajanjaksoihin. Tavoitteen pilkkominen ensin kuukausittaisiin välitavoitteisiin ja kuukauden sisällä viikoittaiset tavoitteet tuovat jatkuvuutta tekemiseen. 

Jokainen uusi päivä on uusi mahdollisuus. Tuo kuulostaa ehkä yltiöpositiiviselta mietelauseelta, mutta on myös totta. Sitä voi suunnitella ja toivoa vaikka mitä, mutta suunnitelmat vie lopulta maaliin se, että tänään tekee. Kaikissa ajanjaksoissa tänään on se tärkein päivä. Tänään voi olla lenkkipäivä tai sitten lepopäivä. Kummastakin voi itseään onnitella, sillä treenin ja levon yhteensovittaminen on se mikä tuo mukanaan kehityksen. 

Mitattavat tavoitteet ovat lahjomattomia, mutta vaa'an lukemia en voi suositella tavoittelemaan, niihin kun ei aina pysty omalla toiminnallaan edes vaikuttamaan. Itse kerään vuodesta toiseen juoksukilometrejä. Kilometrit ovat lahjomattomia, sillä jokainen metri on itse juostava. Toisaalta kilometrit ovat myös armollisia, sillä matka karttuu riippumatta juoksunopeudesta, omasta painosta tai motivaatiosta, kunhan vain lähtee sinne lenkille.

Olen huomannut vuosien saatossa, että olen paljon innokkaampi aloittamaan asioita kuin saattamaan niitä loppuun. Se koskee niin vuoden juoksutavoitetta, koulutehtäviä kuin kosmetiikkapurkkejakin. Onneksi olen myös tullut tietoiseksi tästä. Juoksu on myös opettanut minulle pitkäjänteisyyttä. Olen nykyään paljon parempi myös saattamaan loppuun aloittamani projektit. Tätä on auttanut myös tavoitteiden asettaminen realistiselle tasolle. 

Uuden liikuntaharrastuksen tai muun hyvän elämäntavan aloittamisessa mieli tuppaa karkailemaan lopputulokseen, kenties hoikempaan olemukseen tai parempaan kuntoon. Lupauksia tehdessä tulee helposti kuviteltua liikoja omasta jaksamisesta. On turha miettiä, miten paljon jokin kuviteltu ihanneminä jaksaisi liikkua, jos todellinen arkiminä on jo ihan uuvuksissa arjen pyörityksestä. Tavoitteissa kannattaa mieluummin mennä realismi kuin ihanne edellä. Mieti, mitä jaksat tehdä silloin, kun arki väsyttää ja aseta tavoite mieluummin liian alas. Tavoitteen saavuttaminen motivoi jatkamaan, toisin kuin se, että jää heti jälkeen. 

Ennen vuodenvaihdetta klikkasin Stravassa sen enempää ajattelematta itselleni Fresh Start -haasteen, jossa tavoitteena on kellottaa 30 tuntia liikuntaa tammikuussa. Vasta tämän vuoden puolella tajusin, että hyvänen aika sentään, sehän tarkoittaa tuntia päivässä! Juoksu on kylmillä ja liukkailla keleillä toki hidasta taaperrusta, mutta en silti saa tarpeeksi tunteja juoksusta. Harmillisesti vielä vuoden alkua hidasti vanhan vuoden puolella alkanut flunssa, joka tuntuu pitkittyneen. Pitkien lenkkien sijaan olenkin nyt ottanut tauon jälkeen ohjelmaan taas joogaa. Kaiken liikunnan ei tarvitse eikä pidäkään olla hikistä ja hengästyttävää. Liukkaalla juoksu jäykistää kroppaa, samoin kuin päivittäinen tietokoneella työskentely. Jooga toimii hyvänä vastapainona tälle. 

Vaikka olen ollut vuoden ensimmäisen viikon nuhainen, enkä ole päässyt juoksemaan niin paljon kuin suunnittelin, olen silti liikkunut lähes joka päivä! Tästä on hyvä jatkaa kohti vuoden ensimmäisiä tavoitteita!

Takaisin kuntoon! (Vaikka ei ilman huolia...)

Blogia tai instaa seuraavat eivät varmastikaan ole välttyneet vinkunaltani, kun ole tuskaillut kilpirauhasen liikatoiminnan ja sen lääkityksen kanssa viimeiset kaksi vuotta. Kun lääkitys loppui viime vuoden lopussa, en oikein edes uskaltanut toivoa juoksukunnon palaavan vaikka siihen oli vihdoin mahdollisuus. Nytkin pelkään, että jinxaan hyvin menneen kevään sillä että kerron asioista ääneen. Uskallan nyt kuitenkin sanoa, että olen nyt paremmassa juoksukunnossa kuin saatoin vuoden alussa toivoa. 

Koko sen aikaa kun söin lääkitystä kilpirauhasen liikatoimintaan jouduin treenaamaan kuin käsijarru päällä. Juoksulenkeillä noin 12 kilometrin kohdalla vastaan tuli seinä, ja myös nopeustreenit olivat suurimman osan aikaa mahdottomia. Silti huomasin usein ajattelevani, että jos vain puskisin tuota rajoitinta vastaan, jos vain yrittäisin kovemmin, niin ehkä pystyisinkin juoksemaan kuten ennen lääkitystä. Todellisuudessahan kyllä puskin ja yritin kerta toisensa jälkeen yli sen, mihin kroppa sillä hetkellä pystyi. Juoksin yli 12 kilometrin lenkkejäkin, vaikka jaloista oli jo kaikki voima mennyt, keräsin satasen kuukausikilometrejä joka kuukausi viime vuonna ja onnistuin jopa juoksemaan yhden kisan onnistuneesti maaliin. Mutta jouduin myös jättämään yhden kisan kokonaan väliin, keskeyttämään toisen rytmihäiriöiden takia, testijuoksu päättyi pettymyksen kyyneliin ja monesti lenkin jälkeen koko loppupäivän olin niin kipeä, että hyvä kun jaksoin sängystä nousta. Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi yrittänyt.

Tämän kevään juoksut vihdoin ovat antaneet minulle synninpäästön. Ilman lääkitystä ja tasaantunein kilpirauhasarvoin pystyn oikeasti nostamaan kuntoani. Jalkojeni lihakset vahvistuvat lenkeistä, ja seinä siirtyy harjoittelulla aina vain kauemmaksi. Lääkityksen aikana en olisi voinut tehdä mitään, mikä olisi parantanut tuloksiani. Vasta nyt pystyn harjoittelemaan kuten terveenä, nousujohteisesti ja niin, että kunto oikeasti kasvaa. Kahden vuoden jälkeen tuntuu pieneltä ihmeeltä, että kroppa oikeasti reagoi treeniin ja pystyn noudattamaan progressiivista juoksuohjelmaa. Lihaskato ja kunnon lasku sairastamisen aikana ovat tosiasioita, jotka korjaantuvat hitaasti, mutta nyt olen toiveikas.

Täysin 100% kunnossa en tunnu nytkään olevan. Olen usein poikkeuksellisen väsynyt ja joitain oireita on edelleen ajoittain. Ja alati huolissaan olevana tietysti mietin, että mitä jos sairaus palaa tai mitä kilpirauhaseni hiljalleen hiipuu, jolloin edessä on vajaatoiminta. Kummatkin ovat mahdollisia seuraamuksia ja en vain osaa olla murehtimatta tulevaa.

Kirjoitin maaliskuussa seuraavasti: "Maaliskuun juoksuista jäi kokonaisuudessaan hyvä fiilis ja nyt oli tosiaan tämän vuoden ensimmäinen kunnon treenikuukausi samoin kuin ensimmäinen kunnon treenijakso kilpirauhassairauden lääkityksen päättymisen jälkeen. Toivottavasti kunto nyt lähtee tästä nousuun!" Nyt tuntuu aika huikealta, että tuo toive todella toteutui! Juoksin noin 2,5 vuoden tauon jälkeen ensimmäisen 20 kilometrin lenkin. Nyt toukokuussa olen juossut jo kertaalleen 22 kilometrin lenkin sekä 20 kilometrin lenkin poluilla nyt viikonloppuna. Eivät nuo pitkät juoksut mitään rutiinia ole, mutta on lähes hämmästyttävää, miten pystyn nyt moisiin matkoihin, joista ei viimeiseen pariin vuoteen ole voinut edes haaveilla. 

Nyt keväällä polkulenkit ovat olleet juoksuharjoittelun suola ja sokeri, ja odotan innolla, että pääsen tekemään jatkossa mm. mäkiharjoittelua poluilla. Polkujuostessa kevään etenemisen luonnossa todella huomaa ja tuon tuosta bongaa metsälenkeillä kukkia tai oravia kevätpuuhissaan. Postauksen kuvat ovatkin viikonlopun polkupitkikseltä Ruissalosta! Kävin lenkin päätteeksi myös heittämässä talviturkin ja se oli kylmää kyytiä se.

Huono sää ei ole syy jättää lenkkiä väliin

En tykkää talvesta. Inhoan pimeää, kylmää ja liukkautta. Kivoja eivät ole nämä loppusyksyn kelitkään, kun sataa, tuulee ja maailma on harmaa, kostea ja kolea. Silti en jätä huonollakaan säällä lenkkiä välistä. Rutiinit voittavat motivaation 6 - 0, niin silloinkin, kun säätila ulkona suorastaan hylkii juoksulenkkiä.

Monet juoksevat huonoilla keleillä sisällä salin juoksumatolla. Itse en ole koskaan oppinut juoksemaan matolla enkä pidä siitä. Juoksumatto on mielestäni vähän pelottava kapistus ja en osaa juosta siinä rennosti, pelkään, että kompuroin ja putoan matolta. Myöskin hikoilu matolla sisätiloissa on mielestäni epämiellyttävää. Toisin kuin ulkona, ilma ja maisemat eivät vaihdu ja mielestäni mattojuoksu on tylsää. Tiedän kyllä, että tästä on myös vastakkaisia mielipiteitä, ja kukin juoskoon siellä missä itse tykkää.

Ulkona juoksu kaikissa sääolosuhteissa on kuitenkin aika pitkälti asenne- ja pukeutumiskysymys. Juoksen itse talvikuukausina yleensä vähemmän kuin parhaiden juoksukelien aikaan. Se on mielestäni ihan toimiva vuosirytmitys harjoittelulle. Kun ei ole edes tarkoitus tehdä mitään ennätyksiä, voi hyvällä omallatunnolla tehdä vähän lyhyemmän lenkin silloin, kun sää on oikein kurja.

Usein keli ei ulkona olekaan lainkaan niin huono kuin ikkunasta katsoen luulisi. Rankkasateet ovat harvinaisia ja sadelenkillä kastuu usein vähemmän kuin ennakkoon pelkää. Usein motivoin itseäni lähtemään lenkille vähän hölmöilläkin syillä. Kurjassa säässä ulkoillessa voi tuntea onnistuneensa liikkumaan silloinkin, kun ei tee mieli. Syyt lähteä voivat olla ihan mitä vain, jos niillä vain saa itsensä lenkkikamat päällä ulos ovesta. Jos hiukset pitää joka tapauksessa pestä, on samantekevää, kastuvatko ja likaantuvatko ne lenkillä lisää. Tai tarvitsen lenkkivaatteet pesuun, jotta tulee täysi koneellinen pyykkiä...

Rillit huurussa sadelenkillä. Odlon juoksutakki on Scandinavian Outdoorilta.

Lenkkivaatteista puheenollen, tosi iso tekijä huonon sään lenkeillä ovat hyvät juoksuvaatteet. Kun tietää, että vaatteet tekevät olon mukavaksi epämukavassakin kelissä, on paljon helpompi lähteä juoksemaan. Kirjoitin jo pari kuukautta sitten syksyn sateisiin sopivasta juoksutakista. Ostin tuolloin tämän Odlon pirteän värisen juoksutakin (mainoslinkki Scandinavian Outdoorille). Alkusyksystä takki oli vielä turhan lämmin, mutta nyt sateisissa ja tuulisissa keleissä se on ollut tosi toimiva. Takin korkea kaulus suojaa hyvin kaulaa kylmältä viimalta ja takki pitää jonkun verran sadetta. Yllätyksenä mulle tuli, että takki on pusakkamallinen, kun mieluummin suosin vartalonmyötäisiä juoksuvaatteita. Takin alle mahtuu siis paksumpikin välikerros tarvittaessa, mikä on ihan kiva sitten, kun ilmat vielä kylmenevät.

Vaikka sateiset ja harmaat päivät ovat nyt seuranneet toisiaan, tiedän, että talven liukkaiden tullessa kaipaan näitä sulan maan lenkkejä. (Koskaan ei voi olla tyytyväinen. :D) Sitten kun talvisemmat juoksukelit alkavat, niin kurkkaa vuosi sitten kynäilemäni 10 vinkkiä talvijuoksuun!

Juoksusaavutusten suhteellisuus

Kipittelin viikonloppuna täyteen tuhat kilometriä tämän vuoden juoksuja. Joskus syyskuun loppupuolella, kun pystyin juoksemaan täysipainoisesti ensimmäistä kertaa kilpirauhassairauden toteamisen jälkeen, ynnäilin kilometrejä, ja tosesin, että tonni olisi saavutettavissa, jos vain loppuvuoden juoksut menisivät putkeen. Ja meniväthän ne. 

Täytyy olla tyytyväinen, että näinkin hankalan juoksuvuoden päätteeksi saa tonnin tauluun. Mutta.

Olen toki iloinen, että pääsin näihin lukemiin. Myös miesystäväni juoksi tänä vuonna yli tuhat kilometriä, ja hänelle tämä on ensimmäinen juoksuvuosi. Olen hänen saavutuksestaan älyttömän ylpeä. Jopa niin, että leivoin tonnikakun juoksujen kunniaksi. ;D

Minullekin ensimmäinen tonni oli ylpeyden arvoinen suoritus. Olen juossut ensimmäisen kerran tuhat kilometriä vuodessa vuonna 2013. Silloin se oli iso saavutus, ja jotain, jonka eteen tein tosissani syyskauden ajan töitä. Sen jälkeen tuhat kilometriä onkin tullut täyteen yhtä poikkeusta lukuun ottamatta joka vuosi. Selkävaiva vei syksyllä 2016 minut elämäni pisimmälle juoksutelakalle ja tuon vuoden kilometrit jäivät lukemaan 780.

Tunnetusti vain nälkä kasvaa syödessä. Selkävaivojen jälkeen olin taas mainiossa juoksukunnossa ja tuntui luontevalta asettaa vuositavoite 1200 kilometriin, keskiarvo 100 kilometriä kuukaudessa on sekin mukavan pyöreä luku. Viime vuosi onnistui vielä olemaan niin huikea juoksuvuosi, ja ennätysvuosi 1437 juoksukilometrillä. Sen jälkeen tuhat kilometriä on vähän meh.

Juoksussa saavutuksen tunne on kovin suhteellista. Kun kyse on urheilulajista, jossa voi mitata ainakin matkaa ja aikaa, niin kyllähän sitä helposti tavoittelee joko kovempia kilometrejä tai nopeampia aikoja. Tai molempia. Itselleni kilometritavoite on sopinut mainiosti. Olen hidas juoksija, mutta kilometrit ovat armollisia. Ne eivät katso juoksunopeutta, vaan kertyvät myös niillä hissuttelulenkeillä. Toisaalta kilometrit ovat myös lahjomattomia, koska jokainen askel on itse otettava.

Ynnäilen tätä juoksuvuotta varmasti vielä tarkemmin myöhemmin. Nyt mielessä on päällimmäisenä se, että olihan tämän mulle aika lailla välivuosi. Ei maratonia, eikä edes puolikasta, kuten aina aiempina vuosina. Saavutinko oikeastaan mitään, mistä edes kannattaisi kirjoittaa?

Välillä on vaikea olla armollinen itselleen, vaan sitä vaatii itseltään liikoja. Tilanne oli kuitenkin, että juoksujen jäädessä tauolle olin hyvin sairas ja lääkäri määräsi minut liikuntakieltoon. Kuvittelin tosin silloin itse, että toipuminen olisi nopeampaa. Ihan hyvä, etten tiennyt, miten pitkään juoksukuntoon pääsemisessä kestäisi, sillä ajatus olisi ollut aika masentava. Kuitenkin nyt olen suht koht kunnossa. Edelleen vain tilanne on sikäli epävarma, että syön lääkkeitä kilpirauhasen liikatoimintaan, ja lääkitys jatkuu vielä pitkään ensi vuonnakin. Sen jälkeen katsotaan, onko tauti remissiossa vai palaako liikatoiminta heti, kun lääkitys päättyy. On hiukan vaikea katsoa luottavasti tulevaan, kun tuo on jossain vaiheessa edessä.

Olen vähän sellainen elämysnarkkari, joka kaipaa aina uusia kokemuksia, nähtävää ja koettavaa. Tämän vuoden tuhat juoksukilometriä ovat olleet lyhyitä lenkkejä enimmäkseen tutuissa maisemissa. Onneksi sain miesystävästä polkujuoksukaverin ja sitä kautta tuli tutustuttua myös uusiin hienoihin polkujuoksureitteihin. Ne ovat tarjonneet hienoja juoksuelämyksiä.

Jos pudottaisi pois ne kuukaudet, jolloin olin juoksutelakalla tai taapersin toipilaana, olen tänäkin vuonna juossut yli 100 kilsan kuukausia aina, kun olen ollut täydessä terässä. Siihenkin täytyy olla tyytyväinen. Ehkä kaikkein tyytyväisin olen kuitenkin siihen, että lähdin lenkille silloinkin, kun tiesin, etten vielä ole täysin kunnossa. Lähdin juoksemaan, vaikka tiesin, ettei se tuntuisi hyvältä. Tiesin, ettei juoksukunto nousisi ilmaiseksi. Elämysjuoksuja kaipaan, mutta juoksen myös silloin, kun ainoa saavutuksen tunne on tieto siitä, että sain sentään itseni liikkeelle. Siinä mielessä tästä tonnistakin voi olla ylpeä.

Blogi 5 vuotta! Ala- ja ylämäkiä matkan varrelta.

Blogi täytti viikko sitten jo viisi vuotta! Unohdin luonnollisesti asian kuten kaikki aiemmat blogisynttärit. Mutta halusin kuitenkin hiukan reflektoida näitä blogivuosia ja tilannetta nyt, kun havahduin synttäreihin. Kokosin tähän postaukseen blogitaipaleen ilonhetkiä ja aallonpohjia näiltä vuosilta.

Aloitin blogin syksyllä 2015. Olin juossut kesällä 2014 puolimaratonin ennätykseni, mutta keväällä 2015 törmäsin motivaatiopulaan. Puolimaratonin ajan parantaminen ei enää motivoinut minua harjoittelemaan, sillä olinhan jo saavuttanut kahden tunnin alituksen enkä tainnut oikein keksiä toista yhtä motivoivaa tavoitetta puolikkaalle. Käänsin katseeni maratonille. Ajatus kokonaisesta maratonista kuitenkin hirvitti ja itseäni tsempatakseni tein projektista julkisen blogin myötä. Kaikki meni kuitenkin hienosti, ja ensimmäinen maraton onkin jäänyt mieleen yhtenä hienoinpana juoksukokemuksenani.

Alkuvuonna 2016 bloggailin innolla ja juoksu kulki mainiosti. Maratonin jälkeen olin elämäni kunnossa ja oletuksena oli, että juoksu kulkisi kuin siivillä kohti auringonlaskua ja seuraavia juoksukisoja. Toisin kuitenkin kävi. Jokin hyvin pieni asia meni pieleen yhdellä lenkillä alkukesästä 2016 ja satutin polveni. En olisi tuolloin voinut uskoa, että tuosta seuraisi juoksu-urani toistaiseksi pisin telakka. Polvivaiva ei sinällään estänyt juoksuja, mutta se johti selkävaivaan, joka vei minut todella kivuliaaksi ja huonoon kuntoon. Vieläkin harmittaa, että kärsin vaivan kanssa kuukausia ilman toimivaa hoitoa, kunnes älysin mennä kiropraktikolle, joka sai vähitellen selän hoidettua kuntoon. 

Vuosi 2017 alkoi epävarmoissa merkeissä, sillä pystyin juoksemaan hädin tuskin kilometrin mittaisen matkan. Mutta siitä alkoi kuntoutus, josta olen syystäkin ylpeä. Kävin salilla ja jumppasin ihan kiukulla, ainoana motivaattorinani päästä taas kunnolla juoksemaan. Juoksumatkoja ei uskaltanut pidentää liian nopeasti ja tahkosin samoja lyhyitä lenkkejä. Siitä lähti sitten ajatus kokeilla polkujuoksua. Suuntasin kovia kokeneen kroppani kanssa pehmeille poluille, osallistuin lähes ilman mitään kokemusta elämäni ensimmäiseen polkujuoksukisaan - ja jäin pahasti koukkuun. Olin löytänyt uuden suunnan juoksuharjoitteluuni ja nautin täysin siemauksin elämyksellisistä polkulenkeistä. Siinä sivussa kuntouduin taas hyvään juoksukuntoon.

Suunnittelin elämäni toista kokomaratonia alkukesälle 2018 ja käynnistin Juoksuhaaste 2018:n hyvällä fiiliksellä. Tavoitteita oli vaikka millä mitalla. Mutta sitten tapahtui elämä. Erosin pitkästä, yli 11 vuoden suhteesta ja muutin nopealla aikataululla pois yhdessä hankitusta kodista. Voin kevään ajan henkisesti hyvin huonosti ja juoksut jäivät märehtimisen jalkoihin. Toisesta maratonistani tulikin ensimmäinen DNS-merkintä kisakalenteriini. Tuosta aallonpohjasta nousu oli kuitenkin vähintään yhtä nopea kuin romahdus sinne oli ollut. Kesällä sain ryminällä takaisin elämäniloni ja juoksuintoni, ostin oman asunnon ja syksy oli juoksujen kannalta hienoa aikaa. Kipittelin Mennään metsään -yhteislenkeillä, osallistuin polkujuoksukisoisin ja polkaisin käyntiin #omamarrasputki -haasteen. 2018 oli muutosten vuosi tunteiden vuoristoradalla, mutta lopulta kuitenkin reippaasti plussan puolella.

Sitten päästäänkin viime vuoteen ja elämäni kovimpaan juoksuvuoteen. Elämäni näytti olevan mallillaan ja jo alkuvuonna aloin silmäillä pitkiä polkukisoja maratonkiilto silmissäni. Vuosi ei kuitenkaan pyörinyt vain yhden kohokohdan ympärillä, vaan kirmasin elämyksestä toiseen. Lähdin yksin juoksulomalle ja nautin aivan valtavasti polkujuoksuista Gran Canarian karussa vuoristossa. Keväällä hurahdin tosissani pistesuunnistukseen ja poukkoilin ympäri Turun seutua rastilta toiselle Turku Street-O:n kevätsarjassa. Syksyn alkuun asetettu kauden päätavoite, polkumaraton Nuuksio Classicilla 2019, meni sekin lähdöstä maaliin hyvällä fiiliksellä. Elämysvuoden kruunasi loppusyksyn patikointimatka Italian Dolomiiteille. Kuntoiluelämysten mukanaan tuoman endorfiinipöllyn lisäksi olin muutenkin aika pää pilvissä. Tammikuussa tapasin Dolomiittien matkakumppanini, ja tuo ihmissuhde vielä lisäsi viime vuoden erityisyyttä. 

    

Viime vuonna saavutin paljon juoksurintamalla. Vuoden vaihteessa hiukan hämmästelin, miksi tämän vuoden suunnittelu ei tuntunut oikein mielekkäältä. Toisaalta tunsin oloni väsyneeksi ja toisaalta mietin, etten haluakaan toistaa samoja juoksujuttuja kuin aiempina vuosina, kaipaan jotain uutta. No, sittenhän tämä vuosi menikin mullin mallin koronan myötä. Vasta loppukeväästä tajusin itse, että kropassani on jotain pielessä ja testit paljastivat kilpirauhasen liikatoiminnan. Samalla vuodenvaihteessa alkanut väsymys ja hermoston ylikuormitustila saivat selityksen. Kummallinen yhteensattuma, että korona ja kilpirauhassairaus osuivat samaan vuoteen. Tänä vuonna multa jäi ensimmäistä kertaa 8 vuoteen juoksematta Paavo Nurmi Marathon ja toistaiseksi kaikki muutkin juoksutapahtumat. Se, että koronan vuoksi lähes kaikki peruttiin, on tietysti hälventänyt harmia siitä, että liikatoiminnan vuoksi en ole pystynytkään juoksemaan.  Kilpirauhassairaus ja lääkitys ovat vieneet juoksukuntoa alas, mutta silloinhan suunnan täytyy myös jossain vaiheessa kääntyä ylöspäin, eikö niin.

Jos piirtäisin graafin näistä viidestä vuodesta, niin siinä olisi melkoisia ala- ja ylämäkiä. Tasaista ei ole ollut! Mutta aina alamäen jälkeen jalka on taas noussut seuraavalle huipulle, ja siinä matkan varrella on myös tullut mukaan jokin ihan uusi ja innostava juttu. Maratontreeneistä polkujuoksuun, juoksulomasta pistesuunnistukseen, juoksusta löytyy uusia puolia, kokemuksia ja elämyksiä! Toivottavasti niitä on tiedossa jatkossakin!

Elämyksellinen 2019 - miksi sitä on niin vaikea pukea sanoiksi?

Vuoristoratamaisen vuoden 2018 jälkeen viime vuosi oli selvästi tasaisempi. Ja ennen kaikkea, vaikka siellä nousuja ja laskuja olikin, koko vuosi oli vahvasti plussan puolella. Miksi sitten koen taas jonkinlaista vaikeutta kirjoittaa vuosikoostetta? Tämä postaus on lojunut luonnoksissa jo joulukuusta asti.

2018 henkilökohtaisen elämän kiemurat nousivat esiin blogissakin ja vaikka vuosi päättyi hyvissä merkeissä, oli välillä tosi vaikeaa. Vaikeista asioista oli vaikea kirjoittaa, mutta toisaalta myös terapeuttista avautua.

Viime vuonna huomasin, että iloisista asioista voi olla vielä vaikeampi kirjoittaa. Kai mielessäni on aika vahvana sanonta "kel onni on, se onnen kätkeköön", ja toisaalta viestintääni leimaa tietynlainen varovaisuus ja varautuneisuus. Hehkuttaminen tuntuu hölmöltä ja se vasta noloa olisikin, jos kovasti suitsuttaisi ja kokisi sitten karvaan mahalaskun. Paitsi että miksi olisi? Jos on hyvä fiilis, eikö siitä saisi nauttia ja kertoa, vaikka myöhemmin tapahtuisi mitä.

2019 oli otsikon mukaisesti elämyksellinen vuosi. Toteutin haaveitani, ja koin monia juoksuelämyksiä, joita olin kaivannutkin. Huomaan kuitenkin, että juoksu ei ole ihan samalla lailla ollut elämässäni pääosassa viime vuonna. Ja tämä on kovin nurinkurista, sillä 2019 oli eittämättä elämäni kovin juoksuvuosi. Juoksin 1437 kilometriä, joka on päälle parisataa kilometriä yli vuositavoitteen ja 170 kilometriä enemmän kuin aikaisempi vuosiennätykseni. Juoksin elämäni toisen maratonin, joka oli samalla ensimmäinen polkumaratonini ja pisin koskaan yhtäjaksoisesti juoksemani matka. Vuoden kohokohdat ansaitsevat oman postauksensa, joten hienoisista kirjoitusvaikeuksista huolimatta tätä postausta oli kuitenkin kiva naputella.

Vuosi 2019 alkoi uudenvuodenlenkin jälkeen flunssalla. Tammikuun lopussa pääsin jo täysipainoisesti juoksemaan, ja sain heti tammikuussa satasen täyteen juoksukilometrejä. Juoksuloma Kanarialla helmikuussa oli hieno kokemus monin tavoin. Ehkä hienointa tuossa lomamatkassa oli vapauden tunne. Tein matkan yksin, joten olin vapaa tekemään juttuja aivan oman pääni mukaan. Helmikuussakin sain satkun täyteen, sillä yksin juoksulomalla kilometrejä kertyi päälle 60.

Maaliskuussa toteutin yhden pitkäaikaisista haaveistani, kun matkustin siskojeni kanssa Ruotsin Östersundiin ampumahiihdon mm-kisoihin. Tuo matka oli tosi kiva ja erilainen reissu. Maalis- ja huhtikuu menivät juoksujen puolesta aivan suunnitelmien mukaan ja kuukausitavoitteiden saaminen kasaan ei tuottanut vaikeuksia.

Huhtikuun lopulla alkoi Turku Street-O:n kevätsarja. Innostuin viime talvena kokeilemaan pistesuunnistusta talvisarjassa ja tykästyin lajiin. Kaupunkisuunnistuksen kevätsarja osui hyvään saumaan, ja asetin tavoitteeksi osallistua kaikkiin kevään osakilpailuihin. Tavoite täyttyi, ja erityisesti toukokuusta tuli mieletön kisakuu, kun street-o:n lisäksi osallistuin Turku Trail Cupin Paimion ja Länsikeskuksen polkujuoksuihin. En ole ennen kokenut vastaavaa kisakautta, jossa joka viikko oli juoksukisa, ja parhaimpina kaksi! Loppukuusta huomasin selvästi kunnon nousseen ja kesäkuun alussa kevätsarjan viimeisessä osakilpailussa kaikki meni nappiin. Onnistuin juoksussa ja suunnistuksessa kerrankin omaan kuntooni nähden erinomaisesti ja saalistin ennätyspisteeni. Kevätsarjasta jäikin superhyvä fiilis.

Minun oli tarkoitus rykäistä maratontreenit käyntiin kesäkuun puolessavälissä, mutta sairastinkin pienen flunssan, ja vielä kesäkuun lopulla kunto ei ollut ihan paras mahdollinen. Tuo oli kuitenkin ainoa pieni notkahdus vuoden ensimmäisellä puolikkaalla.

Heinäkuun kilometrit nousivat 167 kilometriin ja kuu oli elämäni toisiksi kovin kuukausi juoksukilometrien suhteen. Juoksun lisäksi heinäkuussa tuli patikoitua vielä n. 45 kilometriä, kun tein patikointireissut Seitsemiseen, Helvetinjärvelle ja Öröön. Huikeista kilometreistä huolimatta kuukausi tuntui silti ihan lomailulta! Ja lomailinkin oikein kunnolla! Tein useammankin kotimaan reissun, joilla tuli siis myös patikoitua. Olin viikon mökillä. Otin aurinkoa, uin, söin grilliruokaa. Ja jossain siellä sivussa juoksin keskimäärin 40 kilometriä viikossa. On aika huikeaa, kun elämä on niin hyvin tasapainossa, että tuollainen juoksumäärä kertyy sopivasti lomailun lomassa. :)

 

Elokuu starttasi Nuuksioon valmistavalla 32 kilometrin polkulenkillä, jonka jälkeen olin monta päivää ihan tiltissä. Itse juoksu meni hyvin, mutta lonkassa hiukan juili sen jälkeen ja väsytti myös melkoisesti. (Palauduin itse asiassa polkumaratonista paljon nopeammin kuin tuosta 10 kilometriä lyhyemmästä harjoituslenkistä. Mutta harjoituslenkki tulikin juostua kovan treenijakson päätteeksi ja ennen maratonia tankkasin ja lepäsin kunnolla.) Paavo Nurmi puolimaraton elokuun loppupuolella meni täysin Nuuksion maratonin valmistavana treeninä, ja sellaisena toimi mainiosti.

Nuuksio Classic syyskuun alussa oli juoksuvuoteni päätavoite ja kohokohta. Kuuden ja puolen tunnin polkumaratoniin mahtui aurinkgonpaistetta, sadekuuroja, mäkiä, maisemia, nautintoa ja kipua. Juoksu oli hieno ja elämyksellinen. Ensimmäinen maratonini neljä vuotta sitten oli tietyllä tapaa isompi juttu kuin tämä toinen maratonmittainen juoksuni. Pidän polkumaratonia kuitenkin selvästi  kovempana suorituksena. Miksi sitten Nuuksiosta jäi vähemmän mieleen? Varmaan siksi, että onnistuin elämään juoksun ajan niin hetkessä, että jälkeenpäin ei maratonissa ollut kovasti muisteltavaa.

Ja tiedättekö mitä? Tunsin jonkinlaista tyhjyyttä maratonin jälkeen, ja vasta jonkun ajan päästä tajusin miksi. Olin odottanut, että ehkä löytäisin itsestäni jotain uusia puolia keskellä maratontaivallusta. Minuun sattui, ja välillä oli vaikeaa. Mutta en löytänyt mitään uusia voimavaroja. Löysin sen, mitä tiesin itsessäni jo olevan; sitkeyttä, periksiantamattomuutta, juoksun riemua. En tarvinnut maratonia löytääkseni itseni, sillä tiesin jo, kuka olen. Lopulta se oli ehkä hienompi oivallus kuin ensin tajusinkaan.

Mulla oli sunnitelmissa juosta joka kuussa satanen kasaan. Kun polkumaraton oli taputeltu, se olikin loppuvuoden ainoa juoksutavoite. Syyskuun loppu meni hiukan alavireisesti, flunssailin ja töissä oli kiirettä, ja tavallaan myös se, ettei loppuvuodeksi ollut enää juoksutavoitteita, vei mieltä hiukan matalampaan suuntaan.

Lokakuun lopussa vuorossa oli kuitenkin matka, joka onnistui vielä yllättämään. Dolomiittien patikointielämykset olivat niin huikeita, että näinkin runsaasti kohokohtia sisältäneessä vuodessa ne nousivat kärkeen.

Marras-joulukuu olivat töissä stressaavia ja raskaita. Hermostoni oli ylikuormitustilassa, joka osaltaan teki juoksuharjoittelustakin haastavaa. Kuukausikilometrit juoksin kasaan, ja pääsin onneksi osallistumaan useampaan Turku Street-O:n talvisarjan osakilpailuun.Vaikka olikin tavallista raskaampaa, mieli oli loppuvuonnakin enimmäkseen ihan hyvä.



Miksi vuodesta nyt muka oli vaikea kirjoittaa, kun tämähän oli ihan sitä samaa juoksu- ja matkailuhypeä mitä muinakin vuosina? Koska siellä taustalla on ollut ihminen, jonka kanssa olen jollain tavalla jakanut kaikki nämä asiat. Josta en ole oikein uskaltanut mainita, mutta joka kuitenkin teki vuodesta 2019 osaltaan niin elämyksellisen. Vuonna 2019 saavutin kaikki asettamani juoksutavoitteet ja olihan se mainio juoksuvuosi, mutta jos pitäisi tehdä jonkinlainen top-lista vuodesta, niin kärjessä olisi jotain ihan muuta kuin juoksu. Tavallaan nuo heinäkuun pohdiskelut koskevat koko viime vuotta: kun elämä on hyvää ja tasapainossa, juoksu kulkee kuin itsestään ja ehkä jopa jää vähän taustalle, vaikka onkin edelleen tärkeä osa elämääni. Joskus näin.