Kuun alussa vietimme viikon kaverin kanssa Teneriffalla. Mitään matkustusrajoituksia tai edes suosituksia ei ollut voimassa, mutta seurasimme tilannetta tiiviisti jo ennen reissua. Olin varautunut siihen, että loma voisi peruuntua nopealla aikataululla. Kaikki meni kuitenkin suunnitelmien mukaan. Teneriffalla oli tuolloin todettuja koronatartuntoja vain italialaisilla matkailijoilla, jotka olivat majoittuneet toisella puolella saarta. Suomesta sitä vastoin kantautui tietoja uusista tartunnoista, ja reissussa totesimmekin, että olimme matkalla paremmassa turvassa virukselta kuin mitä olisimme olleet Suomessa ja tavallisen arjen keskellä.
Lomaa pystyttiin siis viettämään ihan oikeasti lomana, toki käsihygieniasta tarkasti huolehtien ja uutisia seuraten. Kaikki suunnitellut retket kuitenkin toteutuivat eikä matkalla tarvinnut olla koronasta vielä huolissaan. Siksi nyt tuntuukin ihan omituiselta, että tuo reissu tosiaan oli tässä kuussa, vain henkäys ennen kuin maailma meni mullin mallin.
Matkan ykkösjuttu mulle oli nousu Teiden huipulle. Kaksi vuotta sitten Teneriffan matkalla tuo jäi, koska huippu oli sääolosuhteiden takia suljettu ja lopulta emme silloin päässet edes köysiradalle, koska tie oli poikki. Nyt kaikki meni putkeen, ja pääsin kipuamaan huipulle 3718 metriin, huikeaa! Matkalla tuli myös tutustuttua kunnolla Anagan niemimaahan patikoiden ja polkujuosten. Näistä kohteista ajattelin kirjoittaa blogiin vielä erikseen kunnon jutut, mutta tässä nykytilanteessa matkajuttujen kirjoitus tuntuu jotenkin sopimattomalta, joten nämä jäävät hamaan tulevaisuuteen. Päätin kuitenkin laittaa tämän postauksen kuvitukseen muutamia otoksia Teiden kansallispuistosta.
Reissussa juoksin vähemmän kuin olin suunnitellut, ja kun palasin kotiin, lenkkeily ei meinannut millään maistua. Olin jotenkin nuutunut ja motivaatio juoksuun oli kadoksissa. Juoksukelloni sanoi sopimuksen irti matkalla, joten sekin tietysti vaikutti, mulle on lenkkien mittaaminen niin tärkeää.
Sitten elämä keikahtikin koronan myötä ihan uusiksi. Piti opetella etätyöhön ja rajoitettuun arkeen. Huoli läheisistä nousi isoimmaksi stressinaiheeksi ja lisäsin omaa hermostumistani seuraamalla uutisointia aivan liian tiiviisti. Jo ennestään matalalla ollut juoksuinto käytännössä romahti. Ajattelin jo luopua kaikista juoksutavoitteistani.
Kuitenkin vähitellen sain itseni taas lenkille. Totesin, ettei etätöistä ja kotona nököttämisestä seuraa mitään hyvää, jos en kuntoile. Tein arkisin lyhyitä lenkkejä ja yllätin itsenikin juoksemalla viikonloppuna kunnon pitkiksen. Noiden kilometrien ansiosti olinkin taas sellaisissa lukemissa, joissa satasen täyttyminen maaliskuussa olisi taas ihan mahdollista.
Koska kuntosalini meni kiinni, on juoksu ollutkin käytännössä ainoa liikuntamuotoni tässä kuussa. Kun päivittäiset työmatkakävelyt ovat jääneet pois, liikuntamääräni on vähentynyt ihan selvästi. Monena päivänä ainoa liikuntani on ollut lyhyt, noin nelikilometrinen lenkki. Mutta noiden juoksujen ansiosta sain täyteen satasen, ja yhteensä kilometrejä kertyi maaliskuussa 102.
Munkin arkilikunta on tippunut hirveästi viime viikkoina. Yritän silti aamuisin liikua lyhyen työmatkan verran :)
VastaaPoistaMulta on arkipäiviltä lähtenyt 4 km työmatkakävelyä pois. Sitä on vaikea paikata nyt etätöissä, kun tuntuu jotenkin keinotekoiselta lähteä kävelemään aamulla ja iltapäivällä ennen ja jälkeen duunin.
PoistaHyvä, jos olet pystynyt edelleen liikkumaan työmatkoja!