Miten tässä nyt pysyy järjissään?

En pysty siihen, mihin moni juoksija ainakin instan perusteella on kyennyt nyt poikkeustilanteessa. Eli nauttimaan ulkoilusta ja juoksemaan suunnitellusti ohjelman mukaan.

Paitsi tänään. Tein ensimmäisen kunnon lenkin koronatilanteen levittyä. Se ei tosin tarkoita, että juoksisin missään ohjelmassa tai että olisin jotenkin päässyt yli poikkeustilanteesta, joka saa pääni surraamaan huolien ympärillä. Mutta valonpilkahduksia tarvitaan, ja onneksi niitä löytyy tämän omituisen tilanteen keskelläkin.

Tarvitsen rutiineja. Ne ovat myös juoksuharjoitteluni kulmakivi. Vaikka juoksu on ollut ykkösharrastukseni jo kymmenen vuoden ajan, huomaan poikkeustilanteessa luisuvani aikaan ja tapoihin, jolloin liikunta ei kuulunut elämääni. Jään lamaantuneena sohvalle ja lenkille lähtö vaatii ponnisteluja.

Postauksen kuvat ovat kahden viikon takaa hienosta Puerto de la Cruzin kasvitieteellisestä puutarhasta. On vaikea käsittää, että matkasta on vasta kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa sitten olin lomalla ja maailma pyöri mallillaan. Sen jälkeen elämä ja arki on heittänyt kuperkeikkaa eikä lähitulevaisuus tarjoa kovinkaan nopeaa paluuta hyviin rutiineihin ja tavallisen turvalliseen arkeen.

Olen herkkä huolestumaan ja koska läheisissäni on useampikin riskiryhmään kuuluva, murehdin heidän puolestaan ihan jatkuvasti. Itsestäni en ole huolissani. Huomasin tuossa jopa toivovani, että jospa saisin koronan, voisin sairastaa eristyksissä ja sitten toivuttuani olisin vapaa vierailemaan läheisteni luona ilman pelkoa siitä, että kantaisin muassani virusta. Vaikka eihän se todellakaan noin helposti menisi. Tilanne on kuitenkin se, että niin kauan kun sosiaalista eristäytymistä jatketaan eikä testausta tehdä kuin pienelle väestönosalle, joutuu elämään epävarmuudessa todella pitkään.

Reagoin stressiin herkästi kehollani. Ikävä kyllä hyvän tovin poissa ollut hermoston ylikuormitustila on taas vaivannut. Yliaktiivinen sympaattinen hermosto vaikeuttaa rentoutumista ja unensaantia, ja se tietysti vaikeuttaa muuten elämää.

Luulin, että etätöissä olisi kivaa. Toki tämä poikkeustilanne vaikuttaa siihenkin, että on vähemmän kivaa. Alkuviikolla oli hirveästi hommia, jotka piti saada nopeasti tehtyä. Työtä painettiin etänä tuskin ilman taukoja ja taatusti tehokkaammin kuin toimistolla ikinä. Nyt voisi ottaa vähän kevyemmin, mutta se on haastavaa. Teen liikaa töitä, en osaa tauottaa istumista, en pitää lakisääteisiä pausseja tarpeeksi pitkinä, vessaan ja keittiöön on liian vähän matkaa. Työpäivän jälkeen pää on sumussa ja hartiat jumissa. Kokeilin sitä, että kävin lounastauolla lyhyellä lenkillä (ja söin koneen ääressä) ja se toi kaivattua breikkiä päivään. Pitää yrittää järjestää jatkossakin. Minua auttoi myös, kun loppuviikon olin miesystäväni luona. Vaikka tein töitä suljetun oven takana, on ihan erilaista, kun on kuitenkin päivän aikana ihan livekontaktissa toiseen ihmiseen, se teki yksinäisestä etätyöstä heti paljon helpompaa.

 

Minulla on kaikki hyvin. Läheisilläni on kaikki hyvin. Vaikka pandemiatilanne on vakava ja on lähes mahdotonta estää huoliajatuksia, on tärkeää yrittää löytää tila, jossa stressi ei vaikeuta omaa oloa entisestään. Juoksu on aina auttanut minua silloin, kun on ollut vaikeaa. Ja toisaalta, kun en ole syystä tai toisesta päässyt juoksemaan, on se lisännyt huonoa fiilistä.

Ehdin olla nämä pari viikkoa hiukan tuuliajolla juoksun suhteen. Ja saattaa olla, että tilanne jatkuu vielä. Mutta tämän päivän pitkis oli onnistuminen ja iso askel siihen suuntaan, jossa pystyn taas juoksemaan suunnitelmallisesti ja lenkit rytmittävät arkea. Arki on nyt erilaista, mutta onneksi juoksu tuo tässäkin tilanteessa valoa elämään.