Miksi kirjoitan nykyään niin vähän juoksusta?

Kun aloitin blogin, olin juuri treenaamassa ensimmäiselle maratonilleni. Se oli uutta ja ihmeellistä, ja halusin lisäkannustimen treenaamiseen sekä jakaa ajatuksiani juoksusta, joten silloin tekstiä syntyi jatkuvasti blogiin. Myöhemmin, kun aloin polkujuosta enemmän, se oli minulle uutta ja innostuin kirjoittamaan aiheesta. Samoin olen innostunut mm. pistesuunnistuksesta ja juoksukisoista ja niistä on tietysti tullut kirjoitettua.

Olin noin 30 vuotta sohvaperuna. Kun aloitin juoksuharrastuksen, se oli iso elämänmuutos. Ahmin valtavasti tietoa juoksusta. Ison elämänmuutoksen sisäistämiseen menee pitkä aika, ja minulla meni varmaan vuosia, että saatoin ajatella olevani oikea juoksija. Niin kauan kuin asia tuntui uudelta, tiedonjanoni juoksusta ei tuntunut lainkaan tyrehtyvän ja halusin myös jakaa ajatuksiani harrastuksesta. Mutta pakko myöntää, että nykyään en kauheasti enää lue juoksublogeja tai -kirjoja. Juoksu on tärkeä osa elämääni, mutta siitä on tullut tapa, jonka ajatteluun en käytä enää nykyään ihan kauheasti aivokapasiteettia. 

Kehitykseni juoksijana valitettavasti tuntuu tyssänneen siihen, kun sairastuin kilpirauhasen liikatoimintaan ja söin siihen lääkitystä 1,5 vuotta. Varsinkin juoksuvauhtini tipahti sairastumisen seurauksena dramaattisesti. Juoksussa kehittyminen on yleensä sitä, että yritetään juosta joko pidemmälle tai nopeammin. Nopeammin ei taida enää kohdallani toteutua, sillä koko ajan minulle tulee myös ikää lisää. Pidemmälle juoksemisessa on myös tuo nopeuden puute haasteena. Minua kiehtoisi kokeilla rajojani pitkillä polkumatkoilla, mutta niistä olisi kiva selviytyä jotakuinkin tolkullisessa ajassa. Cut-off- ajat ovat joissain kisoissa omalle hitaalle vauhdilleni melko tiukat, ainakin jos juoksussa tulee vastaan jotain ongelmia. Lisäksi ultrapitkä aika poluilla haastaa kropan kestävyyttä, ja siinä on viime vuosina ollut myös haasteita. 

Olen viimeisen vuoden kärsinyt toisen polven kipuilusta, jonka syy ei koskaan ole selvinnyt. En päässyt tutkimuksiin, vaan tympeä lääkäri totesi, että vanhemmiten nyt vaan tulee kaikkia vaivoja. Molemmissa polvissani on alkavaa nivelrikkoa, mutta tuossa toisessa on lisäksi jotain rikki. Polven kanssa juoksu on aina arpapeliä, joskus se ilmoittelee itsestään erittäin kivuliaasti ja toisinaan on ihan kiltisti. Juoksuharjoittelun suunnittelusta on tullut vähän erilaista. En enää mieti ensisijaisesti, miten saisin itsestäni enemmän irti, vaan miten saisin pidettyä itseni sellaisessa kunnossa, että juokseminen ylipäätään onnistuisi. Se on aika tylsä lähtökohta ihmiselle, jota ovat aina kiehtoneet uudet juoksuprojektit ja omien rajojen kokeileminen.

Viime vuosina olen osallistunut juoksukisoihin harvakseltaan. Elämässä on ollut aika paljon liikkuvia osia ja en ole erityisesti kaivannut kisailua elämää täyttämään. Minusta on tullut enemmän elämysjuoksija, jolloin erityisesti kisailu jonkin aikatavoitteen perässä tuntuu vieraalta. Toisaalta jopa vähän harmittaa, jos mitään kisaa ei ole kalenterissa, koska silloin treenaamisella ei ole mitään päämäärää. Kisat ovat kyllä mielessä, mutta polvivaivan myötä ne ovat päänsisäisessä kalenterissani siirtyneet aina vain kauemmaksi tulevaisuuteen.

Kaikki tämä on vaikuttanut siihen, että olen vuosien myötä alkanut kirjoittaa blogiin yhä vähemmän juoksusta. Kun juoksu oli minulle uusi asia, siitä oli helppo kirjoittaa. Oli saavutuksia, epäonnistumisia, oivalluksia ja uusia tavoitteita. Oli jatkuvasti jotain opittavaa ja ihmeteltävää. Nyt juoksu on paljon arkisempaa. Mutta samaan aikaan juoksuharrastuksen jatkuminen ei olekaan enää itsestäänselvyys.

Vuoden polvivaivan kanssa on joutunut miettimään aika paljon sitä, mikä juoksemisessa oikeastaan on tärkeää. Olen joutunut hyväksymään sen, että en pysty tällä hetkellä treenaamaan niin kuin haluaisin. En voi vain päättää, että nyt harjoittelen seuraavat kolme kuukautta kovaa ja katsoa, mihin se riittää. En halua tehdä tästä myöskään mitään polviblogia. Jokainen lenkki on minulle muistutus polvivaivasta ja joudun jokaisella juoksulla kuulostelemaan, miltä tuntuu. En kuitenkaan halua raportoida jatkuvasti vain polven tilannetta blogiin. 

Tällä hetkellä juoksemisessani on ehkä enemmän kyse jatkuvuudesta kuin kehittymisestä. Yritän pitää jalat sellaisessa kunnossa, että voisin vielä juosta paljonkin tulevina vuosina. Se tarkoittaa välillä tai oikeastaan aika useinkin lyhyempiä lenkkejä, hitaampaa vauhtia ja enemmän kuntoutusta kuin olisin itse toivonut. Ehkä jossain vaiheessa tulee taas sellainen hetki, että kalenterissa on joku pitkä polkukisa, jota varten pitää alkaa oikeasti treenata. Ehkä pääsen vielä juoksemaan jonkun pitkän polkumatkan, jonka jälkeen olen maalissa täysin rähjääntyneenä ja ihmettelen, miksi ihmeessä tähän piti ryhtyä. Toivon ainakin niin.

Nyt olen kuitenkin ilmoittautunut vuoden ensimmäiseen juoksutapahtumaan. Päätin lähteä liikkeelle matalan kynnyksen tapahtumalla, ja sellaiseksi itseään mainosti tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestettävä Yyteri Trail run. Ilmoittauduin 12 km matkalle, jossa siinäkin on kyllä haastetta, sillä pisimmillään olen juossut poluilla kympin lenkkejä ja koko vuoden pisin lenkkini on vain 15 km. Viikon päästä olevaan kisaan lähden melko epävarmoin fiiliksin, enkä todellakaan ole treenannut kisaa silmällä pitäen. Toivottavasti ei mene ihan metsään.