Elokuun juoksut

Hah, ensin julkaisen postauksen "Miksi kirjoitan niin vähän juoksusta?" ja sitten tykitän kisaraporttia ja kuukausikoostetta seuraavan viikon. No, joskus näinkin.

Olen tänäkin vuonna pyrikinyt juoksemaan sata kilometriä joka kuukausi. Olen päässyt tavoitteeseen, mutta käytännössä en juuri yhtään sen yli ensimmäiset puoli vuotta. Toki siinä oli aika paljon kierrepalloja muusta elämästä ja paljon murhetta ja surua. Heinäkuussa juoksin jo 108 kilometriä ja nyt elokuussa 120 kilometriä, joka on siis tämän vuoden kuukausienkka.

Juoksumääriä on vähentänyt jo vuoden kiukutellut polvivaiva. Se ei ole vieläkään poistunut, mutta olen juossut nyt enemmän poluilla ja niillä polvi kipuilee vähemmän kuin sileällä. Olen myös lakannut välittämästä polvikivusta niin paljoa. Jos lääkärinkin mielestä "vanhemmiten vaan tulee kaikkia vaivoja", niin ehkä tuon kanssa sitten vaan eletään. Itse toki tiedän, että polvessa on jotain rikki, mutta jos siellä on vaikka "vain" irtonaista rustoa, joka välillä tunkee väärään paikkaan ja vihloo ikävästi, niin ei sille vissiin voi juuri mitään tehdäkään. Olen tehnyt kuntoutusta ja joko sillä on ollut vähäistä hyötyä tai sitten vamma vain ajan kanssa on hiukan asettunut.

Yritin elokuussa tehdä myös hiukan enemmän mäkitreeniä. En vielä päässyt erityisen koviin nousumetreihin, mutta nousua tuli kuitenkin päälle 1600 metriä, joka on lähes tuplaten mitä aiemmissa kuukausissa. Polkujuoksun lisäämisen myötä mäkiä on tullut kivuttua enemmän ilman varsinaisia mäkitreenejäkin. Nousutreeneistä ei ollut juuri hyötyä Yyteri Trail Runilla, mutta ainakin niissä kroppa saa hiukan erilaista ärsykettä sileällä juoksun sijaan. 

Palasin elokuun alussa kesälomilta töihin, mutta minulla on ollut tässä kuussa vielä yksittäisiä lomapäiviä. Elokuu meni tosi nopeasti! Kivaa kesätekemistä ja kesäkelejä on riittänyt, mutta töiden aloituksen lomassa on tuntunut kyllä myös siltä, että välillä on aika haipakkaa ja juoksullekin on ollut haastavaa löytää aikaa. Siihen nähden voin kyllä olla tyytyväinen tämän kuun juoksuihin. 

Yyteri Trail Run 12 km

Tämän vuoden ensimmäinen, ja todennäköisesti ainoa juoksukisa tuli juostua eilen Porissa. Bongasin ensimmäistä kertaa järjestettävän Yyteri Trail Runin jo keväällä, mutta ilmoittautuminen tapahtui vasta pari viikko ennen kisaa. Polvivaiva ja murheet ovat vähentäneet juoksutreenejä tänä vuonna ja siksi kisaan lähtö oli pitkään epävarmaa.

Yyteri Trail Runissa oli matkoina polkujuoksut 6 km ilman ajanottoa sekä "kisasarjat" 12 km ja 24 km. Osallistuin 12 km matkalle, ajattelin että se kyllä menisi, kun kuitenkin tänäkin vuonna olen juossut kympin lenkkejä poluilla ja sileällä, vaikka pitkät lenkit ovatkin jääneet uupumaan. Kaikki reitit kulkivat Yyterin Santojen lenkin ja 12 km reitti poikkersi myös Herrainpäivien lenkille ja 24 km juoksu vielä pidemmälle pohjoiseen rannikkoa pitkin. 

Juoksukeli oli suht suotuisa, pilvistä ja lämmintä, mutta ei kuumaa. Tuuli vain oli hyvin navakka ja pöllytti hiekkaa Yyterin vierailukeskuksen nurkilla, kun haimme numerolaput kisakansliasta. Tiesin etukäteen reitistä, että se olisi hyvin tasainen ja pitkä pätkä juostaisiin hiekkarannalla vesirajassa. Lähtijöitä oli muutamia kymmeniä, joista moni oli ensimmäisessä polkujuoksutapahtumassaan.

Lähdöstä juoksureitti kulki ensimmäiset pari kilometriä teillä sekä puisella kävelytiellä lankongilla. Juoksuvauhtini oli noilla ensimmäisillä kilometreillä 6:45 ja tiesin sen hiukan liian kovaksi, tuo on VK-lenkkieni vauhtia. Syke nousi ensimmäisen kilometrin jälkeen 165 tienoille.

Herrainpäivien poluilla tasainen alusta vaihtuikin isoihin juurakoihin ja kivikkoisiin polkuihin. Hiukan vaarallisesti muutamassa puussa tuli teräväpäisiä oksia juoksupolulle, joten piti katsella sekä alas että eteenpäin. Tuo pätkä oli aika kuluttava ja syke nousi päälle 170, jolloin oli pakko vähän himmailla. 

Kun rantaosuus alkoi, alkoi myös koko rannan mittainen vastatuulipätkä. Karkeasti arvioiden noin puolet reitistä mentiin Yyterin rantaviivaa pitkin ja koko tuon ajan vastatuulessa. Ranta oli paikoin märkää ja suht kovaa hiekkaa, paikoin alusta oli hyvinkin kalteva ja paikoin joutui juoksemaan pehmeässä hiekassa. Tuntui, että suht isokokoisena ja raskastekoisena juoksijana minulla oli tuolla pätkällä enemmän vaikeuksia kuin monella muulla. Juoksin noin puolet pätkästä yksin, mutta sitten onneksi naisporukka ohitti minut ja pääsin vihdoin peesiin. Edellä juoksijat tarjosivat kaivattua tuulensuojaa edes hiukan, joten laitoin koukun kiinni enkä päästänyt peesiä karkuun, vaikka välillä sykkeet nousivatkin. Tavallaan tuo rantapätkä oli tosi hieno, mutta kyllä myös älyttömän raskas!

Rannalta kun käännyttiin sisämaahan ja kohti maalia, vastassa oli 8 km huoltopiste. Jäin hetkeksi siihen juomaan ja pupeltamaan sipsiä, jolloin peesaamani naiskolmikko katosi metsään. Lähdin omaa tahtia juoksemaan hiekkapohjaista metsäpolkua, tällä kertaa onneksi tuulen suojassa. Olin todennut, että niillä n. 165 - 167 sykkeillä pystyin hyvin juoksemaan 2/3 kisasta, joten varmaan se onnistuisi loppumatkankin ajan.

Yllätyin, kun saavutinkin kohta naiskolmikon. Koska heidän tahdissaan sykkeet alkoivat laskea, piti kohta mennä ohi. Kohta juoksin yksin ja tuossa kohtaa haastavinta oli bongailla reittimerkkejä. Polku oli lyhyen pätkän kivan juostavaa neulaspolkua. Jotenkin oma meno oli kuitenkin ihan puskemista enkä päässyt rennosti rallattelemaan helpolla polulla. 

Kympin täyttymisen kohdalla polku koukkasi dyynialueen laitaan ja reitillä oli upottavia hiekkapätkiä. Pehmeä hiekka ja vähäiset reittimerkit hankaloittivat menoa ja muutaman kerran piti vaihtaa ylämäessä kävelyksi, vaikka olin etukäteen ajatellut nostaa vauhtia viimeisille kilometreille. Kohta onneksi edessä oli vielä viimeiset lankongit sekä pikku pätkä tarpomista rannan upottavassa hiekassa. Maalissa olin hiukan alle 1:27 ajassa.

Olin tyytyväinen siihen, että pystyin juoksemaan koko kisan omilla rajoillani. Aloitin ehkä hiukan liian kovaa, ja juoksu oli melkoista puskemista, mutta meni kokonaisuutena hyvin. Polvivaiva ei haitannut, mutta hiekassa tarpominen sai reidet ja takapuolen kipeytymään. Reitti oli omalla tavallaan helppo, mutta hiekkapätkät olivat hyvinkin raskaita ja pitkä osuus kovassa vastatuulessa oli iso haaste.

Oman juoksun jälkeen kävin meressä uimassa ja palasin reitin varteen odottamaan puolisoani, joka juoksi 24 kilometrin matkaa. Ohjasin myös juoksijoita oikealle reitille viimeisellä kilometrillä. Oli ehkä odotettavaakin, että ensimmäistä kertaa järjestetyssä tapahtumassa on pieniä kupruja, mutta paikoin reittimerkintöjä puuttui niin paljon, että todella moni eksyi. Esimerkiksi puolisoni ja samassa porukassa juosseet olivat palanneet pitkän pätkän takaisinpäin, kun reittimerkit puuttuivat. Ja valitettavasti joku taisi sitten taas vuorostaan oikaista ihan reippaastikin. Myös maalihuollossa oli käynyt joku kämmi, sillä vain osa juoksijoista sai maalissa lättyä. Ehdin itse syödä lätyn, mutta kun ohitin hetken kuluttua ruokapisteen, sitä purettiinkin jo pois. Osa 12 km ja kaikki 24 km juoksijat jäivät siis ilman maalihuoltoa. Myös matkan varren huoltopisteistä olivat syötävät loppuneet kesken. 

Näistä puutteista huolimatta tapahtumasta jäi ihan positiivinen mieli. Juoksin omilla rajoillani ja vähäisiin juoksuihin suhteutettuna ihan hyvän ajan. Puolisoni juoksi ihan hullun kovaa ja oli pitkän kisan kärkikymmenikössä. Yyterin polut olivat hyvin erilaiset kuin missään muualla ja onhan se nyt kivan hullua painaa menemään kilometrikaupalla meren rannalla ja upottavassa hiekassa!

Miksi kirjoitan nykyään niin vähän juoksusta?

Kun aloitin blogin, olin juuri treenaamassa ensimmäiselle maratonilleni. Se oli uutta ja ihmeellistä, ja halusin lisäkannustimen treenaamiseen sekä jakaa ajatuksiani juoksusta, joten silloin tekstiä syntyi jatkuvasti blogiin. Myöhemmin, kun aloin polkujuosta enemmän, se oli minulle uutta ja innostuin kirjoittamaan aiheesta. Samoin olen innostunut mm. pistesuunnistuksesta ja juoksukisoista ja niistä on tietysti tullut kirjoitettua.

Olin noin 30 vuotta sohvaperuna. Kun aloitin juoksuharrastuksen, se oli iso elämänmuutos. Ahmin valtavasti tietoa juoksusta. Ison elämänmuutoksen sisäistämiseen menee pitkä aika, ja minulla meni varmaan vuosia, että saatoin ajatella olevani oikea juoksija. Niin kauan kuin asia tuntui uudelta, tiedonjanoni juoksusta ei tuntunut lainkaan tyrehtyvän ja halusin myös jakaa ajatuksiani harrastuksesta. Mutta pakko myöntää, että nykyään en kauheasti enää lue juoksublogeja tai -kirjoja. Juoksu on tärkeä osa elämääni, mutta siitä on tullut tapa, jonka ajatteluun en käytä enää nykyään ihan kauheasti aivokapasiteettia. 

Kehitykseni juoksijana valitettavasti tuntuu tyssänneen siihen, kun sairastuin kilpirauhasen liikatoimintaan ja söin siihen lääkitystä 1,5 vuotta. Varsinkin juoksuvauhtini tipahti sairastumisen seurauksena dramaattisesti. Juoksussa kehittyminen on yleensä sitä, että yritetään juosta joko pidemmälle tai nopeammin. Nopeammin ei taida enää kohdallani toteutua, sillä koko ajan minulle tulee myös ikää lisää. Pidemmälle juoksemisessa on myös tuo nopeuden puute haasteena. Minua kiehtoisi kokeilla rajojani pitkillä polkumatkoilla, mutta niistä olisi kiva selviytyä jotakuinkin tolkullisessa ajassa. Cut-off- ajat ovat joissain kisoissa omalle hitaalle vauhdilleni melko tiukat, ainakin jos juoksussa tulee vastaan jotain ongelmia. Lisäksi ultrapitkä aika poluilla haastaa kropan kestävyyttä, ja siinä on viime vuosina ollut myös haasteita. 

Olen viimeisen vuoden kärsinyt toisen polven kipuilusta, jonka syy ei koskaan ole selvinnyt. En päässyt tutkimuksiin, vaan tympeä lääkäri totesi, että vanhemmiten nyt vaan tulee kaikkia vaivoja. Molemmissa polvissani on alkavaa nivelrikkoa, mutta tuossa toisessa on lisäksi jotain rikki. Polven kanssa juoksu on aina arpapeliä, joskus se ilmoittelee itsestään erittäin kivuliaasti ja toisinaan on ihan kiltisti. Juoksuharjoittelun suunnittelusta on tullut vähän erilaista. En enää mieti ensisijaisesti, miten saisin itsestäni enemmän irti, vaan miten saisin pidettyä itseni sellaisessa kunnossa, että juokseminen ylipäätään onnistuisi. Se on aika tylsä lähtökohta ihmiselle, jota ovat aina kiehtoneet uudet juoksuprojektit ja omien rajojen kokeileminen.

Viime vuosina olen osallistunut juoksukisoihin harvakseltaan. Elämässä on ollut aika paljon liikkuvia osia ja en ole erityisesti kaivannut kisailua elämää täyttämään. Minusta on tullut enemmän elämysjuoksija, jolloin erityisesti kisailu jonkin aikatavoitteen perässä tuntuu vieraalta. Toisaalta jopa vähän harmittaa, jos mitään kisaa ei ole kalenterissa, koska silloin treenaamisella ei ole mitään päämäärää. Kisat ovat kyllä mielessä, mutta polvivaivan myötä ne ovat päänsisäisessä kalenterissani siirtyneet aina vain kauemmaksi tulevaisuuteen.

Kaikki tämä on vaikuttanut siihen, että olen vuosien myötä alkanut kirjoittaa blogiin yhä vähemmän juoksusta. Kun juoksu oli minulle uusi asia, siitä oli helppo kirjoittaa. Oli saavutuksia, epäonnistumisia, oivalluksia ja uusia tavoitteita. Oli jatkuvasti jotain opittavaa ja ihmeteltävää. Nyt juoksu on paljon arkisempaa. Mutta samaan aikaan juoksuharrastuksen jatkuminen ei olekaan enää itsestäänselvyys.

Vuoden polvivaivan kanssa on joutunut miettimään aika paljon sitä, mikä juoksemisessa oikeastaan on tärkeää. Olen joutunut hyväksymään sen, että en pysty tällä hetkellä treenaamaan niin kuin haluaisin. En voi vain päättää, että nyt harjoittelen seuraavat kolme kuukautta kovaa ja katsoa, mihin se riittää. En halua tehdä tästä myöskään mitään polviblogia. Jokainen lenkki on minulle muistutus polvivaivasta ja joudun jokaisella juoksulla kuulostelemaan, miltä tuntuu. En kuitenkaan halua raportoida jatkuvasti vain polven tilannetta blogiin. 

Tällä hetkellä juoksemisessani on ehkä enemmän kyse jatkuvuudesta kuin kehittymisestä. Yritän pitää jalat sellaisessa kunnossa, että voisin vielä juosta paljonkin tulevina vuosina. Se tarkoittaa välillä tai oikeastaan aika useinkin lyhyempiä lenkkejä, hitaampaa vauhtia ja enemmän kuntoutusta kuin olisin itse toivonut. Ehkä jossain vaiheessa tulee taas sellainen hetki, että kalenterissa on joku pitkä polkukisa, jota varten pitää alkaa oikeasti treenata. Ehkä pääsen vielä juoksemaan jonkun pitkän polkumatkan, jonka jälkeen olen maalissa täysin rähjääntyneenä ja ihmettelen, miksi ihmeessä tähän piti ryhtyä. Toivon ainakin niin.

Nyt olen kuitenkin ilmoittautunut vuoden ensimmäiseen juoksutapahtumaan. Päätin lähteä liikkeelle matalan kynnyksen tapahtumalla, ja sellaiseksi itseään mainosti tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestettävä Yyteri Trail run. Ilmoittauduin 12 km matkalle, jossa siinäkin on kyllä haastetta, sillä pisimmillään olen juossut poluilla kympin lenkkejä ja koko vuoden pisin lenkkini on vain 15 km. Viikon päästä olevaan kisaan lähden melko epävarmoin fiiliksin, enkä todellakaan ole treenannut kisaa silmällä pitäen. Toivottavasti ei mene ihan metsään. 

Heinäkuun retkeilyt

Heinäkuusta tuli koko vuoden kovin liikuntakuukausi. Tästä on kiittäminen Ahvenanmaan halki vaellusta, jolle päätin lähteä aika lailla ex-tempore heti kuun alkuun. 

Olin kuvitellut, että kävelisin Ahvenanmaan reissulla kaikki etapit ja hiukan mietinkin ennen lähtöä, että siitä tulisi surkea aloitus kuun juoksukilometrien keräykselle. Kävikin kuitenkin niin, että juoksin ison osan matkasta ja niinpä heinäkuun ensimmäisen viikon juoksukilometrit nousivat heti koviksi. 

Reissusta kesti tovi palautua. Heinäkuu oli mulla kokonaisuudessaan lomaa, ja olin ripotellut joka viikolle jotain reissua, joten juoksut jäivätkin niiden myötä vähemmiksi. Silti heinäkuusta tuli vuoden kovin juoksukuukausi ja juoksin 108 kilometriä. Niiden lisäksi kävelyä tuli melkein 56 km.

Ahvenanmaan lisäksi tuli retkeiltyä mm. Taalintehtaalla Purunpään luontopolulla, Ulko-Tammiossa Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta, Valkmusan kansallispuistossa sekä Pyhämaassa Pamprinniemen luontopolulla. Suurin osa reiteistä meni patikoiden, muutama lyhyt polkujuoksukin kyllä reissuihin mahtui. Postauksen kuvat ovat Purunpäästä Kemiönsaarelta.

Kun koko kuukausi oli lomaa ja monta reissua, tuntui heinäkuu tosi pitkältä kuukaudelta. Loma teki hyvää ja oli kiva, kun pääsi retkeilemään niin paljon. 

Ulko-Tammio Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa

Vain 6 km itärajalta Suomenlahdella on piskuinen Ulko-Tammion saari, jossa upea saaristoluonto yhdistyy sotahistoriaan. Ulko-Tammio kuuluu Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon ja tuo puisto oli ennen tätä retkeä vielä käymättä. Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta tuli minulle 25. vierailtu kansallispuisto!

Merellisiin kansallispuistoihin päästäkseen pitää useimmiten hommata venekyyti. Joissain puistoissa se on helpompaa kuin toisissa. Olimme siskoni kanssa varanneet Ulko-Tammion laivamatkan jo useita kuukausia aiemmin. Risteilyt myydään pääsääntöisesti loppuun, eli esimerkiksi hyvän sään kyttääminen ei olisi välttämättä onnistunut. Meillä kävi sään puolesta kuitenkin hyvä tuuri. Ulko-Tammion risteilypäivänä oli tyyni ja aurinkoinen keli, joten merimatka meni todella mukavasti. Menimme Ulko-Tammioon Merisetin risteilyllä Kotkasta. Laivamatkat kestivät n. 2h 15min suuntaansa, jolloin saaressa vierailuun oli aikaa 2,5 tuntia.

Ulko-Tammio on asumaton saari, mutta siellä on hyvin retkeilyrakenteita sekä mahdollisuuksia rantautua veneellä. Saarella on sotahistoriamenneisyys, kuten niin monella muullakin Itämeren saarella. Saarella kulkee polkuja ristiin rastiin. Viralliset reitit ovat sotahistoriapolku sekä luontopolku, jotka kulkevat osin samoja reittejä.

Me suuntasimme länsisatamasta ensin jännittävälle pätkälle tunnelin läpi ja sen jälkeen nousimme näkötorniin, joka sijaitsee maastossa tunnelin päällä. Tunneli on louhittu vuonna 1944, mutta jäänyt sodan loppuessa keskeneräiseksi. Kallioon louhittu väylä on noin 100 metriä pitkä ja tekee mutkan siten, että välillä on aivan pimeää. Kaiteesta kiinni pitämällä ja puhelimen taskulampulla kyllä pärjää.

Ulko-Tammio on "puhelinvapaa", mutta jouduin toteamaan polkujen opasteet sen verran heikoiksi, että reittiä oli parempi seurata karttasovelluksen kanssa. Ja toki tunnelissä tarvitsi taskulamppua sekä kuvia tuli räpsittyä koko ajan, joten se siitä puhelinvapaudesta... 

Suuntasimme näkötornin jälkeen askeleet kohti saaren eteläosaa kiertävälle luontopolulle. Ulko-Tammio on pieni saari, joten etäisyydet ovat lyhyitä. Silti risteilyllä saaressa olo aika oli melko lyhyt. Halusimme ehdottomasti ehtiä myös uimaan, joten polkua talsiessa tutkailimme koko ajan rantaviivaa selvittääksemme sopivimman uimapaikan. 

Aivan Ulko-Tammion eteläkärjessä on hienot silokalliot, ja erikoisuutena siellä kasvaa oranssinpunaista jäkälää. Kallioilta olisi ehkä paikoin päässyt uimaankin, mutta tuuli osui saaren etelä- ja länsipuolelle. Länsilaidalla luontopolku kulki sileitä kallioita pitkin, mutta me suuntasimme kapeimmalta kohdalta takaisin itärannalle uimista varten. 

Yritin jo ennen lähtöä selvittää Ulko-Tammion parasta uimarantaa, mutta yksiselitteistä vastausta ei löytynyt. Meistä ainakin vaikutti, että luontopolun varrella paras uimapaikka oli itärannan poukamassa. Pikkukivirannalla pohja oli paikoin hiekkainenkin. Vesi oli hyvin matalaa ja syveni vasta kallioluotojen luona. Vesi oli myös ihanan kirkasta ja lämmintä, ja oli ihana päästä uimaan! Kävelyllemme tuli mittaa vain n. 3,5 kilometriä, mutta aurinkoisessa kelissä siinä tuli kyllä kuuma. 

Ulko-Tammio oli kiva retkikohde, varsinkin näin hyvällä säällä.

Ahvenanmaan halki: Långnäs-Eckerö vaellus

Keksin ex-tempore itselleni ensimmäiselle kesälomaviikolle haastavan reissun ja päätin patikoida Ahvenanmaan halki. Pitkät kävelyt ovat aina kiehtoneet minua ja olen lukenut tarinoita esimerkiksi Euroopan pitkiltä pyhiinvaellusreiteiltä. Minua kiinnosti vaeltaa jokin pidempi matka, mutta siten, että pääsisin aina yöpymään majataloon tai hotelliin. Ahvenanmaalla tuo mahdollistui helposti, vaikka varailin majoituksia alle viikkoa ennen reissua. 

Tutustuin St. Olav Waterwayhin, eli Pyhän Olavin merireittiin. Pyhiinvaellusreitti kulkee Savonlinnasta aina Norjan Trondheimiin asti, ja siitä merireitin osuus on Turun tuomiokirkolta Ahvenanmaan länsilaidalle. Koska Naantalista oli helppo lähteä lautalla Långnäsiin, valitsin itselleni käveltäväksi reitin Ahvenanmaan halki Långnäsistä Eckeröön.

Matkaa tulisi lyhyintä reittiä tietä pitkin n. 60 kilometriä, mutta pyhiinvaellusreitillä kilometrejä tulisi selvästi enemmän. Tiesin, että joutuisin hiukan oikomaan, jotta päivämatkat olisivat tehtävissä. Pyhiinvaellusreitti suuntaisi Jomalaan, useita kilometrejä Maarianhaminasta pohjoiseen, mutta itse yöpyisin Maarianhaminan pohjoislaidalla. Majoitusvarausten lisäksi en suunnitellut reittiä mahdottomasti etukäteen. En arjessa juuri kävele muutamaa kilometriä pidempiä matkoja ja juoksutkin olivat olleet pisimmillään kympin lenkkejä, joten tiesin, että 20+ km päivämatkat tulisivat olemaan haaste.

Päivä 1: Lumparlandin halki

Ensimmäisenä päivänä patikoin Lumparlandin saaren halki. Långnesista lähdettäessä ennen Manner-Ahvenanmaata on kaksi isoa saarta, Lumparland ja Lemland, jotka yhdistyvät toisiinsa sujuvasti tiellä. Käytin oppaana St. Olav Waterwayta, eli reittini seuraili Pyhän Olavin meritien pyhiinvaellusreittiä. Lähdin aamulaivalla Naantalista ja Långnesin satamassa taisin olla ainoa jalkaisin kulkeva laivasta pois jäänyt matkustaja. Laiva oli satamassa kolmen maissa, joten aikataulu rajasi päivämatkaa ja samalla yöpymisvaihtoehtoja. B&B Amalia oli satamasta suorinta reittiä 8 km ja pyhiinvaellusreittiä 11-12 km päässä, joten se valikoitui majoitukseksi. 

Långnäsistä lähdettäessä pyhiinvaellusreitti erkani heti alkuunsa päätiestä ja reitti kulki pikkuteitä perinteisessä maalaismaisemassa Lumparlandin kirkonkylään, jonka jälkeen jatkoin patikointia vielä pyörätietä ja maantien laitaa. 

Teiden varsilla kasvoi paljon luonnonkukkia sinisistä kelloista pikkuorkideoihin. Meren rantaa oli lyhyesti siirryttäessä saarelta toiselle. Pyhiinvaellusreitillä pysähdys oli Lumparlandin kirkolla, joka on Ahvenanmaan vanhin puukirkko ja hienon vanhan hautausmaan vieressä sekä meren rannalla. 

12 km meni varsin joutuisaan ja saavuin reippain mielin ensimmäisen yön majoitukseen Amaliaan. Minulla oli pikkuruinen huone talon yläkerrassa jaetulla kylpyhuoneella. Samassa pihapiirissä oli niin limonaditehdas kuin suklaapuotikin ja kokonaisuus oli varsin idyllinen. Amaliassa oli myös erinomainen aamupala. 

Päivä 2: Lemlandsledeniä Lemlandin halki ja Maarianhaminaan

Etukäteen pisin päivämatka, johon lähdin kuitenkin tosi hyvällä fiiliksellä ja reippaana. Olavinreitti seuraili Lemlandsleden-vaellusreittiä ja lähdin patikoimaan pyhiinvaellusreittiä. Kylätiet vaihtuivat pian polkuun ja metsätiepätkiin, mutta reittimerkkejä oli tiheässä ja polkua oli pääosin helppo seurata. Maasto ei kylläkään ollut helppoa, sillä reitti kiipesi eteläisen Ahvenanmaan korkeimmalle kohdalle Bistorpsbergetille 77 metriin ja kulki paikoin hyvinkin kivikkoisessa maastossa. Polkureitti kulki Bistorpsgrottanin eli -luolan läpi sekä useampien isojen pirunpeltojen vieritse. Varvikossa polku pieneni ajoittain lähes olemattomiin ja tällä osuudella oli myös ryteikköistä hakkuuaukeaa ja melkoista punkkipusikkoa. Olikin pieni helpotus, kun polkuosuus päättyi ja pääsi taas metsätien kautta kylätielle ja Lemlandin kirkolle.

Olin etukäteen varautunut siihen, että kävelisin koko matkan, mutta ehkä hiukan toivonut, että voisin myös juosta. Jalassani oli hyvin sisäänajetut juoksukengät, joilla en koskaan juostessa ole saanut rakkoja. Patikoidessa molempien jalkojen kantapäihin alkoi kuitenkin tulla rakot samoin kuin pariin varpaaseen. Pidettyäni Lemlandin kirkonkylällä lounastauon päätinkin vaihtaa juoksuun. Loppumatkan menisin suorinta reittiä pyörätietä ja ajattelin juoksun tuoman erilaisen kuormituksen säästävän jalkoja. Hiukan epäilytti, miten n. 6 kilon repun kanssa juoksu sujuisi, mutta sehän sujui varsin hyvin. Oli kivaa vaihteeksi juosta ja matka eteni pyörätietä pitkin kivan joutuisasti. 

Matkalla kohti neljän päivän reissun puoliväliä ja Maarianhaminaa reitillä oli vielä Lemströmin kanaali hoidettuine puistolalueineen. Maarianhaminan liepeillä kurvasin ensimmäiselle uimarannalle ja pääsin vilvoittamaan kipeitä jalkojani meriveteen. Siitä oli vielä pari kilometriä majoitukseen ja tuon pätkän kävelin sitten läpsyissä paljain varpain.

Tämän päivän reitti oli koko reissun hienoin ja vaihtelevin, tosin myös varsin raskas. Päivämatkaa kertyi 25 kilometriä. Ensin patikoin 12 km polkuja ja maalaisteitä, sitten juoksin 11 km pyörätietä ja lopuksi vielä kävelin 2 km. 

Päivä 3: Maarianhaminasta Hammarlandin kirkonkylään

Kolmas päivä valkeni sateisena. Tulossa olisi taas yli 20 km päivämatka, mutta enimmäkseen pyörätietä. Viivyttelinkin lähdön kanssa, jotta aamun sadealue ei kastelisi minua heti alkuunsa ja poistuin majoituksestani Maarianhaminan pohjoislaidalta vasta puoliltapäivin.

Päivämatka olisi lyhyintä reittiäkin sen verran pitkä, että poikkesin siltä vain lyhyesti. Pidin lounastauon Ramsholmenin luonnonsuojelualueella, joka oli vain muutaman kilometrin päässä Maarianhaminasta. Ramsholmenissa oli tunnelmallisia pähkinäpuulehtoja sekä kukkien kirjomia perinneniittyjä.

Sen jälkeen vuorossa olikin lähinnä suoraa ja puuduttavaa pyörätietä kosteassa ja painostavassa säässä. Olin paikannut jalkojeni rakot, mutta kävely tuntui silti epämukavalta. Jalkaterät tuntuivat hikisiltä ja turvonneilta, lonkassa vihloi ajoittain ja selkäkin oli jumissa. Kävely tuntui etenevän hi-taas-ti ja pyörätie edessä näytti loputtomalta. Långträsk-järven kohdalla (on muuten pitkä järvi) totesin, että en jaksa enää kävellä! Pesin ja kuivasin jalat, vaihdoin sukat ja vaihdoin juoksuksi. 

Juoksu tuntui tuossa kohtaa paljon kävelyä helpommalta. Vauhti oli hidas, mutta ainakin matka eteni ja jalkoihin ei sattunut lainkaan niin paljon. Pian alkoi sataa, mutta sekin oli oikeastaan vain kiva juttu, sillä heti oli hiukan viileämpää eikä niin painostavaa. Minulla oli mukana sadehame ja kertakäyttöinen hupullinen sadeviitta, jonka alle myös reppuni mahtui hyvin. En halunnut pukea sadevarusteita heti ensipisaroista, vaan kääräisin ensin repun sadehameeseen. Vasta sateen yltyessä heitin sadeviitan päälleni, siinä vaiheessa olin tosin jo kastunut litimäräksi. 

Sateessa juoksu eteni ihan kivasti, vaikka toki kengät kastuivat ja märkien lasien läpi ei nähnyt kovin tarkasti. Loputtomalla suoralla pyörätiellä ei tosin tarvinnutkaan suunnistaa. Kohta saavuin Hammarlandin kylään ja tein koukauksen kirkolle. Siitä olikin enää pari kilometriä majoitukseeni. 

Päivämatka oli 23 km, josta 14,8 km kävelin ja 8,2 km juoksin. 

Päivä 4: Eckerön saaren halki kohti vaelluksen päätepistettä

Viimeinen vaelluspäivä ja Eckeröhön olisi lyhyintä reittiä vain 12 km. En tietenkään valinnut lyhyintä reittiä. 😁

Jalat olivat edellisistä päivistä rasittuneet, mutta mieli oli edellistä päivää pirteämpi. Olin saanut jalkoihini rakot kävellen, joten päätin viimeisenä päivänä vain suosiolla juosta koko matkan. Aikaa olisi kuitenkin sen verran paljon, että hölkkäsin ihan kävelyvauhtia ja menin pyhiinvaellusreittiä suorimman tien sijaan. 

Olin järjestänyt sillä lailla kätevästi, että puolisoni tuli Ahvenanmaalle myös mun viimeisenä retkipäivänä ja vielä autolla. Niinpä minun ei tarvinnut murehtia enää jalkojen kestävyyttä ja siirtymisiä tämän päivän jälkeen. 

Päivä oli harmaa ja tuulinen, ja ajoittain vettä tihuutteli. Edessä päin alkoi kuitenkin näkyä pilvien lomasta sinitaivasta kun lähestyin reitin päätepistettä. Edellisten päivien yli 20 km päivämatkojen jälkeen matka tuntui lyhyeltä. Lopulta päivämatkaksi tuli 15 km, joka on kuitenkin mun koko vuoden pisin juoksumatka. 

Reitti päättyi Eckerön satamaan ja postitalolle. Hölkkäsin lauttasatamaan asti, vaikka siellä ei varsinaisesti mitään nähtävää ollutkaan, ja palasin sitten postitalon liepeille uimarannalle. 

Matkaa kertyi neljän päivän aikana yhteensä 75 kilometriä, joista 41 km kävelin ja 34 km juoksin. Vuoden aiempiin liikuntoihin verrattuna tämä oli melkoinen ponnistus. Jalat kipeytyivät enemmän kävelystä, mikä tuli vähän yllätyksenä. Juoksumäärät vasta yllättivätkin, kun olin etukäteen ajatellut käveleväni koko matkan. Oli mielenkiintoista tehdä tällainen reissu!