Matkakuumetta ja epävarmoja fiiliksiä

Suuntana Teneriffa ja Puerto de la Cruz! Lähdemme siskon kanssa aamuyöllä kohti Helsinki-Vantaata ja huomenna pitäisi olla ikuisen kevään saarella.

Fiilis on hiukkasen epävarma, sillä mulla on sekä selkä oireillut että ollut pientä flunssaisuutta tässä matkan alla. Juoksulenkit ovat tällä viikolla jääneet yhteen neljän kilometrin hölkkään, jonka aikana alaselässä ja lonkassa tuntui sen verran, että viikon loput lenkit jäivät väliin. Lisäksi mulla on jo viikkoja ollut on/off-kurkkukipua, joka on nyt taas aktivoitunut. Vitamiineja ja sinkkejä vaan nassuun, ja toivottavasti flunssa ei missään vaiheessa tule oikeasti "päälle".

En ole reissusta kauheasti ehtinyt jutustella täällä blogissa, enkä oikein kyllä valmistautuakaan IRL. Tänään kaivoin pilvestä parin vuoden takaisen Madeiran reissun pakkauslistan (postauksen kuva tuolta reissulta) ja sen perusteella heittelin matkalaukkuun vaatetta ja tavaraa. Onneksi reissusuunnitelmat tuli tehtyä jo matkan varaamisen jälkeen tammikuussa, sillä helmi-maaliskuussa ei oikein ole ollut fiilistä.

Meillä on tarkoituksena viettää leppoisaa patikointilomaa. Puerto de la Cruz valikoitui kohteeksi siksi, että sieltä pääsee kivoille vaellusreiteille vähällä vaivalla ja Teneriffan pohjoisrannikon kaupunki on saaren vihreimmässä kolkassa. Meillä on suunnitelmissa myös tehdä retki Teidelle, mutta huipun tuntumassa olevat patikkareitit ovat olleet jo viikkoja suljettuna huonon sään takia. Eli jää nähtäväksi, pääsemmekö vuorelle, mutta jos ylös asti nousu jää väliin, on meillä myös suunnitelma B, eli kipittelemme sitten ylängöllä Teiden juurella.

Sääennusteet lupailevat noin 20 astetta ja puolipilvistä koko viikoksi. Mulle kelpaisi lämpimämpikin sää, mutta toki noilla leveysasteilla aurinko porottaa ihan eri tavalla kuin täällä pohjolassa, ja jos vain on aurinkoista, niin eiköhän tarjeta.

Laitan blogiin yhden postauksen ajastumaan reissun ajaksi, mutta päivittelen varmaan instaan reissukuvia pitkin viikkoa. Instagramista minut löytää nimellä @taivaanrannanjuoksija
Adios!

Koiran kanssa juoksemassa

Viikonloppuna pääsin koiranhoitohommin ja samalla kokeilemaan myös juoksua koiran kanssa. Kingi on 2-vuotias appenzellinpaimenkoira, jonka omistaja on tosi aktiivinen koiran kanssa harrastaja. Kingin kanssa käydään ties missä toiminnassa, joiden nimiä en edes muista. Omistaja myös pyöräilee, hiihtää ja juoksee koiran kanssa, ja itse sain ohjeeksi, että voin tehdä Kingin kanssa ihan niin pitkän lenkin kuin vain itse jaksan!

Joten ei kun tuumasta toimeen! Koska koira on vasta parivuotias, ei sen kanssa ole vielä kovin paljoa käyty juoksemassa, joten kulku ei tullut vielä selkärangasta. Välillä sain kiskoa hauvelia lumipenkasta milloin minkäkin kiinnostavan hajun perästä. Mutta toisinaan Kingi paineli nätisti edellä ja minä yritin räpiköidä perässä. Ja sitten taas kesken vauhdikkaan juoksun koira keksikin alkaa piehtaroimaan lumessa! :) Mitenkään ryppyotsaisesti ei lenkille tietenkään lähdetty, vaan tarkoituksena oli, että sekä minulla että koiralla olisi hauskaa. Alkulenkistä annoin koiran haistella ja merkkailla tiheään tahtiin, mutta parin kilometrin jälkeen tavoitteena oli, ettei koira liikoja haistelisi, vaan että painelisimme menemään hölkäten. Koira on kävelylenkeillä tottunut kulkemaan vierellä, mutta omistaja on vähitellen alkanut opettaa sille canicrossia eli koirajuoksua, jossa koira kirmaa edellä valjaissa, ja juoksuvyöllä varustettu ihminen tulee joustohihnan päässä perässä, jolloin koira saa vetää. Lisätietoja canicrossista löytyy mm. täältä.

Me teimme Kingin kanssa lauantaina 10 kilometrin lenkin, joka kulki enimmäkseen hiekkateitä ja poikkesi pari kertaa myös metsäpolulle. Koiran joustohihnalla oli sen verran pituutta, että alkulenkistä jouduin pitämään siitä kiinni, kun toistuvien pysähdysten myötä olisimme muuten olleet vaarassa sotkeutua hihnaan. Mutta sitten kun koira innostui kirmaamaan edessäni, vauhti nousi ihan kunnolla, ja hihnan päässä tuntui kuitenkin turvalliselta juosta, kun koira veti mukavasti minua perässään. Oikeaa ja vasentakin siinä hiukan opeteltiin, ja hyvin meni. Sunnuntaina teimme neljän ja puolen kilometrin aamulenkin, josta menomatka mentiin taas runsaiden haisteluiden ja pysähdysten myötä hissuksiin. Paluumatkalla sitten juostiin kunnolla niin, että kun menomatkaan meni 24 minuuttia, paluumatka tultiin 18 minuuttiin. Oli hauskaa päästä kokeilemaan taas jotain ihan uutta juoksun saralla, ja oli myös kiva nähdä, miten innokkaana koira kirmasi lumisessa maisemassa!

Työmatka juosten - Aurajoessa!

Tänään onnistuin pitkästä aikaa vastaamaan juoksuhaasteeseen, kun juoksin työmatkat (haaste numero 12) ja lähdin aamulla kirmaamaan jo auringonnousun aikaan (haaste 33). Työmatkajuoksuilla juoksin myös reitillä ja alustalla, jota en ole koskaan ennen kokeillut, nimittäin pitkin jäätynyttä Aurajokea.

 
Aurajoen jäällä on näkynyt jo useampana päivänä niin kävelijöitä kuin luisteijoitakin. Pitkä pakkasjakso oli vihdoin hyydyttänyt virtapaikatkin, mutta kohtapuoliin lauhtuva sää tarkoittaa sitä, että joella kulkemisen lystiä ei kauaa pääse testaamaan. Eilen illalla totesin, että huomenna tai ei koskaan (enää tänä vuonna) ja laitoin nastalenkkarit valmiiksi eteiseen juoksuromppeiden kaveriksi. Jäällä juokseminen sekä kiehtoi että jännitti, sillä mulla on tunnetusti kehno tasapaino, ja kyllähän se jään kestokin mietitytti aika lailla.

Aamuhämärissä joen rantapenkereillä ei juuri ollut muita kulkijoita ja sydän pamppaillen hivutin itseni hissukseen kuivalta maalta jään päälle. Odotin koko ajan jostain läheltä kuuluvaa pamausta tai murtuvan jään natinaa, joten mistään rennosta aamuhölkästä ei todellakaan ollut kyse. Järjellä tiesin, että kun vain seurasin reittiä, jossa näkyi lukuisia terän- ja kengänjälkiä, olisi erittäin epätodennäköistä, että jää pettäisi juuri sillä hetkellä juuri minun allani. Mutta silti, oli aivan hurjan pelottavaa mennä yksin keskellä jäätynyttä jokea!

Joesta nousu keskustan kulmilla ei tunnetusti ole helppoa, mutta tiesin jo entuudesta Tuomiokirkon edustalla olevan hyvän paikan, ja siitä sitten kipusin ylös. Ihan loppumatkasta pelko oli väistynyt innostuksen tieltä, ja työpäivän loppupuolella odotin jo malttamattomana kotimatkaa, jolloin pääsisin kirmaamaan jäälle auringonpaisteessa.

Todistettavasti olen juossut Aurajokeen!

Hipsin iltapäivällä joen päälle samasta kohtaa, josta punnersin itseni rannalle aamulla. Nyt vain aurinko oli sulattanut jäätä paikoin, ja joenreunakivetyksistä valuivat jääpuikot sekä jään päällä oli paikoin pehmeämpää jäätä tai ihan vettä. Aurajoella oli myös muita kulkijoita, jota toi varmuutta omaan kipittelyyn. Nastoista huolimatta, tai ehkä hitaasta vauhdista johtuen alusta tuntui paikoin superliukkaalta, enkä ollenkaan ymmärrä, miten vastaantulevat teinit pysyivät pystyssä tennareillaan.

Kaupunki näytti hiukan erilaiselta, kun sitä katsoi keskeltä jokea. :) Myös itse jää oli kiehtovaa, siinä oli pinnan alla niin mustia kuin punaisiakin kohtia, ja paikoin jää muodosti pieniä tulivuoren näköisiä kohoumia, joiden pinta oli railojen halkoma. Ihan lähelle en uskaltanut mennä katsomaan. Vaikka jänskättikin, niin olipa elämyksellinen työmatkajuoksu!

Helmikuu meni...

...päin mäntyä, voisin kirjoittaa. Mutta listaanpa tähän kuitenkin asioita, jotka ovat hyvin näin kuun päätteeksi.

Juoksin 81 kilometriä. Tiputin jo vuoden alussa tavoitekilometrit 80 kilsaan, mutta juoksumäärän piti vähentyä salikäyntien myötä eikä siitä syystä, että märehdin omaa surkeuttani sohvannurkassa. Silti, juoksutavoite tuli saavutettua.

Löysin vuokra-asunnon, jonka myötä voin pitää vanhat juoksureittini, eikä tässä myllerryksen keskellä tarvitse sentään löytää uusia lenkkipolkuja. Bonuksena asunnossa on sauna, jota aion todellakin hyödyntää juoksunjälkeiseen rentoutumiseen.

Olen ex-avomiehen kanssa väleissä ja hän hoitaa huonekasvejani ainakin siihen asti, että pakkaset hellittävät ja saan kasvitkin muutettua uuteen asuntoon.

Mulla on maailman parhaat työkaverit. Sieltä suunnalta tulee muuttoapua, muuttolaatikoita, teetä ja sympatiaa.

Mulla on myös aivan ihana perhe, ja siskoni on aikaa ja vaivaa säästämättä auttanut mua ihan kaikessa. Saman siskon kanssa lähdemme Teneriffalle 3 viikon kuluttua.

Tuo Teneriffan matka tuo myös lähitulevaisuuteen jotain hyvää, jota odottaa. Aiomme patikoida useana päivänä ja jos sää sallii, nousemme myös Teiden huipulle köysiradalla. Kummallakin on toki korkeanpaikankammo, mutta ei anneta sen haitata!

Ero

Blogitaukohan tähän taas tuli. Ja tällä kertaa syynä on ero yli 11 vuotta kestäneestä parisuhteesta.

Eipä tämä nyt varsinaisesti blogin aihepiiriin kuulu. Miksi sitten kirjoitan asiasta? Koska tuntuisi todella kummalliselta olla jakamatta näin isoa elämään vaikuttavaa asiaa täällä. Olen lukenut blogeja, joissa vastaava elämänmuutos on ollut huomattavissa rivien välistä, mutta sitä ei ole suoraan sanottu, ja suhtautumistapa on aina hiukan hämmentänyt. Mielestäni erossa ei ole mitään hävettävää, ei myöskään jätetyksi tulemisessa, eikä se ole asia, jota tulisi piilotella. Näin kävi, ja minä olin se, joka olisi vielä halunnut yrittää, mutta mies halusi erota.

Mulla on edessä muutto, jota en odota ollenkaan innokkaasti. Pikapuolin vuokra-asuntoon, jota en osaa ajatella muuten kuin väliaikaisena asumisratkaisuna. Toivon löytäväni omalta tuntuvan asunnon kuitenkin mahollisimman nopeasti, mutta juuri nyt tarjolla on vain kehnoja asuntovaihtoehtoja, joista valitsen vähiten huonoimman ja toivon, ettei asunto toisi muassaan lisämurheita. Nykyinen koti oli monen haaveen täyttymys, ja siitä luopuminen tekee todella kipeää.

Rutiineista olisi nyt tärkeä pitää kiinni, mutta täytyy myöntää, että vaikeaa on. Töissä käyminen sujuu, tosin olen tavallista ärtyisämpi ja välttelen töissäkin ihmiskontakteja. Mutta kotona tunnen olevani aivan eksyksissä. Erosta on nyt yli kaksi viikkoa, enkä ole laittanut kertaakaan ruokaa. Mulle oli tärkeää, että jompikumpi meistä laittoi joka päivä ruokaa ja söimme yhdessä, se oli mielestäni sellaista hyvää arkea. Nyt en näe mitään mieltä laittaa sapuskaa vain itselleni, sillä se oli juttu, jota tein ilahduttaakseni toista. Nyt syön mitä sattuu, enimmäkseen jotain epäterveellistä einestä ja herkkuja. Siinä vaiheessa, kun rutiineja alkaa pudota pois enemmänkin, on tietysti huolestumisen paikka. Toisaalta jossain määrin pitäisi olla itselleen armollinenkin, ja hyväksyä se, että kaikkea ei nyt jaksa. Tässä asiassa mun on vaikea nähdä, mikä olisi paras toimintamalli. En pysty pakottamaan itseäni siivoamaan, laittamaan ruokaa ja huolehtimaan itsestäni, mutta toisaalta ahdistaa, kun huomaan elämänhallinnan lipuvan pois. Sitten jos lenkitkin alkavat jäädä enenevässä määrin väliin, tiedän olevani jo hyvinkin syvissä vesissä.

Onneksi olen jaksanut vielä käydä juoksemassa. En mitenkään innokkaasti, mutta juoksu on sentään asia, joka ei ahdista. Mitäpä muutakaan sitä tekisi, olen todennut, ja lähtenyt juoksemaan myös väsyttävän työpäivän jälkeen. Kun ei jaksa ruoanlaittoa tai kotitöitä, eikä kotona ole ketään odottamassa, on kieltämättä jopa helpompi lähteä lenkille. Valitettavasti juoksu ei samalla lailla tuo hyvää mieltä kuin ennen eroa, mutta ainakin pää tuulettuu. Ensimmäisenä viikonloppuna eron jälkeen juoksin 14 kilometrin pitkiksen. Jossain 8 kilometrin kohdalla tajusin ekaa kertaa kunnolla olevani lenkillä. Kroppa oli tehnyt töitä, mutta mieli askarteli murheiden parissa. Se oli hyvä lenkki ja ensimmäinen hetki, kun huomasin ajattelevani, että ehkä jopa selviän tästä erosta. Valitettavasti yhden pitkiksen tuoma parempi mieli ei jaksa kovin pitkälle kantaa.

Hiljaisuus blogissa saattaa edelleen jatkua tai sitten ei, sillä kyllähän kirjoittelu myös tuulettaa päätä ja välillä olisi hyvä keskittyä muuhunkin kuin märehtimiseen. Muuttopuuhat tosin vienevät nekin kyllä voimavaroja ja aikaa. Tällaisia kuulumisia tällä kertaa, ehkä ensi postauksessa kirjoittelen taas juoksujuttujakin.