tiistai 7. syyskuuta 2021

Ensimmäinen maraton Nuuksio Classicissa

Vieraskynä-postaus!

Miesystäväni alkoi juosta korona-aikana vuosi sitten maaliskuussa, ja jo viime kesänä juoksuun tuli mukaan tavoitteellisuutta. Tein hänelle juoksu-ohjelman, joka tähtäsi puolimaratonille, ja viime syksynä hän juoksikin ensimmäisen puolimaratoninsa onnistuneesti tavoite-aikaan. Siitä lähti sitten ajatus kokonaisesta maratonista ja kun polkujuoksukin houkutti, valikoitui ensimmäiselle maratonille tapahtumaksi Nuuksio Classic Trail Marathon. Itsehän juoksin ensimmäisen polkumaratonin Nuuksiossa pari vuotta aiemmin. Tässä miesystävän omin sanoin kisaraportti!

______________________________________________________________________

Nuuksio Classic maraton oli viime viikonloppuna ja tietyllä tavalla siihen kulminoitui korona-ajan juoksuni.

Viime keväänä, kun etätyömoodi astui voimaan ja olin viikon katsonut päivittäisiä parin tuhannen askeleen aktiivisuuksia, aloin yrittää juosta ensimmäistä kertaa hieman säännöllisemmin ja enemmän. Olin toki muutamia alta 10 kilometrin lenkkejä juossut alkuvuoden aikana, eli ihan nollilta ei lähdetty, mutta nyt aika nopeasti aloin tavoittelemaan 20 km viikkokilometrejä ja useampia juoksukertoja viikossa. Jo ensimmäisen kuukauden aikana lenkki suuntautui upealle Karevan suolle ja tavoitteena oli selvitä 16 kilometrin lenkki polkuja pitkin. Pidin poluilla juoksemisesta välittömästi ja vaikka lopun kilometrit olivatkin täyttä tuskaa jalkojen ja polvien osalta, niin yllätyin miten mukavaa ja monipuolista poluilla juoksu oli.

Ensimmäisen vuonna juoksumäärät kasvoivat. Tuli kuukausitavoitteeksi 100km ja sitten vuositavoitteeksi 1000km. Syksyyn mahtui myös ensimmäinen puolimaraton Espoon rantamaratonilla. Tuohon mennessä olin jo ehtinyt juosta sen verran, että Annen sopivan joustavalla, mutta tavoitteellisella ohjelmalla onnistuin alittamaan 2h tavoitteen ajalla 1:56. Tuon jälkeen olikin jo sopivan kuolematon olo ja uhosin seuraavan tavoitteen olevan koko matka Nuuksio Classicissa. Uho tuosta vähän laantui, mutta ajatus jäi kytemään. Jos juoksu maistuu näin mukavalta jatkossakin, niin haluaisin tuon matkan käydä kokemassa. En kuitenkaan ilmoittautunut matkalle mitenkään aikaisin, sillä kokemusta polkukisoista ei ollut. Keväällä 2021 tulikin ilmoittauduttua Bodom Trailille sillä ajatuksella, että sieltä saa kokemusta polkujuoksukisoista ja sen jälkeen ehtii vielä miettiä Nuuksion täyttä matkaa.

Bodom Traililla, kuva Miska Koivumäki.


Bodom Trailin kokemus veti nöyräksi. Olimme siellä juoksemassa yhdessä Annen ja Samuelin kanssa. Aikani puolimaratonilla 2:32:38 oli ihan ok ja olin aikaan sinänsä tyytyväinen, mutta matkan rankkuus ja ennen kaikkea rasitus jaloille oli pienoinen herätys. Tähän asti juoksut olivat menneet aika helpostikin, eivätkä paikat olleet yleensä juuri edes jumissa. Bodomilla molemmat pohkeeni kramppasivat jo 13km kohdalla. Krampit helpottivat hieman loppumatkasta, mutta yhtään pienintäkään ylämäkeä en voinut juosta, jokainen kivi ja oksa missä olisi pitänyt yhtään venyttää askelta tai ponnistaa oli tuskaa. Aivan lopussa ei juoksusta edes alamäkeen hiekkatiellä tullut mitään. Ajatus Nuuksiosta ja siitä, että juoksisin tuplasti tuon matkan ja matkalla olisi lähes tuplasti nousumetrejä, alkoi hirvittää. Selviäisin todennäköisesti matkasta, mutta miten kauan siihen menisi ja millaista taistelua siitä tulisi…

Olin ilmoittautunut jo ennen Bodomia myös PNM Trailille 24km matkalle, mutta tuo matka tulisi liian myöhään Nuuksioon valmistautumista ajatellen, joten heinäkuun alkuun ajoitettiin 30km testijuoksu poluilla, jonka jälkeen pitäisi päättää alanko valmistautumaan Nuuksioon. Olin kyllä jo ennen testijuoksua itsekseni päättänyt Nuuksioon lähteä, mutta ilmoittautua uskalsin vasta tuon juoksun jälkeen. 30km Ruissalon upeilla poluilla 30 asteen helteessä, eikä krampeista tietoakaan. Eli ei muuta kuin mäkitreeniä ja mies Nuuksio Classic kuntoon!

PNM Trail meni heinäkuun lopussa hienosti, juoksukilometrejä tuli helposti (heinäkuussa jopa yli 200km), joten eiköhän se Nuuksion matkakin sujuisi. Juoksin vielä toisen yli 30 km lenkin muutamia viikkoja ennen ja vielä viikkoa ennen kisaviikonloppua olimme juoksemassa Saaristo Traililla 12km matkan. Kuitenkin muisto pohkeista Bodomilla vaivasi ja Saaristo Trailinkin jälkeen tuntui pientä kiristystä pohkeissa. Jyrkät ylämäet selvästi tuntuivat olevan myrkkyä, joten perjantaina kun lähdettiin ajoissa Nuuksioon, olo oli kaikkea muuta kuin varma että selviäisin koko matkan juosten.

Kisa-aamuna hotellilla oli kuitenkin mukavan positiivinen jännitys. Aamupala upposi, sää näytti paremmalta kuin aiemmin viikolla oli ennustettu ja kohta pääsisi lähtemään matkaan. Viime hetkellä varusteiksi oli myös ehtinyt Injinin polkujuoksusukat ja ne tuntuivat auttavan yhden testilenkin perusteella märissä olosuhteissakin rakkojen ehkäisyyn (tämäkin oli oppia Bodomin jäljiltä). Olin mennyt hankkimaan myös vettähylkivän takin ennusteita lukiessani, mutta nyt pääsisi matkaan shortseilla ja pitkähihaisella paidalla. Olo tuntui hyvältä.

Matkaan lähdettiin minuutin välein 10 hengen ryhmissä ja omaan ryhmään osui sopivaa vauhtia pitävää juoksuseuraa, joiden kanssa juostiin ja jutusteltiin aina ensimmäiseen huoltopisteeseen asti Solvalan mäen laelle. Itse olin lähtenyt matkaan 2,5l juoksurepun kanssa, joten painelin huoltopisteen ohi pysähtymättä. Matka jatkui edelleen nyt hieman kutistuneen ryhmän kanssa ja matkanteko taittui mukavasti. Ei tietoakaan mistään krampeista ja ylämäetkin olivat vain venyttäneet pohjetta, mutta jalat tuntuivat hyvältä ja juoksu kulki. Toki olin lähtenyt matkaan maltillisella vauhdilla, jota oli tarkoitus jatkaakin ainakin 24km huoltopisteelle asti. Solvallan jälkeisellä pätkällä tuli kuitenkin paljon teknisempää polkua ja märemmissä kohdissa jäimme hetkeksi hieman sumppuun isomman ryhmän taakse. Pääsin ryhmästä ohi yhdessä hyvin märässä kohtaa hieman hyppimällä yli isoimpien lätäköiden ja matka jatkui tuon jälkeen yksin. Näillä teknisemmillä pätkillä joutui yksin juostessa myös välillä hieman vilkuilemaan minne merkitty polku jatkuikaan. Nautin todella kiivetessäni kallioita ylös alas samalla kantoja väistellen. Olisihan sen pitänyt tietää kostautuvan. Ehkä loikin hieman liikaa tai en malttanut hidastaa kallioisissa ylämäissä, mutta jossain 20 kilometrin jälkeen huomasin, että pohje alkaa tuntumaan samalta kuin Bodomissa ennen kramppeja. Pohje ei krampannut, mutta tunsin, ettei se ollut kaukana. Toisin kuin maali.


 
Aloin keskittymään askellukseen, hidastin hieman vauhtia ja kävelin kiltisti pienimmätkin ylämäet. Aloin myös juomaan veden lisäksi hieman enemmän urheilujuomaa, söin eväiksi otettuja nachoja, energiapaloja ja mussutinpa vielä ennen huoltopistettä yhden energiapatukankin. Eli kaikki keinot peliin, että kramppia ei tulisi. Juoksu muuten tuntui kuitenkin kivalta ja kevyeltä, eikä pienen suopätkän ylityksessä kastuneet jalatkaan tuntuneet pahalta. Ehkä ensi kerralla voisin vähän vähemmän varoa kastumista ja säästellä hyppimisiä mättäältä toiselle. 24km huoltoon Anne oli tuonut täydennystä nachoihin ja myös urheilujuomaan. Pidin muutaman minuutin tauon täyttäen melkein tyhjän vesileilin ja urheilujuomasta tyhjentyneen lötköpullon. Nestehukkaan tämä ei ainakaan kaatuisi. Anne oli juossut Nuuksio Classicin pari vuotta sitten ja osasi myös kertoa, että loppumatkalla ei olisi niin teknistä polkua, mikä kuulosti tässä kohtaa oikein hyvältä. Jaksaisin kyllä hyvin, jos vaan jalat kestävät juosta.

Huollon jälkeen matkasin enimmäkseen yksin. Sain aika ajoin kiinni edellä menijöitä ja oma energia tuntui hyvältä. Jalat eivät sen enempää kiukutelleet ja matka taittui mukavasti. Ylämäet kävelin yleensä kiltisti, mutta muuten juoksu eteni sopivan päättäväisesti. 33 kilometrin viimeisellä huollolla pysähdyin juomaan mukin urheilujuomaa, koska arvioin ettei oma urheilujuoma riitä aivan loppuun asti. Yllätyin hieman, että pää tuntui vielä pystyvän tuon kaltaisiin arviointeihin. Aloin myös laskeskella mahdollista loppuaikaa ja mietin ehtisinkö 5:30 aikaan nykyisellä vauhdilla (se matematiikka osoittautui jo liian vaikeaksi). 35 kilometrin kohdalla jalat alkoivat väsyä, mutta muuten tunnuin jaksavan kivasti. Sykekin oli vain laskenut jatkuvasti sen jälkeen kun aloin säästellä pohkeita ja nyt se pysytteli jo alle 160. Hihittelin itsekseni ajatukselle, että pohkeet ovat jo niin väsyneet, etteivät ne enää jaksa edes krampata ja lisäsin varovaisesti vauhtia. Viimeiset kilometrin olivat pitkiä, enkä voi sanoa nauttineeni juoksusta. Jalat alkoivat selvästi väsyä ja polvikin alkoi tuntuvan harkitsevan irtisanoutumista. Matka ei kuitenkaan loppuisi yhtään sen nopeammin, jossen itse sitä juoksisi loppuun ja energiaa tuntui edelleen olevan. Eli ei muuta kuin keskittymään juoksuasentoon, onnistumaan olemaan kompuroimatta ja säilyttäen tasainen vauhti. Mitään suurta tuskaa ei juoksusta onneksi tullut. Jalat vain olivat todella väsyneet. 38 kilometrin kohdalla tuli lisää energiaa, kun Anne oli yllättäen yhdessä mutkassa kannustamassa ja muutenkin loput kilometrithän olisivat vain vastaavat kuin normaali lyhyt palauttava lenkki. Pelkäsin hieman valmiiksi, millaisen ylämäen ovat keksineet loppuun laittaa ja yllätys olikin mukava, kun aivan loppu oli vauhdikasta hiekkatietä ja vielä alamäkeen. Oman nimen kuulutuksen kuuli jo muutaman sadan metrin päähän ja siitä sai vielä lisää intoa juosta hymyillen maaliviivan yli aikaan 5:37:51 :)


Anne oli ehtinyt maaliin vastaan ennen minua ja juoksun jälkeen tuntui olevan energiaa höpöttää matkasta ja katsella maalissa tuttuja juoksijoita reitin varrelta. Mutta jalat olivat loppu. Maahan istuminen ja ylösnousu oli raskasta ja kipeää. Näillä jaloilla ei olisi ultraa juostu. Ehkä pitäisi huolestua, kun tuo tuli aika nopeasti maaliintulon jälkeen mieleen...

Tuomas

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...