Juoksin tammikuussa 101 kilometriä. Etukäteen mietin kuun minimitavoitteeksi 80 kilometriä, mutta alkukuusta juoksut kulkivat sen verran kivasti, että nostin tavoitetta sataseen. Palasin marras-joulukuun lyhkäisten lenkkien jälkeen rytmiin, jossa viikonlopun pitkis kuuluu juoksuohjelmaan. Aloitin alkukuusta 10 kilometrin pitkiksillä ja pidensin siitä 14 kilometriin.
Loppukuusta olen joutunut kuitenkin hiukan himmailemaan, sillä alaselkäni on taas osoittanut jumiutumisen merkkejä. Piriformis on piukeana ja nelikulmainen lannelihas on myös jumitellut, joten toivon, että vaiva olisi lihasperäinen ja menisi ohi mm. hieronnalla ja venyttelyllä. Jos vaiva kuitenkin jatkuu, kipittelen taas kiropraktikolle. Mutta katson nyt vielä hetken, sillä on varsin todennäköistä, että työkiireiden ja stressin ansiosta olen vain onnistunut jumiuttamaan lihakseni istumalla kyyryssä ja tiedostamatta jännittämällä kroppaa.
Juoksuhaaste 2018 eteni tammikuussa mukavasti, sillä sain hoidettua haasteesta seuraavat osiot:
1. Juokse pakkassäällä.
2. Juokse lumessa.
15. Juokse vähintään tunnin ajan sellaista vauhtia, että pystyt puhumaan puuskuttamatta.
19. Poikkea entuudestaan tuntemattomalle polulle ja juokse katsomaan mihin se johtaa.
24. Venyttele juoksulenkin jälkeen kunnolla.
25. Lue ja kommentoi juoksublogia.
37. Aseta itsellesi juoksutavoite ja juokse tavoitteeseen!
Tammikuussa tapahtui myös jotain, josta mietin pitkään, kirjoitanko siitä ollenkaan. Työkaveri teki itsemurhan. Meillä on iso työyhteisö, joten kaikkien kanssa ei tietenkään olla niin läheisiä, enkä ollut henkilön kanssa samassa tiimissä. Olen kuitenkin joitain vuosia sitten tehnyt sijaisuuksia samassa tiimissä ja olen lukuisat kerrat jutellut hänen kanssaan. Lisäksi henkilön läheisemmissä työkavereissa oli itselleni hyvin läheisiä tyyppejä, joiden surua olen jakanut ja ollut myös huolissani heidän jaksamisestaan.
Tutun ihmisen yllättävä kuolema on aina shokki, mutta itsemurha tuo muassaan myös paljon kysymyksiä, joihin ei vastausta löydy. Olisiko tämä pitänyt huomata ennalta ja olisiko se voitu estää? Olisinko itse voinut tehdä jotain? Tietynlainen syyllisyys painaa varmaan jokaista, jonka läheinen tai tuttava on päätynyt samaan ratkaisuun.
Työnteko on vähitellen palannut normaaliksi, mutta tunnen itseni tällä hetkellä tavallista nuutuneemmaksi ja alakuloisemmaksi. Selkäjumi ei auta asiaa. Voi olla, että bloggailu jää lähiaikoinakin vielä vähemmälle, mutta eiköhän tämä vähitellen tästä.
Voimia ajatuksiesi keskelle. Uskon tietäväni kokemuksesta kysymykset, joita pyörittelet alitajuisesti mielessäsi. Mikään muu ei helpota tilannetta kuin aika. Ja asiasta puhuminen. Lämmin halaus <3 Kun tulet takaisin, odotamme täällä sinua.
VastaaPoista