Helmikuussa sain kroppani takaisin

Kirjoitin tammikuussa hermoston ylikuormitustilasta, josta kärsin viime vuoden lopulla. Tammikuussa alkoi jo helpottaa, ja nyt helmikuussa voin ilokseni kertoa, että hermostoni tuntuu toipuneen ja kroppa tuntuu taas omalta.

Etukäteen veikkasin, että helmikuu olisi haastava, sillä perinteisesti se on ollut vuoden huonoin juoksukuu. Arvelin, että satasen saaminen täyteen vaatisi aikatauluttamista ja tsemppaamista. Muiden menojen vuoksi mietin jo etukäteen suunnitelman, jossa juoksisin kuun alkupuolella enemmän, noin 30 kilometriä viikossa, ja kuun loppupuolella vähemmän, noin 20 viikkokilometriä. Tämä olikin hyvä suunnitelma, ja alkukuusta oma tehokkuus oli muutenkin huipussaan, sillä kävin salilla pari kertaa viikossa vielä juoksujen päälle. Loppukuun aikataulullisten haasteiden vuoksi salitreenit jäivät vähäisemmiksi. Korvasin niitä jonkin verran kotitreenillä. Vaikka kotikuntoilu on mulla aina vähän nihkeää eikä koskaan niin tehokasta kuin salilla, olen tyytyväinen, että jaksoin tehdä edes jotain!

Juoksumäärissä tuo suunnitelma toteutui aika kivasti, ja kilometrejä kertyi helmikuussa 101. Tein juuri niin kuin suunnittelinkin, eli suurin osa kilometreistä tuli kasaan kuun ensimmäisellä puoliskolla.

Salilla ehdin käydä 6 kertaa, käytännössä kahdesti viikossa kuun ekalla kahdella sekä viimeisellä viikolla. Olen tuohon määrään tosi tyytyväinen, sillä tein tosiaan myös kotitreeniä silloin, kun en salille ehtinyt.

Sen verran hermostoni on vielä käymistilassa, että kovemmat treenit eivät selvästikään vielä ole hyväksi. Kävin helmikuussa vain kertaalleen pistesuunnistamassa. Vaikka Aurajokirannassa ollut suunnistus oli huippuhauska ja juoksin alle 6 kilometriä, oli kroppani aivan tööt seuraavat kaksi päivää. Juoksin liikaa spurtteja ja kävin suunnistuksen jälkeen pahasti ylikierroksilla. Onneksi tuossa tilanteessa tajusin, että tarvitsen lepoa ja suosiolla jätin seuraaville päiville suunnitellut salin ja lenkin väliin.

Kun sain nyt alkuvuonna hyvin satasen täyteen per kuukausi, on tietysti tarkoitus jatkaa samaa tahtia. Maaliskuu alkaa Teneriffan reissulla, ja se tietysti hiukan jännittää tuon Korona-viruksen vuoksi... Toistaiseksi kuitenkin näyttää, että lomasuunnitelmat toteutuvat, toivottavasti mitään yllättävää ei tulekaan!

Elämyksellinen 2019 - miksi sitä on niin vaikea pukea sanoiksi?

Vuoristoratamaisen vuoden 2018 jälkeen viime vuosi oli selvästi tasaisempi. Ja ennen kaikkea, vaikka siellä nousuja ja laskuja olikin, koko vuosi oli vahvasti plussan puolella. Miksi sitten koen taas jonkinlaista vaikeutta kirjoittaa vuosikoostetta? Tämä postaus on lojunut luonnoksissa jo joulukuusta asti.

2018 henkilökohtaisen elämän kiemurat nousivat esiin blogissakin ja vaikka vuosi päättyi hyvissä merkeissä, oli välillä tosi vaikeaa. Vaikeista asioista oli vaikea kirjoittaa, mutta toisaalta myös terapeuttista avautua.

Viime vuonna huomasin, että iloisista asioista voi olla vielä vaikeampi kirjoittaa. Kai mielessäni on aika vahvana sanonta "kel onni on, se onnen kätkeköön", ja toisaalta viestintääni leimaa tietynlainen varovaisuus ja varautuneisuus. Hehkuttaminen tuntuu hölmöltä ja se vasta noloa olisikin, jos kovasti suitsuttaisi ja kokisi sitten karvaan mahalaskun. Paitsi että miksi olisi? Jos on hyvä fiilis, eikö siitä saisi nauttia ja kertoa, vaikka myöhemmin tapahtuisi mitä.

2019 oli otsikon mukaisesti elämyksellinen vuosi. Toteutin haaveitani, ja koin monia juoksuelämyksiä, joita olin kaivannutkin. Huomaan kuitenkin, että juoksu ei ole ihan samalla lailla ollut elämässäni pääosassa viime vuonna. Ja tämä on kovin nurinkurista, sillä 2019 oli eittämättä elämäni kovin juoksuvuosi. Juoksin 1437 kilometriä, joka on päälle parisataa kilometriä yli vuositavoitteen ja 170 kilometriä enemmän kuin aikaisempi vuosiennätykseni. Juoksin elämäni toisen maratonin, joka oli samalla ensimmäinen polkumaratonini ja pisin koskaan yhtäjaksoisesti juoksemani matka. Vuoden kohokohdat ansaitsevat oman postauksensa, joten hienoisista kirjoitusvaikeuksista huolimatta tätä postausta oli kuitenkin kiva naputella.

Vuosi 2019 alkoi uudenvuodenlenkin jälkeen flunssalla. Tammikuun lopussa pääsin jo täysipainoisesti juoksemaan, ja sain heti tammikuussa satasen täyteen juoksukilometrejä. Juoksuloma Kanarialla helmikuussa oli hieno kokemus monin tavoin. Ehkä hienointa tuossa lomamatkassa oli vapauden tunne. Tein matkan yksin, joten olin vapaa tekemään juttuja aivan oman pääni mukaan. Helmikuussakin sain satkun täyteen, sillä yksin juoksulomalla kilometrejä kertyi päälle 60.

Maaliskuussa toteutin yhden pitkäaikaisista haaveistani, kun matkustin siskojeni kanssa Ruotsin Östersundiin ampumahiihdon mm-kisoihin. Tuo matka oli tosi kiva ja erilainen reissu. Maalis- ja huhtikuu menivät juoksujen puolesta aivan suunnitelmien mukaan ja kuukausitavoitteiden saaminen kasaan ei tuottanut vaikeuksia.

Huhtikuun lopulla alkoi Turku Street-O:n kevätsarja. Innostuin viime talvena kokeilemaan pistesuunnistusta talvisarjassa ja tykästyin lajiin. Kaupunkisuunnistuksen kevätsarja osui hyvään saumaan, ja asetin tavoitteeksi osallistua kaikkiin kevään osakilpailuihin. Tavoite täyttyi, ja erityisesti toukokuusta tuli mieletön kisakuu, kun street-o:n lisäksi osallistuin Turku Trail Cupin Paimion ja Länsikeskuksen polkujuoksuihin. En ole ennen kokenut vastaavaa kisakautta, jossa joka viikko oli juoksukisa, ja parhaimpina kaksi! Loppukuusta huomasin selvästi kunnon nousseen ja kesäkuun alussa kevätsarjan viimeisessä osakilpailussa kaikki meni nappiin. Onnistuin juoksussa ja suunnistuksessa kerrankin omaan kuntooni nähden erinomaisesti ja saalistin ennätyspisteeni. Kevätsarjasta jäikin superhyvä fiilis.

Minun oli tarkoitus rykäistä maratontreenit käyntiin kesäkuun puolessavälissä, mutta sairastinkin pienen flunssan, ja vielä kesäkuun lopulla kunto ei ollut ihan paras mahdollinen. Tuo oli kuitenkin ainoa pieni notkahdus vuoden ensimmäisellä puolikkaalla.

Heinäkuun kilometrit nousivat 167 kilometriin ja kuu oli elämäni toisiksi kovin kuukausi juoksukilometrien suhteen. Juoksun lisäksi heinäkuussa tuli patikoitua vielä n. 45 kilometriä, kun tein patikointireissut Seitsemiseen, Helvetinjärvelle ja Öröön. Huikeista kilometreistä huolimatta kuukausi tuntui silti ihan lomailulta! Ja lomailinkin oikein kunnolla! Tein useammankin kotimaan reissun, joilla tuli siis myös patikoitua. Olin viikon mökillä. Otin aurinkoa, uin, söin grilliruokaa. Ja jossain siellä sivussa juoksin keskimäärin 40 kilometriä viikossa. On aika huikeaa, kun elämä on niin hyvin tasapainossa, että tuollainen juoksumäärä kertyy sopivasti lomailun lomassa. :)

 

Elokuu starttasi Nuuksioon valmistavalla 32 kilometrin polkulenkillä, jonka jälkeen olin monta päivää ihan tiltissä. Itse juoksu meni hyvin, mutta lonkassa hiukan juili sen jälkeen ja väsytti myös melkoisesti. (Palauduin itse asiassa polkumaratonista paljon nopeammin kuin tuosta 10 kilometriä lyhyemmästä harjoituslenkistä. Mutta harjoituslenkki tulikin juostua kovan treenijakson päätteeksi ja ennen maratonia tankkasin ja lepäsin kunnolla.) Paavo Nurmi puolimaraton elokuun loppupuolella meni täysin Nuuksion maratonin valmistavana treeninä, ja sellaisena toimi mainiosti.

Nuuksio Classic syyskuun alussa oli juoksuvuoteni päätavoite ja kohokohta. Kuuden ja puolen tunnin polkumaratoniin mahtui aurinkgonpaistetta, sadekuuroja, mäkiä, maisemia, nautintoa ja kipua. Juoksu oli hieno ja elämyksellinen. Ensimmäinen maratonini neljä vuotta sitten oli tietyllä tapaa isompi juttu kuin tämä toinen maratonmittainen juoksuni. Pidän polkumaratonia kuitenkin selvästi  kovempana suorituksena. Miksi sitten Nuuksiosta jäi vähemmän mieleen? Varmaan siksi, että onnistuin elämään juoksun ajan niin hetkessä, että jälkeenpäin ei maratonissa ollut kovasti muisteltavaa.

Ja tiedättekö mitä? Tunsin jonkinlaista tyhjyyttä maratonin jälkeen, ja vasta jonkun ajan päästä tajusin miksi. Olin odottanut, että ehkä löytäisin itsestäni jotain uusia puolia keskellä maratontaivallusta. Minuun sattui, ja välillä oli vaikeaa. Mutta en löytänyt mitään uusia voimavaroja. Löysin sen, mitä tiesin itsessäni jo olevan; sitkeyttä, periksiantamattomuutta, juoksun riemua. En tarvinnut maratonia löytääkseni itseni, sillä tiesin jo, kuka olen. Lopulta se oli ehkä hienompi oivallus kuin ensin tajusinkaan.

Mulla oli sunnitelmissa juosta joka kuussa satanen kasaan. Kun polkumaraton oli taputeltu, se olikin loppuvuoden ainoa juoksutavoite. Syyskuun loppu meni hiukan alavireisesti, flunssailin ja töissä oli kiirettä, ja tavallaan myös se, ettei loppuvuodeksi ollut enää juoksutavoitteita, vei mieltä hiukan matalampaan suuntaan.

Lokakuun lopussa vuorossa oli kuitenkin matka, joka onnistui vielä yllättämään. Dolomiittien patikointielämykset olivat niin huikeita, että näinkin runsaasti kohokohtia sisältäneessä vuodessa ne nousivat kärkeen.

Marras-joulukuu olivat töissä stressaavia ja raskaita. Hermostoni oli ylikuormitustilassa, joka osaltaan teki juoksuharjoittelustakin haastavaa. Kuukausikilometrit juoksin kasaan, ja pääsin onneksi osallistumaan useampaan Turku Street-O:n talvisarjan osakilpailuun.Vaikka olikin tavallista raskaampaa, mieli oli loppuvuonnakin enimmäkseen ihan hyvä.



Miksi vuodesta nyt muka oli vaikea kirjoittaa, kun tämähän oli ihan sitä samaa juoksu- ja matkailuhypeä mitä muinakin vuosina? Koska siellä taustalla on ollut ihminen, jonka kanssa olen jollain tavalla jakanut kaikki nämä asiat. Josta en ole oikein uskaltanut mainita, mutta joka kuitenkin teki vuodesta 2019 osaltaan niin elämyksellisen. Vuonna 2019 saavutin kaikki asettamani juoksutavoitteet ja olihan se mainio juoksuvuosi, mutta jos pitäisi tehdä jonkinlainen top-lista vuodesta, niin kärjessä olisi jotain ihan muuta kuin juoksu. Tavallaan nuo heinäkuun pohdiskelut koskevat koko viime vuotta: kun elämä on hyvää ja tasapainossa, juoksu kulkee kuin itsestään ja ehkä jopa jää vähän taustalle, vaikka onkin edelleen tärkeä osa elämääni. Joskus näin.