Maraton ja sen jälkeinen melankolia

Syyskuun juoksut on tiivistetty otsikkoon.

Syyskuun alussa juoksin täyteen 1000 tänä vuonna kirmattua kilometriä. Koskaan ennen ei tonni ole täyttynyt näin aikaisin syksyllä. Maratontreenien ansiosta kilometrejä on kertynyt tosi mukavasti tässä vaiheessa vuotta!

Kuu alkoi Nuuksio Classicia hermoillessa. Valmistauduin polkumaratoniin syyskuun ensimmäisellä viikolla lepäillen, hiilaritankaten ja lyhkäisten kevyiden lenkkien avulla. Maratonin lähtöviivalla olo olikin luottavainen. Pitkä polkujuoksu meni osaltani hyvin, vaikka ei täysin ongelmitta. Kokemuksena Nuuksio Classic Trail Marathon oli huikea ja oli todella upeaa päästä maaliin kauden päätavoitteessa.

Tästä elämäni toisesta maratonista jäi siis kaikin puolin hyvä fiilis, mutta tavallaan juoksu tuntui jälkeen päin hiukan unenomaiselta. Olin valmistautunut hyvin ja varsinkin henkinen valmistautuminen oli mennyt nappiin. Sen ansiosta pystyin toisaalta elämään juoksun ajan hetkessä, mutta toisaalta mietteet juoksussa olivat myös hyvin sisäänpäinkääntyneitä. Kisan jälkeen sitä ei ollut juurikaan tarpeen käydä enää kovin paljoa läpi mielessä, vaan keskityin pian jo muihin juttuihin.

Maratonin jälkeen iski kisan jälkeinen blues ja fiilis oli jonkun aikaa vähän melankolinen. Samaan syssyyn tuli vielä pieni flunssanpoikanen. Nuuksiossa vaivannut polvi on kipuillut myös koko loppukuun ajan. Kuun puolivälissä olinkin aika alakuloinen.

Sikäli otsikko on liioittelua, että nyt kuun loppuun löysin taas hyvän fiiliksen ja olen juossut jälleen hyvällä mielellä. Syyskuussa kertyi 120 kilometriä juoksua. Lukema on toki selvästi pienempi kuin maratontreenejä juostessa, mutta kun ottaa huomioon, että Nuuksion jälkeen ensin lepäilin ja sen jälkeen flunssailin, niin olen ihan tyytyväinen.

Harmi kyllä polvikipu vaivaa edelleen ja nyt se on eskaloitunut myös selkäjumiksi. Lokakuu alkaakin kiropraktikkokäynnillä ja vasta sen jälkeen alan funtsia kuun juoksuja.

Juoksuvaatteita syksyyn

Ensimmäistä kertaa kesän jälkeen jouduin tällä viikolla kaivamaan kaapista pitkät trikoot juoksulenkille lähtiessä. Täällä Lounais-Suomessa on ollut niin lämmin, että tähän asti olen mennyt lenkit lyhyemmillä housuilla. Nyt pitää kuitenkin alkaa miettiä, mitä laittaa päälle silloin, kun sää on syksyinen.

Hyvä nyrkkisääntö juoksuvaatteiden valintaan on miettiä, mitä laittaisi päälle, jos lämmintä olisi kymmenen astetta enemmän ja aikoisi vain hengailla ulkona. Liikaa ei kannata pukea päälle, koska silloin olo muuttuu tukalaksi ja juoksusta tulee raskaampaa. Parhaimmillaan syyskeleissä on helppo hengittää ja juosta rennosti hyvillä varusteilla.

Mielestäni parhaat juoksuvaatteet syksyyn ovat pitkät, ohuet trikoot sekä pitkähihainen ohut juoksupaita. Kun lämpötila laskee, sataa ja/tai tuulee, niin päälle voi heittää tuulenpitävän juoksutakin. Tässä postauksessa hiukan esittelyä syksyyn sopivista juoksuvaatteista.

Postaus sisältää mainoslinkkejä, joiden kautta tehdyistä ostoksista saan pienen prosentin komissiota (n. 5-10% ostosten loppusummasta). Pelkästä linkin klikkaamisesta en hyödy rahallisesti, ainoastaan linkin kautta tehdyistä ostoksista. Mainoslinkit on merkitty tähdellä (*).

Juoksupaita syksylle

Vuosi sitten kirjoitin nolosta episodista, kun kadotin paidan päältäni ja tarvitsin kipeästi täydennystä juoksuvaatekaappiin. Tässä jutussa esitellyt hyvän juoksupaidan ominaisuudet pätevät edelleen, ja itse hankin tuolloin esittelemäni SOCin ohuen pitkähihaisen juoksupaidan, joka onkin ollut ahkerassa käytössä.

Tuota kyseistä paitaa voin suositella lämpimästi. Mulla oli kyseinen paita päällä Nuuksio Classicilla, ja se toimi mainiosti. Ennen kisaa mietin, että keli tuntui hivenen liian lämpimältä pitkähihaiselle, mutta päätin, että ohut pitkähihainen toimisi paremmin kuin paksumpaa trikoota oleva lyhythihainen juoksupaita. Vaikka juoksin 6,5 tuntia juoksureppu selässäni, ei hiertänyt mistään, ja paita tuntui päällä miellyttävältä myös huolimatta sadekuurosta, joka kolmenkympin kohdalla kasteli läpimäräksi.

Paras juoksupaita syksyyn on tekninen ja toimiva, kangas on ohutta ja hengittävää ja mukana voi olla vielä hengittävämpää verkkomateriaalia. Paidan pitää myös olla istuva, muttei täysin ihonmyötäinen, jolloin se on mukava päällä muttei myötäile ihan jokaista muhkuraa ja kuoppaa. 

Tämä Patagonian treenipaita toimii ympäri vuoden!*

Myös Helly Hansenin pitkähihainen urheilupaita* toimii syyslenkeillä. Tätä paitaa voi käyttää ympäri vuoden, sillä se on todella kevyt ja tekninen.

Juoksutrikoot syyssäähän

Kaupoissa on paljon kivoja nilkkapituisia trikoita, mutta syksyn ja kevään lenkeille kannattaa mieluummin valita täyspitkät trikoot. Mikään ei estä käyttämästä shortseja ja lyhyitä trikoita niin kauan kuin tarkenee, mutta kaapista kannattaa löytyä vähintään yhdet juoksuhousut, joissa ei jää ihoa näkyviin säiden armoille.

Mulla on kahdet hyvät juoksutrikoot, Newlinen mustat peruspöksyt ja Asicsin juoksutrikoot, joissa huomio kiinnittyi kaupassa hauskan pilkullisiin lahkeisiin. Omistamani Newlinen trikoot ovat tosi vanhat, mutta edelleen ihan hyvät, ja voin suositella merkkiä, sillä nuo perustrikoot vaikuttavat oikein laadukkailta ja kestäviltä.  Nämä New Balancen mainiot perustrikoot ovat nyt Oudoor-päivillä tarjoushintaan alle viisikymppiä.

Nämä Salomonin perustrikoot* ovat toimiva valinta syksyn lenkeille. Parhaat juoksutrikoot ovat sellaiset, joita ei lenkillä tarvitse kiskoa ylöspäin. Varsinkin, jos on reittä ja peppua (kuten mulla) istuvuus on tärkeä. Mitä vähemmän saumoja, sitä parempi, mutta vetoketjullinen tasku on aina bonus.

Edulliset juoksutrikoot ovat useimmiten ihan riittävät, mutta jos haluaa panostaa, niin kunnon vetoketjullinen tasku ja vetoketjut lahkeensuissa tuovat trikoihin lisää käyttömukavuutta. Näissä Salomonin trikoissa* on lisäksi satsattu leikkaukseen ja viilentävään verkkomateriaaliin.

Talven parhaat juoksuhousut

Kirjoitin viime vuonna löytäneeni täydelliset housut talvijuoksuun. Olen edelleen samaa mieltä, talvitrikoot ovat toimineet mulla jo parin vuoden ajan ympäri talven. Talvitrikoot ovat normaaleja juoksutrikoita selvästi paksummat ja niissä on harjattu sisäpinta. Ne ovat vain joitain millejä tavallisia trikoita paksummat, mutta ero lämmöneristyksessä on huomattava.

SOCin kirjaimellisesti loistavat talvitrikoot.

Edit: poistettu toimimattomat tuotelinkit 2020.

Kisan jälkeinen blues

Hyvin mennyt juoksukisa alla, innolla naputeltu kisarapsa julkaistu ja edessä useampi lepopäivä. Voisi kuvitella, että fiilis olisi mainio, mutta entäs jos ei olekaan. Mitä jos mieli vetää matalaksi maratonin jälkeen?

Törmäsin otsikon termiin ensi kertaa tänä kesänä Maijaliisan blogissa. Tunnistin tunteen heti. Juoksukisan jälkeen, on takana sitten superonnistuminen tai vähän huonommin mennyt suoritus, tulee helposti pieni notkahdus mielialaan. Etukäteen sitä voi kuvitella, että juoksutapahtuman jälkeen on kiva levätä, olla juoksematta ja puuhata kaikkea muuta ilman horisontissa siintävää juoksutavoitetta, mutta todellisuus voikin olla ihan toinen.

Nuuksion polkumaratonin maalissa oloni oli pöllämystynyt, mutta positiivinen. Monin tavoin kisa meni helpommin kuin ehkä etukäteen mietin. Kisan jälkeiset pari päivää vietin kipein jaloin mutta suorituksen jälkeisen hyvän fiiliksen kuplassa lilluen. Sain fiilistellä kisaa mielessäni ja miesystävälleni, ja olo oli henkisesti tosi hyvä.

Pitkän polkujuoksun jälkeen lihakseni olivat kyllä pari päivää todella kipeät. Etureidet, lonkankoukistajat ja alaselkä aivan jumissa. Oikeassa lonkassa tuntui, että limapussi olisi hiukan ärtynyt. Kipu oli pahimmillaan pari päivää juoksun jälkeen, mutta on onneksi sittemmin helpottanut. Olin myös fyysisesti aika väsynyt. Naureskelin työkavereille, että kaikki on ihan hyvin, vaikka olenkin ihan nuutuneen näköinen ja mua sattuu koko ajan.

Siinä vaiheessa, kun lihaskivut alkoivat väistyä, alkoi mieleen kuitenkin hiipiä alavireisyyttä, ehkä jopa pientä ahdistusta.

Mulla kisan jälkeinen blues johtuu ensisijaisesti siitä, että se iso tavoite, jonka eteen on harjoitellut, onkin takanapäin. Mitäs sitten? Vaikka olen usein kuvitellut, että lepopäivät ilman juoksua ja tavoitteellista treeniä voisivat tehdä hyvää, todellisuudessa vaivunkin levottomuuteen ja alakuloisuuteen. Tarvitsen jotain projektia työn alle, en osaa olla ilman. Enkä osaa olla tyytyväinen ilman säännöllistä juoksua. :)

Nyt totesin myös, että hoidin tämän viikon vähän huonosti. Olen tehnyt pitkää päivää töissä ja syönyt epäterveellisesti. En ole liikkunut oikeastaan ollenkaan työmatkojen lisäksi. Uskoakseni se on vain hidastanut palautumista ja tuonut alakuloisuutta.

Tällä kertaa kisan jälkeinen alavire on ollut helpompi kuin aiemmin. Ehkä se, että tajusin muilla olevan samaa vikaa, on tuonut heti helpotusta. Olen myös ihan rauhassa saanut muistella Nuuksion kisaa ilman seuraavan juoksutavoitteen suunnittelua. Kisasta jäi monin tavoin hyvin positiivinen fiilis. Toisaalta tuntuu epätodelliselta, että juoksin tosiaan kuusi ja puoli tuntia. Ehkä sellaisen jälkeen onkin ihan ok, jos on vähän nuuduksissa.

Nyt mulla on siitä kummallinen tilanne, että loppuvuoden ainoa juoksutavoite on saada 1200 kilometriä täyteen. Vuotta on vielä jäljellä vaikka kuinka, joten pitänee keksiä jotain muutakin työn alle ettei ihan tylsisty.

Postauksen kuvat ovat siskoni ottamia. Viimeinen kuva kertoo, millainen pörrökasa mun letistä tuli maratonin myötä. :D

Nuuksio Classic 2019: ensimmäinen polkumaratonini

Kun seisoin ensimmäisen maratonini lähtöviivalla nelisen vuotta sitten, tunsin syvää epäuskoa siitä, pystyisinkö todella juoksemaan 42,2 kilometriä. Nyt oloni oli paljon luottavaisempi, sillä kesän treenit olivat menneet suunnitelmien mukaan ja olin juossut pitkät harjoituslenkit ongelmitta. Silti minua hermostutti edessä oleva pitkä polkujuoksu. Eniten hermostutti se, että kävisi jotain, enkä pääsisi maaliin. Tai että olisin kamalan hidas. Tai se, että tuntuisi tosi pahalta ja haluaisin keskeyttää.

 

Nuuksio Classic Trail Marathon lähti liikkeelle lauantai-aamulla aivan unelmasäässä. Puolipilvistä ja lämmintä oli viitisentoista astetta. Valitsin shortsit ja pitkähihaisen ohuen urheilupaidan kisa-asuksi, ja olin pakannut juoksureppuun juomarakon ja kunnolla evästä. Olin jo etukäteen miettinyt asioita, joilla tsemppaisin itseäni pitkään juoksuun. Tärkeimpänä olin iskostanut mieleeni, ettei maalia edes olisi ennen kuin olisin oikeasti siellä. Tekisin matkaa. En halunnut tehdä itselleni hallaa ajattelemalla, että vielä niin ja niin pitkä matka, sillä silloin ne kilometrit vasta pitkiä ovatkin. Lähdin siis matkaan melko levollisena ja odottavaisena sen suhteen, miltä elämäni pisin polkujuoksu toisi tullessaan.

Lähdin liikkeelle viimeisessä, etukäteen hitaimille varatussa lähtöryhmässä. Ennen lähtöä hiukan varoiteltiin, että koska ensimmäinen kymppi olisi helpompaa polkua, ei siinä kannata keulia vaan säästää voimia myöhemmille teknisemmille ja rankemmille osuuksille. Mietin kuitenkin myös, että olisin aivan taatusti poikki viimeisellä kympillä joka tapauksessa ja ei kannattaisi liikaa himmailla alkuun, sillä hidas juoksu voi olla myös kuluttavampaa kuin sellainen itselle sopivan reipas polkuravi.

Alkumatka oli sen verran ruuhkainen, että polulla piti välillä kävellä ja vauhti meinasi pari kertaa pysähtyä kokonaan. Vähitellen porukka kuitenkin harveni ja letkasta muodostui pienempiä porukoita. Toisin kuin niin monta kertaa aiemmin, en tuntenut kropassa juurikaan jännitystä vaan juoksu tuntui kulkevan heti lähdöstä. Oloni oli ihmeen rauhallinen.

Muutaman kilometrin jälkeen olin porukassa, joka eteni omaa juoksufiilistä selvästi hitaammin. Ensin ajattelin, että ensimmäinen kymppi pitikin ottaa rauhallisesti ja tyydyin vauhtiin. Kapealla polulla ohittaminen olisi myös ollut vaikeaa ja edelläni paineli kymmenkunta juoksijaa. Totesin kuitenkin, ettei ehkä kuitenkaan kannata juosta noin minuutin hitaampaa vauhtia kuin itse olisi halunnut mennä. Pääsin onneksi yllättävänkin hyvin ohi porukasta ja omaan tahtiin juoksu tuntui paljon mukavammalta ja vapaammalta kuin letkassa hölkkääminen.

Polku oli alkuun hyvin juostavaa ja maisemiakin ehti hiukan vilkuilla. Reitin pisin laskuosuus tuli vastaan jo seitsemän kilometrin jälkeen, kun laskeuduttiin loputtomilta tuntuneet rappuset alaspäin. Yritin hiukan vaihtaa jalkojen asentoa ajoittain portaita laskeutuessa, mutta silti oli iso helpotus päästä pohjalle, sen verran ikävältä pitkä alamäki tuntui. Seuraavassa hetkessä olin juosta polulle loikkivan sammakon päälle, mutta viime hetkessä onnistuin pomppaamaan otuksen yli. Kun tajusin tielleni tulleen hyppelehtijän olevan sammakko, nauroin ääneen. Kansallispuiston ihmeellisyyksiä.

Reitin pisin nousu tuli vastaan yllättävän nopeasti, ja kohta kivuttiinkin jo laskettelurinnettä Solvalla Swinghilliä melkein kymppi mittarissa. Tuo nousu tuntui jotenkin tosi hienolta ja elämykselliseltä, kun aurinko paistoi silmiin niin, ettei mäen lakea edes näkynyt. Hapotti ja hengästytti, mutta silti tuli ohitettua pari juoksijaa tuossa rinteessä.

Polku jatkui upeissa järvimaisemmissa ja kallioilla. Juoksualusta oli nyt juurakkoisempaa ja toisinaan kivikkoistakin. Pari kertaa piti nousussa tai laskeutumisessa ottaa kädet avuksi, mutta juoksu kulki melko sujuvasti silti. Selkiä tuli vastaan hissukseen ja välillä tuli juostua porukassakin ja höpistyä kanssakisaajien kanssa. Noin 15 km kohdalla olin jo joitain kymmeniä metrejä suunnitellut ohittavani edellä juoksevan miehen, kun tämä yllättäen pysähtyi ja polun poikki luikerteli kyy. Onnekkaasti en ollut juuri tulloin ohittamassa, vaan kaikki peräkkäin tuossa juosseet ehtivät hyvin pysähtyä ja päästää käärmeen alta pois. Huomasin, että energiaa kannatti nauttia tasaisesti, sillä tekninen polku vaati täyden keskittymisen.

Oikea polveni alkoi pikkuhiljaa juilia. Satutin polven alkukesästä 2016 ja siitä lähti silloin hankalaan selkävaivaan johtanut vammailu. Polvi ei ole koskaan tullut täysin kuntoon, mutta viime kuukausina se ei ole kipuillut juuri ollenkaan. Harmitti hiukan, että nyt maratonilla se alkoi sattua, mutta todennäköisesti pitkä portaiden laskeutuminen aiheutti kivun.

Juoksu sujui kuitenkin hyvin ja puolimatka tuli vastaan ihmeen nopeasti. Pian lasketeltiin porukassa kohti 24 kilometrin huoltopistettä. Siskoni bongasi minut jo kaukaa ja huuteli tsemppejä. Pysähdyin tuossa kohtaa ihan kunnolla, täytin juomarakkoni, vaihdoin sukat ja tungin naamaani syötävää minkä kerkesin. Fiilis oli hyvä ja juttelin iloisena siskolle, miten sää oli kiva ja varusteet toimivat. Huollossa taisi mennä aikaa melkein 8 minuuttia, mutta se teki hyvää ja antoi kunnolla energiaa.

Lähdin juomapisteeltä matkaan aivan yksin ja tuntui ihan hyvältä juosta täysin omaan tahtiin keskellä metsää. Noin 28 kilometrin kohdalla alkoi sataa. Se ei oikeastaan haitannut, mutta polvi haittasi. Se kipuili nyt ihan kunnolla alamäissä ja vähän muutenkin. Sade yltyi rankaksi ja kohta kastuin litimäräksi. Fiilis vähän laski. Pakostakin mieleen hiipi aatteita siitä, montako kilometriä olisi vielä jäljellä.

En ollut varsinaisesti huolissani polvikivusta. Silloin kun polvi on liikuessa kipuillut, se on ollut kuitenkin yleensä melko normaali ja kivuton jälkeenpäin. Kolin vaelluksella keväällä 2017 polvi sattui alamäissä aivan infernaalisesti, mutta ei ottanut siitä nokkiinsa. En edes harkinnut keskeyttämistä, mutta en myöskään pystynyt nauttimaan juoksusta täysillä kivun vuoksi. Toisaalta polven lisäksi alkoi sattua muuallekin. Lonkkiin, lonkankoukistajiin, alaselkään. Matkan jatkuessa jouduin toteamaan, että lihakset alkoivat vähitellen olla sitä mieltä, että jo riittäisi tämä höykytys.

Mulla oli kokoajan ollut hyvin energiaa kropassa, olin juonut tasaiseen tahtiin vettä ja napsinut energianamuja, geeliä ja tortillasipsejä. Mutta jossain kolmenkympin tienoilla alkoi tuntua, että iskutus ja juoksun kesto alkoivat olla liikaa kropalle. Välillä kipu viilsi terävästi polven sisällä, välillä alaselkä juili jumiutuneena. Mietiskelin kivun olemusta. Kipusignaali kertoo, että jatkuessaan kipua aiheuttava toiminta voi olla vahingollista. Mutta joskus kipu pitää vain hyväksyä osana suoritusta tai elämää, kun luvassa on jotain tavoittelemisen arvoista.  En saanut kipua häviämään, joten yritin vain hyväksyä sen ja kuulostella, miltä meno tuntui.

Viimeinen juomapiste oli 33 kilometrin kohdalla. Minulla oli vielä hyvin vettä juomarakossa ja avaamaton kokiskin repussani, mutta innostuin huoltopisteen herkuista. Keksejä, suklaata ja fanipaloja! Tungin suunnilleen kourallisen suklaavohveleita nassuuni ja mieliala nousikin niistä samantien. Alle kilometriä myöhemmin maha tosin tuntui aika turvonneelta, mutta ei onneksi aiheuttanut sen kummempaa huolta. Kuitenkin se oli muistutus siitä, että juoksukisassa kannattaa aika varovasti syödä juttuja, joita ei ole aiemmin lenkeillä testannut.

Olen aivan onneton kaikissa mindfulness-jutuissa. Viimeisellä kympillä pystyin kuitenkin välillä keskittymään täysin siihen hetkeen. Tunsin polun juuret ja kivet jalkojeni alla, katsoin metsän vihreyttä, saniaisten värejä vaaleanvihreästä keltaruskeaan, lintukin lauloi sopivasti jossain yläpuolella. Ajoittain juoksu kulki rasittuneisuudestani huolimatta kuin itsestään, ja tuntui, etten ajatellut yhtään mitään. Ihmeellisesti kellotin koko kisan nopeimman kilometrin viimeisen kympin aikana, vaikka juoksu tuntuikin enimmäkseen hitaalta taaperrukselta.

Etukäteen olin miettinyt paljon sitä, miltä tuntuisi, kun jäljellä olevat kilometrit vähenevät, mutta väsy ja epämukavuus valtaavat. Polvikipu harmitti, koska se vei väkisinkin ajatukset pois mukavista ajatuksista. Jossain vaiheessa ajattelin, että muhun ei ehkä koskaan ole sattunut näin paljon. Mutta en hetkeäkään ajatellut keskeyttäväni. Tiesin, että selviän. Tottakai pystyn juoksemaan koko matkan. Olen sitkeä, olen kestävä, olen vahva. Nuo ajatukset olivat valtavan tärkeitä ja itsesuggestion voima on melkoinen. Kun itselleen puhuu kannustavasti, pystyy vaikka mihin. Viimeisen kympin aikana ajatukseni olivat aika lailla sisäänpäinkääntyneet. Vaikka juoksin ajoittain porukassa, en ollut lainkaan juttutuulella enää kisan loppuneljänneksellä.

Kisan viimeiset kilometrit eivät loppujen lopuksi edes olleet niitä pisimpiä. Olin hiukan hämmästynyt, kun maali häämötti edessä. Nytkö jo? Pysäytin kelloni noin ajassa 6:35 ja halasin maalissa vastassa ollutta siskoa. Oloni oli pöllämystynyt. Mietin, että koska olin koko reissun ajan pyrkinyt olemaan ajattelematta maalia, olinkin vähän poissa kartalta kun olin lopulta maalissa. Olin ihan hyväntuulinen, mutta muuten hiukan pihalla.

Maalissa oli kivaa, kun sai heti monenlaista syötävää ja palautumisen käyntiin. Kisan järjestelyt sujuivat muutenkin erinomaisesti. Juoksin varmaan yli puolet kisasta porukassa, mutta kun menin letkan kärjessä tai yksikseni polulla, totesin myös reittimerkinnät riittäviksi eikä eksymisvaaraa ollut. Toimitsijat kannustivat ja huoltopisteillä porukka oli iloista ja auttavaista.

Oli jännä juosta pidempään kuin koskaan ennen. Kuuden ja puolen tunnin matkanteon aikana päähän tulee monenmoisia ajatuksia, joista suurin osa unohtuukin jo ennen maalia. Reitillä oli joitain vaikuttavia kohtia, jotka jäivät erityisesti mieleen. Järven rannalla juoksua, pitkiä portaita, Solvallan mäen kipuaminen, korkeuksiin kurkottavat havupuut, tuoksuva suo. Niin paljon aistittavaa, että loppumatkan epämukavuus ja kipu peittyivät selvästi juoksun riemun ja kokemuksen alle. Hieno reissu!

Hermoilua

Syyskuun ekana kipittelin täyteen 1000 tänä vuonna juostua kilometriä. Ennätysaikaisin tuli tonni täyteen, mutta ei mikään ihme. Alkuvuoden juoksut menivät juuri niin kuin suunnittelinkin ja olin heti vuoden alusta asti mainiossa 100 kilometriä kuukaudessa - tahdissa. Kesällä ja maratontreenien myötä kilometrit nousivat siihen malliin, että tonni tuli täyteen jo nyt.

Juoksukilometreihin täytyy olla tyytyväinen, mutta muuten olo on näin Nuuksio Classicin lähestyessä varsin hermostunut. Kyttään sääsivuja F5:sta rämpyttäen, ikään kuin maanisella seuraamisella saisin sään mieluisammaksi. Sadettahan se on nyt luvannut. Sekä edeltäville päiville että kisapäivällä. Polkujen liukkaus hiukan jännittää, samoin se, että märkänä hiertymiä tulee helpommin.

En ole ihan hetkeen jännittänyt juoksukisaa ihan näin paljon. Muistan, että ensimmäinen puolimaraton jännitti ihan hulluna, ja taisi toinenkin olla aika kuumottava juttu etukäteen. Tuolloin nuo Paavon puolikkaat olivat myös mun vuoden ainoita juoksutapahtumia, joten hermoilun ymmärtää. Kun juoksukisa on uusi ja ihmeellinen juttu, niin tottakai se jännittää. Nyt mulla on kuitenkin alla jo paljon erilaisia kisoja, mutta ei vielä yhtään polkumaratonia.

Kaikkein eniten olen stressannut sitä, etten jostain syystä pääsisikään starttiviivalle. Flunssa tai itsensä telominen viimeisellä viikolla vituttaisi ihan täysillä. Hermoilen myös sitä, että mitä jos olenkin kisassa niin hidas, etten saa könytä maaliin asti. Tai jos kaadun ja loukkaan, tai jos tulee jotain muuta, jonka vuoksi pitäisi keskeyttää. Mulla ei ole vielä yhtään DNF-merkintää juoksukisoista, enkä haluaisi sitä tästäkään.

Vielä mietityttää myös sellainen juttu, että mitä mä laitan päälle??? Koska suurin osa juoksuromppeistani on vanhoja ja alelaareista haalittuja, kyse ei todellakaan ole siitä, että tahtoisin mahdollisimman trendikkäät vermeet päälle. Mutta ilmoitautuessani Nuuksioon kuvittelin, että syyskuun alussa olisi sellaiset kelit, joissa pitkälahkeiset trikoot ja pitkähihainen paita olisivat takuuvarma kisa-asu. Mutta sateiden lisäksi tämän alkusyksyn sää on ollut hyvin lämmin, ja nyt joudunkin ajattelemaan pukeutumisen sen vuoksi ihan uusiksi. Lämpimällä kelillä tykkäisin juosta hihattomassa, mutta varsinkin pitkillä juoksuilla ja juoksurepun kanssa olen huomannut, että hihattoman topin kanssa hiertymät ovat todennäköisempiä ja siksi laitankin kisaan paidan, jossa on edes lyhyet hihat. Ja todennäköisesti myös shortsit, vaikka sitten jalkojen suojana ei olekaan mitään, jos sattuisin ottamaan osumaa. Otan mukaan myös vaihtopaidan ja -sukat. Kun juoksin elokuun alussa 32 kilometrin polkulenkin, vaihdoin paidan ja sukat 20 kilometrin jälkeen ja siitä tuli kyllä huomattavan mukava olo, kun sai vaihtaa hikiset vaatteet kuiviin.

Lähden Nuuksioon jo perjantaina ja olemme siskon kanssa yötä pelipaikalla Hotelli Nuuksiossa. Olen huono syömään aamuisin, ja käytännössä hotelliaamiainen on mun ainoa mahdollisuus saada tarpeeksi murkinaa alas ennen kisaa, joten mielestäni tämä oli hyvä suunnitelma. Sisko tosin joutuu sitten kestämään mun hermoilua ja toimimaan kisassa huoltojoukkona. Mutta onneksi hän tykkää kansallispuistoista ja lähti mukaan ihan mielellään.

Kisaeväät on ostettu ja hiilaritankkaus on aloitettu. Tänään juoksin viimeisen polkulenkin ennen lauantain kisaa. Nyt kun kaikki voitava kisan eteen on tehty, jää kyllä ihan liikaa aikaa jännittämiselle. :D

Välillä mua huvittaa, että valmistaudun juoksukisaan tällaisella pieteetillä, vaikka odotettavissa on suoritus tuloslistan häntäpäässä. Mutta täytyy sitä ihmisen elämässä jotain sisältöä olla, ja tulevat juoksutapahtumat ovat usein niitä juttuja, joiden vuoksi sitä jaksaa lähteä arkena lenkeille. Juoksukisa ei ole vain muutaman tunnin tapahtuma, vaan sitä edeltää treenin lisäksi kisaan valmistautuminen. Ja jälkikäteen tietysti juoksun fiilistely ja kisaraportointi.

Tämä oli nyt tällainen terapiapostaus, jolla sain vähän purettua hermoiluani. :) Kisapäivänä eli lauantaina yritän heittää jotain kuulumisia tuonne instan puolelle, nappaa siis @taivaanrannanjuoksija seurantaan, jos ei ole jo!