Helmikuun hikoilut

Alunperin tavoitteena oli juosta helmikuussa 60 kilometriä, mutta jo kuun ekoista päivistä lähtien juoksin kyllä tasaisesti kohti 80 kilsan täyttymistä, 20 kilometriä joka viikko. Tän talven tavoitteita mietin näköjään liikaa aiempien vuosien perusteella, sillä tänä vuonna olen ollut selkeästi innokkaampi juoksemaan talvikeleillä ja viikonlopun lenkit ovat olleet ihan ok pitkiksiä. Yhteensä helmikuussa kertyi kilometrejä 81 ja lenkkejä tasan 10.

Helmikuussa liikuntakertojen rytmitys meni luontevasti siten, että joka toinen viikko kävin kahdesti salilla ja tein kaksi lenkkiä, ja joka toinen viikko meni rytmityksellä 1 saleilu + 3 lenkkiä. Jokaiseen kalenteriviikkoon kertyi siis neljä liikuntakertaa, joka tuntui tähän päivään sopivalta, mutta on isompi määrä kuin vaikkapa vuosi sitten. Salitreeni-innostus on nyt nostanut taas päätään, se alkaa koukuttaa, kun pääsee taas hommaan sisälle ja huomaa kehityksen. Kuusi salikertaa helmikuussa toimi mulla nyt aika hyvin, eikä väli koskaan noussut viikkoa pidemmäksi.

Lenkkejä määritti tällä kertaa ehkä eniten se, että työpäivien jälkeen mua naposteli tehdä vain helppo 4 kilometrin juoksu tuttua, valaistua ja liukkaallakin juostavaa reittiä pitkin. Mielessä kyllä kävi, että mulle kertyisi varmaan ihan vahingossa lisää kilometrejä, jos tuo vakioreitti olisi pidempi... No, nyt nuo lyhyet lenkit sopivat kuitenkin hyvin suunnitelmiin. Silloin, kun lyhyitä lenkkejä kertyi työviikon aikana kaksi, juoksin viikonloppuna 12 kilometrin lenkin, ja kun arkilenkkejä oli vain yksi, juoksin lauantaipitkiksen 15-16 kilsan pituisena. Rytmitys toimi ihan kivasti, ja viikonlopun lenkit olivat kestoltaan yleensä yli parituntisia, eli todella hidasvauhtisia, vaikka ottaisi kuvailutauotkin huomioon.

Kuten etukäteen vähän ounastelinkin, helmikuun kelit olivat vaihtelevat, ja liukkaitakin mahtui mukaan ihan tarpeeksi. Nasturit olivat lenkillä jalassa vain kertaalleen, työmatkoilla muutaman kerran useammin. Vaihtelevista keleistä huolimatta baana oli siis enimmäkseen ihan juostavassa kunnossa ja kovilta pakkasiltakin vältyttiin. Loppukuusta on alkanut olla jo keväistäkin säätä, jee!

Maaliskuussa laitan tavoitteeksi suosiolla suoraan 80 kilometriä. Reissussa tulee varmaan käveltyä ja patikoitua, mutta ei ehkä niin paljoa juostua, mutta enköhän saa sitten pääsiäisenä vähän kirittyä kilometrejä. Salitreenit sitä vastoin jäävät varmaan vähäisemmiksi, mutta ehkäpä yritän sitten treenata joskus kotonakin jotain... Auringon sulattamat laikut maassa vievät mielen jo pidemmälle kevääseen, enkä malttaisi odottaa, että pääsen taas sulan maan lenkeille. No, onneksi Madeiralle lähtöön on enää kaksi viikkoa! :)

Bloggaajan sunnuntai

Aurinkoinen sunnuntaipäivä kutsuu ulkoilemaan ja koska päiväksi ei ole suunniteltu mitään ohjelmaa, Bloggaaja lähtee 7 parhaan ystävänsä avomiehensä kanssa ex-tempore brunssille. Matkalla vegaaniselle sunnuntaibrunssille Kirjakahvilan herkkujen ääreen tuleekin hyvä tilaisuus ottaa päivän asukuvat Itä-Turun viehättävässä miljöössä. Bloggaajan mies onnistuu ottamaan kuvia, joissa Bloggaajan pepusta tulee kaide ja pittoreskin miljöön sijaan taustalla näkyy katu ja autoja. Sentään Bloggaajan uusin laukkuhankinta, Louis Vuittonin Serlan Orava-reppu on kuvissa hyvin edustettuna.

Kirjakahvila on tupaten täynnä kaupungin kermaa nuoria hippejä, mutta onneksi Bloggaaja miehineen löytää istumapaikat muusikko-tutun pöydästä. Iloinen puheensorina täyttää pöydän kukaan ei hälyssä kuule, mitä toiset sanovat, ja Bloggaaja keskittyy vain mussuttamaan ruokaansa. Brunssilta otetuissa kuvissa Bloggaajan ystävät hehkuvat kilpaa skumppalasien ja kuvauksellisten annosten kanssa. Vegaanibrunssin parasta antia oli tällä kertaa paprika-chili-hummus, joka näyttäisi oranssinruskealta mömmöltä, jos siitä olisi kuva. Kotimatkalla Bloggaaja pyytää miestä ottamaan vielä muutaman asukuvan. Kuvaaja tavoittaa tällä kertaa ympäristön tunnelman, mutta Bloggaaja ei näköjään osaa pitää silmiään auki.

Loppupäivän Bloggaaja kotoilee viltin alla teekupposen kera.

Helmikuun juoksuvaatteet

Hohoo, keksin ihan itse tällaisen haaste-tyyppisen jutun, jossa kuvaan joka kuukausi sille ajalle tyypillisen lenkkiasun ja kerron niistä vaatteista. Mun on pitänyt aiemminkin puhua blogissa juoksuvaatteista, mutta en ole osannut mielessäni rajata aihetta riittävästi. Nyt ajattelin, että tässä tulisi käsiteltyä juoksuvaatteita sopivasti vuodenkierron mukaan.

Helmikuussa mulla taisi olla joka lenkillä tuo sama takki, eli Everest-merkkinen sini-harmaa takki, ostettu Stadiumin alesta muistaakseni 2014 n. 18 euron hintaan. Takki on mun kahdesta juoksutakista lämpimämpi ja käytössä noin asteissa +5 - -25, tuonne alle sitten tarpeen mukaan muuta vermettä. Takin etuosa on vuorattu, muuten vuoria ei ole. Sininen kangas on tuulenpitävää ja kosteutta hylkivää, harmaa ihan vaan paksua trikoota. Rintataskussa on kuulokevienti ja kauluksen pielessä lenkki kuulokkeiden johdolle, ja tuo olisikin muuten hyvä systeemi, mutta kosteus tiivistyy taskussa takin päälliskangasta vasten niin, että vähänkään pidemmällä lenkillä ei tuossa kannata kantaa mitään elektronista laitetta. Rintataskun lisäksi takissa on kaksi tavallista vetskaritaskua ja hyviä yksityiskohtia, mutta suurin miinus on se, että vähänkin enemmän hikoillessa ja lämpimämmällä säällä takki on kuuma, kun tuo tuulenpitävä osa hengittää vähän huonosti.

Housut ovat Intersportin oman halppismerkin, Pro Touchin, ostettu kaiketi 2014 alennuksesta noin 25 eurolla. Tykkään tuulihousuissa siitä, että niissä on vain ohut tuulenpitävä kerros ilman mitään kinnaavia vuoreja, joten nämä housut ajavat siinä mielessä asiansa. Tuulihousut ovat vetoketjujen yms. puolesta ihan ok, mutta ompelujälki ei ole hääppöistä. Jo parin viikon käytön jälkeen housujen ulkosauman ompeleet purkautuivat parin sentin matkalta ja muistakin saumoista roikkui kosolti langanpätkiä. No, parin vuoden käytössä housut ovat kuitenkin pysyneet päällä eikä enempää reikiä ole ilmaantunut. Lahkeensuiden vetoketjut ovat kätevät, mutta kun vetoketju on kokonaan kiinni, suljinosa hakkaa ikävästi nilkkaan ja menee helposti kengän kauluksen alle. Housut ovat sen verran ohuet, että vaativat talvikeleillä alleen pitkät kalsarit, ja yksinään en noita oikein käytäkään, sillä lämpimämmillä keleillä puen mieluiten juoksutrikoot. Nämä ovat kuitenkin kivan hengittävät ja kevyet, joten toimivat ok uloimpana kerroksena kylmillä ilmoilla.

Päällyskerroksen alla mulla on useimmin ollut pitkähihainen ja –lahkeinen tekninen Helly Hansenin alusasu, jonka olen saanut lahjaksi. Tuo on mielestäni oikein toimiva kerrasto, erityisesti paita on istuva ja miellyttävä, housut ovat yläosasta hiukan turhan löysät. Välillä alusasuna on myös ollut muita yhdistelmiä, kuten tuossa kuvassa capri-pituiset trikoot sekä polvipituiset sukat. Helmikuun keleillä yksi aluskerros on ollut riittävä, yhdellä lenkillä mulla oli jopa pitkähihaisen sijaan vain tekninen t-paita takin alla! Asusteina helmikuun lenkeillä on ollut yleensä aina juoksuhanskat, usein myös kaulan suojana buffi. Nilkkojen suojana on lumisemmilla keleillä ollut säärystimet muutamaan kertaan.

Jos joku lukija innostuu ottamaan haasteen vastaan, niin pointtina on siis julkaista kerran kuussa edustava kuva sen ajan lenkkivaatetuksesta ja kertoa vaatteista. Mulle tässä ainakin on haastetta, sillä vaikka rekrytoin sekä siskon että miehen kuvaamaan parina eri päivänä, siedettäviä kuvia oli silti lähes mahdoton saada. Tähän tosin auttaisi, jos vain rajaisin kuvista pään pois. Lisäksi omasta alavartalosta selfien otto oli äärimmäisen hankalaa ja vaati useamman epäonnistuneen otoksen, jossa näkyi joko liikaa kodin sotkuja tai vaikka vain toinen jalka. Kokeilkaa vaikka, ei ole helppoa!

Ex-tempore polkulenkki

Tänään juoksuohjelmassa oli 12 kilometrin pk-lenkki lapsuudenkodin maisemissa. Mun piti juosta normireittiäni, mutta suunnitelmiin tuli muutos, kun 3,5 kilometrin kohdalla päällystetyksi muuttuva pikkutie olikin siitä eteenpäin ihan jäässä. Koska soratiellä oli ollut hyvä juosta, päätin kääntyä takaisin ja juosta tietä edestakaisin niin kauan että 12 kilsaa tulisi täyteen. Aika pian käännyttyäni huomasin kuitenkin houkuttelevan metsätien, josta käännyin vielä vähän pienemmälle metsätielle. Tietä oli kulkenut aiemmin koiranulkoiluttaja ja ajattelin, että pääsen sitä kautta tekemään pikku lenkin metsän keskellä ennen palaamistani tielle. Mutta sitten tie loppuikin! Koiranulkoiluttajan jäljet jatkoivat metsän keskelle polkua pitkin, joten ei kun jälkiä seuraamaan! Minähän olinkin haaveillut polkujuoksusta, tosin en ajatellut toteuttaa polkujuoksua näin suunnittelematta ja lumiseen aikaan. Mutta ei muuta kuin eteenpäin, vaikka en ihan tarkkaan tiennyt, missä päin tienoota lenkkini kulki. Metsän keskellä oli ihan kiva kuitenkin mennä hissuksiin ja koiranulkoiluttajan kulkemalla polulla oli hyvä juosta. Vähitellen maasto kohosi ja huomasin olevani laakean kallion päällä, jossa tuuli puhalsikin ikävästi vastaan ja luntakin alkoi sataa. Siinä vaiheessa fiilis ei ollut paras mahdollinen, mutta pian näinkin kalliolta soralouhoksen ja tiesin taas, missä olen. Siitä ei ollutkaan enää pitkä matka tielle, jota hissuttelin sitten loppulenkin. Oli kiva poiketa metsälenkille, vähän vaihtelua pk-jurnutukseen!

Tässä vaiheessa vielä tiellä.

Uskokaa pois, siellä on polku.

Vähitellen maasto kohosi.

Muutkin kulkijat olivat käyttäneet polkua.

Louhos lumisateessa.

Hups.

Kello näyttää 12,2km ja aikaa meni lähemmäs 2 tuntia.

Vauhtilenkillä nastoilla

Tein tänään piiiitkästä aikaa hiukan nopeamman lenkin. Tarkoitus oli kipitellä neljän kilometrin pikapyrähdys noin vauhtia 6.30/km, mutta kun eka kilsa meni rapsakkaasti kuuden minuutin pintaan, päätin sitten pitää tuon vauhdin koko lenkin ajan. En muista, milloin viimeksi lenkin keskivauhti on ollut alle kuuden minuutin per kilsa, mutta tänään se oli 5.52/km.

Kävin eilen illalla hipsimässä tuon saman reitin normikengillä hitaasti hiihdellen, ja samalla totesin, että jos haluan tänään juosta yhtään nopeampaa, on parempi laittaa nastat alle. Paikoin oli sulaakin, mutta enimmäkseen väylä oli hivenen epätasaiseksi jäätynyt liukas baana. Olen aiemmin tuskaillut noiden Icebugin nastureiden kanssa, kun hitaissa vauhdeissa kengät ovat tuntuneet kovilta ja omiin jalkoihin sopimattomilta. Nyt vähän nopeammassa tahdissa juostessa kengät tuntuivatkin ihan hyviltä! Pito oli todella hyvä, ja tuntui siltä, että pystyin hyvin askeltamaan itselleni luontaisella rytmillä ja askeleella. Kenkiä ei tarvinnut erikseen ajatella, vaan saatoin huoletta painella menemään.

Yllätyin positiivisesti myös siitä, miten ihmeen kevyesti vauhdikkaampi juoksu sujui. Mun talven juoksut ovat olleet enimmäkseen hitaita pk-lenkkejä, joilla vauhti on ollut pääosin yli 8min/km, joskus mennyt yli 9 minuutin kilometrivauhtejakin. Nyt alle kuuden minuutin tahti tuntui sujuvan ihan hyvin, vain paikoin neulanteräviä lumihitusia päin näköä puskeva tuuli haittasi etenemistä. Kotiin tullessa oli ihan kunnolla hikikin, en oikein kunnolla edes muistanut, millaista on saada lenkillä kunnon lämpö pintaan.

Aiemmin tän kevään juoksuja suunnitellessa olin ajatellut, että tammikuu on selkeä juoksukuu ja pk-treeniä, helmi-maaliskuussa keskityn enempi saleiluun ja juoksuharjoittelu on ylläpitävää. Sitten huhti-touko-kesäkuussa painetaan talla pohjassa kohti puoimaratonia. Tämän päivän lenkin innoittamana aloin miettiä, että voisihan sitä jo nyt ottaa ohjelmaan mukaan myös nopeampaa juoksua, niin pysyisi tuntuma niihin vauhteihin. Viikonloppuisin aion edelleen tehdä pitkiksen hidastempoisena, mutta jos mulla on arkisin aikaa käydä työviikon aikana kahdesti lenkillä, niin voisin ainakin pyrkiä siihen, että toinen noista lenkeistä olisi hiukkasen nopeampi.

Herkuttomuus koetuksella

Helmikuun herkkulakko on edennyt yli puolenvälin, eikä sortumista ole tullut, mutta kiusauksia sitäkin enemmän!

Viime perjantaina olin työpäivän jälkeen aivan poikki. Takana oli yli 9 tunnin jatkuvaa skarppina oloa vaativa työpäivä, työviikko ja useampi uniongelmien kuormittama huonosti nukuttu yö. Suutahdin vielä avomiehellekin siinä töiden jälkeen pienesti juuri ennen kauppareissua, ja kaupassa olisin vain halunnut lappaa ostoskoriin kaikki maailman herkut. Herkkuja harmitukseen, herkkuja väsymykseen, herkkuja palkinnoksi hyvin hoidetusta duunista. Jo ennen herkkulakkoa tiesin mun kompastuskivet, taipumuksen juhlistaa ja lohduttautua herkuilla, mutta tässä parin viikon aikana on entisestään kirkastunut, miten usein elämässäni onkaan tilanteita, jolloin normaalisti tulee herkuteltua.
 
Väsyneenä tulee syötyä enemmän ja epäterveellisemmin. Tämä on ihan tutkittu juttu, johon on kuitenkin kiinnitetty huomiota painonhallinnan kannalta vasta viime vuosina. Huomaan tämän tosi selvästi omassa elämässäni, ja voin kertoa, että uniongelmat eivät yhtään helpota herkuttomuudessa pysymistä.

Herkuttelu on mulle myös tapa. Telkkari-illan tai hyvän kirjan kaveriksi kaipaan aina myös jotain hyvää syötävää. Joskus olen huomannut ajattelevani jopa niin, että koti-ilta on ihan mälsä ilman jotain hyvää syötävää. Toisaalta herkut voi korvata jollain terveellisemmällä hyvällä syötävällä, kuten vaikka hedelmäsalaatilla, mutta toisaalta on hyvä myös miettiä, että pitääkö kaikkeen kivaan tekemiseen myös kuulua aina syöminen... Mulle on myös piintynyt tapa, että ruoan jälkeen pitää saada jotain makeaa, mutta se on onneksi helppo kuitata vaikka mukillisella kahvia tai teetä, ja makeanhimo menee yleensä myös nopsaan itsestään ohi, jos sen vain ignooraa.

Herkuttelu on mulle valitettavasti myös jonkinlainen lääke negatiivisiin tunteisiin sekä palkinto jostain erityisen kuormittavasta hommasta. Aikaisemmissa töissä on ollut sellaisiakin tilanteita, että työpäivästä on jäänyt ihan suoraan paha mieli syystä tai toisesta, ja silloin olen huomannut aika selvästikin sen, että lääkitsen pahaa mieltä herkuilla. Toki varmaan jokaisessa duunissa on välillä noita hetkiä, jolloin vaikka asiakkaiden tai pomon törttöily aiheuttaa harmitusta. Nykyisessä työssä tuollaisia hetkiä ei juuri ole ollut, mutta silti huomaan välillä työpäivän jälkeen kaipaavani herkkuja koska on ollut olevinaan niin raskas päivä. Välillä teenkin hiukan pidempää päivää ja tietysti silloin, kun joutuu olemaan koko päivän skarppina tai kiiren tuntu on selvä, työpäivä tuokin ylimääräistä kuormitusta. Silloin herkuttelua voi ajatella vaikka palkintona siitä, että on ahkeroinut. Perjantaina yritin päästä yli tästä ajattelumallista miettimällä, että entäs jos ostaisin ja söisinkin herkkuja? Auttaisiko ne lopulta mitään väsymykseen tai harmitukseen, tai tulisiko niistä oikeasti parempi olo? Vai olisiko seurauksena myös fyysisesti huonompi olo ja mässyjen myötä entisestään vaikeutuva uni?

Joudun myös hiukan "syyttämään" avomiestä liiallisesta herkuttelustani. Tiedän, että mies tarkoittaa hyvää kantaessaan kotiin pullaa ja jäätelöä, koska hän tietää, että tykkään niistä, mutta jos jompi kumpi tai molemmat kantavat kotiin kaksin käsin herkkuja, niin niitä kertyy aivan liikaa, ja itse en ainakaan osaa vastustaa kiusauksia silloin, kun kotona on mässyä ihan mua varten hankittuna.

Tässä nyt oli hiukan hajanaisia pohdiskeluja herkkulakon tiimoilta. Olo on ollut selvästi kevyempi nyt helmikuussa, ja painokin on tainnut hiukan pudota. Olen ihan tietoisesti lisännyt hedelmien mussutusta, ja ne ovatkin toimineet hyvinä korvikkeina herkuille. Välillä olen huomannut kaipaavani myös normaalia enemmän hiilareita, esimerkiksi leipää, jota normaalisti syön hyvin satunnaisesti, on nyt mennyt vähän tavallista enemmän. Tavallaan odotan myös herkkulakon päättymistä, sillä sain mm. ystävänpäivälahjaksi suklaata, ja kyllähän niitä tekee jo mieli. Toivon silti, että pystyn maaliskuussa opettelemaan kohtuutta ja olemaan herkuttelematta päivittäin. Sinänsä herkkulakko ei ole ollut erityisen vaikea, että olisin mihinkään sortunut, päätös herkuttomuudesta kyllä pitää.

Lauantaipitkis kuvina

Suuntasin viikonlopun ja auringonpaisteen kunniaksi yli kahdeksi tunniksi ulkoilemaan Aurajoen rantamaisemiin. 15,2 km ja keskivauhti päälle 9 min/km, tosin pysähtelin välillä kuvailemaan ja ihailemaan auringon kimmellystä hangella.

Halistenkoskella kuohui

Suuntasin polulle

Aurajoki oli paikoin jäässä...

...mutta sulaakin vettä löytyi.

Löysin toisellekin polulle

Paikoin oli märkää...

...paikoin pitävä lumikeli.

Oli mukava lenkki! :)

Miten minusta tuli juoksija

Tässä hiukan tarinaa siitä, miten liikunnan inhoajasta kehkeytyi hiljalleen maratoonari. Olen blogeissa nähnyt näitä liikuntahistorioita, ja ne ovat aina mielenkiintoisia. Tosin minun kohdallani pitää kyllä mieluummin puhua liikkumattomuushistoriasta!

Lapsena ja nuorena inhosin koulussa kaikkein eniten liikuntatunteja. Paitsi että minua kiusattiin ja olin aina viimeinen joukkueeseen valittu, olin myös kömpelö, hidas ja voimaton, ja inhosin tasapuolisesti kaikkia urheilulajeja. Koulun jälkeen vietin illat kotona nenä kirjassa, enkä varsinkaan talvisin edes leikkinyt kauheasti ulkona. Kesäisin kävimme kyllä usein perheen kanssa uimassa, ja se oli ihanaa, mutta en tietenkään lapsena mieltänyt uintia liikunnaksi, sehän oli leikkimistä vedessä, sukeltelua, hyppimistä ja uimapatjan kanssa temppuilua.

Lukioikäisenä taisin ensimmäistä kertaa elämässä harrastaa jotain liikuntaa vapaaehtoisesti. Tein kotijumppia ja kävin uimahallissa uimassa, tosin näihinkin kiinnostus taisi lopahtaa aika nopsaan. Sittemmin, erityisesti parikymppisenä opiskelijana, olen käynyt mm. ohjatussa jumpassa ja spinningissä parin viikon - kuukauden pätkiä, joiden jälkeen kiinnostus on totaalisesti lopahtanut, koska minulla ei ole ollut erityisen kivaa minkään liikunnan parissa. Rehkimisen jälkeen olen toki ollut tyytyväinen itseeni, mutta varsinaisen liikunnan aikana olo on aina ollut huono. On hiki, lihaksiin sattuu, en jaksa, kaikki ovat minua parempia jne. Nuorena aikuisena olen kerran jos toisenkin tuskaillut liikuntasuosituksia, joiden mukaan olisi pitänyt liikkua 30 minuuttia kolmesti viikossa. Ihan liikaa, ihan liian vaikeaa, en koskaan yltänyt moisiin liikuntamääriin.

Olen kuitenkin aina ollut jossain määrin kiinnostunut omasta fyysisestä hyvinvoinnistani, ja minulle on esimerkiksi tullut ajoittain KuntoPlussaa tai muuta vastaavaa lehteä. Niistä olen sitten bongaillut kotikuntoiluohjeita, ja noudattanut niitäkin sitten parin viikon ajan, kunnes olen taas unohtanut koko jutun. KuntoPlussasta bongasin myös aikoinani juoksuliitteen, jonka harjoitusohjelmaa aloin sitten noudattaa. Tästä on aikaa varmasti yli kymmenen vuotta. En muista tarkkaan, mutta 2000-luvun alkuvuosia elettiin, kun kiinnostuin juoksusta. En myöskään muista, minkä ihmeen takia siitä kiinnostuin, sillä varsinkin koulussa juoksu oli minusta ollut aina kamalaa. Vieläkin kammoksuttaa, kun mietin niitä kertoja, kun ala-asteen juoksukilpailuissa puuskutin maaliin kauan kaikkien muiden jälkeen. Varmaan osittainen syy oli se, että tiedostin olevani rapakunnossa. Vaikka olinkin normaalipainoinen, hengästyin hurjasti portaita kiivetessä ja kolmen kilometrin kävely keskustaan tuntui ikävältä, mieluummin menin bussilla. 

Juoksuliitteen alkeisohjelmassa ensimmäisellä lenkillä piti juosta kahdesti minuutti, joiden lisäksi kävelyä oli kaksi kertaa viisi minuuttia. Ensimmäinen minuutti oli aivan kauhea! Kun jäljellä oli vielä 15 sekuntia, halusin palavasti luovuttaa. Olin kauhuissani, että pitäisikö minun juosta vielä toinen samanmoinen. Muistan tosi selvästi tuon ensimmäisen lenkin fiilikset, mutta en oikein sitä, miten ohjelman jatko sitten sujui. Jälkiviisaana olen todennut, että juoksin koko ohjelman ajan aivan liian kovaa, en tajunnut, ettei juoksu tarkoita sitä, että aina pitäisi mennä täysillä. Ohjelmassa kävelyosuudet vähitellen vähenivät ja juoksuosuudet pitenivät. Ohjelma tähtäsi 30 minuutin yhtämittaiseen juoksuun, mutta en saavuttanut sitä vielä tuolloin. Tuli talvi ja juoksu jäi. Jotain oli kuitenkin jäänyt itämään. Aloitin ohjelman uudestaan keväällä, ja vaikka välillä takkusikin, pääsin sen loppuun! Seuraavaksi talveksi juoksu kuitenkin taas jäi, ja tätä kuviota toistin n vuotta, niin että jonain vuosina en tainnut juosta kesälläkään...

Ostin sykemittarinkin, mutta en tajunnut alkuun kyllä siitä tuon taivaallista. Sykkeet kohosivat aina juostessa 180 lyöntiin minuutissa (ja ylikin), eli painelin aivan liian kovaa vauhtia. Minulla oli intoa tulla juoksijaksi, mutta tyhmällä harjoittelulla torpedoin kehittymiseni. Jossain vaiheessa hylkäsin KuntoPlussat, hankin enemmän tietoa juoksusta ja suunnittelin itse harjoitusohjelmani, mutta en edelleenkään tajunnut hiljentää vauhtia tarpeeksi. Vuosi 2009 meni masennuksen mustassa kuopassa, enkä tainnut liikkua koko vuonna ollenkaan, mutta keväällä 2010 sain nostetta elämääni laihdutuksen myötä, ja aloitin taas juoksuharjoittelun. Kaikki lukemani oli ilmeisesti vihdoin painunut paksuun kallooni ja ensimmäistä kertaa tajusin hölkätä tarpeeksi hitaasti. Tuona kesänä tein useita lenkkejä hokien mielessäni vain että "hidasta, hidasta", ja ensimmäistä kertaa pystyin juoksemaan tunninkin putkeen. Tein toki myös nopeita lenkkejä, mutta nuo hitaat, pitkät lenkit olivat se juttu, joka sai paitsi kunnon kohoamaan, myös minut lopullisesti koukutettua juoksuun. Tuolloinkin pidin juoksusta taukoa talven ajan, samoin kuin vielä seuraavanakin vuonna, mutta keväällä kuntoon pääsy oli helppoa ja lenkkihalut korkealla.

Jossain vaiheessa en enää jaksanut kiinnostua siitä, miten pitkään milläkin lenkillä meni, vaan tavoitteena alkoi joka lenkillä olla saada kasaan jokin tietty kilometrimäärä tai tehtyä jokin tietty harjoitus. Varmaan näihin samoihin aikoihin voi katsoa mun siirtyneen sunnuntaihölkkääjästä tavoitteellisemmaksi liikkujaksi. Harjoitusohjelmaan alkoi tulla tavoitteita, erilaisia lenkkejä ja ylipäätään juoksu asettui osaksi arkea. Kehitys ei ole ollut erityisen nopeaa tai suoraviivaista, mutta en ole siihen pyrkinytkään. Kun lähdin ensimmäistä kertaa lenkille, ei mulla ollut tavoitteena mitään kisoja tai tiettyä matkaa, tavoitteellisuus tuli mukaan vasta paljon myöhemmin.

2012 käynnistelin keväällä juoksuja, mutta oli kovin tahmeaa ja olin kovin väsynytkin jatkuvasti. Loppukeväästä kun vihdoin raahauduin lääkäriin, siellä todettiin hemoglobiinin olevan selvästi alle sadan ja lääkäri arveli, että rautavarastot ovat ehtyneet. Kunnon rautakuurilla sain arvot nousuun ja juoksukin alkoi taas maistua. Koska en keväällä saanut juuri mitään aikaan, oli syksy melkoisen kiireinen, kun osa-aikatöiden ohella pusersin lisäajalla opintojani kasaan ja juoksu oli tuolloin sivuroolissa, pysyen kuitenkin mukana ihan pään tuulettajana. 2013 asetin ensimmäistä kertaa itselleni vuositavoitteen ja juoksin ekan puolikkaan. Sen jälkeen olenkin treenannut tavoitteellisesti osallistuen joka vuosi puolikkaalle ja juosten vähintään 1000 kilometriä vuoden mittaan. Sohvaperunavuosina kovalta tuntunut tavoite liikkua kolmesti viikossa on ollut aika paperia jo useamman vuoden ajan, maratonille treenatessa juoksin parhaimmillani 5 lenkkiä viikon aikana ja aikaa paloi viitisen tuntia noihin lenkkeihin. Eipä se nyt mitenkään mahdottoman vaativaa ollut :D

Tietyllä tavalla mun niin sanotun juoksu-urani voi katsoa käynnistyneen vuonna 2010, jolloin jaksoin vihdoin opetella juoksemaan tarpeeksi hitaasti, tai sitten 2012, jolloin juoksusta tuli oikeasti jokaviikkoista. Vuoden 2013 alusta laskien juoksu on varmaan ollut ykkösharrastukseni, ja pisin juoksutaukoni tuosta taitaa olla alle kahden viikon mittainen, jostain sairastumisesta johtuva. En edelleenkään erityisemmin innostu muusta liikunnasta. Salilla käyn vahvistaakseni juoksussa tarvittavia lihaksia. Uiminen on toisinaan kivaa ja kesäisin tulee käytyä frisbeegolfaamassa. Mutta mihinkään ohjattuun jumppaan ei minua kiinnosta lähteä, ja joukkuelajit eivät myöskään ole minua varten. Olen löytänyt oman lajini ja rakastunut siihen niin, että en osaa ajatella enää elämääni ilman juoksua. Ensimmäisellä puolikkaallani ajattelin, etten koskaan lähtisi kokonaiselle maratonille. Ensimmäisellä maratonillani en ajatellut juuri mitään, jälkeenpäin mietin, että olipa mukavaa. Juuri nyt mulla ei ole kummempia uusia aluevaltauksia suunnitteilla juoksun suhteen, mutta eiköhän niitäkin tässä tule. Juoksua on toivottavasti edessä vielä vuosien ja vuosikymmenien ajan.

Herkuton helmikuu

Tämmöiseen tuli siis ryhdyttyä. Työkavereiden kesken jo tammikuun alussa puhuttiin jotain herkuttomasta helmikuusta, mutta suurin osa ei innostunut. Mä heitin puolitosissani olevani mukana, mutta sitten yksi meidän tiimistä suhtautui haasteeseen muita vakavammin, ja niin mäkin päätin, että olen täysillä mukana.

Herkkulakot eivät ole mulle mitenkään uusi juttu, vaan olen viettänyt muutaman herkuttoman kuukauden ja selvinnyt niistä oikeinkin hyvin. Herkkujen syönti menee mulla helposti liiallisuuksiin ja siitä voi tulla sellainen kierre, jossa ei hommaa osaa ollenkaan kohtuullistaa vaan vetää kaksin käsin suklaata nassuun joka ilta. Totaalikieltäytyminen on jostain syystä helpompaa kuin yrittää kohtuullistaa herkuttelua silloin kun homma on liiallista. Olen joka kerta lakkoillessani ihmetellyt, miten voi olla lakon aikana niin helppoa kieltäytyä herkuista, kun tavallisesti se ei onnistu sitten millään. Lueskellessani tuossa jokin aika sitten opusta ”Tee siitä tapa, eli Kuinka kitket huonot tavat ja teet hyvistä pysyviä” (Rubin Gretchen), tajusin, mistä todennäköisesti on kyse. Tavathan ovat sellaisia, että niitä vaan tekee sen kummemmin asiaa ajattelematta. Jos jokin asia on tapa, niin ei joka kerta erikseen tarvitse tai joudu tekemään päätöstä siitä, että teenkö/jätänkö tekemättä tän asian x, kun tapoihin jo kuuluu toimia tietyllä tavalla. Se helpottaa elämää, kun ei tarvitse erikseen tehdä sitä päätöstä. Esim. herkkujen ollessa kyseessä, jos mietin kaupassa karkkihyllyn ääressä, että ostanko suklaata vai en, niin aika helposti keksin perustelut sille, miksi suklaan ostaminen on kannattavaa. Mutta jos olen jo etukäteen päättänyt, että en syö suklaata, niin minun ei tarvitse yrittää vastustaa kiusausta kaupassa. Kun olen herkkulakossa, olen siis tehnyt vain yhden päätöksen, jonka mukaan lakkoilun ajan tapoihini ei vaan kuulu syödä herkkuja. Se, että kyseessä on rajoitettu aika, helpottaa tilannetta, koska herkkuja ei tarvitse hylätä loppuelämäksi.

Miten sitten määrittelen herkut? Itselleni määrittely on selkeä, en syö niitä juttuja, jotka itse miellän herkuiksi ja joiden mussutus on välillä mennyt liiallisuuksiin. Eli suklaa, jäätelö, leivonnaiset, sipsit jne. ovat pannassa. Joku puritanisti jättäisi varmasti pois myös sokeroidut jogurtit ja rahkat, mutta mä en. Syön harvemmin makeutettuja maitotuotteita sellaisenaan, vaan useimmiten "lantraan" niitä maustamattomalla rahkalla. Kuitenkin nuo valmiit jogurtit yms. ovat niin helppoja välipaloina, että pidän ne ruokavaliossani, eikä niiden syönti ole ongelma. Jos joutuisin joka kerta pilkkomaan hedelmiä tai tekemään välipalaksi smoothien, niin herkkulakko tuntuisi paljon työläämmältä.

Nyt herkkulakkoa on takana vasta muutama päivä, ja tänään on ollut ensimmäistä kertaa joitain mielitekoja. Perjantai ja työviikon rasitukset väsyttävät, niin tekee makeaa mieli. Pitää vastata makeanhimoon syömällä hedelmiä ja pitämällä kiinni ateriarytmistä, niin eiköhän se siitä. Onneksi helmikuu on vuoden lyhyin kuu, vaikka nyt karkausvuosi onkin. Onko lukijoissa muita herkkulakkoilijoita?

P.S. Mulla ei nyt ollut mitään aiheeseen sopivaa kuvaa, niin laitoin nyt sitten ton kuvan kävyistä. En siis herkkulakkoile syömällä käpyjä tai muuta vastaavaa.

Matkamuistoja Madeiralta

Tuolla mun esittelyssä on maininta matkailusta, mutta sitä ei ole blogissa vielä toistaiseksi harrastettu. Tässä kuitenkin hiukan matkamuistoja muutaman vuoden takaa.

Madeiralle lähdimme siskon kanssa äkkilähdöllä helmikuun alussa 2013. Tuo oli sinänsä hauska juttu, kun silloinkin tammikuun puolessa välissä oli just aivan hirveät pakkaset, Turussakin jopa -28 ja hinku lämpimään oli kova. Niinpä vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun idea syntyi, lähdimme jo matkaan. Madeirasta oli kyllä aiemmin ollut jo puhetta, mutta matkakohde konkretisoitui vasta siinä varausta tehdessä. Meillä olikin hyvin vähän ennakko-odotuksia saarta kohtaan, toivoimme vain, että sää olisi suotuisa patikoinnille ja että luonto olisi kehutun kaunis. Madeira on suurten korkeuserojen saari, jossa on ympäri vuoden melko mukavat olosuhteet, plusasteita on parikymmentä ja etelärannikon Funchalissa on usein aurinkoista. Meille sattuikin tosi hyvät lomasäät, joka päivä paistoi aurinko ainakin osan päivästä ja vain yhtenä iltana hiukan ripsotteli sadetta. Saari on nimenomaan patikointi- ja luontokohde, sillä hiekkarantoja ei saarella juurikaan ole, kuten ei myöskään mitään biletyskulttuuria. Madeiran erikoisuutena ovat kastelukanavat, levadat, joita pitkin pääsee keskelle saaren monimuotoista luontoa ja paikoin hyvinkin jännille vuorenrinteille kulkemaan.

Olimme etukäteen yrittäneet selvittää opaskirjoista sellaisia levada-reittejä, joista kaltaisemme sunnuntaikävelijät ja korkeanpaikankammoisetkin selviäisivät. Viikon reissulla teimme kaksi levada-vaellusta, joista erityisesti reittiä Jardim Botanico – Camacha voin suositella kaikille. Kulkemamme reitti on kuvattuna esimerkiksi kirjassa Madeira, Patikoitsijan paratiisi (Pentti Korpela), mutta kuljimme reitin päinvastaiseen suuntaan. Päätimme kulkea reitin päinvastaiseen suuntaan kuin opaskirjassa, sillä opaskirjassa reitti päättyi pitkään laskuosuuteen, ja meidän molempien mielestä oli kivempi ajatus ensin kiivetä ja sitten patikoida tasaista reittiä kuin tasaisen 7 kilometrin jälkeen laskeutua. Vaikka onkin fyysisesti raskaampaa kulkea ylämäkeen, on alamäkeen laskeutumisen tavallaan haastavampaa; teknisempää ja jalkojen pienille lihaksille rankkaa puuhaa. Levada da Serraa seuraileva reitti kulki puolivarjoisassa murattien peittämässä metsikössä sopivan leveänä eikä tarjonnut liian jylhiä näkymiä vaan paljon erilaisia kasveja ja miellyttävää patikointia.

Toisen levadavaelluksemme alkuun kävimme Gabo Giraon jyrkänteellä, jossa pystysuoran 580 metrin kallioseinämän päälle on rakennettu lasipohjainen näköalatasanne. Tuo oli aika hurja paikka. Sisko ei korkeanpaikankammoltaan uskaltautunut ollenkaan lasin päälle, ja minäkin hipsin siihen varovasti hivuttautuen ja pysyen kokoajan metrin etäisyydellä reunakaiteesta.

Funchalin hotellialueella, Lidossa, kulki kiva rantabulevardi, jota pitkin tuli käveltyä tai juostua lähes joka päivä. Rantabulevardilla oli useampia jyrkkiä laskuja ja nousuja, tasaisemman baanan aamulenkeille tarjosi hotellimme edestä kulkeva pääkatu, Estrada Monumental. Viikon reissulla tein kolme noin 5 kilometrin aamulenkkiä em. reittejä. Kävimme myös Funchalin lähellä Montessa, jossa kasvitieteellinen puutarha tarjosi paljon nähtävää ja josta tulimme alas perinteisellä kelkka-ajelulla jyrkkiä katuja pitkin. Viimeisenä lomapäivänä suuntasimme merelle katamariinilla, ja aurinkoisen, mutta tuulisen purjehduksen kohokohta olivat veneemme eteen ja sivuille uimaan tulleet pyöriäiset sekä näkymät jylhälle rannikolle mereltä käsin.

Miksi olen nyt intoutunut muistelemaan tätä reissua? Koska varasimme juuri siskon kanssa uuden reissun saarelle! Matkaamme Madeiralle taas maaliskuun puolivälissä, ja kuin mitkäkin eläkeläiset varasimme huoneen myös samasta hotellista kuin viime vierailulla. Olen nyt jo fiilistellyt matkaa aika lailla, kun Suomen talviset säät tuntuvat niin luotaantyötäviltä. Lainasin kirjastosta kaikki mahdolliset opaskirjat saaresta ja matkaohjelma on jo aika lailla suunniteltu, vaikka reissuun on vielä 1,5 kuukautta aikaa! Reissupostauksiakin on siis tulossa!