Toukokuun kisailut

Toukokuu tarjosi mulle ennenkokemattoman kisakauden, sillä juoksin joka viikko pistesuunnistuksen ja sen lisäksi kuun aikana kaksi polkujuoksukisaa.

Kilometrit nousivat ihan varkain hyviin lukemiin, 137 km tuli yhteensä juostua. Juoksin vain yhden pitkän lenkin, mutta se olikin sitten koko alkuvuoden pisin lenkki, 22 km. Hassua, että kuun ainoa yli kympin lenkki olikin sitten noin reippaasti yli. :D

Toukokuu alkoi todella kalseassa säässä ja olin aivan kohmeessa kuun alun Paimio Traililla. Siitä huolimatta kisa meni ihan kivasti ja oli ilo huomata, että olin selvästi paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten.

Heti Paimion jälkeen seuraavana päivänä pistesuunnistus meni myös mallikkaasti. Muuten kuun suunnistukset ovat olleet vähän vaihtelevia. Joka kerta on ollut hauskaa, mutta Hirvensalossa kämmäsin reittisuunnittelun ja olin sen kisan jälkeen tosi tyytymätön pistepottiini. Mitä pidemmälle Turku Street-O:n kevätsarja on edennyt, sitä kriittisempi olen ollut omaa suoritustani kohtaan.

Kuun loppupuolelle osui toinen kahden peräkkäisen kisapäivän rupeama. Ensin perjantaina pistesuunnistus Peltolassa ja sen jälkeen taas Turku Trail Cupin polkujuoksukisa. Tankkasin kunnolla ennen viikonloppua ja tuona perjantaina pistesuunnistaessa oli ekaa kertaa sellainen olo, että juoksu tuntui kevyeltä vielä kisan lopussakin. Joka kerta aiemmin oli meno alkanut tuntua tukkoisalta tunnin loppupuolella, mutta nyt saatoin ilokseni todeta, että oli hyvin voimia juosta koko kisa läpi.

Voimia jäi hyvin vielä seuraavan päivän polkujuoksukisaan. Länsikeskus Traililla oli sadesäästä huolimatta mainio juoksukeli ja hyvässä seurassa juoksin ennätysaikaan reitin.

Lähdin toukokuuhun sillä ajatuksella, etten erityisesti treenaa kisoihin, vaan käytän niitä korvaamaan vauhtitreenejä. Yritin kuitenkin pitää juoksuohjelman muuten kevyenä ja pitää huolta palautumisesta. Suunnitelma onnistui mielestäni hyvin. Kuun alussa nopeampi juoksu oli vielä tukkoista eikä oikein lähtenyt, mutta loppukuusta meni jo paljon helpommin. Ennätysjuoksu Länsikeskuksessa kertoi, että oikeaan suuntaan mentiin.

Länkkärin jälkeen olin kuitenkin todella väsynyt ja koko kuun viimeinen viikko onkin mennyt hyvin kevyesti. Tänään tuli silti kivasti kilometrejä toukokuun viimeisen pistesuunnistuksen myötä. Kesäkuussa on tarkoitus saattaa kisakausi pakettiin ja sen jälkeen alkavat sitten treenit kohti Nuuksio Classicia!

Länsikeskus Trail 2019: märkää, mutta mukavaa

Länsikeskus Trailin taika murtui tänä vuonna, eikä kisaa juostukaan auringonpaisteessa ja helteessä. Sää oli oikeastaan juoksukisaan aivan optimaalinen. Lämpöä oli pikkaisen yli 10 astetta, ei tuullut ja vettäkin alkoi sataa kunnolla vasta viimeisillä metreillä. Edellisen yön ja aamun sade oli raikastanut ilmaa, mutta polut eivät olleet ehtineet vettyä vielä yhtään.

Juoksin Länsikeskuksessa elämäni ensimmäisen polkujuoksukisan kolme vuotta sitten, joten Turku Trail Cupin länkkäri tarjosi taas hyvän mahdollisuuden tsekata omien polkujuoksutaitojen ja kunnon kehitystä. Lähdin matkaan tutulle 7 kilometrin juoksulle, josta muistissa oli jo aiemmilta vuosilta mäet ja tekniset polut.

Ensimmäinen kilometri oli leveää kuntorataa ja se on kyllä siitä kiva, että isolla osallistujajoukollakaan ei tule ruuhkaa polulle siirryttäessä. Alkumatka menikin rennosti hiukan yli kuuden minuutin kilometritahtia ja polulle käännyttäessä olivat jalat jo sopivasti lämmenneet. Olisi tehnyt mieli juosta kovempaakin, mutta porukan hännillä ei viitsinyt ohittaa, sillä polku oli juurakkoinen ja kapea ja tiesin, että alkumatkasta on turha keulia. Toinen kilometri menikin aika hitaasti, kahdeksaan minuuttiin, ja vähitellen piti alkaa napsia selkiä.

 

Juoksin yhdessä viime vuoden polkujuoksuista tutun Marjutin kanssa, ja kun hitaamman porukan ohi oltiin päästy, edessä oli kohta uusi porukka, jossa pysyttiin taas tovi, ennen kuin ohitettiin nekin. Pahimmat ylämäet mentiin kävellen ja liukkailla kallioilla joutui myös hiukan varomaan. Polut olivat kuitenkin tosi hyvässä kunnossa ja enimmäkseen keli oli pitävä. Kahdesta kuuteen kilometriä reitti kulki ylös alas Kuninkojan kukkuloita. Pieniä pätkiä mentiin kuntorataa, ja niillä pystyi hyvin ohittamaan, sillä juurakkoinen ja paikoin kivikkoinenkin polku vaati lähes koko matkan täyden huomion, eikä siinä juuri muita juoksijoita ehtinyt vilkuillakaan. Eikä kelloakaan, mutta jälkikäteen Garmin kertoi, että hiukan päälle seitsemän minuutin kilometrejä mentiin, eli ihan hyvää vauhtia mäkiseen maastoon.

Neljän kilometrin täyttyessä muisteltiin, millainen loppumatkan reitti oikein olikaan. Sanoin, että kohta juostaan pätkä niityn laitaa ja sitten aletaan taas kivuta mäkeä. Paitsi että niityn tilalla olikin tänä vuonna peltoa eli mullassa juostiin. Alusta oli pehmeä ja raskas, mutta juoksupätkä pellolla onneksi lyhyt. Se oli kuitenkin tarpeeksi siihen, että kengän pohjaan kasaantui kunnon multapaakku! Polkujuoksukengissä on pohjakuviointi, jonka ei pitäisi mennä tukkoon mudasta tai karikkeesta, mutta näköjään multa oli liikaa! Kenkien paino lisääntyi ihan huomattavasti ja kantapään alla oli ikävä möykky, jota ei meinannut millään saada pois! Seuraavien satojen metrien aikana yritin putsata kenkiä potkimalla niitä puihin ja kiviin, ja pysähdyin jopa kaivamaan mömmöä pois kepillä, mutta ei se juuri auttanut. Maaliin asti vietiin sitten multaa mukanamme!

Viimeisten kilometrien mäissä hapotti jo aika lailla. Olin ollut edellisenä päivänä pistesuunnistamassa, ja vaikka selvisin siitä hyvinkin tuorein jaloin, alkoi loppumatka Länsikeskuksessa painaa. Lisäksi multaiset kengät eivät pitäneet enää niin hyvin kuin alkumatkasta, ja kallioilla sai mennä kieli keskellä suuta. Mutta hyvin selvittiin, ja pian edessä olikin kisan viimeinen jyrkkä alamäki, joka oli onneksi varustettu asianmukaisella kyltillä Vittumainen alamäki. :D

Viimeisen kilometrin kuntoradan alkaessa todettiin Marjutin kanssa, että jess, selvittiin, ja enää oli edessä laskettelu maaliin. Takana ei näkynyt ketään ja edessä selät olivat niin kaukana, ettei niitä ollut mahdollista saada kiinni. Piti siis viritellä loppukiri keskenämme! Ja tulikin mainio loppuveto. Vauhti kiristyi koko viimeisen kilometrin ja viimeisiin satoihin metreihin vaan lisättiin höökiä. Yhtään kovempaa en olisi enää pystynyt juoksemaan. Mielestäni Marjut pääsi jalan mitan verran ohi maaliviivalla, mutta saatiin kuitenkin sama loppuaika; 49,23!

Maalissa olo oli todella tyytyväinen 50 minuutin alitukseen  ja uuteen "länkkäri-enkkaan". Olo oli myös fyyfisesti aivan kauhea ja teki mieli oksentaa. Se meni onneksi kuitenkin nopeasti ohi. Juoksu meni todella hyvin! Missään vaiheessa kisan aikana ei tuntunut kovin pahalta, vaikka ylämäissä ja viimeisellä kilometrillä sykkeet olivat kyllä tapissa. Sain hienosti itsestäni irti, mutta silti juoksu tuntui helpolta.

Sateen kastelemassa metsässä tuoksuivat kielot ja ilma oli happirikas. Polku oli hyvässä kunnossa ja vain paikoin kallioilla oli hiukan liukasta. Juoksu eteni koko matkan ajan hyvin ja tuntui, että olen kehittynyt parissa vuodessa kivasti polkujuoksijana. Tykkään tuosta Länsikeskuksen reitistä. Mäet ovat toki hapottavia, mutta matka on sen verran lyhyt, että hyvin jaksaa. Tekninen polku vaatii täyden keskittymisen ja sitä elää vain siinä hetkessä juoksun aikana, se on hienoa! Oli myös tosi kiva nähdä taas Marjutia ja Jenniä, jonka kanssa olin Paimio Trailillakin. Samoin mukana oli muita aiemmilta vuosilta tuttuja naamoja, teitä on aina mukava moikata! :)

P.S. On ollut kiinnostavaa seurava somessa kuvia ja tunnelmia Karhunkierrokselta. Olen silti tyytyväinen, että nyt mulla oli vain tämmöinen lyhyt kisa kotimaisemissa. Mutta ehkä ensi vuonna... :D

Maistiainen kesästä

Ihana helle on hellinyt täällä Lounais-Suomessa jo viikon verran, mutta nyt sää on ilmeisesti viilenemässä. Sääli, sillä lämmin ja aurinkoinen sää on kannustanut ulkoilemaan päivittäin.

Olen käynyt joka perjantai pistesuunnistamassa ja viime perjantaina Hirvensalossa kuumuus taisi hiukan hyydyttää menoa. Hauskaa oli silti, ja aivan ihanan vihreää. Nyt alkuviikosta hölkkäsin tutustumaan seuraavan kisapaikan maisemiin, sillä en ollut siellä ennen käynyt. Tämän perjantain street-o on Peltolassa, ja maanantain lenkillä kiersin alueen siirtolapuutarhan. Pienet puutarhat olivat aivan lumoavia ja totesin samantien, että alueelle täytyy tulla toistekin ihan ajan kanssa kiertelemään ja katselemaan. Postauksen kuvat ovatkin Peltolan siirtolapuutarhasta.

Jokaviikkoinen pistesuunnistus on ollut mulla viikon tehotreeni. Vaikka tunnin aikarajan sisällä kilometrejä ei kerry kuin noin seitsemän, on Garmin kertonut kisan jälkeen pitkiä palautumisaikoja. Ajattelinkin etukäteen, että kisat saisivat korvata nopeustreenit tämän kevään osalta. Kelloa ei suunnistaessa ehdi juuri vilkuilla, joten on vaikea sanoa, millaista vauhtia juoksupätkät menevät. Mutta tuntemus on kyllä tunnin loppupuolella sellainen, että juostu on.

Viikonloppuna pääsin heittämään talviturkin luonnonveteen, ja vesi tuntuikin yllättävän lämpimältä. Viime vuonnakin kävin jo toukokuussa uimassa, mutta sitä ennen taisi mennä todella monta vuotta, jolloin tarkenin uimaan vasta kesäkuun puolella. Uinti teki todella hyvää jaloille, jotka olivat perjantain pistesuunnistuksesta tukossa. Totesin, että uintia voisi ottaa ohjelmaan vähän useamminkin, sillä se on mainiota palautusta juoksusta. Otin omasta neuvostani vaarin heti tiistaina ja hyödynsin Samppalinnan uimalaa. Kävi tuuri, kun pääsin lähtemään aikaisemmin töistä juurikin kaikkein lämpimimpänä päivänä ja pari tuntia uimalassa meni hujauksessa auringosta ja vedestä nauttien. Tänään kävin dippaamassa itseni mereen kesken lenkin! En tiedä, oliko siitä juuri muuta hyötyä, kuin että kyllähän se virkisti muuten hikistä menoa.

Oli huippua saada pieni maistiainen kesästä tähän kalsean alkukuun jälkeen. Olen aina tykännyt lämpimästä ja myös juosta kuumalla, joten olen nauttinut näistä helteistä, varsinkin, kun tuota Hirvensalon pistesuunnistusta lukuun ottamatta olen voinut juosta kaikki lenkit hissukseen. Kesäkelit saisivat mieluusti jatkuakin! :)

Koukussa pistesuunnistukseen

Hei, mä oon Anne ja mulla taitaa olla pistesuunnistus-addiktio. o.O

Kokeilin lajia ekaa kertaa marrasputkessa ja talvella ehdin osallistua kolmeen Turku Street-O:n talvisarjan osakilpailuun. Kun kevätsarja starttasi huhtikuun lopussa, suunnittelin varovasti, että voisin yrittää osallistua lähes kaikkiin sarjan osakilpailuihin. Nyt kevätsarjaa on kolme suunnistusta takana ja neljä edessä ja into osallistua kaikkiin on kova.

Pistesuunnistuksessa minua kiehtoo erityisesti homman pelillinen elementti. Kartalla on eriarvoisia pisteitä, joista pitäisi tunnin suoritusajan puitteissa kerätä mahdollisimman iso pistepotti.

Ihan ensiksi kartan käteen saadessaan pitäisi löytää aloituspiste ja itsensä kartalta. Alkuun hermostuttaa, eikä aloituspistettä merkkaavaa kolmiota ole aina helppo löytää. Sitten kun tietää, missä on, pitäisi pystyä suunnittelemaan optimaalisin reitti, joka takaisi omaan kuntoon ja taitotasoon nähden suurimman pistepotin. Olen todennut mulle toistaiseksi parhaaksi toimintamalliksi sen, että yritän ensin käydä hakemassa jonkun lähtöpaikan läheisen rastin ja siinä matkalla yritän hahmottaa karttaa ja suunnitella löyhästi reittiä, jolla saisin kerättyä mahdollisimman paljon pisteitä mahdollisimman helposti.

Tunnin aikana kropan lisäksi pää joutuu tekemään jatkuvasti töitä. Miten ison alueen kartasta saan tunnissa käytyä läpi? Missä järjestyksessä kerään rasteja? Missä rasti on ja millaisessa maastossa? Olenko varmasti oikeassa paikassa? Mitä tuo karttamerkki taas tarkoittikaan? Mihin suuntaan on fiksuinta lähteä ja millaisia reittejä valita?  Kuinka monta rastia ehdin vielä hakea ennen aikarajan päättymistä?

Ensimmäinen kisa meni mulla ihan ihmetellessä, sillä taisin olla sitä ennen suunnistanut viimeksi lukiossa. Kaupunkisuunnistus on onneksi helpompaa kuin kartan tulkinta metsässä, ja aika nopeasti hommasta sai kiinni. Tosin kartan mittakaavan kanssa mulla on edelleen vaikeuksia ja useamman kerran olen juossut rastista ohi, kun olen kuvitellut sen olevan kauempana mitä todellisuudessa. Alan kisa kisalta hahmottaa paremmin, miten ison osan kartasta ehdin tunnin aikana käydä läpi. Mutta tässä tulee vähän oma juoksukunto vastaan. Jos vain olisin paremmassa kunnossa, ehtisin vielä useammalle rastille. Ja toki jos en käyttäisi niin julmetusti aikaa epävarmaan suunnistamiseeni ja hahmottaisin karttaa paremmin, sujuisi touhu paljon suoraviivaisemmin ja nopeammin.

Mulla oli jonkinlainen muistikuva karttamerkeistä, mutta huomasin myös ekoilla suunnistuskerroilla, että vielä enemmän kartalta löytyi juttuja, joista en tiennyt. Jotta tietää kielletyt alueet, ylitsepääsemättömät aidat ja muut kommervenkit, kannattaa karttamerkit kerrata. Turku Street-O:n sivuilla on listaus kielletyistä kohteista, ja yleisimmät karttamerkit voi tarkistaa vaikka suunnistusliiton sivuilta.

Turku Street-O:n rasteilla ei leimata, vaan rasti suoritetaan vastaamalla kartan kääntöpuolen kysymykseen. Kevätsarjan avauksessa kysyttiin muun muassa, montako mitalia on puussa. Roska-astioita ja muuntajakoppien lukkoja on tullut laskettua useasti. Usein kisassa joltain rastilta löytyy jotain hassunkurista tai sitten rasti on muuten vain näkemisen arvoisassa paikassa. Pistesuunnistuksen ansiosta olen nyt vieraillut sellaisissa Turun lähiöissä, joissa en ole käynyt aiemmin kertaakaan Turussa asuminani 20 vuotena. :)

Veikkaan, että pistesuunnistus ja suunnistus yleensäkin on vähitellen nousemassa myös enemmän suuren yleisön tietoisuuteen ja ehkä jopa trendilajiksi. Suunnistuskouluja löytyy jo monelta paikkakunnalta ja tämän vuoden Jukolaan on ilmoittautunut ennätysmäärä osallistujia. Tavallinen suunnistus mielletään usein vaikeaksi, koska kompassin käyttöä harva osaa ja suunnistusmuistot ovat kouluaikoina negatiivisesti värittyneitä. Omalla kohdalla olen todennus, että pistesuunnistus kaupunki- tai lähiöympäristössä on huomattavasti helpompaa kokemattomalle, sillä rakennukset ja tiet ovat selkeitä maamerkkejä niin maastossa kuin kartallakin.

Juoksutreeninä pistesuunnistus on hyvin intervallityyppistä menoa. Kun suunta ja reitti on selvä, voi ja kannattaakin lasketella menemään. Voimia pitää kuitenkin osata säädellä siten, että jaksaa juosta koko tunnin. Ylämäkiin ei kannata tuhlata liikaa voimia ja ennen kaikkea ei kannata eksyä, koska siitä tulee turhaan ylimääräistä kipittelyä. Talvella juoksin pistesuunnistuksessa tunnissa noin 6 - 6,5 km. Nyt kevätsarjan kolmessa osakilpailussa matka on ollut 6,8 - 7,3 km. Tiedän, että pystyisin parempaankin, mutta pidempi juoksumatka ei välttämättä takaa parempaa pistesaalista.

Pistesuunnistuksen maksimipistemäärä on 900 ja kevätsarjan osakilpailuissa on kussakin ollut viitisenkymmentä osallistujaa. Oma pistepottini on vaihdellut välillä 574 - 640, jolla olen sijoittunut sinne parinkympin paikkeille. Nyt kun olen jäänyt koukkuun, homma on tietyllä tavalla jännittävämpää kuin alussa, jolloin olin ihan pihalla. Kun taidot vähitellen karttuvat, sitä huomaa myös omat tupelointinsa selvemmin. Olen vielä lajissa ihan aloittelija. En uskalla asettaa loppukaudelle mitään kummempia tavoitteita, mutta toivon vimmatusti, että pääsen osallistumaan kaikkiin kevätsarjan osakilpailuihin ja että olisi yhtä hauskaa kuin tähän asti on aina ollut!

Päivittelen muuten aina kisan jälkeen pienimuotoista kisarapsaa instagramin puolelle. Sieltä mut löytää nimellä @taivaanrannanjuoksija

Keväinen pitkis kuvina

Juoksin eilen puolivahingossa vuoden pisimmän lenkin. Kaavailin ensin 16 km pitkistä, mutta jo 4 kilometrin juoksun jälkeen totesin, että parikymmentä kilometriä kyllä menee. Uusilla poluilla seikkaillessa siihenkin tuli vielä rahtunen lisää, ja olin kotikulmilla vasta 22 kilometrin kohdilla. Oli mainio lenkki, ja samalla ensimmäinen kunnon testi uusille polkujuoksukengilleni. Hokan Torrentit pärjäsivät mallikkaasti tämänkin lenkin. Kenkävalinta osui siis nappiin ja nyt tossut on jo ajettu hyvin sisään. Tässä muutama kuva keväisiltä poluilta.

Paimio Trail 2019: koivet kohmeessa hiekkakuopilla

Lämpöennätyksistä siirryttiin takatalveen juuri sopivasti kevään ensimmäisen polkujuoksukisan alla. Sääennusteissa näkyi jopa räntäsadetta, eikä todellisuus ollut juuri parempi. Jäätävä pohjoistuuli, pari astetta lämmintä ja vihmova sade. Juoksufiilis ei ollut paras mahdollinen, ja jos ihana juoksukaveri Jenni ei olisi tarjonnut mulle kyytiä ja juoksuseuraa, olisin ehkä jättänyt kisan väliin jonkin tekosyyn varjolla.

Sopiva määrä hulluutta on hyve, ja yllättävän paljon rohkeita hulluja uskaltautui Turku Trail Cupin kauden avaukseen Paimio Trailin lähtöpaikalle jäätävässä kelissä. Etukäteen mua ei huolettanut sään kalseus vaan lähinnä se, että olisiko reitti sateen vuoksi liukas.

Matkoina oli lyhyempi 8 kilometrin lenkura sekä pidempi matka, jossa reitti kierrettiin kahdesti. Itse olin menossa taas kasille, kuten viime vuonnakin. Säästä huolimatta porukkaa oli lähdössä juoksuun reippaasti yli sata ja ensimmäiset sadat metrit olivatkin niin ruuhkaisia, että porukan hännillä mentiin ihan kävelyvauhtia. Porukassa juostessa on aina vaikea nähdä maastoa ja lähinnä reittiä tulee katsottua jonossa edellä juoksevan jalkojen alta. Edellä menevä mies juoksi hyvin lyhyellä askeleella, ja se tuntui sotkevan mun omaa juoksua hiukan, kun katsoin vaistomaisesti, mihin edellä juoksija astui, ja omat jalat osuivat ihan eri kohtiin.

Ainakin ensimmäiset puoli kilometriä, ehkä ihan sinne kilometrin täyttymiseen astikin, jalat tuntuivat aivan kylmästä tönköiltä. Mulla oli toista kertaa jalassa uudet polkujuoksukengät, enkä ihan uskaltanut luottaa niiden pitoon. Sateen kasteleman maaston liukkaus arvelutti, tunnottomat jalat arveluttivat, kengät mietityttivät. Joten meno oli todella varovaista. Kilometrin jälkeen juoksu alkoi hissukseen sujua ja vähän ennen kahden kilometrin täyttymistä olin jo muutaman juoksijan ohittanut ja saavutin isomman 15 juoksijan porukan, jonka hännille jäin. Ajattelin, etten ala turhaan ohitella isoa porukkaa ennen puolimatkaa. Alkumatka oli onneksi enimmäkseen mukavaa pehmeää polkua ja kalliota, jolla tossu tuntui pitävän hyvin.

Juoksu ei tuntunut mitenkään vaikealta, mutta reidet olivat aivan kohmeessa vielä parin kilometrinkin jälkeenkin, joten meno oli jotenkin omituisen tunnotonta. Vähän ennen kolmen kilometrin täyttymistä saavuttiin Hiekkahelmen hiekkakuoppa-alueelle, jossa mentiin ylös-alas pieniä mäkiä paikoin upottavassa hiekassa. Pari pätkää juostiin metsätiellä, ja niissä tuli poimittua pari edellä juossutta niin, että siirryin porukan keskivaiheille.

Suunnilleen puolimatkasta kuuteen kilometriin juoksin kimpassa viime vuodelta tutun Eeron kanssa, ja juoksu kulki paremmin juttukaverin kanssa. Mutta jouduin myös toteamaan, että kohmeiset reiteni alkoivat jo olla hapoilla, eikä missään vaiheessa jaloille tullut kunnolla lämmin. Hiekkahelmen uimarantoja kiertäessä tuuli paikoin todella paljon ja vastatuuleen puskeminen kävi työstä. Juoksuasento putosi istuvaksi ja tuntui, ettei hengitys oikein toiminut. Vauhti oli kuitenkin noussut kuuden kilometrin minuuttivauhdin pintaan, ja polku oli niin hyvin juostava, että mielellään olisi mennyt kovempaakin. Kuuden kilometrin paikkeilla päästiin metsään tuulensuojaan ja juoksukaveri jäi taakse.

Muistin viime vuodesta, että viimeisellä kilometrillä oli ylämäkeä, mutta en ihan muistanut, miten paljon. Koko viimeinen kilometri oli ylämäkivoittoinen ja myös tasaiset ja lyhyet alamäet olivat haastavia. Väsyneillä jaloilla oli kimuranttia asetella tossuja kivenkoloihin ja piti keskittyä, että pysyi pystyssä. Muutama selkä tuli vielä viimeisillä kilometrilläkin ohitettua, mutta oikein mitään loppukiriä ei lähtenyt.

Maalissa kello näytti aikaa 55 min 23 sek. Hiukan alimittainen reitti oli, sillä ei tullut 8 km täyteen. Aikaparannus viime vuodesta oli aika huikea, 7 minuuttia. Viime vuonna olin kuitenkin juossut alkuvuonna huomattavasti vähemmän ja olin suoraan sanottuna aika huonossa kunnossa. Nyt jäi ehkä harmittamaan, etten juossut kisan keskivaiheilla kovempaa, kunto olisi kyllä antanut myöden. Toisaalta jalat eivät missään vaiheessa oikein toimineet toivotulla tavalla. Kylmä kangisti. Olin silti tosi iloinen, että tuli lähdettyä, sillä sellaisen mukavan extreme-kokemuksenhan tästä sai.

Vaikka Nuuksio Classiciin on vielä aikaa, niin jo nyt yritän saada jokaisesta polkukisasta ja pidemmältä lenkiltä jotain mukaan polkumaratonin harjoitteluun. Nyt sain hyvän opin siitä, miten kylmä ja sateinen sää kohmettaa. Olin hölmö, kun laitoin ohuet trikoot vain siksi, etten vaivautunut kaivamaan esiin talvitrikoita, koska olin ne lämpimien kelien kunniaksi pakannut jo pois. Uudet Hoka One One Torrentit pelittivät tosi hyvin, vaikka olivat vasta toistamiseen jalassa. Olen tosi tyytyväinen kenkäostokseeni!

Paimio Trailin polut olivat mainiossa kunnossa ja juoksufiilis oli hyvä huolimatta jäätävästä kelistä ja kohmeisista jaloista. Oltiin Jennin kanssa molemmat iloisia, että tuli lähdettyä. Oli kiva päästä pitkästä aikaa kisaamaan poluilla ja oli mukava huomata, miten paljon paremmassa kunnossa olen kuin vuosi sitten. Tästä on hyvä jatkaa treenejä kohti Nuuksiota!