Vuodenvaihteessa puhuin puolisolle, että haluaisin tänä vuonna koittaa juosta maratonin. Edellisestä oli neljä vuotta, ja olin tässä välissä sairastunut kilpirauhasen liikatoimintaan sekä nostanut juoksukunnon nollasta sellaiselle tasolle, että saatoin yleensäkin harkita pitkää polkukisaa.
Jos olisin vuodenvaihteessa tiennyt, millainen keli kisassa olisi, en olisi ilmoittautunut mukaan. Olen ennenkin kertonut, miten liukkaus on minulle juoksun vihollinen numero yksi. Nuuksiossa oli satanut koko viikon ja todella isoja sademääriä. Etukäteen varoiteltiin, että poluilla olisi liukasta ja märkää. En silti osannut odottaa, miten märkää ja hankalaa matkanteko voisi olla.
Hyvin menneen Kainuu Trailin jälkeen tiesin olevani maratonkunnossa. Tiesin, että vauhtini on hidastunut edellisestä Nuuksio Classicista, jonka olin juossut aikaan 6:35. Kuvittelin silti pystyväni kyllä seitsemän tunnin alitukseen. Mietin kisaan etukäteen hyvän sään ja hyvän kunnon suunnitelman, jossa jaoin kisan neljään noin kymmenen kilometrin etappiin. Ensimmäisen kympin helpoilla poluilla voisin juosta melko reippaasti, sillä se toimi Hossassakin. Toisella kympillä en saisi juosta jalkoja alta vaikeammilla poluilla. Kolmannella etapilla pitäisi muistaa tankata energiaa, jotta viimeisen kympin helpommilla poluilla jaksaisi vielä juosta hyvää vauhtia. Ehkä suunnitelma olisi ollut toimiva, jos kisa olisi juostu kuivilla poluilla. Nyt kaikki meni kuitenkin aivan toisin...
0 - 10 km
Nuuksion polkumaratoniin lähdettiin noin 30 henkilön lähtöryhmissä. Koska säätila ja polkujen kunto oli minulla tiedossa, jäin suosiolla viimeiseen lähtöryhmään. Suunnitelmani juosta alkuun helpoilla poluilla kunnon polkuravia meni heti vihkoon, kun helpotkin polut olivat liukkaita ja vetisiä. Alkumatkasta liukkaus häiritsi jopa enemmän kuin myöhemmin kisassa. Koska minua jännitti, menin vaikeissa kohdissa jäykin jaloin, joka vain edisti kompurointia. Joskus liukkailla tai muuten pahoissa paikoissa minulle käy niin, että jäädyn tykkänään, enkä tunnu osaavan enää edes kävellä. Ensimmäisellä kympillä oli välillä vähän tuollaista...
Noin 7 kilometrin kohdalla tuli reitin kohta, jota olin etukäteen pelännyt. Piiiitkät portaat alaspäin, joissa polvet ovat todella kovilla. Neljä vuotta sitten tuossa kohtaa vanha polvivaivani aktivoitui oltuaan pitkään hiljaa, ja polvikipu haittasi silloin muuten mainiosti sujunutta kisaa. Nyt olin varautunut ennakkoon teippaamalla molemmat polvet. Silti jouduin noissa portaissa menemään ison osan laskeutumista vain toisin päin askeltaen, kun toinen polvi alkoi vihloa. Olin helpottunut, kun portaiden jälkeen pääsi juoksemaan, mutta melko pian edessä oli vielä toiset, onneksi lyhyemmät metalliportaat koko kisareitin matalimpaan suokohtaan.
Kun mennään alas, pitää tietysti kivuta myös ylös. Ennen kympin täyttymistä vuorossa oli laskettelurinteen kipuaminen Solvalla Swinghillillä. Tuossa kohtaa aurinko pilkisteli sadepilvien takaa, ja näkymä rinteeseen oli todella hieno. Itse rinne olikin sitten aivan mahdotonta mutavelliä, jossa kävi pari kertaa niin, että ylöspäin otetun askeleen jälkeen liukui kaksi askelta alaspäin. Nousu oli rankka, mutta kuitenkin minulle helpompi kuin liukkaat alamäet, joten olin ihan hyvillä mielin päästyäni rinteen päälle.
10 - 20 km
Seuraavalla kympillä vuorossa olisivat ennakkoon vaikeimmat polut. Suunnitelman mukaan minun olisi pitänyt tässä säästellä voimia. En tiedä, miten sen olisi voinut tehdä, kun aivan jatkuvasti upposi soihin, vesilammikoihin ja mutaan, nousuissa ja laskuissa piti könytä nelivedolla ja tasaisinkin pätkä oli juurakkoa, kivikkoa ja lätäkköä.
Kun ensimmäistä kertaa kenkäni meinasi jäädä suohon, se jopa hiukan nauratti. Kun sitä alkoi tapahtua noin kilometrin välein, ei oikein enää hymyilyttänyt. Reitillä oli myös lukuisia ojien ja purojen ylityksiä, joissa parimetriä leveitä ojia piti ylittää puuriu'uista tehtyä "siltaa" pitkin. Vesi oli korkealla ja vienyt paikoin näitä jo valmiiksi kehnoja siltarakennelmia mennessään. Nuo kohdat olivat minulle aivan painajaismaisia. Yhdellä joen ylityksellä oli vain yksi puunrunko ojan yli, eikä mitään, mistä saisi tukea. Paniikissa etsin jonkin kepakon ja kokeilin sillä pohjaa - voisikohan paikasta vain kahlata yli. No ei, sillä keppi upposi puoli metriä joen pohjan mutaan. En oikein tiedä, miten pääsin yli tuosta ja muista vastaavista ylityksistä, mutta jotenkin onnistuin olemaan tippumatta ojiin. Myöhemmin kuulin, että joku oli tuossa tai jossain muussa ylityksessä yrittänyt mennä kahlaten yli ja uponnut vyötäröä myöten. Tuo olisi ollut ihan kammottavaa, varsinkin yksin taivaltaessa.
Reitillä kivuttiin Espoon korkeimmalle kohdalle Mustavuorelle. Muutenkin tällä pätkällä oli paljon nousuja ja laskuja. Jyrkimmissä kohdissa tulin alas persliukua ja ylöspäin oli neliveto käytössä. Kaikki vaatteet olivat jo sateesta märät ja konyämisestä karikkeessa.
20 - 30 km
Matkanteko oli ollut niin uskomattoman hidasta, että aloin jo huolestua, ehtisinkö 24 kilometrin huoltoon vaaditussa 5 tunnin cutoff-ajassa. Pahimmillaan aikaa meni 13-14 minuuttia kilometriin. Oli niin raskasta, että tavallaan jopa houkutti jättää matka kesken huoltoon - voisin kertoa kaikille, että olin vain liian hidas, minua ei päästetty enää jatkamaan matkaa. Sisuunnuin moisista mietteistä ja yritin kaikilla helpoilla pätkillä laittaa tossua toiseen eteen - minähän en kisaa kesken jättäisi!
Kelloni oli alkumatkasta piipannut kilometriväliaikoja ennen kuin kisareitillä tulivat kilometrilaikat vastaan. Haastavilla pätkillä kello alkoi kuitenkin "jätättää", ja kohta omassa kellossa oli lähes kilometri enemmän matkaa kuin maaston kilometrilaikoissa. Se oli hieman masentavaa.
Olin pakannut reppuun vaihtovaatetta, ja mietinkin, että 24 kilometrin huollossa vaihdan kuivempaa päälle. Koska persiiseen kuitenkin asettui pelko siitä, etten ehtisi maaliin ennen sen sulkeutumista, totesin, ettei vaatteiden vaihtoon olisi aikaa. Minun oli kuitenkin pakko pysähtyä huollossa ja teipata nilkkaani. Jostain syystä kengän reuna oli alkanut jo alkumatkasta painaa kipeästi kehräsluuta oikeassa jalassa, ja välillä kaltevalla alustalla ja alamäissä siihen sattui todella paljon. Yritin laastaroida ja teipata tuota kohtaa sekä vaihdoin sukat kuiviin huollossa. Kuivat sukat litimärkiin ja mutaisiin kenkiin, olihan siitä ehkä hetkeksi iloa...
Huollon jälkeen oli vielä muutama tosi haastava kohta, kapeita ja irtonaisia pitkospuita sekä pelkkää mutaliukumäkeä muistuttava rinne, mutta niistäkin selvisin. Mitä vähemmän matkaa oli jäljellä, sitä enemmän sain voimia siitä ajatuksesta, että loppumatka olisi lyhyt. "16 kilometriä maaliin, eihän se ole enää mitään, juoksen sellaisia lenkkejä jatkuvasti."
30 - 42,2 km
Kun matka hupeni siihen, että oli enää 12 tai 10 kilometriä jäljellä, aloin uskoa, että pääsisin maaliin asti. Juoksin tuossa kohtaa aivan yksin ja tavallaan se helpotti matkantekoa, sain olla yksin ajatusteni kanssa. Toistelin päässäni sitä, kuinka monta kilometriä olisi enää maaliin ja kun oltiin jo yksinumeroisissa luvuissa, matka tuntui lyhyeltä, vaikka aikaa meni myös viimeisiin kilometreihin paljon.
Mokasin hiukan kolmenkympin jälkeen, kun odotin 33,5 km huoltoa, ja jotenkin ajattelin sen tulevan aiemmin niin, että en siinä hetken syönyt tai juonut. Omassa kellossa oli kilometrejä yli 35, kun tulin huoltoon. Loppumatkasta minulla oli koko ajan jano, joten olin tainnut kosteassa kelissä juoda alkumatkasta hiukan huonosti ja tuli vähän nestehukkaa. Kun sain vesipullon täytettyä ja vähän syötyä, pystyin juoksemaan taas vähän vaivattomammin.
Olin joutunut kävelemään (tai konttaamaan) sen verran paljon, että viimeisen kympin helpommat polut tuntuivat ihanilta. Saatoin oikeasti juosta, hitaasti mutta kuitenkin juosta rennosti mukavia neulaspolkuja. Välillä tauonnut sade alkoi yltyä noin 7 kilometriä ennen maalia. Tuossa kohtaa se lähinnä huvitti, antaa sataa vain. Tiheässä kuusikossa ja kovassa sateessa oli välillä tosi hämärää, hyvä kun edes näin polkua!
Tuomas oli juossut oman kisansa todella hienosti lähelle viittä tuntia. Hän tuli reitille vastaan 38 kilometrin kohtaan. Oli niin kiva nähdä oma rakas kannustamassa reitin varrella, meinasi tulla itku. Toki myös nalkutin hänelle, että lähtisi nyt pois sateesta ettei vilustuisi. :D
Kisan loppuvaiheessa en enää yrittänyt kiertää vesilammikoita, sillä olivathan kenkäni olleet jo 40 kilometriä litimärät. Silti mutaisten lammikoiden läpi kahlaaminen asetti omat haasteensa, kun ei nähnyt, olisiko veden alla kiviä tai mutaa. Ihan viimeisellä kilometrillä tipahdin liukkaalta kiveltä vesilammikkoon, mutta onneksi en sentään kaatunut sinne kokonaan. Viimeisillä kilometreillä oli vielä varsin haastavaa polkua ja sade yltyi todella rankaksi, ihan kuin olisi saavista kaadettu vettä päälle.
Viimeisen kilometrin vihdoin kääntyessä loppualamäkeen kuulin maalialueelta musiikin ja jotenkin ihmeellisesti jaksoin ottaa vielä pienen loppukirin. Maalissa olin ajassa 8h 6min ja taisin olla maaliin päässeistä kolmanneksi tai neljänneksi viimeinen.
Maalissa
Maalilinja ylittymisen jälkeen tuli sitten itku. Olin kertakaikkisen loppu. En olisi uskonut, että käytän reissuun kahdeksan tuntia, ja eihän tuohon aikaan nyt voi olla tyytyväinen. Ja toisaalta, oli melkoinen suoritus konytä kahdeksan tuntia märillä, liukkailla ja mutaisilla poluilla. En tiennyt, olinko ylpeä itsestäni vai pettynyt.
En tiedä oikein vieläkään. Halusin juosta tänä vuonna tauon jälkeen maratonin, ja tein sen, mutta kisa muistutti ehkä enemmän jotain extreme-seikkailukisaa omalta osaltani kuin juoksua.
Jalat kestivät näin pitkän taivalluksen yllättävän hyvin, hiukan viimeisten kilometrien alamäissä alkoi olla vaikeaa, kun reidet eivät meinanneet enää jaksaa. Enemmän sattui selkään, joka veti puolimatkasta lähtien jumiin, jota en saanut millään auki. Joku pieni hiertymäkin tuli. Matkaan käytettyyn aikaan ja keliin nähden selvisin kuitenkin varsin vähin vaurioin.
Minulla oli mukana Noshtin energianamuja, ja söin niitä neljän ja myöhemmin kahdenkin kilometrin välein. Pari kourallista sipseja ja nachoja toivat suolaista välipalaa energiakarkeille. Vettä minulla oli juomarakossa noin litra ja sen lisäksi puolen litran pehmopullo, jonka täytin jokaisella juomapisteellä. Mokasin ehkä hiukan juomista alkuun, olisi pitänyt juoda enemmän, ja syömistä kolmenkympin kieppeillä, siinä alkoi energiavaje iskeä.
Tämä ei ollut minun kelini. Liukkaalla varomiseen ja toikkarointiin meni valtavasti energiaa. En ole koskaan kisassa kompuroinut niin paljon kuin tuolla haastavalla osuudella toisella kympillä. Silti en kaatunut, mutta varovaisuus näkyi tosi paljon vauhdissa.
Kisan aikana ajattelin, että en kyllä enää lähde maratonia juoksemaan. Kisan jälkeen mietin, että pitäisikö juosta seuraavaksi joku sileän kisa. :D Mudassa, suossa ja vedessä kahlaaminen vei voimat ihan totaalisesti, mutta olipahan ainakin sellaiset olosuhteet, joita ei hevillä unohda.