Lokakuun laskeva trendi

Lokakuun alkuun mulla oli virtaa juosta, ehkä tuosta Kreetan lomasta johtuen. Ja hyvä niin, sillä juoksumäärät vähenivät kuun edetessä muiden kiireiden viedessä aikaa ja energiaa.

Juoksin lokakuussa yhteensä 106 kilometriä, koko vuoden alhaisimmat kuukausikilometrit. Tavoitteena ollut satanen sentään ylittyi, eikä sen kasaan saaminen ollut edes erityisen vaikeaa. Juoksin etupainotteisesti alkukuusta enemmän ja loppukuusta ei tarvinnut pinnistellä. Kaikki kuun juoksut olivat aika lailla peruslenkkejä. Enimmäkseen hitaita pk-lenkkejä maustettuna muutamalla lyhyellä vk-treenillä. Ei mitään elämysjuoksuja tai uusia maisemia, vaan lähinnä arkea tauottavia happihyppelyjä kotiovelta ajan säästämiseksi.

Kuun juoksut jäivät nyt loppukuusta vähäisemmiksi ensisijaisesti siksi, että yritin pitää elämän kokonaiskuormituksen edes kohtuullisella tasolla. Töissä on ollut melko kiire ja päivät ovat toisinaan venyneet pitkiksi. Onneksi etätyö on mahdollistanut esimerkiksi lounastaukolenkit, mutta kesken työpäivän ulkoilu jää pakostakin aika lyhyeksi. 

Aiemmin olen jo maininnut, että vuoden alusta aloitin opiskelut työn ohella. Opinnot ovat hissuksiin edenneet ja olen jo selvästi voiton puolella. Jäljellä on kuitenkin vielä pari työlästä kurssia. Syyskuussa pidin opintovapaata ja silloin tulikin kivasti opintopisteitä. Nyt yritän taiteilla loppuvuoden opintoja kasaan työn ohella. 

Kun vuotta on enää kaksi kuukautta jäljellä, alkaa tavoitteiden toteutuminen jo häämöttää siellä vuoden lopussa. Mutta ilmaiseksi eivät tavoitteet täyty. Jokainen kilometri pitää ihan oikeasti itse juosta ja sama pätee opintoihin. 

Anagan niemimaa Teneriffalla: patikointia ja polkujuoksua

Mulla on Kreetan reissusta alkaen ollut matkakuumetta! Pitäisi päästä taas reissuun, nyt kun pitkästä aikaa yleensäkin pääsi matkalle. Matkakuumetta ehkä hiukan lievittää vanhojen reissujen muistelu, joten palasin myös muistoissa ajalle ennen koronaa. Ehdimme kaverin kanssa Teneriffalle juuri ennen kuin maailma sulkeutui maaliskuussa 2020. Silloin matkasta kirjoittaminen jäi koronahässäkän jalkoihin, mutta Teneriffan hienot patikointimaastot Anagan niemimaalla ansaitsevat kyllä oman postauksensa. Nyt kun Teneriffalle taas pääsee, niin tässä hiukan tarinaa reissuilta.

Olen ollut Teneriffalla aikaisemminkin ja silloin tuli myös patikoitua saaren hienoissa maisemissa. Tuolloin jäi kuitenkin koluamatta Anagan niemimaa ja vuoristo, jota on kuitenkin kehuttu Teneriffan hienoimmaksi patikointikohteeksi. Joten pitihän nuo maastot nyt katsastaa! Anagassa tuli tehtyä reissulla kaksikin retkeä. Toinen on ympyräreitti, jonka teimme patikointeja järjestävän firman oppaiden johtamana. Ja toinen on polkujuoksuni niemimaan keskiosista pohjoisrannikolle.

Anagavuorten retkeilyreittejä löytyy todella hyvin kirjasta Teneriffa retkeilyopas (mainoslinkki Adlibrikselle) ja suosittelen tuon kirjan hankkimista, jos aikoo patikoida tai polkujuosta Teneriffalla. Retkiä suunnitellessa kannattaa pitää mielessä, että vaikka Teneriffan eteläosa on kuivaa aluetta, niin pohjoisen vuoristossa on usein todella sumuista tai sateista. Rannikolla sää lähes poikkeuksetta selkenee, mutta monet näköalapaikat jäävät sumun usein peittoon. Jos kaipaa takuuaurinkoista reittiä, niin kannattaa suunnata mieluummin Teiden kansallispuistoon (sinnekin oppaasta löytyy hyvin reittejä).

Patikointi opastetulla retkellä Chamorgan kylästä

Olimme tilanneet etukäteen patikointiretken netistä, mutta lähtöaamuna paikan päällä selvisi, että menisimmekin eri reittiä kuin mitä olimme tilanneet... No, se oli ihan ok ja reitti kulki Anagan niemimaan koillisosassa, jonne on julkisilla kulkuneuvoilla lähes mahdoton päästä. Joten opastettu patikointiretki oli tuossa kohtaa hyvä tapa päästä paikalle. Hiukan tuo patikointifirma kuitenkin aiheutti hilpeyttä, josta ehkä lisää joskus tuonnempana. 

Patikointi tehtiin ympyräreitillä Chamorgan kylästä. Teneriffan retkeilyoppaassa ei ole tätä reittiä, mutta Chamorgasta pääsee mm. reiteille 53 ja 54. Meidän reitillämme oli kummassakin kulmassa näköalapaikka, josta olisi ollut hienot näköalat alemmas rannikolle, mutta näköala peittyi sumuun. Reitti oli enimmäkseen tasainen ja kulki kauniissa maisemissa.

Itse patikointi oli ihan kiva, tosin porukan viimeisiä jouduimme useampaan kertaan odottelemaan. Onneksi muutaman kilometrin jälkeen jakaannuimme toviksi kahteen ryhmään ja pääsimme tekemään pienen lisälenkin näköalapaikalle samalla kun hitaimmat ottivat hiukan etumatkaa varsinaisella reitillä. Sää ei oikein suosinut näköalojen katselua ja lähes poikkeuksetta näkyvyys reitillä oli vain joitain kymmeniä metrejä sakean sumun ja pilvien vuoksi. Tavallaan se oli myös tunnelmallista ja säälle nyt ei mitään voi, joten emme antaneet sen haitata patikointia.

Polkujuoksu Cruz del Carmen - Punta del Hidalgo

Juoksureittini oli yhdistelmä kirjan reiteistä 42 ja 43. Lähdin Cruz del Carmenista ja päätin polkujuoksun Punta del Hidalgoon. Sekä reitin lähtö- että päätepisteelle pääsee hyvin bussilla. Majapaikasta Puerto de la Cruzista tullessa molempiin suuntiin oli bussin vaihto La Lagunassa (San Cristóbal de La Laguna).

Juoksu lähti Cruz del Carmenista, jossa on näköalapaikka ja parinkin vaellusreitin lähtöpiste. Tämä reitti on muuten hyvin merkitty ja opasteita on tarpeeksi. Lähdin liikkeelle aamulla ja bussilla paikalle saavuttuani oli tovi kirkasta, kunnes näkymät ja vaelluspolku peittyivät sumuun. Alkumatka kulki laakeripuumetsän keskellä leveällä polulla polveillen ylös alas.

Reitin puolivaiheilla noustaan Anagan vuorilla ylemmäs harjanteelle ja sen jälkeen avautuu näkymä pohjoisrannikolle. Kun lähdin polkujuoksulle, sää hieman epäilytti. Vuoristoon ja pohjoisrannikolle oli luvattu sadetta ja jonkin verran tuultakin, ja pelkäsin, että reitti olisi suojaton ja liukas. Tuulet jäivät onneksi taakse heti, kun pääsin harjanteen pohjoispuolelle ja sääkin selkeni niin, että näkymä merelle oli kirkas. On aina kiva juosta vuoristossa niin, että näkee määränpään joko jossain korkealla yläpuolella tai kaukana alhaalla, ja sitten vähitellen kilometrien kertyessä pääsee lähemmäs kohdetta. Korkeimmalla kohdalla, Chinamadan kylän kohdalla, tuuli ja pisaroi kuitenkin sen verran, etten jäänyt pitämään siinä taukoa vaan evästin vasta hiukan myöhemmin.

Tämä reitti oli sikäli hieno, että maisemat vaihtuivat tuossa harjanteen ylityksen jälkeen ihan täysin. Alkumatka metsän keskellä vaihtui loppumatkan karuun kalliomaisemaan, välissä oli hiukan asutusta ja pengerrettyä maatalousmaata. Polku kulki vuorenrinteellä ja kiveen oli monin paikoin hakattu portaita. Etukäteen huimalta näyttänyt polku oli onneksi hyvin turvallinen eikä korkeanpaikankammonikaan vaivannut. Hienot maisemat merelle palkitsevat ja ennen viimeistä laskeutumista käväistään jo rannikolla korkealla meren yläpuolella.

Viimeinen osuus, laskeutuminen merenpinnan tasolle, kiemurtelee vuorenrinnettä pitkin alaspäin. Vertikaalisesti lyhyeen matkaan menee siis tovi ja tämä osuus on jo vähän tylsä kun rinne peittää näkymät merelle ja alusta on kivikkoinen. Vihdoin ollaan tasaisella ja ennen Punta del Hidalgon kylää on vielä kivikkoinen ranta. Jos ei halua mennä kylään vaikka syömään, niin rannalta pääsee suoraan nousemalla bussipysäkille, josta pääsee sitten kohti La Lagunan bussiasemaa. Reitti on kokonaisuudessaan noin 11 kilometrin mittainen ja siinä on laskumetrejä noin 1000 metriä, kun vuoristosta laskeudutaan ihan merenrantaan. Tykkäsin reitistä!

Teneriffa on upea saari luontoretkeilyyn

Aiemmalla Teneriffan reissulla patikoimme Teiden kansallispuistossa, ja siellä oltiin yli 2 kilometrin korkeudessa pilvien yläpuolella. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja maasto on laavakivikkoa, jossa kasvoi jokunen pensas siellä täällä. Tuosta patikoinnista löytyy tarinointia täältä: Patikointia Teiden kansallispuistossa.

Hiukan alempana, juuri pilvien korkeudella tehty toinen patikointi vei aivan erilaisiin maisemiin, korkeiden ja pehmoisten kanarianmäntyjen alle Aguamansan sumuisille urkupillikallioille. Tämän retken reittikuvaus löytyy tästä postauksesta: Patikointia pilvessä: Aguamansa Teneriffalla.

Kun Anagan niemimaa tuli tällä reissulla valloitettua, niin oli myös sellainen olo, että Teneriffan hienoimmat ulkoilumaastot on nähty. Teneriffa on kyllä siitä upea saari, että siellä on todella erilaisia maisemia. 

Huono sää ei ole syy jättää lenkkiä väliin

En tykkää talvesta. Inhoan pimeää, kylmää ja liukkautta. Kivoja eivät ole nämä loppusyksyn kelitkään, kun sataa, tuulee ja maailma on harmaa, kostea ja kolea. Silti en jätä huonollakaan säällä lenkkiä välistä. Rutiinit voittavat motivaation 6 - 0, niin silloinkin, kun säätila ulkona suorastaan hylkii juoksulenkkiä.

Monet juoksevat huonoilla keleillä sisällä salin juoksumatolla. Itse en ole koskaan oppinut juoksemaan matolla enkä pidä siitä. Juoksumatto on mielestäni vähän pelottava kapistus ja en osaa juosta siinä rennosti, pelkään, että kompuroin ja putoan matolta. Myöskin hikoilu matolla sisätiloissa on mielestäni epämiellyttävää. Toisin kuin ulkona, ilma ja maisemat eivät vaihdu ja mielestäni mattojuoksu on tylsää. Tiedän kyllä, että tästä on myös vastakkaisia mielipiteitä, ja kukin juoskoon siellä missä itse tykkää.

Ulkona juoksu kaikissa sääolosuhteissa on kuitenkin aika pitkälti asenne- ja pukeutumiskysymys. Juoksen itse talvikuukausina yleensä vähemmän kuin parhaiden juoksukelien aikaan. Se on mielestäni ihan toimiva vuosirytmitys harjoittelulle. Kun ei ole edes tarkoitus tehdä mitään ennätyksiä, voi hyvällä omallatunnolla tehdä vähän lyhyemmän lenkin silloin, kun sää on oikein kurja.

Usein keli ei ulkona olekaan lainkaan niin huono kuin ikkunasta katsoen luulisi. Rankkasateet ovat harvinaisia ja sadelenkillä kastuu usein vähemmän kuin ennakkoon pelkää. Usein motivoin itseäni lähtemään lenkille vähän hölmöilläkin syillä. Kurjassa säässä ulkoillessa voi tuntea onnistuneensa liikkumaan silloinkin, kun ei tee mieli. Syyt lähteä voivat olla ihan mitä vain, jos niillä vain saa itsensä lenkkikamat päällä ulos ovesta. Jos hiukset pitää joka tapauksessa pestä, on samantekevää, kastuvatko ja likaantuvatko ne lenkillä lisää. Tai tarvitsen lenkkivaatteet pesuun, jotta tulee täysi koneellinen pyykkiä...

Rillit huurussa sadelenkillä. Odlon juoksutakki on Scandinavian Outdoorilta.

Lenkkivaatteista puheenollen, tosi iso tekijä huonon sään lenkeillä ovat hyvät juoksuvaatteet. Kun tietää, että vaatteet tekevät olon mukavaksi epämukavassakin kelissä, on paljon helpompi lähteä juoksemaan. Kirjoitin jo pari kuukautta sitten syksyn sateisiin sopivasta juoksutakista. Ostin tuolloin tämän Odlon pirteän värisen juoksutakin (mainoslinkki Scandinavian Outdoorille). Alkusyksystä takki oli vielä turhan lämmin, mutta nyt sateisissa ja tuulisissa keleissä se on ollut tosi toimiva. Takin korkea kaulus suojaa hyvin kaulaa kylmältä viimalta ja takki pitää jonkun verran sadetta. Yllätyksenä mulle tuli, että takki on pusakkamallinen, kun mieluummin suosin vartalonmyötäisiä juoksuvaatteita. Takin alle mahtuu siis paksumpikin välikerros tarvittaessa, mikä on ihan kiva sitten, kun ilmat vielä kylmenevät.

Vaikka sateiset ja harmaat päivät ovat nyt seuranneet toisiaan, tiedän, että talven liukkaiden tullessa kaipaan näitä sulan maan lenkkejä. (Koskaan ei voi olla tyytyväinen. :D) Sitten kun talvisemmat juoksukelit alkavat, niin kurkkaa vuosi sitten kynäilemäni 10 vinkkiä talvijuoksuun!

Juoksetko aina samoilla kengillä? Ei ehkä kannattaisi.

Tovin mietin, että meneekö tuo otsikko liikaa klikkiotsikon puolelle...? "Oletko sinäkin aina käyttänyt juoksukenkiä väärin? Asiantuntija neuvoo, miten juokset oikein." :D No, menkööt nyt.

Pointtina postauksessa siis on, että kenkiä, myös juoksukenkiä, olisi hyvä olla muutamat (erilaiset), joita sitten vaihtelee. Jos käyttää päivästä toiseen samoja kenkiä, niin kengät kuluvat nopeammin ja jalat tottuvat liikaa samoihin kenkiin.

Jalat hikoilevat aina juoksulenkillä ja vaikka juoksukengät yleensä hengittävät hyvin, kengät jäävät lenkin jälkeen aina hiukan kosteiksi, vaikka ei olisikaan juossut sateessa tai vesilammikoissa. Lenkkareiden pitäisi antaa kuivua kunnolla aina ennen seuraavaa käyttöä, koska kosteus haurastuttaa kenkää ja edesauttaa hajujen ja muiden ällöttävyyksien syntyä.

Jos käyttää aina samoja kenkiä, jalat myös tottuvat vain niihin ja se voi laiskistaa jalan pieniä lihaksia. Kun vaihtelee hiukan erilaisia lenkkareita, jalat saavat vaihtelua. Toki voi olla niinkin, että jokin tietty malli vain tuntuu niin hyvältä, että haluaisi käyttää vain niitä. Silloin voi olla paikallaan jopa hankkia kaksi paria samoja kenkiä! Toiset popot saavat levätä, kun toiset ovat käytössä, ja jos käyttää toista paria hiukan enemmän, kengät myös kuluvat vähän eri tahtiin. Mulla on esimerkiksi suosikki-polkukengästäni, Hokan Torrentista, kaksi eri väristä versiota! Hiukan höpsöä, mutta halusin myös vaihtelua eriväristen kenkien myötä.

Oikeat urheilijat käyttävät yleensä harjoituslenkeillä vaimennetumpaa kenkää ja kisakenkänä on jokin mahdollisimman kevyt malli. Vaikka kuntojuoksijalla ei ole ihan hirveästi merkitystä siinä, painaako kisakenkä nyt 50 grammaa vähemmän kuin harjoituskenkä, ei ole lainkaan hassumpi idea hankkia muutama hiukan erilainen kenkäpari erityyppisiin harjoituksiin ja kisoihin. Varsinkin pitkiä lenkkejä silmälläpitäen kannattaa panostaa vaimennetumpaan kenkään, joka on myös tarpeeksi iso, sillä pitkillä juoksuilla jalka turpoaa ja lenkkarissa tulee olla kärjessä tarpeeksi tilaa, jotta varpaat mahtuvat kunnolla kenkään. Juoksukengissä voi olla siis myös erikokoisia pareja. Itsellä juoksukengät ovat pääosin kokoa 41,5, vaikka tavallisten kenkieni koko on noin 40. Kokonumeroita ei kannata liikaa tuijottaa, koska eri valmistajilla kenkien mitoitukset hieman vaihtelevat.

Polkujuoksuun kannattaa ehdottomasti hankkia polkujuoksukengät (mainoslinkki Scandinavian Outdoorille), koska ne ovat poluilla pitävämmät ja mukavammat kuin sileälle tarkoitetut lenkkarit. Maastoon tarkoitetut kengät kuitenkin kuluvat asfaltilla ja saattavat tuntua ikäviltä kovalla alustalla, joten jos ei juokse pelkästään poluilla, kannattaa olla myös sileän kengät.

Juoksukengät kuluvat käytössä. Nykyään materiaalit ovat sen verran kestäviä, että kulumista ei välttämättä silmämääräisesti huomaa, mutta kenkien iskunvaimennus on jo mennyt. Silloin kengät kannattaa vaihtaa uusiin, koska huonosti iskuja vaimentava ja painunut kenkä voi aiheuttaa vaivoja. Karkea nyrkkisääntö on, että juoksukenkien elinikä on noin 1000 kilometriä. Mutta kilometrimäärään vaikuttaa paljon paitsi itse kenkä, myös juoksija. Mitä enemmän juoksijalla on painoa ja/tai tarvetta vaimennukselle, sitä hanakammin kannattaa kenkää vaihtaa.

Vinkki: Juoksukenkien kilometrejä voi seurata, jos käyttää juoksujen tallennukseen sellaista sovellusta, missä on mahdollisuus lisätä lenkeille kengät. Esimerkiksi Garminilla on tämä ominaisuus, samoin juoksukellosta riippumattomassa Stravassa. Yleensä kengät pitää ensin lisätä jokainen pari erikseen sovellukseen, mutta kun tämän on tehnyt, on kenkien lisääminen yksittäisille lenkeille yhden klikkauksen päässä. Itse pidän tätä ominaisuutta tosi hyödyllisenä, kun vaihtelen paljon kenkiä, niin niiden kilometrejä olisi muuten vaikea seurata.

Itselläni on aika monet juoksukengät. Koska juoksen sekä asfaltilla että poluilla, kenkähyllystäni löytyy molemmille alustoille juoksukengät. Pidemmillä lenkeillä käytän vaimennetumpaa kenkää, jossa on iso varvastila, mutta joskus juoksen lyhyitä lenkkejä tarkoituksella kevyillä ja vähemmän tuetuilla kengillä, jotta jalat saisivat vaihtelua. Tykkään siitä, että minulla on useammat kengät kierrossa, koska silloin saa myös rauhassa miettiä uusien kenkien hankkimista eikä paniikissa tarvitse shoppailla siksi, että yksistä kengistä tulee varvas läpi. 

Viimeisimpänä todettakoon, että juoksukenkiä voi hankkia useamman parin myös ihan vaan siksi, että saa vaihtelua ja välillä on kiva hifistellä. :D 

Kreetalla: Samarian rotkovaellus

Luontomatkailijalle Kreetalta löytyy hienoja kohteita, mutta yksi on ylitse muiden. Se lienee myös aktiivilomalaisen ykköskohde, sillä 17 kilometrin pituinen patikointi vaativassa maastossa on huikea elämys, joka sopii vain hyväkuntoisille!

Samarian rotko on väitetysti Euroopan pisin ja syvin rotko, mutta ilmeisesti väitteen todenperäisyys riippuu hieman mittaustavasta. Se sijaitsee Kreetan ainoassa kansallispuistossa Letka Ori -vuoristossa eli Valkoisilla vuorilla. Vaellusreitti alkaa vuoristosta noin 1230 metrin korkeudesta ja päättyy merenrantaan Agia Roumelin kylään. 

Varoituksen sana! Reitti on todella rankka! Kaikki polkujuoksua harrastavat tietävät, että poluilla etenemisvauhti on selvästi hitaampi kuin sileällä, ja että reitin nousu- ja laskumetrit vaikuttavat huomattavasti siihen, miten rankka jokin reitti on. Sama pätee myös patikoidessa ja Samarian reitti on sekä laskumetreiltään että maastoltaan todella raskas. Pitäväpohjaiset kengät ovat liukkailla kivillä tarpeen ja laskeutuminen on raastavaa paitsi polville myös jalkojen lihaksille. Lisäksi iso osa reitistä kulkee paahtavassa auringonpaisteessa.  

Nyt kun teitä on varoitettu, niin todetaan, että reitti on myös todella upea! Vuoristosta laskeutuessa vaellus tarjoaa näkymiä rotkoon ja itse rotkon pohjalla kävellessä viereiset kallioseinät kohoavat satojen metrien korkeuksiin. Kapeimmillaan rotko on vain joitain metrejä leveä. Rotkon pohjalla virtaa joki ja ympäristö vaihtelee vehreästä metsiköstä kuivaan kivierämaahan. 

Miten Samarian rotkolle pääsee?

Vaikka muuten tykkäisi matkustaa omatoimisesti, Samarian rotkovaellukselle kannattaa valita opastettu retki. Koko vaellus on noin 17 kilometriä pitkä alkaen vuoristosta ja päättyen pieneen merenrantakylään, Agia Roumaliin. Kylään ei mene ollenkaan tietä, eli sieltä ainoa keino pois on laivalla. Laivavuoroja kulkee vain muutama päivässä ja laivasta jäädään pois kaukana vaelluksen lähtopisteestä. Kun varaa opastetun retken, siihen sisältyy bussikuljetus rotkon yläpäähän, laivamatka sekä bussi takaisin majapaikkaan. Retkellä voi patikoida ihan omaan tahtiin, ja perillä Agia Roumalissa on vaellukseen käytetystä ajasta riippuen vapaa-aikaa vaikka uimiseen ja syömiseen. 

Meille sattui mainio opas, joka kertoi menomatkan ajan Samarian rotkon luonnosta ja historiasta sekä hyvin selväsanaisesti retken aikataulusta ja kohtaamispaikoista. Retkellä ei ole mitään lisämyyntiä yms., joka usein on tylsää järjestetyillä retkillä. Oppaan kanssa ei ole tarkoitus vaeltaa, vaan rotkon voi kulkea aivan omassa tahdissa. Opas kuitenkin varmistaa, että kaikki pääsevät pois rotkosta laivan lähtöön mennessä ja häneltä saa sekä Samarian kansallispuistokäyntiin oikeuttavan luvan että laivaliput. Suosittelen siis lämpimästi varaamaan opastetun retken!

Rotkovaelluksen ensimmäiset neljä kilometriä ovat ruuhkaiset ja raskaat

Huono puoli opastetussa retkessä on, että reitillä on samaan aikaan todella paljon muitakin kulkijoita. Mitä aiemmin patikoinnin aloittaa, sitä parempi, sillä lämpötila nousee päivän mittaan ja rotkossa tulee todella kuuma. Retkibussit pyrkivät olemaan rotkon lähtöpisteessä aamulla, mutta koska pohjoisen suurista lomakaupungeista on matkaa Samariaan, kaikki ovat lähdössä suunnilleen samoihin aikoihin. Reitillä on siis ruuhkaa erityisesti alkuosuudella. Me olimme liikkeellä syyskuun loppupuolella, joka ei ole kiireisintä sesonkia, mutta ihmisiä oli silti liikkeessä sankoin joukoin.

Paitsi ruuhkainen, reitin alkuosa on myös hyvin raskas. Kokonaislaskusta noin 600 metriä laskeudutaan ensimmäisten 4 kilometrin aikana. Polkujuoksukisoja kiertävät tietävät, että se tarkoittaa todella jyrkkää laskua. Käytännössä tuo alkumatka on kuin loputtomien portaiden laskeutumista. Paitsi että portaat ovat keskenään hyvin erilevyiset ja koostuvat epätasaisesta ja liukkaasta kivikosta. 

Kun ensimmäisistä kilometreistä on selvitty, reitti onneksi hiukan tasoittuu, mutta välillä on myös nousuosuuksia, eli laskusumma on koko vaelluksella selvästi yli 1500 metriä. Kannattaa varautua siihen, että jalat ovat kovilla ja jos on polvivaivoja, kannattaa reissuun lähtemistä harkita tarkkaan. 

Pakkaa mukaan evästä, aurinkovoidetta ja (pieni) vesipullo sekä vaihtovaatteet

Reitillä on säännöllisin välein taukopaikkoja, joissa lähes kaikissa saa myös täytettyä vesipullon. Vaellukselle ei olekaan järkevää pakata mukaan isoa vesilastia lisäpainoksi. Eväitä kuitenkin tarvitaan, sillä patikointiin kuluu useampi tunti. Meillä meni taukoineen aikaa noin 6h 15min, eli mistään kevyestä kävelystä ei tosiaan ole kyse!

Rotkovaelluksen alkuosassa puusto tarjoaa hyvin suojaa auringolta, mutta reitillä on myös runsaasti suojattomia osuuksia, joissa lämpötila nousee korkeaksi paahteessa. Meidän reissullamme oli yli 30 astetta lämmintä, ja jo puolivälissä matkaa vaellusvaatteet olivat likomärät hiestä. Onneksi vettä oli hyvin saatavilla, ja kun laitoin buffihuivin päähän sekä kaadoin siihen säännöllisesti kylmää vettä, ei lämpöön ihan läkähtynyt. Silti mereen pulahtamisesta alkoi haaveilla jo useita kilometrejä ennen rannikkoa. Mukaan kannattaa siis ehdottomasti pakata myös uikkarit ja vaihtovaatteet, niin kotimatka on kivempi.

Me teimme vaelluksen ainoan pidemmän pysähdyksen Samarian autiokylässä. Kylässä on asunut väkeä aina 1960-luvulle asti, ja siellä on pystyssä lukuisia kivitaloja ja tietysti kirkko. Kylän liepeillä voi hyvällä tuurilla bongata kreetalaisen villivuohen, Kri Krin.

Samarian rotkon kapein kohta on vain noin 3 metriä

Vaelluksen puolen välin jälkeen rotkon seinämät tulevat vähitellen lähemmäs kulkijaa. Lämpötilan kohotessa reippaasti yli hellelukemien, oli välillä aivan ihanaa, kun reitti kulki pienen pätkän vieressä kohoavien kallioiden varjossa. Tällä osuudella kulkijoia kuitenkin varoitellaan siitä, ettei kallioiden kupeeseen kannata jäädä kuppaamaan - seinämistä saattaa tippua kiviä ja isommat vyörytkin ovat mahdollisia. Onneksi kuitenkin harvinaisia.

Reitin kapein kohta on Rautaportiksi kutsuttu kohta, jossa kallioseinämät ovat vain noin 3 metrin päässä toisistaan. Ennen tätäkin on muutamia todella hienoja kapeita kohtia, joissa molemmin puolin polun vierellä seinät kohoavat korkeuksiin. Katse kohoaa väkisinkin ylös kohti taivasta, mutta sitä ei kannata tehdä liikkeessä, koska polku on koko matkan hyvin kivikkoinen ja epätasainen.

Rannikko ja Agia Roumali

Kun rautaportista on kuljettu, ollaankin kohta rotkon lopussa. Vaellusreitti ei siihen pääty, mutta kansallispuiston päättyessä vuorossa on tarkistuspiste, jossa lähtöpisteessä annetut kulkuluvat kerätään pois ja varmistetaan, ettei kukaan jää rotkoon. Tuossa kohtaa mittarissa on noin 14 kilometriä ja vuoren kupeessa nököttävä pieni baari tuntuu taivaanlahjalta. Tuoreista appelsiineista puristettu mehu oli baarin lähes ainoa myyntiartikkeli, mutta sitä katosi janoisiin suihin litrakaupalla. 

Viimeiset pari kilometriä Agia Roumalin kylään voi matkustaa parin euron hintaisella pikkubussilla, jos on tuossa kohtaa ihan finaalissa. Me halusimme kävellä koko reitin ja viimeiset kilometrit tietä pitkin olivatkin muuhun reittiin verrattuna hyvin helppoja, vaikka jalat tuossa vaiheessa protestoivatkin kaikkea liikuntaa. 

Agia Roumali oli oikein viehättävä pieni kylä, joka tarjoaa rannan, ruokapaikkoja ja majoitusta. Kylä sijaitsee sellaisen vuoriston takana, että sinne ei kulje ollenkaan tietä muualta Kreetalta. Ainoa keino päästä kylään on siis joko Samarian rotkosta tai vesiteitse. Me lähdimme kylästä laivalla, ja laivamatkan päässä oli retkibussimme odottamassa. 

Samarian rotkon vaellus oli ehdottomasti yksi Kreetan loman kohokohtia!