Merkillinen maaliskuu

Miten tämän kuukauden tunnelmia oikein pukisi sanoiksi?

Kuun alussa vietimme viikon kaverin kanssa Teneriffalla. Mitään matkustusrajoituksia tai edes suosituksia ei ollut voimassa, mutta seurasimme tilannetta tiiviisti jo ennen reissua. Olin varautunut siihen, että loma voisi peruuntua nopealla aikataululla. Kaikki meni kuitenkin suunnitelmien mukaan. Teneriffalla oli tuolloin todettuja koronatartuntoja vain italialaisilla matkailijoilla, jotka olivat majoittuneet toisella puolella saarta. Suomesta sitä vastoin kantautui tietoja uusista tartunnoista, ja reissussa totesimmekin, että olimme matkalla paremmassa turvassa virukselta kuin mitä olisimme olleet Suomessa ja tavallisen arjen keskellä.

Lomaa pystyttiin siis viettämään ihan oikeasti lomana, toki käsihygieniasta tarkasti huolehtien ja uutisia seuraten. Kaikki suunnitellut retket kuitenkin toteutuivat eikä matkalla tarvinnut olla koronasta vielä huolissaan. Siksi nyt tuntuukin ihan omituiselta, että tuo reissu tosiaan oli tässä kuussa, vain henkäys ennen kuin maailma meni mullin mallin.

Matkan ykkösjuttu mulle oli nousu Teiden huipulle. Kaksi vuotta sitten Teneriffan matkalla tuo jäi, koska huippu oli sääolosuhteiden takia suljettu ja lopulta emme silloin päässet edes köysiradalle, koska tie oli poikki. Nyt kaikki meni putkeen, ja pääsin kipuamaan huipulle 3718 metriin, huikeaa! Matkalla tuli myös tutustuttua kunnolla Anagan niemimaahan patikoiden ja polkujuosten. Näistä kohteista ajattelin kirjoittaa blogiin vielä erikseen kunnon jutut, mutta tässä nykytilanteessa matkajuttujen kirjoitus tuntuu jotenkin sopimattomalta, joten nämä jäävät hamaan tulevaisuuteen. Päätin kuitenkin laittaa tämän postauksen kuvitukseen muutamia otoksia Teiden kansallispuistosta.

Reissussa juoksin vähemmän kuin olin suunnitellut, ja kun palasin kotiin, lenkkeily ei meinannut millään maistua. Olin jotenkin nuutunut ja motivaatio juoksuun oli kadoksissa. Juoksukelloni sanoi sopimuksen irti matkalla, joten sekin tietysti vaikutti, mulle on lenkkien mittaaminen niin tärkeää.

Sitten elämä keikahtikin koronan myötä ihan uusiksi. Piti opetella etätyöhön ja rajoitettuun arkeen. Huoli läheisistä nousi isoimmaksi stressinaiheeksi ja lisäsin omaa hermostumistani seuraamalla uutisointia aivan liian tiiviisti. Jo ennestään matalalla ollut juoksuinto käytännössä romahti. Ajattelin jo luopua kaikista juoksutavoitteistani.

Kuitenkin vähitellen sain itseni taas lenkille. Totesin, ettei etätöistä ja kotona nököttämisestä seuraa mitään hyvää, jos en kuntoile. Tein arkisin lyhyitä lenkkejä ja yllätin itsenikin juoksemalla viikonloppuna kunnon pitkiksen. Noiden kilometrien ansiosti olinkin taas sellaisissa lukemissa, joissa satasen täyttyminen maaliskuussa olisi taas ihan mahdollista.

Koska kuntosalini meni kiinni, on juoksu ollutkin käytännössä ainoa liikuntamuotoni tässä kuussa. Kun päivittäiset työmatkakävelyt ovat jääneet pois, liikuntamääräni on vähentynyt ihan selvästi. Monena päivänä ainoa liikuntani on ollut lyhyt, noin nelikilometrinen lenkki. Mutta noiden juoksujen ansiosta sain täyteen satasen, ja yhteensä kilometrejä kertyi maaliskuussa 102.

Kannattaako tälle vuodelle asettaa tavoitteita?

En ole ilmoittautunut yhteenkään juoksutapahtumaan vielä tänä vuonna. Tämä oli osittain ihan vahinko, sillä en muistanut tai saanut aikaiseksi ilmoittautua Paavo Nurmen puolikkaalle viime vuoden puolella, jolloin ilmoittautuminen olisi ollut edullisimmillaan. Kun ilmoittautumiset jäivät odottamaan inspiraatiota tai sitä, että muistaisin tarttua toimeen, ne jäivätkin tekemättä ennen koronakriisin puhkeamista.

Myös viime vuonna kirjoitin vuoden tavoitteista vasta näin keväällä. Mutta silloin olin ilmoittautunut jo perinteiselle Paavo Nurmen puolikkaalle ja uudelle ja jännittävälle Nuuksion polkumaratonille. Nuuksio Classiciin ilmoittautumista olin kypsytellyt jo vuodenvaihteesta ja muutenkin suunnitelmat selkiytyivät jo alkuvuodesta.

Viime vuonna saavutin kaikki asettamani juoksutavoitteet, ja se oli kilometrien puolesta eittämättä elämäni kovin juoksuvuosi. En kuitenkaan ollut syöksymässä tähän vuoteen mitenkään juoksuintoa puhkuen ja uusia tavoitteita haalien. Pikemminkin olin haluton lyömään lukkoon mitään ihmeempiä suunnitelmia.

Niinpä tämä vallitseva tilanne, vähän yllättäen, ei olekaan vaikuttanut juoksusuunnitelmiini juuri ollenkaan. Tietysti koska suunnitelmia ei ollut, ja nyt tuntuu turhalta edes yrittää suunnitella mitään. Voi olla, etten osallistu tänä vuonna yhteenkään juoksukisaan. Ja se on tällä hetkellä ihan okei.

Olen juoksijana siirtynyt tavoitteellisesta treenaamisesta selvästi enemmän fiilisjuoksijaksi. Esimerkiksi aikatavoitteiden sijaan etsin juoksemisella elämyksiä ja kokemuksia. Sen verran mittaamisesta innostunutta tilastohullua minusta vielä löytyy, että määrätavoite kulkee kuitenkin edelleen mukana. Kilometrit ovat toisaalta lahjomattomia, sillä yksikään juoksukilometri ei kerry ilman treeniä. Ja toisaalta armollisia, sillä kilometritavoite karttuu vaikka juoksisi kuinka hiljaa.

Tälle vuodelle onkin tällä hetkellä vain yksi tavoite. Juosta joka kuussa vähintään satanen. Ja siitä tulee samalla jo tutuksi käynyt vuositavoite, 1200 km. Nyt ei uskalla sanoa vielä mitään siitä, onko tavoite realistinen, sillä elämme ihan eri todellisuudessa kuin vaikka viime vuonna. Mutta juoksun haluavan kuuluvan elämääni jatkossakin, ja kilometritavoite motivoi minua ihmeen hyvin.

Olin jo luopumassa tästä ainoasta tavoitteestani tässä kuussa. Kuvittelin vuoden vaihteessa, että helmikuu tulisi olemaan haastavin juoksukuu. Mutta epätalvesta johtuen helmikuu olikin yllärihyvä juoksukuu ja satanen tuli täyteen helposti. Mutta maaliskuu... No, sanotaan näin, että olin niin poissa tolaltani tovin, että olin jo hautaamassa juoksutavoitteet kokonaan. Kunnes sainkin taas tauon jälkeen pari pikkulenkkiä alle ja lähdin kasille, mutta palasin kotiin 14 kilometriä myöhemmin. Äkkiä tavoite olikin taas hyppysissä ja totesin, ettei nyt vielä kannata luovuttaa. Loppukuusta sainkin taas juoksut osaksi arkea. Kun on hyvä rutiini, niin muu elämä voi (ja saakin) heilauttaa juoksuja, mutta rutiinin ansiosta paluu juoksuohjelmaan onkin taas yllättävän helppoa. Toivottavasti tämä pätee, vaikka tulossa olisi mitä.

Miten tässä nyt pysyy järjissään?

En pysty siihen, mihin moni juoksija ainakin instan perusteella on kyennyt nyt poikkeustilanteessa. Eli nauttimaan ulkoilusta ja juoksemaan suunnitellusti ohjelman mukaan.

Paitsi tänään. Tein ensimmäisen kunnon lenkin koronatilanteen levittyä. Se ei tosin tarkoita, että juoksisin missään ohjelmassa tai että olisin jotenkin päässyt yli poikkeustilanteesta, joka saa pääni surraamaan huolien ympärillä. Mutta valonpilkahduksia tarvitaan, ja onneksi niitä löytyy tämän omituisen tilanteen keskelläkin.

Tarvitsen rutiineja. Ne ovat myös juoksuharjoitteluni kulmakivi. Vaikka juoksu on ollut ykkösharrastukseni jo kymmenen vuoden ajan, huomaan poikkeustilanteessa luisuvani aikaan ja tapoihin, jolloin liikunta ei kuulunut elämääni. Jään lamaantuneena sohvalle ja lenkille lähtö vaatii ponnisteluja.

Postauksen kuvat ovat kahden viikon takaa hienosta Puerto de la Cruzin kasvitieteellisestä puutarhasta. On vaikea käsittää, että matkasta on vasta kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa sitten olin lomalla ja maailma pyöri mallillaan. Sen jälkeen elämä ja arki on heittänyt kuperkeikkaa eikä lähitulevaisuus tarjoa kovinkaan nopeaa paluuta hyviin rutiineihin ja tavallisen turvalliseen arkeen.

Olen herkkä huolestumaan ja koska läheisissäni on useampikin riskiryhmään kuuluva, murehdin heidän puolestaan ihan jatkuvasti. Itsestäni en ole huolissani. Huomasin tuossa jopa toivovani, että jospa saisin koronan, voisin sairastaa eristyksissä ja sitten toivuttuani olisin vapaa vierailemaan läheisteni luona ilman pelkoa siitä, että kantaisin muassani virusta. Vaikka eihän se todellakaan noin helposti menisi. Tilanne on kuitenkin se, että niin kauan kun sosiaalista eristäytymistä jatketaan eikä testausta tehdä kuin pienelle väestönosalle, joutuu elämään epävarmuudessa todella pitkään.

Reagoin stressiin herkästi kehollani. Ikävä kyllä hyvän tovin poissa ollut hermoston ylikuormitustila on taas vaivannut. Yliaktiivinen sympaattinen hermosto vaikeuttaa rentoutumista ja unensaantia, ja se tietysti vaikeuttaa muuten elämää.

Luulin, että etätöissä olisi kivaa. Toki tämä poikkeustilanne vaikuttaa siihenkin, että on vähemmän kivaa. Alkuviikolla oli hirveästi hommia, jotka piti saada nopeasti tehtyä. Työtä painettiin etänä tuskin ilman taukoja ja taatusti tehokkaammin kuin toimistolla ikinä. Nyt voisi ottaa vähän kevyemmin, mutta se on haastavaa. Teen liikaa töitä, en osaa tauottaa istumista, en pitää lakisääteisiä pausseja tarpeeksi pitkinä, vessaan ja keittiöön on liian vähän matkaa. Työpäivän jälkeen pää on sumussa ja hartiat jumissa. Kokeilin sitä, että kävin lounastauolla lyhyellä lenkillä (ja söin koneen ääressä) ja se toi kaivattua breikkiä päivään. Pitää yrittää järjestää jatkossakin. Minua auttoi myös, kun loppuviikon olin miesystäväni luona. Vaikka tein töitä suljetun oven takana, on ihan erilaista, kun on kuitenkin päivän aikana ihan livekontaktissa toiseen ihmiseen, se teki yksinäisestä etätyöstä heti paljon helpompaa.

 

Minulla on kaikki hyvin. Läheisilläni on kaikki hyvin. Vaikka pandemiatilanne on vakava ja on lähes mahdotonta estää huoliajatuksia, on tärkeää yrittää löytää tila, jossa stressi ei vaikeuta omaa oloa entisestään. Juoksu on aina auttanut minua silloin, kun on ollut vaikeaa. Ja toisaalta, kun en ole syystä tai toisesta päässyt juoksemaan, on se lisännyt huonoa fiilistä.

Ehdin olla nämä pari viikkoa hiukan tuuliajolla juoksun suhteen. Ja saattaa olla, että tilanne jatkuu vielä. Mutta tämän päivän pitkis oli onnistuminen ja iso askel siihen suuntaan, jossa pystyn taas juoksemaan suunnitelmallisesti ja lenkit rytmittävät arkea. Arki on nyt erilaista, mutta onneksi juoksu tuo tässäkin tilanteessa valoa elämään.

Omituinen viikko

Huh, oltiin kyllä reissussa aika hyvään aikaan. Tämän viikon aikana leimahtaneen koronatilanteen myötä olisi ollut tosi stressaavaa olla matkalla tai alkaa perumaan juttuja.

Teneriffalla olimme paremmassa turvassa koronavirukselta kuin olisimme Suomessa olleet ainakin mikäli tautitapaukset pitävät paikkaansa. Kun lennot olivat vielä Turun pikkuruiselta lentoasemalta, niin meillä ei ollut juuri huolta koronasta. Toki kiinnitimme extrapaljon huomiota käsihygieniaan ja seurasimme uutisointia, mutta muuten lomareissu oli onneksi ihan kunnon lomaa.

Tämä viikko on ollut tosi kummallinen. Vielä kun itse oli varsin väsynyt reissusta, niin koronatilanteen eskaloituminen on tuntunut aika epätodelliselta. En tee normaalisti etätöitä, mutta tällä viikolla olin kaksi päivää etänä duunissa. Se osoittautui aika yksinäiseksi ja minusta tuntui, että mökkihöperöidyin saman tien. Normaalisti arkena kävelen työmatkat, jolloin kävelyä tulee 4 kilometriä päivään. Etäpäivinä en ulkoillut tai liikkunut, ja tunsin neljältä olevani ihan jumissa ja pöhnässä. Jos etätyösuositus jatkuu, mun pitää varmaan hyödyntää lounastauko ja lähteä lenkille.

Niin se lenkkeily. On nyt vähän jäänyt. Juoksukelloni sanoi matkalla sopimuksen irti ja olen ollut kovin väsynyt, joten en ole tällä viikolla juossut kuin kerran. Normaali arki on nyt hakusessa.

Tsemppiä kaikille tilanteeseen!

Kuvaterkut Teiden huipulta!

... ja koko Teneriffan lomalta!