Huhtikuun tasapainoilut

Huhtikuussa kilometrejä kertyi jopa vähän varkain. Etätöissä tein lyhyitä pyrähdyksiä lounastauoilla ja juoksua kertyi lähes jokaiselle viikonpäivälle. Ajattelin, että kun työmatkakävelyt ovat jääneet pois, pitää edes jotenkin liikkua. Ja hups, kuun lopussa kilometrejä olikin kertynyt jo 132.

Huhtikuu on mennyt etätöissä ja koronatilanteeseen vähitellen sopeutuessa. Pääsiäinen mökillä toi kivan breikin korona-arkeen, mutta kyllä tämäkin on ollut omituinen kuukausi. Maaliskuussa kaikki tuntui olevan aika lailla sekaisin, mutta huhtikuussa poikkeustilaan osasi jo sopeutua. Ja vähän kyllästyäkin. Vaikka paluu normaaliin on vielä kaukana tulevaisuudessa, ja tulevaisuuden normaali taatusti erilainen kuin aiemmin, mieli välillä harhailee matkahaaveisiin ja huolettomampaan kesään...

Etukäteen ajattelin, että pyrin juoksemaan huhtikuussa 120 kilometriä, niin juoksumäärä nousisi maltillisesti alkuvuodesta. Tällä viikolla sitten vähän himmailinkin, kun tavoite täyttyi jo hyvissä ajoin ja viikonlopun pitkiksen jälkeen totesin parin lepopäivän tulevan tarpeeseen.

Olen usein juossut kevään ensimmäiset parinkympin lenkit huhtikuussa. Nyt juoksin kyllä pitkiksiä, mutta pisimmillään 16 kilometriä. Pitkien lenkkien jälkeen mulla on ollut lihakset aika jumissa. Luulen, että osasyyllinen tuohon on etätyö ja arkiliikunnan puute. Liikun etäduunissa selvästi vähemmän kuin normaalissa arjessa, jossa työkoneen ääressä istuminen tauottuu luonnostaan ja työmatkoista tulee joka arkipäivä neljän kilometrin kävely. Olen muutenkin vähän jumissa ja hieronnan tarpeessa.

Korona-arjen myötä elämästä on tullut yksinkertaisempaa, mikä on tavallaan hyvä juttu, koska se vähentää sitä kuormitusta, joka epävarmasta tilanteesta tulee. Töissä, lenkillä, ruoanlaittoa, pelaamista, pyykin pesua. Tuntuu, että tässä kuussa elämä oli paremmin tasapainossa, eivätkä huoliajatukset ole vaivanneet ihan niin pahasti kuin koronatilanteen alussa. On syntynyt uusia, toimivia rutiineja. Vaikka rajoitukset ja poikkeustila jo kyllästyttävät, perusarjesta on tullut ihan mukavaa.

Juoksuharrastus päälle nelikymppisenä

Kun aloitin juoksuharrastuksen, olin siinä kolmenkympin kieppeillä. Viime vuonna täytin 41 ja juoksin sinä vuonna enemmän kuin koskaan. Juoksin myös pisimmän yhtäjaksoisen juoksuni Nuuksion polkumaratonilla. Olenko siis nyt, päälle nelikymppisenä, elämäni juoksukunnossa? Kysymykseen on vaikea vastata, mutta kokosin tähän postaukseen muutamia omia kokemuksiani juoksuharrastuksesta näin neljänkympin hujakoilla.

34-vuotiaana

Juoksunopeus

Olen aina ollut hidas juoksija. En ole nuorempana ollut lainkaan liikunnallinen eikä minulla ole synnynnäistä lahjakkuutta liikuntaan. Juoksuharrastusta aloittaessani aikatavoitteet olivat minulle paljon tärkeämpiä kuin nyt. Nykyään keräilen vain kilometrejä, eikä sillä ole juurikaan väliä, millaisella vauhdilla ne tulevat.

Ensimmäisen puolimaratonini juoksin 34-vuotiaana ja puolimaratonenkkani seuraavana vuonna 35-vuotiaana. Tuon jälkeen puolimaratonaikani on asettunut sinne noin 10 minuuttia huonompaan aikaan kuin ennätykseni. Suurin syy tähän on ollut se, etten ole löytänyt motivaatiota tehdä kovavauhtisia harjoituksia, kun kisan loppuaika ei vain enää nykyään ole niin tärkeä asia mulle.

Juoksin aikuisikäni ainoan Cooperin testin alkusyksystä täytettyäni kesällä neljäkymmentä. Sain juuri ja juuri, viimeiset metrit hoiperrellen, kasaan 2500 metriä, joka on ikäsarjassani erinomainen tulos. Talvikaudella harjoitteluni on niin matalatehoista, etten todellakaan pystyisi toistamaan tuota tulosta esimerkiksi nyt, vaan saman lukeman saaminen toistamiseen Cooperissa vaatisi jonkinverran nopeustreenejä alle.

Juoksen nykyään niin vähän nopeustreenejä, etten osaa sanoa, onko juoksunopeuteni hidastunut merkittävästi tässä kymmenen vuoden aikana. Kesällä 2018 juoksin kympin testilenkin aikaan 55:10, joka on epävirallinen kympin enkkani. Tuo tulos kertoisi, ettei juoksunopeus ole hidastunut yhtään edellisestä, vuoden 2014 kympin testilenkistä. Mutta harjoitteluni on nykyään erilaista. Juoksen enemmän poluilla  ja retkeilen juosten. Silloin vauhdit ovat luonnostaan hitaampia. Enkä jaksa oikein motivoida itseäni tavallaan turhaan mihinkään ennätystavoitteluun, ei sillä juoksuajalla ole niin väliä.

Ensimmäisellä maratonilla 37-vuotiaana

Kestävyys

Veikkaisin, että kestävyysominaisuuteni ovat vuosien varrella kehittyneet, ja niitä on edelleen varaa kehittää. Varsinkin viime vuonna juoksin ajallisesti todella pitkiä lenkkejä, kun treenasin polkumaratonille. Harjoituslenkit ja Nuuksion maraton opettivat, että pystyn juoksemaan tuntikausia putkeen.

Myös henkiset kestävyysominaisuudet ovat mielestäni vain kehittyneet, kun ikää on tullut lisää. Ennen ensimmäistä maratoniani pelkäsi kipua ja mietin kauhulla, mitä jos haluaisin keskeyttää maratonjuoksun. Myös juoksu-urani alkupuolella puolimaratoneilla keskeytys oli usein mielessä. Nykyään olen henkisesti sitkeämpi ja osaan valmistautua pitkään juoksuun niin, ettei fyysinen epämukavuus vaikuta henkiseen kestävyyteen. Tiedän, että jaksan ja pystyn.

38-vuotiaana.

Palautuminen

Ikä on tuonut hidastumista erityisesti lihaskuntotreeneistä palautumiseen. Kun käyn tauon jälkeen salilla (ja niitä taukojahan tässä on ollut), kärsin viivästyneestä lihaskivusta, joka on yleensä pahimmillaan noin 48 tuntia treenin jälkeen. Välillä lihakset tuntuvat todella kipeiltä ja tulehtuneilta. Saman ikävän ominaisuuden olen toisinaan huomannut myös rankan juoksun jälkeen. Lihakset kipuilevat useamman päivän ja vaikkapa portaiden laskeutuminen on ihan tuskaa.

Tavallisesta juoksuharjoittelusta palaudun mielestäni edelleen hyvin, eikä ikä ole tuonut tähän muutoksia. Vanhemmiten olen kuitenkin oppinut kuuntelemaan kroppaani paremmin. Juoksun iskutus tuntuu nykyään ehkä kropassa enemmän ja rankan lenkin jälkeen paikkoja särkee. Hengitys- ja verenkiertoelimistö toimii ja palautuu nopeasti, mutta lihaksissa tuntuu eri tavalla kuin kolmikymppisenä.

40 vuotta ja muutama päivä päälle.

Painonhallinta

Olen ainakin viisi kiloa painavampi kuin juostessani puolimaratonenkkani. En ole merkittävästi muuttanut syömistäni viime vuosina, mutta kiloja kertyy vähän kuin varkain. Se ärsyttää. Tiedän syöväni paljon ja tykkään herkutella, enkä olisi valmis luopumaan siitä. Kuitenkin alkaa näyttää vähän siltä, että edes lisääntyneet juoksumäärät eivät pidä painoa kurissa. Ikääntyminen selvästi vaikeuttaa painonhallintaa.

Juoksun kannalta lisäpaino on huono asia, sillä se rasittaa niveliä, jänteitä ja lihaksia entisestään. En silti haluaisi laihduttaa, mutta voi olla, että elämäntapoja pitäisi rukata, jotta painoa ei kertyisi.

41-vuotiaana

Nelikymppisenä on hyvä olla

Kaiken kaikkiaan olen nykyiseen ikääni ja elämääni aika tyytyväinen. Mulla ei ollut minkäänlaista ikäkriisiä täyttäessäni neljäkymmentä, vaan pikemminkin pidin tasalukua kivana juttuna. Vuosi nelikymppisenä oli erinomainen, eikä vuosi 41-vuotiaana vaikuta sekään hullummalta, mitä nyt tämä koronakriisi on aika hullua...

Olen varma, että minulla on edessä vielä upeita juoksuvuosia, eikä ikä ainakaan vielä vaikuta harjoitteluun mitenkään. Juoksussa uuteen ikäsarjaan siirtymisen koin mahdollisuutena: jos juoksukunto pysyy samana, voi samalla tuloksella saavuttaa paremman sijoituksen omassa sarjassaan!

Haaste: kuusi kuvaa korona-arjesta

Haaste: julkaise kuusi kuvaa korona-arjesta, vain lyhyillä selityksillä. Arkisia räpsäisyjä, mitä kuuluu nyt.

Lenkillä, tietty.

Lenkkimaisemia. Kylmää, mutta kevät etenee.

Pääsiäinen mökillä.

Aika vähän on pelattu, mutta pääsiäisenä oli aikaa myös lautapeleille. Tämä on Robinson, yhteistyöpeli.

Etätyöpiste. Otin kuvan, koska pihalla oli puluja.

Netflix & chill.

Jos katsoit kuvat ja luet tätä tekstiä, sinut on haastettu mukaan!

Mitä kuuluu uudenvuodenlupaukselle?

Tekisi mieli vain haudata tämä aihe vaivihkaa. Tuskin kukaan edes muistaa, että mulla oli jokin lupaus tälle vuodelle.

Paitsi että itse muistan, ja sehän se uudenvuodenlupausten pointti onkin. Tehdä jokin päätös, joka vuodenvaihteeseen sidottuna toivottavasti pysyy mielessä koko vuoden ajan.

Vuoden vaihteessa lupasin siis pitää parempaa huoltaitsestäni, ja ideana oli konkretisoida tuota lupausta määrittämällä kuukausittaiset tavoitteet. Katsotaanpa nyt siis vuoden ensimmäisen kvartaalin sujumista. Tammikuussa aikomuksenani oli ottaa venyttely ja muu kehonhuolto osaksi arkea. Tässä onnistuinkin, ja aloin tauon jälkeen venyttelemään aina lenkin jälkeen ja jonkun kerran muutenkin. Helmikuussa kuun juttu oli lihaskunto, ja kävinkin kuntosalilla ahkerasti. Maaliskuuksi suunnittelin syömiseen liittyvää juttua ja päädyin haastamaan itseni syömään joka päivä kaksi annosta marjoja tai hedelmiä.

Tammi-helmikuussa meni putkeen, mutta maaliskuussa repsahti kaikki. Ensinnäkin unohdin kaikki alkuvuonna tulleet hyvät tavat ja se hedelmien mussuttaminenkin jäi tämän koronahässäkän myötä. No, semmoista se joskus on. Kun elämässä on kuormitusta, hyvät aikeet ja itsestään huolenpito helposti jää. Joka on tietysti siitä huono asia, että se todennäköisesti myös lisää sitä kuormitusta. Siksipä en heitäkään kirvestä kaivoon, vaan yritän löytää taas tämän uudenvuodenlupauksen idean ja ottaa sen osaksi arkea.

Huhtikuulle olin kaavaillut haastetta kodin laittamisesta. Mutta nyt olen tilanteessa, jossa en oikeastaan ole juuri kotona. Etätyöt ja kaiken muun peruuntuminen on mahdollistanut sen, että vietän pitkiä aikoja miesystäväni luona. Joten unohdetaan tuo. Sen sijaan, poikkeustilan vuoksi, yritänkin löytää uudelleen alkuvuoden hyvät muutokset. Jatkan venyttelyä, yritän tehdä hiukan lihaskuntoa kotikuntoiluvälineillä ja muistaa hedelmät ja marjat osana päivittäistä ruokavaliota.

Tämä vuoden toinen kvartaali alkaakin siis vanhan kertauksella. Toukokuussa keskityn juoksuun. Olen nytkin juossut, mutta harjoitteluni kaipaa monipuolistamista. Nyt ei ole luvassa kisoja, joihin treenata, mutta asetan silti toukokuun tavoitteeksi juosta erilaisia lenkkejä sekä tehdä myös juoksutekniikkaharjoituksia. Kesäkuussa keskityn hyvään uneen. Olen kärsinyt unettomuudesta tyyliin aina, ja välillä tilanne on parempi ja välillä huonompi. Kesäkuussa yritän rauhoittua iltaisin, teen rentoutumisharjoituksia ja hylkään puhelimen jo hyvissä ajoin nukkumaanmenoa. Syystä tai toisesta nukun aina kesäaikaan paremmin, joten siksi tuo on hyvä ottaa kesäkuun projektiksi. 

Kesällä pitää sitten miettiä vuoden loppupuoliskon tavoitteita. Tavoitteiden pitää olla tarpeeksi pieniä, jotta ne jaksaa ottaa osaksi arkea, mutta kuitenkin sellaisia, että joutuu ehkä hiukan itseään haastamaankin.

Hemmottelua ja arjen luksusta

Mulla meni kuukausi, etten ostanut muuta kuin ruokaa ja muita päivittäistavaroita. Ei se nyt erityisen poikkeuksellista ole, kun en normaalistikaan juuri shoppailemassa viihdy. Koronapandemian vaikutus omaan talouteen mietitytti myös, eikä tuntunut hyvältä idealta tehdä mitään isompia hankintoja.

Nyt pääsiäisenä alkoi kuitenkin tuntua, että kaipaan hiukan jotain hemmottelua. Päädyin verkkoshoppailemaan kosmetiikkaa, koska se on kuitenkin kulutustavaraa eikä siinä mielessä hömppää. Mutta hyväntuoksuiset suihkugeelit ja parempi hoitoaine piristävät kummasti arkea. Kokosin tähän postaukseen joitain hyväksi havaittuja hemmottelutuotteita. Nämä ovat mielestäni sellaista arjen luksusta. Postaus sisältää mainoslinkkejä.

Tykkään Body Shopin tuotteista, ja erityisesti vartalovoit ovat mielestäni ihania. Ne ovat kermaisia ja täyteläisiä, mutta imeytyvät kuitenkin nopeasti eikä iho jää tahmaiseksi. Suihkugeelisuosikkini on herkullisen kukkainen Moringa, josta jää iholle vieno tuoksu suihkun jälkeen. Näiden kestosuosikkien lisäksi ostoskoriin päätyi nyt myös käsivoide, sillä jatkuva käsien peseminen on tehnyt mun käsien ihosta ihan rutikuivan.

Juoksuharrastus yhdistettynä pitkiin hiuksiin tarkoittaa sitä, että hiuksia on pakko pestä melko tiheään. Kun on yhtä pitkät hiukset kuin mulla, niin hiusten pesua ei voi tehdä ilman kunnon hoitoainetta. Jo vuosien ajan mun ykkössuosikki on ollut Aussien Miracle Moist -hoitoaine. Oon aivan rakastunut tuohon tuoksuun, ja hoitoaine selvittää pitkät hiukset kunnolla, mutta hiukset eivät jää yhtään raskaiksi. Kun haluan hemmotella hiuksiani, käytän saman sarjan tehohoitoa tai kokeilen jotain muuta tehohoitoa hiuksille silloin, kun ei ole kiire ulos suihkusta.

Kun hiuksiin laittaa tehohoidon, sen on hyvä antaa vaikuttaa vähän pidempään. Samalla voi lätkiä naamaan kasvonaamion, ja parhaassa tapauksessa pelotella muita samassa taloudessa eristäytyviä. :D Mun täytyy sanoa, että vaikka kankaiset seeruminaamiot kuulostavat houkuttelevilta, en ole oikein innostunut märästä rätistä naamalla, joten pitäydyn perinteisissä voidemaisissa naamioissa.

Verkkokauppoja selaillessani yllätyin, kun törmäsin Yves Rocherin verkkokauppaan ja löysin sieltä herkullisen kuuloisia suihkugeelejä. Olen viimeksi tilannut kaupasta jotain lukioikäisenä, ja silloin Yves Rocherin postimyyntikuvastot tuli selattua kannesta kanteen. Suosikkini aikoinaan oli kesäinen Monoi de Tahiti -sarja, ja nyt mietin, pitäisikö tilata tuotesarjasta jotain, ja saisikohan sitä samalla kesäfiiliksen tänne takatalven keskelle?

Eristäytyminen voi aiheuttaa kriisin, mutta miten se etenee ja mikä siihen auttaa?

Hesarissa oli mielenkiintoinen artikkeli otsikolla Eristäytyminen aiheuttaa monelle kriisin, joka etenee vaiheittain (maksumuurin takana). Huomasin ihan selkeästi itsestäni jutussa esiteltyjä kriisin vaiheita, ja huviksi ja hyödyksi päätin naputella niitä ylös ja referoida samalla hiukan tuota juttua.

Ensimmäinen vaihe on shokki, ja se iskee aivan kriisin alussa. Mieli kieltää tapahtuneen ja se voi tuntua epätodelliselta asialta. En itse huomannut tätä vaihetta, sillä itsellä poikkeustila alkoi hektisellä työpäivällä, jossa konkretisoitiin sulkuajan toimenpiteitä ja mietittiin poikkeustilanneviestintää. Eli kriisi oli todellista ensi hetkistä alkaen.

Kun ensijärkytys tasaantuu, seuraa reaktiovaihe. Tässä vaiheessa tunteet nousevat pintaan ja voivat heitellä laidasta laitaan. Huoliajatukset ja stressi kasvavat. Huomasin ihan selkeästi, että kun poikkeustila oli jatkunut jonkin aikaa, negatiiviset tunteet, ahdistus ja keskittymisvaikeudut nousivat esiin.

Kriisin käsittelyvaiheessa lamaannus on tavallinen reaktio. Energiaa ei tunnu riittävän arjen pyöritykseen ja vaarana on, että ahdistuu entisestään. Eristäytyminen turhauttaa. Olen selvästi ollut poikkeustilanteessa vähemmän aikaansaava kuin parhaimmillani. Se ei ole laiskuutta, vaan jonkinlaista lamaantumista tässä poikkeustilanteessa.

Hesarin artikkelissa neuvotaan, että on todella tärkeää pitää päiväjärjestyksestä kiinni ja harrastaa liikuntaa. "Ei ole olemassa kehollista ja psyykkistä vireyttä erikseen. Ne vaikuttavat koko ajan toisiinsa." Tämä on ollut olennainen asia mulla kriisin käsittelyssä; eli olen yrittänyt liikkua, koska tiedän sen auttavan myös henkiseen lamaantumiseen.

Kriisin käsittelyvaiheen jälkeen tulee vihdoin sopeutumisvaihe, jossa tilanteen aiheuttama kriisi ei ole enää niin akuutisti päällä ja pystyy myös miettimään tulevaa. Eri ihmiset kuitenkin regoivat eri tavoin, ja jotkut eivät koskaan pääse sopeutumisvaiheeseen asti. Toisilla eristäytymisen yksinäisyys vaikuttaa enemmän kuin toisilla. Kriisi aiheuttaa myös lisästressiä, jos joutuu murehtimaan läheisistä tai omasta toimeentulostaan.

Artikkeli oli mielenkiintoinen, ja se myös kannustaa olemaan itselleen armollinen:
"Ei ole häpeä olla alavireinen tai hermostunut ... Ei ole häpeä sekään, ettei ole sataprosenttisesti toimintakykyinen. Se kuuluu poikkeustilaan."

Olen huomannut itsessäni ihan selkästi näitä kriisin vaiheita. Välillä täällä somessa tuntuu, että "kaikki" osaavat ottaa poikkeustilan paremmin vastaan; kotoillaan hyvällä mielellä, juostaan kuten ennenkin ja ollaan yltiöpositiivisia. Itse en ole missään vaiheessa oikein pystynyt tuohon, vaan huolestuminen ja ylimääräinen stressi on ollut koko ajan päällä.

Olen kuitenkin saanut itseäni aika hyvin rauhoitettua sillä, että olen edelleen pystynyt juoksemaan. Se on todella tärkeää ja juoksu on ihan kärkiasioita, jotka pitävät minut järjissään. Toinen on ollut sitten se, etten ole joutunut olemaan yksin. Ihmiskontaktit ovat vähentyneet yhden käden sormilla laskettaviksi, mutta on ollut mulle tosi tärkeää, että olen voinut punkata miesystäväni luona ja tavata edelleen perheenjäseniä.

Välillä on vaikeaa osata olla itselleen armollinen. Mun arkiliikunta on etätyön ja harventuneiden kauppareissujen myötä jäänyt ihan minimiin. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa liikunnan vähenemisestä, ja yrittänyt paikata sitä juoksemalla, mutta lähes päivittäisistä lenkeistä huolimatta olen olen ollut tyytymätön itseeni. Tuosta tyytymättömyydestä olen nyt yrittänyt aktiivisesti päästä eroon, koska eipä siitä ole mitään hyötyä. Liikuntakin on alkanut maistua paremmalta, kun en pidä sitä suorittamisena. Pitäisi olla kiitollinen siitä, että olen jaksanut juosta, ja maaliskuussa sain notkahduksen jälkeen itseni taas kiinni juoksuohjelmaan.

On myös tärkeää antaa itselleen aikaa. Selvästi mulla menee tällaisissa kriisitilanteissa aikaa siihen, että pääsen sopeutumisvaiheeseen. Mutta uskoakseni nyt vihdoin siinä olen, ja on ollut mukava huomata, että alun lamaannus on jäänyt takaa-alalle ja nyt on jaksanutkin tehdä juttuja. Niin kuin vaikka ruokaa, kuten postauksen kuvissa. :)