Tässä hiukan tarinaa siitä, miten liikunnan inhoajasta kehkeytyi hiljalleen maratoonari. Olen blogeissa nähnyt näitä liikuntahistorioita, ja ne ovat aina mielenkiintoisia. Tosin minun kohdallani pitää kyllä mieluummin puhua liikkumattomuushistoriasta!
Lapsena ja nuorena inhosin koulussa kaikkein eniten liikuntatunteja. Paitsi että minua kiusattiin ja olin aina viimeinen joukkueeseen valittu, olin myös kömpelö, hidas ja voimaton, ja inhosin tasapuolisesti kaikkia urheilulajeja. Koulun jälkeen vietin illat kotona nenä kirjassa, enkä varsinkaan talvisin edes leikkinyt kauheasti ulkona. Kesäisin kävimme kyllä usein perheen kanssa uimassa, ja se oli ihanaa, mutta en tietenkään lapsena mieltänyt uintia liikunnaksi, sehän oli leikkimistä vedessä, sukeltelua, hyppimistä ja uimapatjan kanssa temppuilua.
Lukioikäisenä taisin ensimmäistä kertaa elämässä harrastaa jotain liikuntaa vapaaehtoisesti. Tein kotijumppia ja kävin uimahallissa uimassa, tosin näihinkin kiinnostus taisi lopahtaa aika nopsaan. Sittemmin, erityisesti parikymppisenä opiskelijana, olen käynyt mm. ohjatussa jumpassa ja spinningissä parin viikon - kuukauden pätkiä, joiden jälkeen kiinnostus on totaalisesti lopahtanut, koska minulla ei ole ollut erityisen kivaa minkään liikunnan parissa. Rehkimisen jälkeen olen toki ollut tyytyväinen itseeni, mutta varsinaisen liikunnan aikana olo on aina ollut huono. On hiki, lihaksiin sattuu, en jaksa, kaikki ovat minua parempia jne. Nuorena aikuisena olen kerran jos toisenkin tuskaillut liikuntasuosituksia, joiden mukaan olisi pitänyt liikkua 30 minuuttia kolmesti viikossa. Ihan liikaa, ihan liian vaikeaa, en koskaan yltänyt moisiin liikuntamääriin.
Olen kuitenkin aina ollut jossain määrin kiinnostunut omasta fyysisestä hyvinvoinnistani, ja minulle on esimerkiksi tullut ajoittain KuntoPlussaa tai muuta vastaavaa lehteä. Niistä olen sitten bongaillut kotikuntoiluohjeita, ja noudattanut niitäkin sitten parin viikon ajan, kunnes olen taas unohtanut koko jutun. KuntoPlussasta bongasin myös aikoinani juoksuliitteen, jonka harjoitusohjelmaa aloin sitten noudattaa. Tästä on aikaa varmasti yli kymmenen vuotta. En muista tarkkaan, mutta 2000-luvun alkuvuosia elettiin, kun kiinnostuin juoksusta. En myöskään muista, minkä ihmeen takia siitä kiinnostuin, sillä varsinkin koulussa juoksu oli minusta ollut aina kamalaa. Vieläkin kammoksuttaa, kun mietin niitä kertoja, kun ala-asteen juoksukilpailuissa puuskutin maaliin kauan kaikkien muiden jälkeen. Varmaan osittainen syy oli se, että tiedostin olevani rapakunnossa. Vaikka olinkin normaalipainoinen, hengästyin hurjasti portaita kiivetessä ja kolmen kilometrin kävely keskustaan tuntui ikävältä, mieluummin menin bussilla.
Juoksuliitteen alkeisohjelmassa ensimmäisellä lenkillä piti juosta kahdesti minuutti, joiden lisäksi kävelyä oli kaksi kertaa viisi minuuttia. Ensimmäinen minuutti oli aivan kauhea! Kun jäljellä oli vielä 15 sekuntia, halusin palavasti luovuttaa. Olin kauhuissani, että pitäisikö minun juosta vielä toinen samanmoinen. Muistan tosi selvästi tuon ensimmäisen lenkin fiilikset, mutta en oikein sitä, miten ohjelman jatko sitten sujui. Jälkiviisaana olen todennut, että juoksin koko ohjelman ajan aivan liian kovaa, en tajunnut, ettei juoksu tarkoita sitä, että aina pitäisi mennä täysillä. Ohjelmassa kävelyosuudet vähitellen vähenivät ja juoksuosuudet pitenivät. Ohjelma tähtäsi 30 minuutin yhtämittaiseen juoksuun, mutta en saavuttanut sitä vielä tuolloin. Tuli talvi ja juoksu jäi. Jotain oli kuitenkin jäänyt itämään. Aloitin ohjelman uudestaan keväällä, ja vaikka välillä takkusikin, pääsin sen loppuun! Seuraavaksi talveksi juoksu kuitenkin taas jäi, ja tätä kuviota toistin n vuotta, niin että jonain vuosina en tainnut juosta kesälläkään...
Ostin sykemittarinkin, mutta en tajunnut alkuun kyllä siitä tuon taivaallista. Sykkeet kohosivat aina juostessa 180 lyöntiin minuutissa (ja ylikin), eli painelin aivan liian kovaa vauhtia. Minulla oli intoa tulla juoksijaksi, mutta tyhmällä harjoittelulla torpedoin kehittymiseni. Jossain vaiheessa hylkäsin KuntoPlussat, hankin enemmän tietoa juoksusta ja suunnittelin itse harjoitusohjelmani, mutta en edelleenkään tajunnut hiljentää vauhtia tarpeeksi. Vuosi 2009 meni masennuksen mustassa kuopassa, enkä tainnut liikkua koko vuonna ollenkaan, mutta keväällä 2010 sain nostetta elämääni laihdutuksen myötä, ja aloitin taas juoksuharjoittelun. Kaikki lukemani oli ilmeisesti vihdoin painunut paksuun kallooni ja ensimmäistä kertaa tajusin hölkätä tarpeeksi hitaasti. Tuona kesänä tein useita lenkkejä hokien mielessäni vain että "hidasta, hidasta", ja ensimmäistä kertaa pystyin juoksemaan tunninkin putkeen. Tein toki myös nopeita lenkkejä, mutta nuo hitaat, pitkät lenkit olivat se juttu, joka sai paitsi kunnon kohoamaan, myös minut lopullisesti koukutettua juoksuun. Tuolloinkin pidin juoksusta taukoa talven ajan, samoin kuin vielä seuraavanakin vuonna, mutta keväällä kuntoon pääsy oli helppoa ja lenkkihalut korkealla.
Jossain vaiheessa en enää jaksanut kiinnostua siitä, miten pitkään
milläkin lenkillä meni, vaan tavoitteena alkoi joka lenkillä olla saada
kasaan jokin tietty kilometrimäärä tai tehtyä jokin tietty harjoitus.
Varmaan näihin samoihin aikoihin voi katsoa mun siirtyneen
sunnuntaihölkkääjästä tavoitteellisemmaksi liikkujaksi.
Harjoitusohjelmaan alkoi tulla tavoitteita, erilaisia lenkkejä ja
ylipäätään juoksu asettui osaksi arkea. Kehitys ei ole ollut erityisen
nopeaa tai suoraviivaista, mutta en ole siihen pyrkinytkään. Kun lähdin
ensimmäistä kertaa lenkille, ei mulla ollut tavoitteena mitään kisoja
tai tiettyä matkaa, tavoitteellisuus tuli mukaan vasta paljon myöhemmin.
2012 käynnistelin keväällä juoksuja, mutta oli kovin tahmeaa ja olin kovin väsynytkin jatkuvasti. Loppukeväästä kun vihdoin raahauduin lääkäriin, siellä todettiin hemoglobiinin olevan selvästi alle sadan ja lääkäri arveli, että rautavarastot ovat ehtyneet. Kunnon rautakuurilla sain arvot nousuun ja juoksukin alkoi taas maistua. Koska en keväällä saanut juuri mitään aikaan, oli syksy melkoisen kiireinen, kun osa-aikatöiden ohella pusersin lisäajalla opintojani kasaan ja juoksu oli tuolloin sivuroolissa, pysyen kuitenkin mukana ihan pään tuulettajana. 2013 asetin ensimmäistä kertaa itselleni vuositavoitteen ja juoksin ekan puolikkaan. Sen jälkeen olenkin treenannut tavoitteellisesti osallistuen joka vuosi puolikkaalle ja juosten vähintään 1000 kilometriä vuoden mittaan. Sohvaperunavuosina kovalta tuntunut tavoite liikkua kolmesti viikossa on ollut aika paperia jo useamman vuoden ajan, maratonille treenatessa juoksin parhaimmillani 5 lenkkiä viikon aikana ja aikaa paloi viitisen tuntia noihin lenkkeihin. Eipä se nyt mitenkään mahdottoman vaativaa ollut :D
Tietyllä tavalla mun niin sanotun juoksu-urani voi katsoa käynnistyneen vuonna 2010, jolloin jaksoin vihdoin opetella juoksemaan tarpeeksi hitaasti, tai sitten 2012, jolloin juoksusta tuli oikeasti jokaviikkoista. Vuoden 2013 alusta laskien juoksu on varmaan ollut ykkösharrastukseni, ja pisin juoksutaukoni tuosta taitaa olla alle kahden viikon mittainen, jostain sairastumisesta johtuva. En edelleenkään erityisemmin innostu muusta liikunnasta. Salilla käyn vahvistaakseni juoksussa tarvittavia lihaksia. Uiminen on toisinaan kivaa ja kesäisin tulee käytyä frisbeegolfaamassa. Mutta mihinkään ohjattuun jumppaan ei minua kiinnosta lähteä, ja joukkuelajit eivät myöskään ole minua varten. Olen löytänyt oman lajini ja rakastunut siihen niin, että en osaa ajatella enää elämääni ilman juoksua. Ensimmäisellä puolikkaallani ajattelin, etten koskaan lähtisi kokonaiselle maratonille. Ensimmäisellä maratonillani en ajatellut juuri mitään, jälkeenpäin mietin, että olipa mukavaa. Juuri nyt mulla ei ole kummempia uusia aluevaltauksia suunnitteilla juoksun suhteen, mutta eiköhän niitäkin tässä tule. Juoksua on toivottavasti edessä vielä vuosien ja vuosikymmenien ajan.