Lenkille tsemppaamista

Viime viikolla jo kerroin nihkeästä lenkille lähdöstä. Tällä viikolla päätin kokeilla - kun takana oli kevennetty viikkokin - siirtää tuon vauhtikestävyyslenkin heti viikon alkuun, jos lenkille lähtö siitä vähän helpottaisi. Työviikon raksuttaessa eteenpäin vireystilani aina laskee, joten kun takana on vasta viikon eka duunipäivä, niin silloin pitäisi työnjälkeisten aktiviteettien olla helpompia, eikös juu? No ei kyllä ollut. Jotenkin nuo nopeat lenkit ovat nyt sellaista pakkopullaa, että aina täytyy jotenkin kaivella sitä motivaatiota lähteä lenkille. Juoksu on kaikinpuolin ihanaa, ja hyvin usein lenkille on helppo lähteä, mutta silti takataskussa on hyvä olla joitain tsemppikeinoja, jotka motivoivat solmimaan lenkkarinnauhat myös niinä tavanomaista ankeampina päivinä.

Jos ja kun motivaatiota etsii, on hyvä ensin miettiä, että miksi tätä hommaa oikein harrastaa. Juoksen, koska haluan olla hyvässä kunnossa, koska se vähentää stressiä ja kohottaa mielialaa, koska tavoitteiden asettaminen ja saavuttaminen on palkitsevaa ja koska juoksu on vain yksinkertaisesti kivaa. Edellämaininut positiiviset jutut ovat siellä taustalla, syitä miksi juoksen, mutta ne ovat sen verran abstrakteja, etteivät oikein kannusta lähtemään yksittäiselle lenkille. Juuri NYT lenkille lähtöön kannustavien juttujen tulee olla konkreettisempia. Kilometritavoitteet ovat hyvä tsemppari; alkukuusta pitää saada homma käyntiin, ja loppukuusta jaksaa viimeiset kilometrit, jotta tavoite varmasti täyttyy (ja ylittyy!). Mutta jos katsoo vain kilometrejä, niin lenkeistä tulee nopsaan aika yksitoikkoista yhden tavoitteen perässä juoksemista, kirjaimellisesti. Niinpä yksittäisille lenkeille tarvitsee vielä tarkempia, juuri siihen kyseiseen juoksuun kannustavia juttuja.

Pidän ihan hyvänä tsempparina jo sitä, että lenkit ovat vaihtelevia. Kun edellispäivänä on juossut pitkän lenkin, niin lyhyempi ja nopeampi pyrähdys maistuu seuraavana juoksupäivänä. Vaihtelu virkistää. Tässä on tietysti taustalla myös ajatus, että vaihteleva harjoittelu kehittää monipuolisesti, ja tuo tavoite konkretisoituu siinä lenkille lähtiessä. Joskus tosin tsempparina voi toimia myös se, että päätän juosta samanlaisen lenkin kuin joskus aiemminkin. Kun se aiemmin juostu lenkki on mennyt hyvin ja siinä on ollut hyvä fiilis, niin samalle reitille voi lähteä varmuudella, että nytkin kyllä kulkee. Joskus myös juoksureitin vaihtelu tai uusiin maisemiin suuntautuva lenkki motivoivat, vaihtelu virkistää kaikin puolin.

Joskus motivoin itseäni lenkille tosi arkisin keinoin; kun lenkki on valmiiksi kalenterissa, se vaan kuuluu rutiininomaisesti päivään. Kun kalenterissa ei seuraavaan pariin päivään ole tilaa juoksulle, on lenkille "pakko" lähteä samantien. Saatan myös ajatella, että hiukset pitää kumminkin pestä, tai että kun nyt juoksen, saan sitten pesukoneen täyteen, kun heitän juoksuvaatteet vielä sinne. Silloin tällöin juoksen myös arkisia huolia ja ahdistusta pois, kun ahdistaa, ei oikein tekisi mieli lähteä lenkille, mutta kun sen tietää, että juoksu auttaa ahdistukseen, niin se kannustaa lähtemään.

Olen muussakin elämässäni laiska ja mukavuudenhaluinen, joten olen sitä myös juoksun suhteen. Kun jotkut hehkuttavat, miten on mahtavaa "ottaa itsestään kaikki irti", niin minä en todellakaan tähtää siihen. Joskus kyllä vedän itseni ihan piippuun, ja se saattaa silloin tuntua hienolta, mutta en minä koskaan lähde lenkille sillä ajatuksella, että tää on nyt rankin juoksu ikinä. En tykkää rehkiä ja kärvistellä, vaan haluan tehdä sitä, mikä on helppoa ja mukavaa. Käytetyin tsemppikeino minulla onkin yksinkertaisesti tehdä lenkistä mielikuvissani helppo juttu. Juoksuhan ei äkkiseltään ajateltuna ole ehkä se helpoin liikuntalaji, sillä kyllähän se vaatii kropalta (ja mieleltäkin) paljon. Lenkeistä saa mielikuvissa tehtyä haastavia, jos sille tielle lähtee; pitkät lenkit mittaavat sekä kropan että mielen kestävyyttä, ja nopeat lenkit ovat epämiellyttäviä kovan vauhtinsa vuoksi, sillä eihän se vauhdikas juoksu nyt mitään herkkua ole, tulee hiki, hengästyttää ja jalat menevät hapoille. Pointtina on kuitenkin unohtaa edellä mainitut seikat, ja keskittyä siihen, miten tajuttoman helppo juuri se sillä hetkellä edessä oleva lenkki tulee olemaan. Esimerkiksi pitkiksethän ovat helppoja, kun niitä ei tarvitse juosta täysillä, vaan voi vaan painella menemään automaattiohjauksella ja tuulettaa ajatuksia. Ja lyhyet lenkithän ovat helppoja, kun ne eivät kauaa kestä. "Vitonen ei ole mitään, vitosen juoksen vaikka silmä kiinni ja päällään seisten." Samaa keinoa voin käyttää myös pidemmän lenkin loppupuolella; kun matkaa on jäljellä enää pari kilometriä, niin alan miettiä, että eihän se ole matka eikä mikään, vähät siitä, että alla on kilometrejä 20+. Keino toimii lähes tulkoon kaikilla lenkeillä, jotka ovat hiukankin lyhyempiä kuin pisin juoksemani lenkki. Rankoille lenkeille minun on aina hiukan vaikeampi saada itseäni lähtemään, koska mäkitreeneistä ja intervalleista ei mielikuvissakaan oikein helppoja tehdä. Silloin yritän ajatella, että juoksen vaikkapa mäen ylös VAIN 4 kertaa, ja intervalleillakin pidän vauhdin kohtuullisena. Minua motivoivat parhaiten harjoitukset, joista tiedän, että varmasti jaksan, ja ettei minun tarvitse vetää itseäni piippuun. Juoksuharjoituksistani jää ehkä tällä tyylillä se viimeisin maksimi saavuttamatta, mutta entäs sitten. En minä tätä hommaa nyt niin tosissani kumminkaan tee. Asetan tavoitteet sellaisiksi, että tiedän pystyväni saavuttamaan ne normaalisuorituksella, niin niihin on sitten helpompi sitä kautta lähteäkin.

Niin se tän päivän VK-lenkki? No, olihan se nihkeää alkuun, pyörivä tuuli ja vaikeuksia saada kiinni tarpeeksi nopeasta askelrytmistä. Mutta viimeisellä nopealla kilometrillä sain viimeisillä sadoilla metreillä jo höllätä, kun meinasi mennä turhankin vauhdikkaaksi meno. Kotona hämmästelin, että koko 6,2 kilometrin lenkkiin meni aikaa vain 37 minuuttia, ja tuossa oli sentään alku- ja loppuverryttelyt mukana. Tuli kyllä hyvä fiilis, viikon vaikein lenkki suoritettu, loppuviikon juoksuohjelmassa on enää 39 helppoa kilometriä! :D