Korkeanpaikankammo vei voiton: Madeiran korkeimpien huippujen patikointi jäi kokematta

Kun edellisen kerran, kuusi vuotta sitten, olin matkalla Madeiralla, kirjoitin blogiin reissun patikoinneista aloittaen tarinan sanoilla "Miten löytää huimien korkeuserojen saarelta patikointireittejä, joille korkeanpaikankammoinenkin uskaltautuu?". Tuon matkan jälkeen korkeanpaikankammoni on jossain määrin lieventynyt, mutta ei kokonaan poistunut. Tällä kertaa tuli vastaan patikointireitti, jota en yksinkertaisesti pystynyt kävelemään.

Madeiran hienoimpien vaellusreittien lista on melko pitkä, koska saarella vaan on niin upeita maisemia ja mukavia kävelyjä. Kaikilla listoilla kärkijoukoissa on Madeiran korkeimpien huippujen patikointireitti, joka kulkee kolmanneksi korkeimmalta huipulta (Pico do Arieiro) korkeimmalle huipulle (Pico Ruivo) ja takaisin. Reitti kulkee pilvien yläpuolella 1800 metrin korkeudessa. Noin 12 kilometrin edestakaista patikointia varoitellaan rankaksi, sillä matkalla ei juuri ole tasaista paikkaa vaan kallioon tehtyjä portaita mennään reippaasti ylös alas. Reitistä varoitellaan myös, ettei se sovi korkeanpaikankammosta tai huimauksesta kärsivälle.

No, ehkä hiukan epärealistisesti kuvittelin, että saattaisin pystyä kävelemään reitin. Selvisin hienosti Ponta de Sao Lourencon patikoinnista, jossa varoiteltiin olevan muutama jännä paikka. Sao Lourencon niemellä pudotukset olivat kuitenkin selvästi matalampia kuin vuorilla ja vaikka muutama kapea kannas ylitettiin, oli niissä kuitenkin useampi metri leveyttä. Muutama vuosi sitten onnistuin voittamaan pelkoni huikealla Dolomiittien vaelluksella Sorapis-järvelle, mutta tuolla patikoinnilla tiesi pelottavien paikkojen olevan vain muutamien satojen metrien kävelyn jälkeen ohi. Madeiran korkeimmilla huipuilla koko reitti olisi kulkenut kapeilla harjanteilla, pystysuorilla rinteillä ja älytön pudotus vieressä. 

Saavuimme Madeiran kolmanneksi korkeimman huipun alapuolelle parkkipaikalle aamupäivällä. Olimme kytänneet säitä, koska huippujen reitille ei missään nimessä suositella menemistä huonolla säällä. Nyt olikin upean aurinkoinen päivä ja Pico do Arieirolla lämpötila kohosi viiteentoista asteeseen, vaikka sääennusteet olivat luvanneet vain plus kymmentä. Reitillä tuulessa ja varjossa olisikin ollut paikoin viileää, mutta kun kipusimme pitkähihaisissa vaellusvaatteissa parkkipaikalta kilometrin verran Arieiron huipulle, ehti siinä tulla kuuma. 

Hyvän sään ja suositun vaellusreitin varjopuolena olivat isot ihmismassat. Kun lähdimme patikoimaan tuota PR1-vaellusreittiä, edessä ja takana meni jatkuvasti ihmisiä. Jos korkeanpaikankammo vaivaa, ei auta yhtään, ettei saa mennä omaa tahtia, joka oli helpottanut menoa aiemmilla jännillä patikoinneilla. 

Vain muutaman sadan metrin jälkeen tultiin ensimmäiseen kapeaa harjannetta kulkevaan osioon, jossa myös ylitettiin portaita pitkin pieni vuorennyppylä. Koska olin kuvitellut pystyväni reittiin, ja koska samaan suuntaan meni ihmisiä solkenaan, puskin jonkin aikaa eteenpäin samalla kun pelko hiipi selkärankaani pitkin. Yhtäkkiä oltiin tilanteessa, jossa minusta tuntui, etten pysty kävelemään enää eteenpäin, mutta vielä vähemmän lähtemään taaksepäin, sillä ylittämämme vuorennyppylä näytti todella pelottavalta. Sentään pääsin vielä joitain kymmeniä metrejä eteenpäin tasaiseen kohtaan, jossa saatoimme istahtaa polun viereen.

Korkeanpaikankammoa ja korkeiden paikkojen aiheuttamaan huimausta on vaikea kuvailla ihmisille, joilla sitä ei ole. Tuollakin reitillä ohitse meni kymmeniä ihmisiä, joille vieressä kulkeva pudotus ei näyttänyt tuottavan minkäänlaisia vaikeuksia. Reitillä on vaijerikaiteet, mutta nekään eivät auttaneet, koska eiväthän ne mitään todellista suojaa putoamiselta juurikaan tarjoa.

Korkeanpaikankammo vaikuttaa eri ihmisiin eri tavoin. Kaikilla lienee pelko putoamisesta, mutta se ei ole jokaisella yhtä konkreettinen. Jotkut pelkäävät autossa ja bussissa, toisilla kammo pysyy aisoissa silloin, kun itse ei joudu tekemään mitään. Minua pelottaa lievästi kulkuneuvoissa, mutta esimerkiksi köysiradoilla pystyn siedättämään kammoani, kun toiset eivät suostu astumaan niihin lainkaan. Jos joudun olemaan pelkässä matkustajan roolissa esim. bussissa, kestän sen paljon paremmin kuin jos minun täytyy olla aktiivinen toimija. Olen hypännyt tandem-laskuvarjohypyn, eikä korkeanpaikankammo vaivannut siinä yhtään. :D Mutta laita minut kävelemään kapeaa kaiteetonta polkua, josta on vaikka vain muutaman metrin pudotus, niin jalkani ovat jäykät. Ihan erityisesti minua hirvittävät metalliverkkoportaat ja tasanteet, joista näkyy läpi. Esimerkiksi Turun Kupittaan asemalla nuo portaat ovat joka kerta yhtä kammottavat. 

Yksi erikoisimmista korkeanpaikankammon ilmentymistä minulla on myös järjenvastainen pelko siitä, että korkealla tiputan tavaroita kädestäni/laukustani/taskustani. Esimerkiksi asuessani Turun Nummessa lenkkeilin usein korkealla Aurajoen yllä menevää rautatiesiltaa pitkin. Silta oli alkuun todella jännittävä, mutta kun olin siitä joitain kertoja mennyt, uskalsin paremmin. Silti joka kerta minulla oli kumma pelko siitä, että pudotan sillalta esimerkiksi kännykän taskusta tai (vielä oudompaa), että juoksukello yhtäkkiä putoaa ranteestani alla virtaavaan jokeen! 

No mutta, takaisin Pico do Arieirolle. Suklaapatukan ja hengittelyn jälkeen miesystäväni saattoi minut kammottavimman kipuamisen ohi paluumatkalle. Tuo paluu oli minulle vaikeampi kuin menomatka, vaikka olisi voinut kuvitella, että reitin osuus, jonka olin jo onnistuneesti kulkenut, ei pelottaisi samalla lailla paluumatkalla. Mutta kammon kanssa ei ole juuri logiikalle tilaa... Raahustin siis takaisin päin rystyset valkoisena kaidetta puristaen ja jalat jäykkinä, kunnes harjanne vihdoin leveni ja loiveni.

Hengittelin tovin jos toisenkin auringonpaisteessa Arieiron huipulla, ennen kuin oloni oli jotakuinkin normaali. Miesystäväni palasi reitille ja patikoi sitä noin 1/3 ennen palaamistaan takaisin. Nuo huikeimmat kuvat ovatkin hänen ottamiaan, itse en noin pitkälle päässyt!

Miksi nyt kirjoitin tästä, ainakin jollain tasolla epäonnistuneesta patikoinnista? Olen pyrkinyt kaikkien reittikuvausten yhteydessä kertomaan, soveltuuko reitti korkeanpaikankammoiselle. No, tämä ei ainakaan sovellu! Mielestäni on tärkeä kertoa myös niistä ei ihan putkeen menneistä reissujutuista ja on tärkeä muistuttaa, että hieno matka ei mene pilalle yhden kuprun takia. Ja on tärkeä muistuttaa välillä itselleenkin, että aina voi - syystä tai toisesta - kääntyä takaisin, ja suunnitelmia täytyy pystyä muuttamaan lennosta.