Bodom Trail 21 km, pitihän tämäkin kokeilla

Vieraskynä-postaus!

Mainitsin omassa kisaraportissani, että meitä oli kolmen hengen kisaporukka Bodomin polkujuoksukisassa. Sain varovaisen kannustuksen, pienen suostuttelun ja lievän painostuksen jälkeen porukkamme ensikertalaisen kirjoittamaan oman kisaraporttinsa blogiini vieraskynä-postauksena. Sieltä tulikin mitä mainioin tarina! Tässä kisaraportti myös teidän iloksenne, olkaa hyvät.

________________________________________________________________________

Tulipas taas todettua kärsivänsä vähintään lievästä yllytyshulluudesta, kun Annen miesystävä sai houkuteltua Bodomille juoksemaan. Oma kokemus juoksutapahtumista, tai ylipäänsä mistään urheilutapahtumasta, kun oli pyöreä nolla. Juoksua on sentään tullut harrastettua jo lähes kokonaiset kaksi vuotta. Ei siis tarpeeksi, kun lähtökohta oli vahvasti sohvaperunan puolella. 

Lähdin sillä ajatuksella, että vähintään 12 km lenkki tulee juostua ja muutaman polkujuoksukokemukseni pohjalta pistin tavoitteeksi 1,5 tuntia. Mielessäni olin kylläkin päättänyt, että kunhan olen vielä hengissä, tai vaikkapa vain kertaalleen elvytetty, 21 km ois kiva kokemus. No olihan se tosiaan kokemus. 

Valmistautuminen alkoi muutamaa viikkoa etukäteen sillä, että ostin polkujuoksukengät, lisäsin hiukan kovempia mäki-/intevallitreenejä viikkoharjoitteluun ja kävin kokeilemassa pari n. 10 km polkua. Viimeisellä viikolla sitten rennommin ja hiilareita sekä vettä tankaten. Ensimmäinen asia, mikä yllätti oli, että mitä lähemmäksi kisa tuli, sitä enemmän alkoi myös jännittää. Vaikka käytännössä ainoa tavoitteeni oli selviäminen, niin pari yötä meni hiukan huonoilla unilla ja kisapaikalla ennen lähtöä syke kellotti jo yli satasta. Toisena yllätyksenä oli veden tankkaamisen vaikeus, kun normaalisti sitä juo ehkä puoli litraa päivässä. 

Itse juoksu meni siinä mielessä nappiin, että kuten lukija voi arvata, selvisin hengissä. Ekan 12 km vedin jopa muutaman minuutin tarkkuudella tavoiteaikaani. Ehkä henkisestä tilasta kertoo kuitenkin se, että ekan osuuden loppupuolella laskin, että kun kerran on 12 km takana ja loppu ysi on kolme kilometriä sitä vähemmän, niin eihän se loppu ole kuin 6 km. Kyllähän sen jaksaa. 

Jos olen aivan rehellinen, niin harvoin olen kuitenkaan mitään katunut niin paljoa, kuin lopun 9 km aikana sitä päätöstä, etten mennyt maaliin 12 km jälkeen. 14 km kohdalla nimittäin alkoi vasen pohje krampata. Jonkin matkan päästä myös oikea pohje päätti kaverillisesti kokeilla sitä ja hetken päästä iloon liittyivät myös etureidet. Kolmas asia, joka yllätti, oli että sisäreidetkin voi krampata. Voin vain kuvitella, miltä tuossa vaiheessa juoksuni on oikein näyttänyt. Maalisuoralla koin ehkä kovimman kamppailun itseni kanssa, kun krampissa olevat jalat eivät halunneet enää liikkua metriäkään, mutta luonto ei antanut periksi pysähtyä siinä kohtaa. Matkaan oli mennyt jo tovi, joten eipä alueella olisi montaa todistajaa ollut paikalla, mutta yllytyshulluuden sivuoireena on nähtävästi usein myös päkkipäisyyttä. 

Pirteänä maalissa.

Mitäs nyt seuraavaksi? Vähän käytetyt, mutta haisevat kengät tori.fihin vai kohti seuraavia haasteita? Nyt kun juoksusta on jo pari päivää, niin aika on ennättänyt kullata muistot. Eihän se nyt niin kamalaa ollut. Ehkä voisin kuitenkin jotain ottaa opiksi tällä kertaa. Ensinnäkin enemmän treeniä ja varsinkin porras /mäkivetoja. Toiseksi pitää opetella paremmin tankkaamaan juoksun aikana, sillä tuli syötyä ja varsinkin juotua aivan liian vähän. 

Mutta olipas tosiaan kokemus ja kiitos Annelle ja hänen miehelleen, että saivat puhuttua minut mukaan. Kiitos myös ystävälliselle toimitsijalle, joka kantoi minulle evästä, kun en jaksanut raahata itseäni kojulle.

Samuel