Takaisin kuntoon! (Vaikka ei ilman huolia...)

Blogia tai instaa seuraavat eivät varmastikaan ole välttyneet vinkunaltani, kun ole tuskaillut kilpirauhasen liikatoiminnan ja sen lääkityksen kanssa viimeiset kaksi vuotta. Kun lääkitys loppui viime vuoden lopussa, en oikein edes uskaltanut toivoa juoksukunnon palaavan vaikka siihen oli vihdoin mahdollisuus. Nytkin pelkään, että jinxaan hyvin menneen kevään sillä että kerron asioista ääneen. Uskallan nyt kuitenkin sanoa, että olen nyt paremmassa juoksukunnossa kuin saatoin vuoden alussa toivoa. 

Koko sen aikaa kun söin lääkitystä kilpirauhasen liikatoimintaan jouduin treenaamaan kuin käsijarru päällä. Juoksulenkeillä noin 12 kilometrin kohdalla vastaan tuli seinä, ja myös nopeustreenit olivat suurimman osan aikaa mahdottomia. Silti huomasin usein ajattelevani, että jos vain puskisin tuota rajoitinta vastaan, jos vain yrittäisin kovemmin, niin ehkä pystyisinkin juoksemaan kuten ennen lääkitystä. Todellisuudessahan kyllä puskin ja yritin kerta toisensa jälkeen yli sen, mihin kroppa sillä hetkellä pystyi. Juoksin yli 12 kilometrin lenkkejäkin, vaikka jaloista oli jo kaikki voima mennyt, keräsin satasen kuukausikilometrejä joka kuukausi viime vuonna ja onnistuin jopa juoksemaan yhden kisan onnistuneesti maaliin. Mutta jouduin myös jättämään yhden kisan kokonaan väliin, keskeyttämään toisen rytmihäiriöiden takia, testijuoksu päättyi pettymyksen kyyneliin ja monesti lenkin jälkeen koko loppupäivän olin niin kipeä, että hyvä kun jaksoin sängystä nousta. Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi yrittänyt.

Tämän kevään juoksut vihdoin ovat antaneet minulle synninpäästön. Ilman lääkitystä ja tasaantunein kilpirauhasarvoin pystyn oikeasti nostamaan kuntoani. Jalkojeni lihakset vahvistuvat lenkeistä, ja seinä siirtyy harjoittelulla aina vain kauemmaksi. Lääkityksen aikana en olisi voinut tehdä mitään, mikä olisi parantanut tuloksiani. Vasta nyt pystyn harjoittelemaan kuten terveenä, nousujohteisesti ja niin, että kunto oikeasti kasvaa. Kahden vuoden jälkeen tuntuu pieneltä ihmeeltä, että kroppa oikeasti reagoi treeniin ja pystyn noudattamaan progressiivista juoksuohjelmaa. Lihaskato ja kunnon lasku sairastamisen aikana ovat tosiasioita, jotka korjaantuvat hitaasti, mutta nyt olen toiveikas.

Täysin 100% kunnossa en tunnu nytkään olevan. Olen usein poikkeuksellisen väsynyt ja joitain oireita on edelleen ajoittain. Ja alati huolissaan olevana tietysti mietin, että mitä jos sairaus palaa tai mitä kilpirauhaseni hiljalleen hiipuu, jolloin edessä on vajaatoiminta. Kummatkin ovat mahdollisia seuraamuksia ja en vain osaa olla murehtimatta tulevaa.

Kirjoitin maaliskuussa seuraavasti: "Maaliskuun juoksuista jäi kokonaisuudessaan hyvä fiilis ja nyt oli tosiaan tämän vuoden ensimmäinen kunnon treenikuukausi samoin kuin ensimmäinen kunnon treenijakso kilpirauhassairauden lääkityksen päättymisen jälkeen. Toivottavasti kunto nyt lähtee tästä nousuun!" Nyt tuntuu aika huikealta, että tuo toive todella toteutui! Juoksin noin 2,5 vuoden tauon jälkeen ensimmäisen 20 kilometrin lenkin. Nyt toukokuussa olen juossut jo kertaalleen 22 kilometrin lenkin sekä 20 kilometrin lenkin poluilla nyt viikonloppuna. Eivät nuo pitkät juoksut mitään rutiinia ole, mutta on lähes hämmästyttävää, miten pystyn nyt moisiin matkoihin, joista ei viimeiseen pariin vuoteen ole voinut edes haaveilla. 

Nyt keväällä polkulenkit ovat olleet juoksuharjoittelun suola ja sokeri, ja odotan innolla, että pääsen tekemään jatkossa mm. mäkiharjoittelua poluilla. Polkujuostessa kevään etenemisen luonnossa todella huomaa ja tuon tuosta bongaa metsälenkeillä kukkia tai oravia kevätpuuhissaan. Postauksen kuvat ovatkin viikonlopun polkupitkikseltä Ruissalosta! Kävin lenkin päätteeksi myös heittämässä talviturkin ja se oli kylmää kyytiä se.