Nuuksio Classic 2019: ensimmäinen polkumaratonini

Kun seisoin ensimmäisen maratonini lähtöviivalla nelisen vuotta sitten, tunsin syvää epäuskoa siitä, pystyisinkö todella juoksemaan 42,2 kilometriä. Nyt oloni oli paljon luottavaisempi, sillä kesän treenit olivat menneet suunnitelmien mukaan ja olin juossut pitkät harjoituslenkit ongelmitta. Silti minua hermostutti edessä oleva pitkä polkujuoksu. Eniten hermostutti se, että kävisi jotain, enkä pääsisi maaliin. Tai että olisin kamalan hidas. Tai se, että tuntuisi tosi pahalta ja haluaisin keskeyttää.

 

Nuuksio Classic Trail Marathon lähti liikkeelle lauantai-aamulla aivan unelmasäässä. Puolipilvistä ja lämmintä oli viitisentoista astetta. Valitsin shortsit ja pitkähihaisen ohuen urheilupaidan kisa-asuksi, ja olin pakannut juoksureppuun juomarakon ja kunnolla evästä. Olin jo etukäteen miettinyt asioita, joilla tsemppaisin itseäni pitkään juoksuun. Tärkeimpänä olin iskostanut mieleeni, ettei maalia edes olisi ennen kuin olisin oikeasti siellä. Tekisin matkaa. En halunnut tehdä itselleni hallaa ajattelemalla, että vielä niin ja niin pitkä matka, sillä silloin ne kilometrit vasta pitkiä ovatkin. Lähdin siis matkaan melko levollisena ja odottavaisena sen suhteen, miltä elämäni pisin polkujuoksu toisi tullessaan.

Lähdin liikkeelle viimeisessä, etukäteen hitaimille varatussa lähtöryhmässä. Ennen lähtöä hiukan varoiteltiin, että koska ensimmäinen kymppi olisi helpompaa polkua, ei siinä kannata keulia vaan säästää voimia myöhemmille teknisemmille ja rankemmille osuuksille. Mietin kuitenkin myös, että olisin aivan taatusti poikki viimeisellä kympillä joka tapauksessa ja ei kannattaisi liikaa himmailla alkuun, sillä hidas juoksu voi olla myös kuluttavampaa kuin sellainen itselle sopivan reipas polkuravi.

Alkumatka oli sen verran ruuhkainen, että polulla piti välillä kävellä ja vauhti meinasi pari kertaa pysähtyä kokonaan. Vähitellen porukka kuitenkin harveni ja letkasta muodostui pienempiä porukoita. Toisin kuin niin monta kertaa aiemmin, en tuntenut kropassa juurikaan jännitystä vaan juoksu tuntui kulkevan heti lähdöstä. Oloni oli ihmeen rauhallinen.

Muutaman kilometrin jälkeen olin porukassa, joka eteni omaa juoksufiilistä selvästi hitaammin. Ensin ajattelin, että ensimmäinen kymppi pitikin ottaa rauhallisesti ja tyydyin vauhtiin. Kapealla polulla ohittaminen olisi myös ollut vaikeaa ja edelläni paineli kymmenkunta juoksijaa. Totesin kuitenkin, ettei ehkä kuitenkaan kannata juosta noin minuutin hitaampaa vauhtia kuin itse olisi halunnut mennä. Pääsin onneksi yllättävänkin hyvin ohi porukasta ja omaan tahtiin juoksu tuntui paljon mukavammalta ja vapaammalta kuin letkassa hölkkääminen.

Polku oli alkuun hyvin juostavaa ja maisemiakin ehti hiukan vilkuilla. Reitin pisin laskuosuus tuli vastaan jo seitsemän kilometrin jälkeen, kun laskeuduttiin loputtomilta tuntuneet rappuset alaspäin. Yritin hiukan vaihtaa jalkojen asentoa ajoittain portaita laskeutuessa, mutta silti oli iso helpotus päästä pohjalle, sen verran ikävältä pitkä alamäki tuntui. Seuraavassa hetkessä olin juosta polulle loikkivan sammakon päälle, mutta viime hetkessä onnistuin pomppaamaan otuksen yli. Kun tajusin tielleni tulleen hyppelehtijän olevan sammakko, nauroin ääneen. Kansallispuiston ihmeellisyyksiä.

Reitin pisin nousu tuli vastaan yllättävän nopeasti, ja kohta kivuttiinkin jo laskettelurinnettä Solvalla Swinghilliä melkein kymppi mittarissa. Tuo nousu tuntui jotenkin tosi hienolta ja elämykselliseltä, kun aurinko paistoi silmiin niin, ettei mäen lakea edes näkynyt. Hapotti ja hengästytti, mutta silti tuli ohitettua pari juoksijaa tuossa rinteessä.

Polku jatkui upeissa järvimaisemmissa ja kallioilla. Juoksualusta oli nyt juurakkoisempaa ja toisinaan kivikkoistakin. Pari kertaa piti nousussa tai laskeutumisessa ottaa kädet avuksi, mutta juoksu kulki melko sujuvasti silti. Selkiä tuli vastaan hissukseen ja välillä tuli juostua porukassakin ja höpistyä kanssakisaajien kanssa. Noin 15 km kohdalla olin jo joitain kymmeniä metrejä suunnitellut ohittavani edellä juoksevan miehen, kun tämä yllättäen pysähtyi ja polun poikki luikerteli kyy. Onnekkaasti en ollut juuri tulloin ohittamassa, vaan kaikki peräkkäin tuossa juosseet ehtivät hyvin pysähtyä ja päästää käärmeen alta pois. Huomasin, että energiaa kannatti nauttia tasaisesti, sillä tekninen polku vaati täyden keskittymisen.

Oikea polveni alkoi pikkuhiljaa juilia. Satutin polven alkukesästä 2016 ja siitä lähti silloin hankalaan selkävaivaan johtanut vammailu. Polvi ei ole koskaan tullut täysin kuntoon, mutta viime kuukausina se ei ole kipuillut juuri ollenkaan. Harmitti hiukan, että nyt maratonilla se alkoi sattua, mutta todennäköisesti pitkä portaiden laskeutuminen aiheutti kivun.

Juoksu sujui kuitenkin hyvin ja puolimatka tuli vastaan ihmeen nopeasti. Pian lasketeltiin porukassa kohti 24 kilometrin huoltopistettä. Siskoni bongasi minut jo kaukaa ja huuteli tsemppejä. Pysähdyin tuossa kohtaa ihan kunnolla, täytin juomarakkoni, vaihdoin sukat ja tungin naamaani syötävää minkä kerkesin. Fiilis oli hyvä ja juttelin iloisena siskolle, miten sää oli kiva ja varusteet toimivat. Huollossa taisi mennä aikaa melkein 8 minuuttia, mutta se teki hyvää ja antoi kunnolla energiaa.

Lähdin juomapisteeltä matkaan aivan yksin ja tuntui ihan hyvältä juosta täysin omaan tahtiin keskellä metsää. Noin 28 kilometrin kohdalla alkoi sataa. Se ei oikeastaan haitannut, mutta polvi haittasi. Se kipuili nyt ihan kunnolla alamäissä ja vähän muutenkin. Sade yltyi rankaksi ja kohta kastuin litimäräksi. Fiilis vähän laski. Pakostakin mieleen hiipi aatteita siitä, montako kilometriä olisi vielä jäljellä.

En ollut varsinaisesti huolissani polvikivusta. Silloin kun polvi on liikuessa kipuillut, se on ollut kuitenkin yleensä melko normaali ja kivuton jälkeenpäin. Kolin vaelluksella keväällä 2017 polvi sattui alamäissä aivan infernaalisesti, mutta ei ottanut siitä nokkiinsa. En edes harkinnut keskeyttämistä, mutta en myöskään pystynyt nauttimaan juoksusta täysillä kivun vuoksi. Toisaalta polven lisäksi alkoi sattua muuallekin. Lonkkiin, lonkankoukistajiin, alaselkään. Matkan jatkuessa jouduin toteamaan, että lihakset alkoivat vähitellen olla sitä mieltä, että jo riittäisi tämä höykytys.

Mulla oli kokoajan ollut hyvin energiaa kropassa, olin juonut tasaiseen tahtiin vettä ja napsinut energianamuja, geeliä ja tortillasipsejä. Mutta jossain kolmenkympin tienoilla alkoi tuntua, että iskutus ja juoksun kesto alkoivat olla liikaa kropalle. Välillä kipu viilsi terävästi polven sisällä, välillä alaselkä juili jumiutuneena. Mietiskelin kivun olemusta. Kipusignaali kertoo, että jatkuessaan kipua aiheuttava toiminta voi olla vahingollista. Mutta joskus kipu pitää vain hyväksyä osana suoritusta tai elämää, kun luvassa on jotain tavoittelemisen arvoista.  En saanut kipua häviämään, joten yritin vain hyväksyä sen ja kuulostella, miltä meno tuntui.

Viimeinen juomapiste oli 33 kilometrin kohdalla. Minulla oli vielä hyvin vettä juomarakossa ja avaamaton kokiskin repussani, mutta innostuin huoltopisteen herkuista. Keksejä, suklaata ja fanipaloja! Tungin suunnilleen kourallisen suklaavohveleita nassuuni ja mieliala nousikin niistä samantien. Alle kilometriä myöhemmin maha tosin tuntui aika turvonneelta, mutta ei onneksi aiheuttanut sen kummempaa huolta. Kuitenkin se oli muistutus siitä, että juoksukisassa kannattaa aika varovasti syödä juttuja, joita ei ole aiemmin lenkeillä testannut.

Olen aivan onneton kaikissa mindfulness-jutuissa. Viimeisellä kympillä pystyin kuitenkin välillä keskittymään täysin siihen hetkeen. Tunsin polun juuret ja kivet jalkojeni alla, katsoin metsän vihreyttä, saniaisten värejä vaaleanvihreästä keltaruskeaan, lintukin lauloi sopivasti jossain yläpuolella. Ajoittain juoksu kulki rasittuneisuudestani huolimatta kuin itsestään, ja tuntui, etten ajatellut yhtään mitään. Ihmeellisesti kellotin koko kisan nopeimman kilometrin viimeisen kympin aikana, vaikka juoksu tuntuikin enimmäkseen hitaalta taaperrukselta.

Etukäteen olin miettinyt paljon sitä, miltä tuntuisi, kun jäljellä olevat kilometrit vähenevät, mutta väsy ja epämukavuus valtaavat. Polvikipu harmitti, koska se vei väkisinkin ajatukset pois mukavista ajatuksista. Jossain vaiheessa ajattelin, että muhun ei ehkä koskaan ole sattunut näin paljon. Mutta en hetkeäkään ajatellut keskeyttäväni. Tiesin, että selviän. Tottakai pystyn juoksemaan koko matkan. Olen sitkeä, olen kestävä, olen vahva. Nuo ajatukset olivat valtavan tärkeitä ja itsesuggestion voima on melkoinen. Kun itselleen puhuu kannustavasti, pystyy vaikka mihin. Viimeisen kympin aikana ajatukseni olivat aika lailla sisäänpäinkääntyneet. Vaikka juoksin ajoittain porukassa, en ollut lainkaan juttutuulella enää kisan loppuneljänneksellä.

Kisan viimeiset kilometrit eivät loppujen lopuksi edes olleet niitä pisimpiä. Olin hiukan hämmästynyt, kun maali häämötti edessä. Nytkö jo? Pysäytin kelloni noin ajassa 6:35 ja halasin maalissa vastassa ollutta siskoa. Oloni oli pöllämystynyt. Mietin, että koska olin koko reissun ajan pyrkinyt olemaan ajattelematta maalia, olinkin vähän poissa kartalta kun olin lopulta maalissa. Olin ihan hyväntuulinen, mutta muuten hiukan pihalla.

Maalissa oli kivaa, kun sai heti monenlaista syötävää ja palautumisen käyntiin. Kisan järjestelyt sujuivat muutenkin erinomaisesti. Juoksin varmaan yli puolet kisasta porukassa, mutta kun menin letkan kärjessä tai yksikseni polulla, totesin myös reittimerkinnät riittäviksi eikä eksymisvaaraa ollut. Toimitsijat kannustivat ja huoltopisteillä porukka oli iloista ja auttavaista.

Oli jännä juosta pidempään kuin koskaan ennen. Kuuden ja puolen tunnin matkanteon aikana päähän tulee monenmoisia ajatuksia, joista suurin osa unohtuukin jo ennen maalia. Reitillä oli joitain vaikuttavia kohtia, jotka jäivät erityisesti mieleen. Järven rannalla juoksua, pitkiä portaita, Solvallan mäen kipuaminen, korkeuksiin kurkottavat havupuut, tuoksuva suo. Niin paljon aistittavaa, että loppumatkan epämukavuus ja kipu peittyivät selvästi juoksun riemun ja kokemuksen alle. Hieno reissu!