Ensimmäinen puolimaratonini

Osallistuin ensimmäiselle puolikkaalleni 29.6.2013. Tapahtumaksi valikoitui Paavo Nurmi Marathon, koska kotikaupungissa juostava kisassa oli kuulemma hyvät järjestelyt ja halusin juosta jossain edes vähän tutussa ympäristössä. Kevään 2013 aikana valmistauduin juoksemalla pidempiä lenkkejä kuin koskaan ennen. 12 km pitkistä seurasi 14 km, sitä 16 km, 18 km ja toukokuussa juoksin elämäni ensimmäisen kerran 20 kilometrin lenkin. Juoksutreenit menivät ihan ok, kovinkaan nopeita lenkkejä en tosin juossut. Viimeisellä pitkiksellä ennen puolikasta oikeaan lonkkaan iski kipu, jonka myöhemmin diagnosoin lonkan limapussin tulehdukseksi eli bursiitiksi. Lonkkavaivasta huolimatta päätin osallistua ja katsoa, miten hommassa kävisi.

Päivää ennen kisaa päätän tavoitella 2 tunnin loppuaikaa, syteen tai saveen. Vaikka puolimaraton on pisin koskaan juoksemani matka, ja kahden tunnin rajapyykki vaatii aivan nappisuoritusta, mietin, että voihan sitä ainakin yrittää. Koska olen viime päivät hermoillut pelkästään lonkkaa, en ole kauheasti kisan kulkua muuten miettinyt. Jos lonkka vain kestää, juoksen maaliin. Päätän, että sehän kestää! 

Tapahtumapäivän sää on juoksulle ihanteellinen, lämpöä noin +18 ja pilvistä. Otan matkalle mukaan juoksukelloni ja juomapullovyön sekä kaksi energiageeliä nautittavaksi 7 ja 14 kilometrin kohdalla. Aion juoda myös juomapisteillä, mutta omat juomat ovat mukana varmuuden vuoksi. Pakkaan mukaan myös parit särkylääkkeet lonkkaa ajatellen, vaikka tiedänkin, että niistä tuskin hyötyä on. Tapahtuma-aamuna en pysty syömään juuri mitään, hiukan rahkaa ja banaanin, joten noin 20 minuuttia ennen lähtöä holaisen kitaani energiageelin. Ennen lähtöä ei ole paljon aikaa hermoilla, sillä 10 minuuttia ennen olen vielä vessajonossa. Kokeneempi olisi ehkä tajunnut, että ennen starttia siellä saattaapi olla jonoa. No, ehdin onneksi käydä pissalla ennen kisaa, mutta joudun lähtöalueella aika kauas lähtöportista. En viitsi tunkea ihmismassan keskellä, vaikka lähtöpaikkani onkin kaukana kärjestä.

Lähtölaukaus kajahtaa, ja ihmiset kävelevät kohti lähtöporttia. Jokunen hetki siinä menee, mutta onneksi heti portilta pystyy jo juoksemaan. Juoksen ajanottomaton yli ja napsautan Garminini käyntiin. Ensimmäiset kaksi kilometriä menevät ihmismassan keskellä melko reipasta vauhtia. Juoksu ruuhkassa on epätasaista, välillä vauhti nousee yli 13km/h, välillä laskee alle 9km/h. Ohitan ensimmäisen juomapisteen ottamatta juomaa, koska siinä on hirveä ryysis, ja juon vuorostani omasta pullostani. Ihmismassa on vielä melko tiivis, ohittelen monia ja samoin itseni ohi porhalletaan melkoista vauhtia jatkuvasti. Juoksen hiukan liian kovaa ja melko korkeilla sykkeillä, mutta en oikein kunnolla tajua tätä, sillä jaksan hyvin eikä lonkkaankaan satu, ja olen ilmeisesti kisa-innostuksessa unohtanut kaikki varoitukset liian kovasta alkuvauhdista. Noin kuuteen kilometriin asti juoksu kulkee melko hyvin, vaikka ei kovin hyvältä tunnukaan, mutta sitten lonkassa alkaa hiukan tuntemuksia. Eteen tulee myös muutama loiva ylämäki, joissa vauhtini hidastuu, ja minua ohitellaan. Mistä tänne Ruissaloon on nämä mäet tulleet? Olen käynyt saarella ennenkin, ja aina kuvitellut sen olevan ihan flätti, mutta nyt mennäänkin mäkeä ylös alas. Onnistun tupeloimaan ensimmäisen geelin kanssa puoli-ikuisuutta, ja vauhdin hidastumisen jälkeen on vaikea päästä taas rytmiin. Seitsemän kilometrin jälkeen lonkassa tuntuu jo vähän enemmän. Kahdeksan kilometrin kohdalla on ensiapupiste, ja harkitsen ensimmäistä kertaa keskeyttämistä sen kohdalla. Siihen asti olen saanut koko ajan ohitella edellä juoksevia, mutta vauhtini alkaa hiipua. Seuraava ylämäki on todella vaikea, vauhtini laskee, lonkkaan sattuu, ja minua ohitellaan niin oikealta kuin vasemmaltakin. 

Yhdeksän kilometrin kohdalla teen kuitenkin päätöksen, että minähän perkele juoksen maaliin. Kahden tunnin loppuaika karkaa, joten nyt on tehtävä vain omaa juoksua. Kun aloin ajatella keskeyttämistä, mietin, että juoksen ainakin 10 kilometriä, mutta kympin väliaikapiste on ihan puskassa, ja itsekseni naureskellen mietin, että en mä nyt ainakaan tänne pöpelikköön jää. Kympin jälkeen tuntuu hetken, että juoksu kulkee, ja ensimmäistä kertaa kisan aikana minulla on rento olo. Vauhdin hidastumisesta varmaankin johtuu, että hetken tuntuu meno letkeältä. Pian lonkkaa alkaa kuitenkin yhä enenevässä määrin juilia. Yritän olla ajattelematta koko lonkkaa ja miten siellä kuvitteelliset veitset puukottavat pakaran sisällä, ja se onnistuukin hetkeksi. Jossain vaiheessa mietin, että pitäisi varmaan fiilistellä kesäisiä maisemia, bongaan tien vierestä pari niittykukkaa ja totean, että no niin, maisemien ihailu - check. Todellisuudessa ajatukset ovat jotenkin niin sisäänpäin kääntyneet, ettei maisemilla tai muilla juoksijoilla ole juuri merkitystä. Juoksen jonkun aikaa porukassa, enkä oikein uskalla puhaltaa räkää sieraimistani, kun pelkään osuvani johonkin kanssajuoksijaan. Niistän käteeni ja pyyhin räät housuihini, ja mietin, että on tämäkin kyllä äärimmäisen viehko urheilulaji. :P Varmaan tekin tykkäätte näistä elävöittävistä yksityiskohdista? 

Puolimatkan ohitus ei vielä kauheasti nosta mielialaa, ja 12 kilometrin juomapisteen lähestyessä hekumoin ajatuksella, että saan kävellä siinä muutamat metrit. Juomapisteen jälkeen juoksemaan lähtö onkin todella takkuavaa, ja puuskutan kuin höyryveturi. Minut ohittaa harmaapäinen mies, joka kannustaa, "hyvin menee, jaksaa jaksaa", ja saankin kannustuksesta lisää energiaa ja iloa juoksuun. Seuraava kilometri meneekin mukavasti ja tasaista vauhtia. Mutta mutta... lonkka kipuilee siihen malliin, etten pysty enää ignooraamaan sitä. 14 kilometrin kohdalla otan särkylääkkeen, vaikka tiedänkin, ettei siitä mitään hyötyä ole. Alan ajatella, että kunhan nyt hoidan lonkan kuntoon ja saan kunnon nopeustreenit alle, niin enköhän viimeistään ensi kesänä pääsisi jo alle kahden tunnin. Mietin, olenkohan katkaissut jonkin suonen päästäni, vai mistä nämä höyrypäiset ajatukset oikein tulevat. Päätän lykätä toisen geelin nauttimista 15 kilometrin juomapisteelle, jotta viimeisille kilometreille olisi vielä puhtia. Juomapiste sijaitseekin todellisuudessa useamman sata metriä kilometritolpasta, mutta sen ohitettuani minulla onkin taas ihan hyvä fiilis, kun geeli on masussa ja tuntuu, että 15 kilometrin ohituksestakin on jo aikaa. Saan myös yleisöstä kannustusta, ja se tuntuu hyvälle. 

Lyhyen aikaa täysmaratonilla ja puolikkaalla juoksevat tulevat toisiaan vastaan, ja vastaani juoksee täysmaratonin kärkikaksikko (en tosin sillä hetkellä tajunnut vastaantulijoiden olevan maratonin kärkiporukka). Heidän juoksussaan on kyllä selvä tekemisen meininki. Ensimmäinen ajatukseni on, että jeejee, hyvä pojat, mutta se tarkentuu hetken miettimisen jälkeen muotoon "helvetin hullut!". Ajatus siitä, että puolikkaan jälkeen lähtisin vielä toiselle samanlaiselle lenkille on ihan utopistinen. Vastaan tulee enemmänkin maratoonareita, ja eräällä vastaantulijalla on ihanan positiivinen meno päällä, hän kannustaa vastaantulijoita, vaikka juoksee itse maratonia ihan huisin kovaa. Vilkutan iloisesti hänelle, ja saan lisää voimaa omaan suoritukseen. 16 kilometrin jälkeen yritän lisätä hiukan vauhtia, mutta siinä vaiheessa oma suorituskyky alkaa olla kovilla, ja vauhti hiipuu taas. Olen koko kisan ajan hikoillut ihan hyvin, mutta noin 17 kilometrin kohdalla huomaan olevani kuiva ja koen muutamia vilunväristyksiä, ei hyvä. Onneksi kohta olo on taas melko normaali, mutta juoksu on kaikinpuolin kankeaa. Lonkka ei ole enää ainoa ongelmani, vaan jalkojen lihakset alkavat kaikki olla aika jumissa. Jossain vaiheessa vasemmassa pohkeessa tuntuu kramppia enteilevää toimintaa, mutta luojan kiitos lihas ei kuitenkaan kramppaa. Mutta vaikeaa on silti.

18 kilometrin kilometrilaikkaa odotan, eikö se koskaan tule, ja sitten kun tulee, niin kolme jäljellä olevaa kilometriä tuntuu aivan turkasen pitkältä matkalta. Mietin, että jos lonkka olisi ollut kahdeksen kilometrin kohdalla näin kipeä, niin olisin totisesti keskeyttänyt. Mietin jälleen keskeyttämistä vaikka naurettavaahan se olisi näin lähellä maalia. Minut ohittaa kaveri, jonka paidan selkämyksessä on teksti "VR - viimeisellä matkalla". Tilanteeseen sopiva slogan, mutta taisin kuitenkin lukea hiukan väärin. Juoksijoita lappaa ohi oikealta ja vasemmalta, ja kaikki tuntuvat juoksevan jotenkin kummallisesti, kuka köpötellen, kuka oudosti jalkojaan nostellen, kuka matalasti laahustaen. Ja silti ne ohittavat minut! Tajuan itsekin juoksevani oudosti koikkelehtien, kun oikea jalka ei yksinkertaisesti toimi kunnolla yhä enemmän sattuvan lonkan takia. Mietin, että olisi kivaa olla barbie-nukke, niin voisin vain irrottaa toisen jalkani ja heivata sen hevonkuuseen. Ajatus alkaa huvittaa, kun tajuan toisen jalan olevan myös aika kelvottomassa kunnossa, en minä niitä molempia voi pöpelikköön paiskoa. Ohitan itsekin muutaman juoksijan, mutta selkeästi enemmän porukkaa painaa minun ohitseni. Haluaisin kävellä, haluaisin pysähtyä kokonaan, mutta samalla kannustan itseäni vaan laittamaan tossua toisen eteen. Yritän ajatella jäljellä olevaa matkaa ajassa, enää 15 minuuttia, 12, 7 jne., se tuntuu jotenkin helpommalta kuin kilometripylväiden odottelu. Kaksi kilometriä ennen maalia koko oikea jalka tuntuu ihan tönköltä ja tunnottomalta. Miten jalka voi samaan aikaan sattua ja olla tunnoton, en minä vaan tiedä. Joka tapauksessa vauhtini hidastuu entisestään, koska juoksen käytännössä nilkuttaen, oikea jalka ei vain toimi niin kuin pitäisi. Ajattelen että samapa tuo, kai se mukana kumminkin pysyy. 20 kilometrin kohdalla innostun, kun tajuan, että olen sentään juossut kaksikymppisen alle kahden tunnin, hyvä minä. Viimeinen kilometri menee jotakuinkin hämärän rajamailla, hyvä kun tajuan maalin sijainnin, ja jaksan juuri ja juuri ottaa pienen spurtin aivan kalkkiviivoilla.

Maalissa tuuletan ja pysäytän Garminin aikaan 2.05.32. Virallinen aikani poikkeaa tuosta jonkun verran, ja Garminin mukaan olen juossut 21,2 kilometriä, mikä lieneekin ihan oikein, sillä virallinen reittimittaushan menee aina lyhyintä mahdollista reittiä. Olen ihan tyytyväinen aikaan, ja muutenkin minut valtaa upea hyvänolontunne. Vasta maalissa tajuan, mitä tuli tehtyä. Olen murehtinut valmistautumista, lonkkaa ja tavoiteaikaa niin, etten ole edes kunnolla tajunnut, että tämä on elämäni ensimmäinen puolimaraton, saavutus ihan sinällään. En ole koskaan ennen juossut näin pitkälle. Kertaakaan juoksun aikana ajatukset eivät karkailleet siihen hetkeen, kun oikeasti ylittäisin maalilinjan, ja mahtava fiilis yllättää minut. Poikaystäväni on vastassa maalialueella ja kapsahdan hänen kaulaansa. Olen täynnä rakkautta ja hyvää oloa, voiko näin mahtavaa tunnetta ollakaan! Lampsin hakemaan juomaa ja ruokaa ja kiittelen leveästi hymyillen vapaaehtoisia. Lonkkaan sattuu ja kävelyni on köpöttelyä, mutta entäs sitten. Kyllä se siitä. Kaikista vaikeuksista huolimatta pystyin siihen. Hyvä minä!

Juoksussa nopein kilometrini oli kolmas, se meni aikaan 5.27, ja hitain puolestaan 20., aikaan 6.25. Yli kuuden minuutin kilometrivauhdeilla painelin 12 kilometristä lähtien. Seitsemän-kahdeksan kilometrin kohdalla jaksoin vielä nakuttaa nättejä 5.40 kilometriaikoja, ja nehän olisivat tasaisella vauhdinjaolla riittäneet kahden tunnin alitukseen. Tein tyypillisen aloittelijan virheen, kun juoksin ensimmäisillä kilometreillä liian kovaa. Ja minun nimenomaan piti välttää liian kovaa aloitusta. Tajusinkin sykkeen ja vauhdin nousevan turhan korkeiksi, mutta siinä vaiheessa oli vielä energiaa ja lonkka hyvässä hapessa, joten en välittänyt moisista. Kahden tunnin aikatavoite kaatui tietysti ensisijaisesti lonkan limapussin tulehdukseen, mutta jos vielä puolimaratonia joskus juoksen, niin sitten pitää muistaa malttaa mielensä alkumatkasta. Lonkkaa lukuunottamatta en kärsinyt vaivoista, yhtään hiertymää tai rakkoa ei tullut, maha ei mennyt sekaisin, eikä pissahätäkään yllättänyt. Kengät, vaatteet ja kello toimivat ja kisajärjestelyt pelittivät erinomaisesti. Kyllähän se kaksi tuntia jäi takaraivoon mietityttämään, ja kun vielä keli oli juoksuun aivan täydellinen, niin hiukan se harmittaa, että lonkka ja kova alkuvauhti veivät naista.

Taisin hiukan innostua tämän raportin kanssa, kun heti kisan jälkeen tätä ihan fiiliksissä naputtelin... yksityiskohtaisuuden aste on aika korkea, mutta en ala tätä lyhyemmäksikään nyt editoimaan. Tämä kisaraportti saattaa kuulostaa kovin negatiiviselta, kun sattui ja oli vaikeaa. Totta onkin, että juostessa teki kipeää, ja heti juoksun jälkeen lonkkaan sattui vieläkin enemmän. Kuitenkin juoksusta jäi todella hyvä fiilis. Kävin matkan aikana niin paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia läpi päässäni, että olen jo unohtanut puolet ja muistettujen ylöskirjaamiseksi ei yksi blogipostaus riitä. Moni juttu kisan aikana laittoi hymyilyttämään ja toi hyvät fiilikset, myös niistä kivuliaista jutuista löytyi jotain humoristista ajatusta. Vaikeinta oli siinä kahdeksan kilometrin hujakoilla, kun lonkka alkoi kipuilla, ja tajusin kahden tunnin karkaavan, ja samoin viimeiset neljä kilometriä olivat kovin kankeaa menoa. Kuitenkin tuossa välissä olivat minulle ne juoksun parhaat kilometrit. Annoin kahden tunnin tavoitteen mennä ja tein vain omaa juoksuani. Fiilikset vaihtelivat, mutta aika paljon ajatukset olivat kuitenkin irti siitä, mitä kropassa tapahtui. Annoin vain mennä eteenpäin, en missään flowssa, mutta sellaisessa semi-tyytyväisessä tilassa. Tossua toisen eteen, edessä siintää juomapiste, katson Garminista vauhtia, näen edessäni saman juoksijan joka jo alkukilometreillä oli samassa tahdissa, yritän parantaa juoksuasentoani siinä oikein onnistumatta ja koko ajan vaan tossua toisen eteen. Olin ja elin täysin siinä hetkessä. Se on minulle sellainen tila, jota en oikein muualla saavuta, ja joka minusta on juoksussa niin mahtavaa. Aivan upeaa oli myös maaliintulon jälkeinen euforia. Minulla oli maalissa ihan mielettömän hieno olo, ja se tuli niin odottamatta, että ihan äimistyin. Tämä oli kaikin puolin todella hieno kokemus!