50 kilometrin viikko

Postauksen kuvat on napsittu tänään Katariinanlaakson luontopolulta. Harmi kyllä sää oli syksyisen harmaa, luontokohteen maisemat olisivat varmaan päässeet paremmin oikeuksiinsa kauniimmassa säässä. Kuvat saa btw suuremmiksi klikkaamalla!

Mutta asiaan. Sain kuin sainkin juostua viikon aikana 50 kilometriä, ennätysviikko siis monessakin suhteessa, kun myös vuositavoite 1000 kilsaa juoksua täyttyi tällä viikolla, reippaasti aikaisemmin kuin koskaan ennen. Hieno juoksuviikko siis. Maanantaina mulla olisi ollut ohjelmassa vk-lenkki, mutta nihkeilin taas sen kanssa, ja teinkin sen sijaan 10 km pk-lenkin, koska se oli vauhdiltaan (ja henkisesti) helpompi, mutta antoi enemmän kilometrejä. Torstaina mulla oli vapaapäivä, ja käytin sen elämäni toiseen 30 kilometrin pitkikseen. Viikonloppuna hissuttelin vielä lauantaina 4 ja tänään sunnuntaina 6 palauttavaa kilometriä, niin se oli sitten siinä.

Lähempi tarkastelu paljastaa, että viikon lenkit ovat olleet todella hitaita, keskimäärin kilometriin on mennyt aikaa 7 minuuttia ja 54 sekuntia. Keskinopeutta tosin hiukan hidastavat tuon 30 pitkikset lukuisat pysähtelyt, kun mm. tutkailin karttaa, jouduin käymään puskapissalla ja kun juomapullovyöhön teipattu banaani halusikin vapauteen ja jouduin pysähtymään irrottaakseni puoliksi muussaantuneen hedelmän teipeistä ja vyöstä... Pieniltä kommelluksilta ei siis vältytty, mutta aika kivasti viikon kilometrit tulivat kuitenkin kasaan.

Tällä kertaa 30 kilometrin lenkin jälkeen jalat eivät särkeneet lainkaan samalla lailla kuin ekaa kertaa tuon matkan jälkeen. Perjantaina olin tosin hieman huolestunut jalkojeni puolesta, kun työpäivän päälle matka suuntautui Turun kirjamessuille, ja siellä kolmen tunnin kiertely ja seisoskelu saikin sääret särkemään niin, että jouduin nappaamaan särkylääkkeen, ja silti nukuin todella huonosti kipeiden jalkojen takia. Lauantaina sitten meninkin lillumaan kylpylään ja hipsuttelin varovasti pikkuisen palauttavan lenkin, niin onneksi tänään jalat tuntuivat jo ihan normaaleilta, eivätkä olleet moksiskaan sen enempää luontopolulla reippailusta kuin nyt illansuussa juostusta pk-lenkistäkään.

Torstain 30 kilometrin juoksu meni fyysisesti suunnilleen yhtä helposti kuin elokuussa juostu ensimmäinen kolmikymppinenkin. Hyvä fiilishän siitä jäi, mutta olen edelleen ihan yhtä kuutamolla siitä, miten vaikeaa maratonilla sitten mahtaakaan olla. Kaikki juoksuoppaat hymisevät yhteen ääneen, että maraton alkaa vasta kolmenkympin jälkeen, ja uskottava se on, sillä näillä pitkiksillä ei ole ollut tietoakaan seinistä sun muista. Ja se pelottaa. Tavallaan olisin jopa toivonut, että olisin saanut jonkinlaisen kenraalin siihen, miten pahalta pitkän matkan juoksu voi tuntua, jotta se ei tulisi sitten maralla yllätyksenä ja veisi kirjaimellisesti jalkoja alta. Muutenkin olen onnistunut tässä kehittämään jonkinlaisen pienen paniikin siitä, että mitä jos siellä maratonilla ei kuljekaan yhtään, vaan juoksu tuntuu alkupuolelta asti pahalta ja haluan vain luovuttaa. Silloin kun pienen flunssan jälkimainingeissa juoksin sen 25 kilometrin pitkiksen, niin mulla oli alusta asti ihan luovuttaja-fiilis ja juoksu olikin tosi tahmeaa. En tietenkään halua, että maratonilla tuntuisi siltä, mutta toisaalta pitäisi kai varautua siihen, että viimeisellä kympillä ihan varmasti tuntuu siltä! En oikein osaa pukea sanoiksi sitä epävarmuutta, jota maratonia kohtaan nyt tunnen...

Ensi viikolla ajattelin vielä juosta melko lailla normaalisti, sitten viimeiset kaksi viikkoa menee kevennellessä. Tosin ensi viikonlopun pitkis saa olla hiukan lyhyempi, eikä viikkokilometrien ole tarpeen nousta kovin korkeiksi, juoksen lähinnä fiiliksen mukaan ja yritän saada hyvää mieltä juoksuun ja juoksusta. Siinä mielessä tämä 50 kilometrin viikko oli aika rohkaiseva, että hyvin jaksoin lenkit juosta (vaikka ne olivatkin tietty tosi hitaita), ja vielä tuntuu, että energiaa riittää kropassa. Maraton pyörii mielessä siihen malliin, että alkaa jo vähän jänskättää, vaikka siihen on vielä kolme viikkoa! En malttaisi odottaa, että pääsen
starttiviivalle!