Kreetalla: Miksi Rethymnon?

Terkut aurinkoiselta Kreetalta! Vaikka Kreeta valikoitui lomakohteeksi tänä syksynä pitkälti sattumalta, niin valitsimme huolella tukikohdaksemme Rethymnonin kaupungin Kreetan pohjoisrannikolla. Valinta osui nappiin, sillä Rethymnon oli majapaikkana mainio! Tässä 10 syytä, miksi valita Rethymnon kohteeksi Kreetalla:

1. Kreeta on iso saari, jota on mahdoton kiertää viikon lomalla kokonaan. Rethymnon on sopivasti keskellä saarta, joten siitä pääsee saaren joka kolkkaan tarvittaessa.
2. Rethymnon sijaitsee suunnilleen Hanian ja Iraklionin puolivälissä. Näihin Kreetan kahteen suurimpaan kaupunkiin on helppo tehdä päiväretki.
3. Rethymnon on kuitenkin alle 55 000 asukkaallaan selvästi pienempi, ollen kuitenkin Kreetan kolmanneksi suurin kaupunki. Kaupunki on rauhallisempi ja helpompi kulkea. 
   
   
   
   
   
   
4. Kaupunki on pohjoisrannikolla, kuten kaikki isot kaupungit. Rethymnonin sijainti Kreetan kapeimmassa kohdassa kuitenkin tarkoittaa, että sieltä on suhteellisen lyhyt matka etelärannikolle. Käytännössä lähes suoraan etelään mentäessä Rethymnonista on hieno Prevelin palmuranta, joka on mainio retkikohde. 

   

   Preveli beach.

   
   
5. Yliopistokaupungissa on aitoa elämää ja vilskettä, se ei ole pelkästään turistipaikka.
6. Hiekkarantaa on kilometrikaupalla. Se tarkoittaa paitsi uintia ja aurinkoa, myös viehättävää rantakatua kauppoineen ja ravintoloineen. Ranta pidetään siistinä ja mahdollisuudet vesiurheiluun ovat hyvät. 
   
   
   
   
7. Turistihotellien kansoittaman rantakadun vastapainoksi Rethymnonin vanhakaupunki on ihastuttava sokkelo kapeita kujia, kauppoja ja tavernoja.
8. Vanhankaupungin ytimessä on suloinen venetsialainen satama ja historian kerrokset ovat näkyvissä Rethymnonissa. 
   
   
   
   
9. Rethymnonin linnoitus Fortezza on nähtävyys sinänsä. Siellä vierähtää helposti tunti jos toinenkin. Linnoituksesta on myös hienot näköalat merelle ja kaupunkiin. 
   
   
   
   
10. Valinnanvaraa majoituksessa löytyy. Kaupungista löytyy sekä aitoa kreetalaisuutta että turistillisuutta. Turistikohde ei mielestäni ole huono asia. Se tarkoittaa yleensä tiettyjä standardeja mm. puhtaudessa. Meillä oli hotelli aivan rannan siinä päässä, joka oli lähellä vanhaakaupunkia, joten lomaan oli helppo yhdistää kaupungin parhaat puolet.

Matka, joka toteutuu

Kolmas kerta toden sanoo, tai jotain muuta kliseistä. :)

Korona-aikana olemme varanneet jo kolmesti matkan, ja kahdella aiemmalla kertaa reissu on peruuntunut. Matkakohdekin on joka kerta vaihtunut. Nyt olo onkin hieman epätodellinen, kun lähtöpäivä on jo ihan lähellä ja tosiaan näyttää siltä, että päästään matkaan!

Jos siis ei tule mitään yllättävää viime hetkellä, tulossa on matka Kreikkaan Kreetan saarelle. Kohde valikoitui melkoisen lyhyen harkinnan jälkeen edellisen matkavarauksen peruuntuessa ja ykköskysymyksenä oli lähinnä "mihin nyt edes pääsee?". Tunnustan saman tien, etten ole koskaan käynyt Kreikassa (!). Nyt pääsen korjaamaan tämän puutteen matkailusivistyksessäni. Kreeta valikoitui kohteeksi myös siksi, koska se on iso saari, jossa on paljon näkemistä ja sään pitäisi olla syyskuun lopulla mitä parhain. Itse asiassa sääennusteet näyttävät sen verran korkeita lämpötiloja, että näihin syyskeleihin tottunutta jo vähän hirvittää! :D

Majoitumme Rethymnonissa. Kuva: Dena Flows, kuva lainattu cc-lisenssillä (CC BY-NC-ND)

Koronarajoitukset ovat onneksi lieventymään päin ja tautitilanne vaikuttaa nyt paljon rauhallisemmalta. Reissun ajankohtaan vaikuttivat tietysti koronarokotusten saaminen ja nyt kun kakkosrokotteesta on jo useampi viikko, tuntuu kyllä ihan turvalliselta lähteä matkaan. 

Koska matkaan lähtöä on kuitenkin leimannut melkoinen epävarmuus, matkaa on suunniteltu tosi vähän. Patikointia, historiaa, aurinkoa ja hyvää ruokaa lienee luvassa. Majoitumme Rethymnonissa, joka on saaren pohjoisrannikolla aika lailla keskellä isoa saarta. Rethymnonissa on pieni, mutta viehättäväksi kuvattu vanhakaupunki sekä noin 10 kilometrin mittainen hiekkaranta. Majapaikassa riittää varmasti puuhaa useammaksikin päiväksi, mutta suunnitelmissa on myös vuokrata auto ja kierrellä hiukan saaren historiallisia paikkoja ja luontokohteita.

Postailen reissun päällä enemmän instagramissa, joten nappaa @taivaanrannanjuoksija seurattavaksi!

Tonni täyttyi!

Jonkinlaisena juoksusaavutuksena voi pitää tuhannen kilometrin juoksua kalenterivuoden aikana. Tonni oli mulla juoksu-urani alkuun tavoitteena ja se oli mainio pitkän aikavälin tavoite. Sittemmin olen nostanut vuositavoitetta 1200 kilometriin ja samalla jokaiseen kuukauteen olen ladannut 100 kilometrin kuukausitavoitteen. Noin juoksut jakautuvat tasaisesti vuoden mittaan. Talvikuukausina 100 kilometriä voi olla haastava, kesällä se yleensä ylittyykin reippaasti.

Vuosien varrella tavoite ei ole aina täyttynyt. 2016 olen viimeksi jäänyt tonnista, silloin selkävaiva piti minua niin pitkään telakalla, että juoksut jäivät alle 800 kilometrin. Vuosi 2017 oli kuntoutumista vaivasta, ja silloin tonnin saaminen tyydytti. Viime vuonna sairastuin kilpirauhasen liikatoimintaan ja olin taas pois juoksupoluilta. Tavoitetta piti pudottaa, mutta viime vuonnakin sain sentään tuon tuhat kilometriä täyteen.

Hyvinä juoksuvuosina tonni on täyttynyt jo syys-lokakuussa. Ennätysaikaisin, syyskuun ensimmäisenä, se tuli täyteen huippuvuonna 2019, jolloin juoksin toisen maratonini ja vuoden päätteeksi kellossa oli kokonaislukemat 1437 km!

Tänä vuonna olen kilpirauhassairaudesta huolimatta pystynyt juoksemaan kelpo kuukausikilometrejä. Olen viimeksi kyennyt 20 kilometrin lenkkiin vuonna 2019, mutta näköjään lyhyemmilläkin lenkeillä saa kilometrejä kasaan. Korona-aika ja etätyöt ovat vaikuttaneet positiivisesti siihen, että juoksulle on ollut aikaa ja se on mahdollistanut tiheät, mutta lyhyet lenkit.

Silti olin yllättynyt, kun eilisen lenkin jälkeen vuoden kokonaiskilometreissä tonni täyttyi! Eletään vasta syyskuun alkupuoliskoa, joten kyllähän tätä täytyy pitää hyvänä saavutuksena. En edelleenkään pysty juoksemaan pitkään, enkä kovavauhtisia lenkkejä, mutta kilometrien kertyminen todistaa sitä, että säännöllisellä treenillä vähän heikommassakin kunnossa pystyy juoksemaan. Ennätyskilometrien perään en aio tänä vuonna kirmata, vaan pikemminkin hiukan himmailla loppuvuonna. 

Vaikka tonni tuli nyt täyteen yllättävänkin helposti, on juoksuohjelman noudattaminen vaatinut suunnitelmallisuutta ja sitkeyttä. Etätyö on mahdollistanut rennomman arjen ja tiheämmän lenkkirytmin, mutta pitkien lenkkien puute on sitten suunnilleen vaatinut sitä, että juoksun 4-5 kertaa viikossa. Tähän tonniin sisältyy todella paljon 4 kilometrin lenkkejä - se on hidasvauhtisen lyhyen lenkkini peruspituus. Toisaalta jokainen pitkis, 12-16 kilometriä, on aina ollut pieni onnistuminen. Toivottavasti myös loppuvuosi pitää sisällään juoksuonnistumisia ja saan kaikki tavoitteet täyteen!

Kuvituksen punaisena lankana syksyn punaisia väriläiskiä! 

Ensimmäinen maraton Nuuksio Classicissa

Vieraskynä-postaus!

Miesystäväni alkoi juosta korona-aikana vuosi sitten maaliskuussa, ja jo viime kesänä juoksuun tuli mukaan tavoitteellisuutta. Tein hänelle juoksu-ohjelman, joka tähtäsi puolimaratonille, ja viime syksynä hän juoksikin ensimmäisen puolimaratoninsa onnistuneesti tavoite-aikaan. Siitä lähti sitten ajatus kokonaisesta maratonista ja kun polkujuoksukin houkutti, valikoitui ensimmäiselle maratonille tapahtumaksi Nuuksio Classic Trail Marathon. Tässä kisaraportti!

______________________________________________________________________

Nuuksio Classic maraton oli viime viikonloppuna ja tietyllä tavalla siihen kulminoitui korona-ajan juoksuni.

Viime keväänä, kun etätyömoodi astui voimaan ja olin viikon katsonut päivittäisiä parin tuhannen askeleen aktiivisuuksia, aloin yrittää juosta ensimmäistä kertaa hieman säännöllisemmin ja enemmän. Olin toki muutamia alta 10 kilometrin lenkkejä juossut alkuvuoden aikana, eli ihan nollilta ei lähdetty, mutta nyt aika nopeasti aloin tavoittelemaan 20 km viikkokilometrejä ja useampia juoksukertoja viikossa. Jo ensimmäisen kuukauden aikana lenkki suuntautui upealle Karevan suolle ja tavoitteena oli selvitä 16 kilometrin lenkki polkuja pitkin. Pidin poluilla juoksemisesta välittömästi ja vaikka lopun kilometrit olivatkin täyttä tuskaa jalkojen ja polvien osalta, niin yllätyin miten mukavaa ja monipuolista poluilla juoksu oli.

Ensimmäisen vuonna juoksumäärät kasvoivat. Tuli kuukausitavoitteeksi 100km ja sitten vuositavoitteeksi 1000km. Syksyyn mahtui myös ensimmäinen puolimaraton Espoon rantamaratonilla. Tuohon mennessä olin jo ehtinyt juosta sen verran, että Annen sopivan joustavalla, mutta tavoitteellisella ohjelmalla onnistuin alittamaan 2h tavoitteen ajalla 1:56. Tuon jälkeen olikin jo sopivan kuolematon olo ja uhosin seuraavan tavoitteen olevan koko matka Nuuksio Classicissa. Uho tuosta vähän laantui, mutta ajatus jäi kytemään. Jos juoksu maistuu näin mukavalta jatkossakin, niin haluaisin tuon matkan käydä kokemassa. En kuitenkaan ilmoittautunut matkalle mitenkään aikaisin, sillä kokemusta polkukisoista ei ollut. Keväällä 2021 tulikin ilmoittauduttua Bodom Trailille sillä ajatuksella, että sieltä saa kokemusta polkujuoksukisoista ja sen jälkeen ehtii vielä miettiä Nuuksion täyttä matkaa.

Bodom Traililla, kuva Miska Koivumäki.

Bodom Trailin kokemus veti nöyräksi. Olimme siellä juoksemassa yhdessä Annen ja Samuelin kanssa. Aikani puolimaratonilla 2:32:38 oli ihan ok ja olin aikaan sinänsä tyytyväinen, mutta matkan rankkuus ja ennen kaikkea rasitus jaloille oli pienoinen herätys. Tähän asti juoksut olivat menneet aika helpostikin, eivätkä paikat olleet yleensä juuri edes jumissa. Bodomilla molemmat pohkeeni kramppasivat jo 13km kohdalla. Krampit helpottivat hieman loppumatkasta, mutta yhtään pienintäkään ylämäkeä en voinut juosta, jokainen kivi ja oksa missä olisi pitänyt yhtään venyttää askelta tai ponnistaa oli tuskaa. Aivan lopussa ei juoksusta edes alamäkeen hiekkatiellä tullut mitään. Ajatus Nuuksiosta ja siitä, että juoksisin tuplasti tuon matkan ja matkalla olisi lähes tuplasti nousumetrejä, alkoi hirvittää. Selviäisin todennäköisesti matkasta, mutta miten kauan siihen menisi ja millaista taistelua siitä tulisi…

Olin ilmoittautunut jo ennen Bodomia myös PNM Trailille 24km matkalle, mutta tuo matka tulisi liian myöhään Nuuksioon valmistautumista ajatellen, joten heinäkuun alkuun ajoitettiin 30km testijuoksu poluilla, jonka jälkeen pitäisi päättää alanko valmistautumaan Nuuksioon. Olin kyllä jo ennen testijuoksua itsekseni päättänyt Nuuksioon lähteä, mutta ilmoittautua uskalsin vasta tuon juoksun jälkeen. 30km Ruissalon upeilla poluilla 30 asteen helteessä, eikä krampeista tietoakaan. Eli ei muuta kuin mäkitreeniä ja mies Nuuksio Classic kuntoon!

PNM Trail meni heinäkuun lopussa hienosti, juoksukilometrejä tuli helposti (heinäkuussa jopa yli 200km), joten eiköhän se Nuuksion matkakin sujuisi. Juoksin vielä toisen yli 30 km lenkin muutamia viikkoja ennen ja vielä viikkoa ennen kisaviikonloppua olimme juoksemassa Saaristo Traililla 12km matkan. Kuitenkin muisto pohkeista Bodomilla vaivasi ja Saaristo Trailinkin jälkeen tuntui pientä kiristystä pohkeissa. Jyrkät ylämäet selvästi tuntuivat olevan myrkkyä, joten perjantaina kun lähdettiin ajoissa Nuuksioon, olo oli kaikkea muuta kuin varma että selviäisin koko matkan juosten.

Kisa-aamuna hotellilla oli kuitenkin mukavan positiivinen jännitys. Aamupala upposi, sää näytti paremmalta kuin aiemmin viikolla oli ennustettu ja kohta pääsisi lähtemään matkaan. Viime hetkellä varusteiksi oli myös ehtinyt Injinin polkujuoksusukat ja ne tuntuivat auttavan yhden testilenkin perusteella märissä olosuhteissakin rakkojen ehkäisyyn (tämäkin oli oppia Bodomin jäljiltä). Olin mennyt hankkimaan myös vettähylkivän takin ennusteita lukiessani, mutta nyt pääsisi matkaan shortseilla ja pitkähihaisella paidalla. Olo tuntui hyvältä.

Matkaan lähdettiin minuutin välein 10 hengen ryhmissä ja omaan ryhmään osui sopivaa vauhtia pitävää juoksuseuraa, joiden kanssa juostiin ja jutusteltiin aina ensimmäiseen huoltopisteeseen asti Solvalan mäen laelle. Itse olin lähtenyt matkaan 2,5l juoksurepun kanssa, joten painelin huoltopisteen ohi pysähtymättä. Matka jatkui edelleen nyt hieman kutistuneen ryhmän kanssa ja matkanteko taittui mukavasti. Ei tietoakaan mistään krampeista ja ylämäetkin olivat vain venyttäneet pohjetta, mutta jalat tuntuivat hyvältä ja juoksu kulki. Toki olin lähtenyt matkaan maltillisella vauhdilla, jota oli tarkoitus jatkaakin ainakin 24km huoltopisteelle asti. Solvallan jälkeisellä pätkällä tuli kuitenkin paljon teknisempää polkua ja märemmissä kohdissa jäimme hetkeksi hieman sumppuun isomman ryhmän taakse. Pääsin ryhmästä ohi yhdessä hyvin märässä kohtaa hieman hyppimällä yli isoimpien lätäköiden ja matka jatkui tuon jälkeen yksin. Näillä teknisemmillä pätkillä joutui yksin juostessa myös välillä hieman vilkuilemaan minne merkitty polku jatkuikaan. Nautin todella kiivetessäni kallioita ylös alas samalla kantoja väistellen. Olisihan sen pitänyt tietää kostautuvan. Ehkä loikin hieman liikaa tai en malttanut hidastaa kallioisissa ylämäissä, mutta jossain 20 kilometrin jälkeen huomasin, että pohje alkaa tuntumaan samalta kuin Bodomissa ennen kramppeja. Pohje ei krampannut, mutta tunsin, ettei se ollut kaukana. Toisin kuin maali.

 
Aloin keskittymään askellukseen, hidastin hieman vauhtia ja kävelin kiltisti pienimmätkin ylämäet. Aloin myös juomaan veden lisäksi hieman enemmän urheilujuomaa, söin eväiksi otettuja nachoja, energiapaloja ja mussutinpa vielä ennen huoltopistettä yhden energiapatukankin. Eli kaikki keinot peliin, että kramppia ei tulisi. Juoksu muuten tuntui kuitenkin kivalta ja kevyeltä, eikä pienen suopätkän ylityksessä kastuneet jalatkaan tuntuneet pahalta. Ehkä ensi kerralla voisin vähän vähemmän varoa kastumista ja säästellä hyppimisiä mättäältä toiselle. 24km huoltoon Anne oli tuonut täydennystä nachoihin ja myös urheilujuomaan. Pidin muutaman minuutin tauon täyttäen melkein tyhjän vesileilin ja urheilujuomasta tyhjentyneen lötköpullon. Nestehukkaan tämä ei ainakaan kaatuisi. Anne oli juossut Nuuksio Classicin pari vuotta sitten ja osasi myös kertoa, että loppumatkalla ei olisi niin teknistä polkua, mikä kuulosti tässä kohtaa oikein hyvältä. Jaksaisin kyllä hyvin, jos vaan jalat kestävät juosta.

Huollon jälkeen matkasin enimmäkseen yksin. Sain aika ajoin kiinni edellä menijöitä ja oma energia tuntui hyvältä. Jalat eivät sen enempää kiukutelleet ja matka taittui mukavasti. Ylämäet kävelin yleensä kiltisti, mutta muuten juoksu eteni sopivan päättäväisesti. 33 kilometrin viimeisellä huollolla pysähdyin juomaan mukin urheilujuomaa, koska arvioin ettei oma urheilujuoma riitä aivan loppuun asti. Yllätyin hieman, että pää tuntui vielä pystyvän tuon kaltaisiin arviointeihin. Aloin myös laskeskella mahdollista loppuaikaa ja mietin ehtisinkö 5:30 aikaan nykyisellä vauhdilla (se matematiikka osoittautui jo liian vaikeaksi). 35 kilometrin kohdalla jalat alkoivat väsyä, mutta muuten tunnuin jaksavan kivasti. Sykekin oli vain laskenut jatkuvasti sen jälkeen kun aloin säästellä pohkeita ja nyt se pysytteli jo alle 160. Hihittelin itsekseni ajatukselle, että pohkeet ovat jo niin väsyneet, etteivät ne enää jaksa edes krampata ja lisäsin varovaisesti vauhtia. Viimeiset kilometrin olivat pitkiä, enkä voi sanoa nauttineeni juoksusta. Jalat alkoivat selvästi väsyä ja polvikin alkoi tuntuvan harkitsevan irtisanoutumista. Matka ei kuitenkaan loppuisi yhtään sen nopeammin, jossen itse sitä juoksisi loppuun ja energiaa tuntui edelleen olevan. Eli ei muuta kuin keskittymään juoksuasentoon, onnistumaan olemaan kompuroimatta ja säilyttäen tasainen vauhti. Mitään suurta tuskaa ei juoksusta onneksi tullut. Jalat vain olivat todella väsyneet. 38 kilometrin kohdalla tuli lisää energiaa, kun Anne oli yllättäen yhdessä mutkassa kannustamassa ja muutenkin loput kilometrithän olisivat vain vastaavat kuin normaali lyhyt palauttava lenkki. Pelkäsin hieman valmiiksi, millaisen ylämäen ovat keksineet loppuun laittaa ja yllätys olikin mukava, kun aivan loppu oli vauhdikasta hiekkatietä ja vielä alamäkeen. Oman nimen kuulutuksen kuuli jo muutaman sadan metrin päähän ja siitä sai vielä lisää intoa juosta hymyillen maaliviivan yli aikaan 5:37:51 :)

Anne oli ehtinyt maaliin vastaan ennen minua ja juoksun jälkeen tuntui olevan energiaa höpöttää matkasta ja katsella maalissa tuttuja juoksijoita reitin varrelta. Mutta jalat olivat loppu. Maahan istuminen ja ylösnousu oli raskasta ja kipeää. Näillä jaloilla ei olisi ultraa juostu. Ehkä pitäisi huolestua, kun tuo tuli aika nopeasti maaliintulon jälkeen mieleen...

Tuomas

Ensimmäinen keskeytys ja muita elokuun juoksuja

Kuvittelin kirjoittavani viikonloppuna kisaraporttia kesän toisesta juoksukisasta, mutta toisin kävi. Ensimmäistä kertaa juoksu-urallani jätin kisan kesken.

Lauantaina piti herätä aikaisin ja lähteä Paraisille juoksemaan Saaristo Trailiin. Viikko oli osaltani mennyt vähän heikosti, sillä töissä oli kiire enkä ollut päässyt oikein palautumaan. Torstai-perjantai olin työmatkalla järjestämässä isoa koulutustapahtumaa ja stressitasot olivat aika lailla tapissa. Lauantai-aamuna ei ollutkaan mitenkään levännyt olo, vaan mietin kotona, lähdenkö ollenkaan kisaamaan. Sairastamani kilpirauhasen liikatoiminta aiheutti minulle alkuvuodesta rytmihäiriöitä, jotka eivät ole hetkeen kiusanneet. Lauantaina sydän kuitenkin muljahteli ikävästi pitkästä aikaa. 

Lähdin kuitenkin kisapaikalle ja olo oli automatkalla ja pelipaikalla ihan hyvä. Ajattelin, että 12 kilometrin matka on minulle ihan sopiva enkä uskonut, että ongelmia ilmenisi. Toisin kävi. Heti lähdössä ei tuntunut mitään, mutta jo toisella kilometrillä tuli taas rytmihäiriöitä. Kuulostaa varmastikin dramaattisemmalta kuin olikaan. Käytännössä lisälyönnit tuntuivat sykkeen poukkoiluna ja pienenä huimauksena, ei sen kummempaa. Noin kolmen kilometrin juoksun jälkeen totesin, ettei tästä nyt vain tule mitään, ja juoksusta puuttuu kokonaan ilo, joten päätin, että jätän kisan kesken. Kun reitti kaartoi maalialueelle 5 kilometrin kohdalla, en jatkanut enää matkaa. 

Ennen kisaa vielä hymyilytti. Kisan jälkeen ei tullut otettua kuvia...

Tämä oli ensimmäinen keskeytykseni ikinä. Heti kisan jälkeen olin aika huolissani terveydentilastani, mutta olo tasaantui aika nopeaan. Soitin päivystykseen, mutta siellä oli jo takaisinsoitossa lähes kahden tunnin jono. Sinä aikana rauhoituin ja totesin, että kyse oli varmastikin jo vaarattomiksi todetuista lisälyönneistä. Niitä ei vain aiemmin ole ilmaantunut rasituksessa, mutta nyt lähdinkin juoksemaan kovaa, enkä ollut kunnolla palautunut. Kilpirauhasarvot pitää kuitenkin käydä taas mittaamassa, että nähdään, onko siellä kaikki kunnossa...

Jotenkin keskeytyksestä jäi vähän hölmö olo. Olen aina kuvitellut, että jos joudun keskeyttämään jonkin juoksukisan, se johtuu rasitusvammasta tai kaatumisesta tai jostain konkreettisesta fyysisestä kivusta. Nyt minua ei sattunut, mutta kropassa oli selkeästi jotain pielessä. Siitä jäi epävarma olo takaraivoon, enkä ole ottanut yhtään juoksuaskelta kisan jälkeen. Huomenna pitäisi kokeilla taas hölkkää.

Vaikka tuo 12 km kisa kutistuikin 5 kilometrin hölkäksi, tuli elokuussa kuitenkin juostua yhteensä 122 kilometriä. Jos tätä loppukuun huonoa jaksoa ei oteta lukuun, niin elokuun juoksut kulkivat muuten mallikkaasti. Kuun alussa, kun olin vielä lomalla, ehdin juosta pari 12 kilometrin lenkkiä ja kuun puolivälissä meni 16 kilometriä poluilla. Tuo polkupitkis oli todella rohkaiseva lenkki erityisesti siksi, että se meni varsin helposti eikä tullut samanlaista seinää vastaan kuin aiemmilla pitkillä lenkeillä. Siksikin oli yllätys, että kisassa kävi niin kuin kävi. 

No, ei tässä nyt muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Tai siis toivottavasti hyviä juoksuja. Jos elokuusta otan jotain mukaan, niin mieluummin alkukuun hyvät juoksut.