sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Juoksuvaatteita syksyyn

Ensimmäistä kertaa kesän jälkeen jouduin tällä viikolla kaivamaan kaapista pitkät trikoot juoksulenkille lähtiessä. Täällä Lounais-Suomessa on ollut niin lämmin, että tähän asti olen mennyt lenkit lyhyemmillä housuilla. Nyt pitää kuitenkin alkaa miettiä, mitä laittaa päälle silloin, kun sää on syksyinen.

Hyvä nyrkkisääntö juoksuvaatteiden valintaan on miettiä, mitä laittaisi päälle, jos lämmintä olisi kymmenen astetta enemmän ja aikoisi vain hengailla ulkona. Liikaa ei kannata pukea päälle, koska silloin olo muuttuu tukalaksi ja juoksusta tulee raskaampaa. Parhaimmillaan syyskeleissä on helppo hengittää ja juosta rennosti hyvillä varusteilla.

Mielestäni parhaat juoksuvaatteet syksyyn ovat pitkät, ohuet trikoot sekä pitkähihainen ohut juoksupaita. Kun lämpötila laskee, sataa ja/tai tuulee, niin päälle voi heittää tuulenpitävän juoksutakin. Tässä postauksessa hiukan esittelyä syksyyn sopivista juoksuvaatteista.


Postaus sisältää mainoslinkkejä, joiden kautta tehdyistä ostoksista saan pienen prosentin komissiota (n. 5-10% ostosten loppusummasta). Pelkästä linkin klikkaamisesta en hyödy rahallisesti, ainoastaan linkin kautta tehdyistä ostoksista. Mainoslinkit on merkitty tähdellä (*).

Juoksupaita syksylle


Vuosi sitten kirjoitin nolosta episodista, kun kadotin paidan päältäni ja tarvitsin kipeästi täydennystä juoksuvaatekaappiin. Tässä jutussa esitellyt hyvän juoksupaidan ominaisuudet pätevät edelleen, ja itse hankin tuolloin esittelemäni SOCin ohuen pitkähihaisen juoksupaidan, joka onkin ollut ahkerassa käytössä.

Tuota kyseistä paitaa voin suositella lämpimästi. Mulla oli kyseinen paita päällä Nuuksio Classicilla, ja se toimi mainiosti. Ennen kisaa mietin, että keli tuntui hivenen liian lämpimältä pitkähihaiselle, mutta päätin, että ohut pitkähihainen toimisi paremmin kuin paksumpaa trikoota oleva lyhythihainen juoksupaita. Vaikka juoksin 6,5 tuntia juoksureppu selässäni, ei hiertänyt mistään, ja paita tuntui päällä miellyttävältä myös huolimatta sadekuurosta, joka kolmenkympin kohdalla kasteli läpimäräksi.


Stadiumilta löytyy tänäkin syksynä tuo mainio SOCin pitkähihainen juoksupaita* tämän kauden väreissä. Paita on tekninen ja toimiva, kangas on ohutta ja hengittävää ja selkämys on vielä hengittävämpää verkkomateriaalia. Paita on istuva, muttei ihonmyötäinen, mistä ainakin itse tykkään. Lisäksi se on valmistettu kierrätetystä materiaalista ja hinta on kohtuullinen.

Hankin loppukesästä toisenkin samantyyppisen paidan, Pro Touchin pirteänvärisen ohuen pitkähihaisen juoksupaidan. Tämä paita ei ihan yllä teknisiltä ominaisuuksiltaan SOCin vastaavan paidan tasolle, mutta värivalikoima on todella laaja, ja paita on miellyttävä päällä. Tässä mallissa koko on hiukan nafti, eli jos miettii kahden eri koon välillä, kannattaa ottaa isompi.

Juoksutrikoot syyssäähän


Kaupoissa on paljon kivoja nilkkapituisia trikoita, mutta syksyn ja kevään lenkeille kannattaa mieluummin valita täyspitkät trikoot. Mikään ei estä käyttämästä shortseja ja lyhyitä trikoita niin kauan kuin tarkenee, mutta kaapista kannattaa löytyä vähintään yhdet juoksuhousut, joissa ei jää ihoa näkyviin säiden armoille.

Mulla on kahdet hyvät juoksutrikoot, Newlinen mustat peruspöksyt ja Asicsin juoksutrikoot, joissa huomio kiinnittyi kaupassa hauskan pilkullisiin lahkeisiin. Omistamani Newlinen trikoot ovat tosi vanhat, mutta edelleen ihan hyvät, ja voin suositella merkkiä, sillä nuo perustrikoot vaikuttavat oikein laadukkailta ja kestäviltä. Bongasin Stadiumilta nämä Newlinen trikoot*, jotka vaikuttavat juurikin hyvin toimivilta perustrikoilta.


Nämä SOCin perustrikoot* ovat toimiva valinta syksyn lenkeille. Ne ovat nyt myös pakettitarjouksessa. Jos trikoiden lisäksi olisi käyttöä juoksutakille, kannattaa tsekata tämä kevyt juoksutakki*, koska settihintaan molempien hankkiminen kannattaa.

Parhaat juoksutrikoot ovat sellaiset, joita ei lenkillä tarvitse kiskoa ylöspäin. Varsinkin, jos on reittä ja peppua (kuten mulla) istuvuus on tärkeä. Mitä vähemmän saumoja, sitä parempi, mutta vetoketjullinen tasku on aina bonus.

Edulliset juoksutrikoot ovat useimmiten ihan riittävät, mutta jos haluaa panostaa, niin kunnon vetoketjullinen tasku ja vetoketjut lahkeensuissa tuovat trikoihin lisää käyttömukavuutta. Näissä Salomonin trikoissa* on lisäksi satsattu leikkaukseen ja viilentävään verkkomateriaaliin.

Talven parhaat juoksuhousut


Kirjoitin viime vuonna löytäneeni täydelliset housut talvijuoksuun. Olen edelleen samaa mieltä, talvitrikoot ovat toimineet mulla jo parin vuoden ajan ympäri talven. Talvitrikoot ovat normaaleja juoksutrikoita selvästi paksummat ja niissä on harjattu sisäpinta. Ne ovat vain joitain millejä tavallisia trikoita paksummat, mutta ero lämmöneristyksessä on huomattava.

SOCin kirjaimellisesti loistavat talvitrikoot.*


Olen tosi tykästynyt SOCin talvitrikoisiin. Mun lempparimalleista on nyt tullut kauppoihin tämän vuoden päivitetyt versiot. Tässä mallissa* on lahkeiden alaosassa heijastava printti. Sitten jos haluaa vielä loistavammat talvitrikoot, niin näissä trikoissa* heijastavaa pintaa riittää. Multa löytyy kumpaakin mallia juoksuvaatekaupasta, viime vuoden ja sitä edellisen kuoseilla. Suosittelen!

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kisan jälkeinen blues

Hyvin mennyt juoksukisa alla, innolla naputeltu kisarapsa julkaistu ja edessä useampi lepopäivä. Voisi kuvitella, että fiilis olisi mainio, mutta entäs jos ei olekaan. Mitä jos mieli vetää matalaksi maratonin jälkeen?

Törmäsin otsikon termiin ensi kertaa tänä kesänä Maijaliisan blogissa. Tunnistin tunteen heti. Juoksukisan jälkeen, on takana sitten superonnistuminen tai vähän huonommin mennyt suoritus, tulee helposti pieni notkahdus mielialaan. Etukäteen sitä voi kuvitella, että juoksutapahtuman jälkeen on kiva levätä, olla juoksematta ja puuhata kaikkea muuta ilman horisontissa siintävää juoksutavoitetta, mutta todellisuus voikin olla ihan toinen.


Nuuksion polkumaratonin maalissa oloni oli pöllämystynyt, mutta positiivinen. Monin tavoin kisa meni helpommin kuin ehkä etukäteen mietin. Kisan jälkeiset pari päivää vietin kipein jaloin mutta suorituksen jälkeisen hyvän fiiliksen kuplassa lilluen. Sain fiilistellä kisaa mielessäni ja miesystävälleni, ja olo oli henkisesti tosi hyvä.


Pitkän polkujuoksun jälkeen lihakseni olivat kyllä pari päivää todella kipeät. Etureidet, lonkankoukistajat ja alaselkä aivan jumissa. Oikeassa lonkassa tuntui, että limapussi olisi hiukan ärtynyt. Kipu oli pahimmillaan pari päivää juoksun jälkeen, mutta on onneksi sittemmin helpottanut. Olin myös fyysisesti aika väsynyt. Naureskelin työkavereille, että kaikki on ihan hyvin, vaikka olenkin ihan nuutuneen näköinen ja mua sattuu koko ajan.


Siinä vaiheessa, kun lihaskivut alkoivat väistyä, alkoi mieleen kuitenkin hiipiä alavireisyyttä, ehkä jopa pientä ahdistusta.

Mulla kisan jälkeinen blues johtuu ensisijaisesti siitä, että se iso tavoite, jonka eteen on harjoitellut, onkin takanapäin. Mitäs sitten? Vaikka olen usein kuvitellut, että lepopäivät ilman juoksua ja tavoitteellista treeniä voisivat tehdä hyvää, todellisuudessa vaivunkin levottomuuteen ja alakuloisuuteen. Tarvitsen jotain projektia työn alle, en osaa olla ilman. Enkä osaa olla tyytyväinen ilman säännöllistä juoksua. :)


Nyt totesin myös, että hoidin tämän viikon vähän huonosti. Olen tehnyt pitkää päivää töissä ja syönyt epäterveellisesti. En ole liikkunut oikeastaan ollenkaan työmatkojen lisäksi. Uskoakseni se on vain hidastanut palautumista ja tuonut alakuloisuutta.


Tällä kertaa kisan jälkeinen alavire on ollut helpompi kuin aiemmin. Ehkä se, että tajusin muilla olevan samaa vikaa, on tuonut heti helpotusta. Olen myös ihan rauhassa saanut muistella Nuuksion kisaa ilman seuraavan juoksutavoitteen suunnittelua. Kisasta jäi monin tavoin hyvin positiivinen fiilis. Toisaalta tuntuu epätodelliselta, että juoksin tosiaan kuusi ja puoli tuntia. Ehkä sellaisen jälkeen onkin ihan ok, jos on vähän nuuduksissa.


Nyt mulla on siitä kummallinen tilanne, että loppuvuoden ainoa juoksutavoite on saada 1200 kilometriä täyteen. Vuotta on vielä jäljellä vaikka kuinka, joten pitänee keksiä jotain muutakin työn alle ettei ihan tylsisty.

Postauksen kuvat ovat siskoni ottamia. Viimeinen kuva kertoo, millainen pörrökasa mun letistä tuli maratonin myötä. :D

tiistai 10. syyskuuta 2019

Nuuksio Classic 2019: ensimmäinen polkumaratonini

Kun seisoin ensimmäisen maratonini lähtöviivalla nelisen vuotta sitten, tunsin syvää epäuskoa siitä, pystyisinkö todella juoksemaan 42,2 kilometriä. Nyt oloni oli paljon luottavaisempi, sillä kesän treenit olivat menneet suunnitelmien mukaan ja olin juossut pitkät harjoituslenkit ongelmitta. Silti minua hermostutti edessä oleva pitkä polkujuoksu. Eniten hermostutti se, että kävisi jotain, enkä pääsisi maaliin. Tai että olisin kamalan hidas. Tai se, että tuntuisi tosi pahalta ja haluaisin keskeyttää.

 

Nuuksio Classic Trail Marathon lähti liikkeelle lauantai-aamulla aivan unelmasäässä. Puolipilvistä ja lämmintä oli viitisentoista astetta. Valitsin shortsit ja pitkähihaisen ohuen urheilupaidan kisa-asuksi, ja olin pakannut juoksureppuun juomarakon ja kunnolla evästä. Olin jo etukäteen miettinyt asioita, joilla tsemppaisin itseäni pitkään juoksuun. Tärkeimpänä olin iskostanut mieleeni, ettei maalia edes olisi ennen kuin olisin oikeasti siellä. Tekisin matkaa. En halunnut tehdä itselleni hallaa ajattelemalla, että vielä niin ja niin pitkä matka, sillä silloin ne kilometrit vasta pitkiä ovatkin. Lähdin siis matkaan melko levollisena ja odottavaisena sen suhteen, miltä elämäni pisin polkujuoksu toisi tullessaan.


Lähdin liikkeelle viimeisessä, etukäteen hitaimille varatussa lähtöryhmässä. Ennen lähtöä hiukan varoiteltiin, että koska ensimmäinen kymppi olisi helpompaa polkua, ei siinä kannata keulia vaan säästää voimia myöhemmille teknisemmille ja rankemmille osuuksille. Mietin kuitenkin myös, että olisin aivan taatusti poikki viimeisellä kympillä joka tapauksessa ja ei kannattaisi liikaa himmailla alkuun, sillä hidas juoksu voi olla myös kuluttavampaa kuin sellainen itselle sopivan reipas polkuravi.

Alkumatka oli sen verran ruuhkainen, että polulla piti välillä kävellä ja vauhti meinasi pari kertaa pysähtyä kokonaan. Vähitellen porukka kuitenkin harveni ja letkasta muodostui pienempiä porukoita. Toisin kuin niin monta kertaa aiemmin, en tuntenut kropassa juurikaan jännitystä vaan juoksu tuntui kulkevan heti lähdöstä. Oloni oli ihmeen rauhallinen.


Muutaman kilometrin jälkeen olin porukassa, joka eteni omaa juoksufiilistä selvästi hitaammin. Ensin ajattelin, että ensimmäinen kymppi pitikin ottaa rauhallisesti ja tyydyin vauhtiin. Kapealla polulla ohittaminen olisi myös ollut vaikeaa ja edelläni paineli kymmenkunta juoksijaa. Totesin kuitenkin, ettei ehkä kuitenkaan kannata juosta noin minuutin hitaampaa vauhtia kuin itse olisi halunnut mennä. Pääsin onneksi yllättävänkin hyvin ohi porukasta ja omaan tahtiin juoksu tuntui paljon mukavammalta ja vapaammalta kuin letkassa hölkkääminen.


Polku oli alkuun hyvin juostavaa ja maisemiakin ehti hiukan vilkuilla. Reitin pisin laskuosuus tuli vastaan jo seitsemän kilometrin jälkeen, kun laskeuduttiin loputtomilta tuntuneet rappuset alaspäin. Yritin hiukan vaihtaa jalkojen asentoa ajoittain portaita laskeutuessa, mutta silti oli iso helpotus päästä pohjalle, sen verran ikävältä pitkä alamäki tuntui. Seuraavassa hetkessä olin juosta polulle loikkivan sammakon päälle, mutta viime hetkessä onnistuin pomppaamaan otuksen yli. Kun tajusin tielleni tulleen hyppelehtijän olevan sammakko, nauroin ääneen. Kansallispuiston ihmeellisyyksiä.

Reitin pisin nousu tuli vastaan yllättävän nopeasti, ja kohta kivuttiinkin jo laskettelurinnettä Solvalla Swinghilliä melkein kymppi mittarissa. Tuo nousu tuntui jotenkin tosi hienolta ja elämykselliseltä, kun aurinko paistoi silmiin niin, ettei mäen lakea edes näkynyt. Hapotti ja hengästytti, mutta silti tuli ohitettua pari juoksijaa tuossa rinteessä.


Polku jatkui upeissa järvimaisemmissa ja kallioilla. Juoksualusta oli nyt juurakkoisempaa ja toisinaan kivikkoistakin. Pari kertaa piti nousussa tai laskeutumisessa ottaa kädet avuksi, mutta juoksu kulki melko sujuvasti silti. Selkiä tuli vastaan hissukseen ja välillä tuli juostua porukassakin ja höpistyä kanssakisaajien kanssa. Noin 15 km kohdalla olin jo joitain kymmeniä metrejä suunnitellut ohittavani edellä juoksevan miehen, kun tämä yllättäen pysähtyi ja polun poikki luikerteli kyy. Onnekkaasti en ollut juuri tulloin ohittamassa, vaan kaikki peräkkäin tuossa juosseet ehtivät hyvin pysähtyä ja päästää käärmeen alta pois. Huomasin, että energiaa kannatti nauttia tasaisesti, sillä tekninen polku vaati täyden keskittymisen.


Oikea polveni alkoi pikkuhiljaa juilia. Satutin polven alkukesästä 2016 ja siitä lähti silloin hankalaan selkävaivaan johtanut vammailu. Polvi ei ole koskaan tullut täysin kuntoon, mutta viime kuukausina se ei ole kipuillut juuri ollenkaan. Harmitti hiukan, että nyt maratonilla se alkoi sattua, mutta todennäköisesti pitkä portaiden laskeutuminen aiheutti kivun.

Juoksu sujui kuitenkin hyvin ja puolimatka tuli vastaan ihmeen nopeasti. Pian lasketeltiin porukassa kohti 24 kilometrin huoltopistettä. Siskoni bongasi minut jo kaukaa ja huuteli tsemppejä. Pysähdyin tuossa kohtaa ihan kunnolla, täytin juomarakkoni, vaihdoin sukat ja tungin naamaani syötävää minkä kerkesin. Fiilis oli hyvä ja juttelin iloisena siskolle, miten sää oli kiva ja varusteet toimivat. Huollossa taisi mennä aikaa melkein 8 minuuttia, mutta se teki hyvää ja antoi kunnolla energiaa.


Lähdin juomapisteeltä matkaan aivan yksin ja tuntui ihan hyvältä juosta täysin omaan tahtiin keskellä metsää. Noin 28 kilometrin kohdalla alkoi sataa. Se ei oikeastaan haitannut, mutta polvi haittasi. Se kipuili nyt ihan kunnolla alamäissä ja vähän muutenkin. Sade yltyi rankaksi ja kohta kastuin litimäräksi. Fiilis vähän laski. Pakostakin mieleen hiipi aatteita siitä, montako kilometriä olisi vielä jäljellä.


En ollut varsinaisesti huolissani polvikivusta. Silloin kun polvi on liikuessa kipuillut, se on ollut kuitenkin yleensä melko normaali ja kivuton jälkeenpäin. Kolin vaelluksella keväällä 2017 polvi sattui alamäissä aivan infernaalisesti, mutta ei ottanut siitä nokkiinsa. En edes harkinnut keskeyttämistä, mutta en myöskään pystynyt nauttimaan juoksusta täysillä kivun vuoksi. Toisaalta polven lisäksi alkoi sattua muuallekin. Lonkkiin, lonkankoukistajiin, alaselkään. Matkan jatkuessa jouduin toteamaan, että lihakset alkoivat vähitellen olla sitä mieltä, että jo riittäisi tämä höykytys.

Mulla oli kokoajan ollut hyvin energiaa kropassa, olin juonut tasaiseen tahtiin vettä ja napsinut energianamuja, geeliä ja tortillasipsejä. Mutta jossain kolmenkympin tienoilla alkoi tuntua, että iskutus ja juoksun kesto alkoivat olla liikaa kropalle. Välillä kipu viilsi terävästi polven sisällä, välillä alaselkä juili jumiutuneena. Mietiskelin kivun olemusta. Kipusignaali kertoo, että jatkuessaan kipua aiheuttava toiminta voi olla vahingollista. Mutta joskus kipu pitää vain hyväksyä osana suoritusta tai elämää, kun luvassa on jotain tavoittelemisen arvoista.  En saanut kipua häviämään, joten yritin vain hyväksyä sen ja kuulostella, miltä meno tuntui.


Viimeinen juomapiste oli 33 kilometrin kohdalla. Minulla oli vielä hyvin vettä juomarakossa ja avaamaton kokiskin repussani, mutta innostuin huoltopisteen herkuista. Keksejä, suklaata ja fanipaloja! Tungin suunnilleen kourallisen suklaavohveleita nassuuni ja mieliala nousikin niistä samantien. Alle kilometriä myöhemmin maha tosin tuntui aika turvonneelta, mutta ei onneksi aiheuttanut sen kummempaa huolta. Kuitenkin se oli muistutus siitä, että juoksukisassa kannattaa aika varovasti syödä juttuja, joita ei ole aiemmin lenkeillä testannut.


Olen aivan onneton kaikissa mindfulness-jutuissa. Viimeisellä kympillä pystyin kuitenkin välillä keskittymään täysin siihen hetkeen. Tunsin polun juuret ja kivet jalkojeni alla, katsoin metsän vihreyttä, saniaisten värejä vaaleanvihreästä keltaruskeaan, lintukin lauloi sopivasti jossain yläpuolella. Ajoittain juoksu kulki rasittuneisuudestani huolimatta kuin itsestään, ja tuntui, etten ajatellut yhtään mitään. Ihmeellisesti kellotin koko kisan nopeimman kilometrin viimeisen kympin aikana, vaikka juoksu tuntuikin enimmäkseen hitaalta taaperrukselta.


Etukäteen olin miettinyt paljon sitä, miltä tuntuisi, kun jäljellä olevat kilometrit vähenevät, mutta väsy ja epämukavuus valtaavat. Polvikipu harmitti, koska se vei väkisinkin ajatukset pois mukavista ajatuksista. Jossain vaiheessa ajattelin, että muhun ei ehkä koskaan ole sattunut näin paljon. Mutta en hetkeäkään ajatellut keskeyttäväni. Tiesin, että selviän. Tottakai pystyn juoksemaan koko matkan. Olen sitkeä, olen kestävä, olen vahva. Nuo ajatukset olivat valtavan tärkeitä ja itsesuggestion voima on melkoinen. Kun itselleen puhuu kannustavasti, pystyy vaikka mihin. Viimeisen kympin aikana ajatukseni olivat aika lailla sisäänpäinkääntyneet. Vaikka juoksin ajoittain porukassa, en ollut lainkaan juttutuulella enää kisan loppuneljänneksellä.


Kisan viimeiset kilometrit eivät loppujen lopuksi edes olleet niitä pisimpiä. Olin hiukan hämmästynyt, kun maali häämötti edessä. Nytkö jo? Pysäytin kelloni noin ajassa 6:35 ja halasin maalissa vastassa ollutta siskoa. Oloni oli pöllämystynyt. Mietin, että koska olin koko reissun ajan pyrkinyt olemaan ajattelematta maalia, olinkin vähän poissa kartalta kun olin lopulta maalissa. Olin ihan hyväntuulinen, mutta muuten hiukan pihalla.


Maalissa oli kivaa, kun sai heti monenlaista syötävää ja palautumisen käyntiin. Kisan järjestelyt sujuivat muutenkin erinomaisesti. Juoksin varmaan yli puolet kisasta porukassa, mutta kun menin letkan kärjessä tai yksikseni polulla, totesin myös reittimerkinnät riittäviksi eikä eksymisvaaraa ollut. Toimitsijat kannustivat ja huoltopisteillä porukka oli iloista ja auttavaista.


Oli jännä juosta pidempään kuin koskaan ennen. Kuuden ja puolen tunnin matkanteon aikana päähän tulee monenmoisia ajatuksia, joista suurin osa unohtuukin jo ennen maalia. Reitillä oli joitain vaikuttavia kohtia, jotka jäivät erityisesti mieleen. Järven rannalla juoksua, pitkiä portaita, Solvallan mäen kipuaminen, korkeuksiin kurkottavat havupuut, tuoksuva suo. Niin paljon aistittavaa, että loppumatkan epämukavuus ja kipu peittyivät selvästi juoksun riemun ja kokemuksen alle. Hieno reissu!

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Hermoilua

Syyskuun ekana kipittelin täyteen 1000 tänä vuonna juostua kilometriä. Ennätysaikaisin tuli tonni täyteen, mutta ei mikään ihme. Alkuvuoden juoksut menivät juuri niin kuin suunnittelinkin ja olin heti vuoden alusta asti mainiossa 100 kilometriä kuukaudessa - tahdissa. Kesällä ja maratontreenien myötä kilometrit nousivat siihen malliin, että tonni tuli täyteen jo nyt.


Juoksukilometreihin täytyy olla tyytyväinen, mutta muuten olo on näin Nuuksio Classicin lähestyessä varsin hermostunut. Kyttään sääsivuja F5:sta rämpyttäen, ikään kuin maanisella seuraamisella saisin sään mieluisammaksi. Sadettahan se on nyt luvannut. Sekä edeltäville päiville että kisapäivällä. Polkujen liukkaus hiukan jännittää, samoin se, että märkänä hiertymiä tulee helpommin.

En ole ihan hetkeen jännittänyt juoksukisaa ihan näin paljon. Muistan, että ensimmäinen puolimaraton jännitti ihan hulluna, ja taisi toinenkin olla aika kuumottava juttu etukäteen. Tuolloin nuo Paavon puolikkaat olivat myös mun vuoden ainoita juoksutapahtumia, joten hermoilun ymmärtää. Kun juoksukisa on uusi ja ihmeellinen juttu, niin tottakai se jännittää. Nyt mulla on kuitenkin alla jo paljon erilaisia kisoja, mutta ei vielä yhtään polkumaratonia.

Kaikkein eniten olen stressannut sitä, etten jostain syystä pääsisikään starttiviivalle. Flunssa tai itsensä telominen viimeisellä viikolla vituttaisi ihan täysillä. Hermoilen myös sitä, että mitä jos olenkin kisassa niin hidas, etten saa könytä maaliin asti. Tai jos kaadun ja loukkaan, tai jos tulee jotain muuta, jonka vuoksi pitäisi keskeyttää. Mulla ei ole vielä yhtään DNF-merkintää juoksukisoista, enkä haluaisi sitä tästäkään.


Vielä mietityttää myös sellainen juttu, että mitä mä laitan päälle??? Koska suurin osa juoksuromppeistani on vanhoja ja alelaareista haalittuja, kyse ei todellakaan ole siitä, että tahtoisin mahdollisimman trendikkäät vermeet päälle. Mutta ilmoitautuessani Nuuksioon kuvittelin, että syyskuun alussa olisi sellaiset kelit, joissa pitkälahkeiset trikoot ja pitkähihainen paita olisivat takuuvarma kisa-asu. Mutta sateiden lisäksi tämän alkusyksyn sää on ollut hyvin lämmin, ja nyt joudunkin ajattelemaan pukeutumisen sen vuoksi ihan uusiksi. Lämpimällä kelillä tykkäisin juosta hihattomassa, mutta varsinkin pitkillä juoksuilla ja juoksurepun kanssa olen huomannut, että hihattoman topin kanssa hiertymät ovat todennäköisempiä ja siksi laitankin kisaan paidan, jossa on edes lyhyet hihat. Ja todennäköisesti myös shortsit, vaikka sitten jalkojen suojana ei olekaan mitään, jos sattuisin ottamaan osumaa. Otan mukaan myös vaihtopaidan ja -sukat. Kun juoksin elokuun alussa 32 kilometrin polkulenkin, vaihdoin paidan ja sukat 20 kilometrin jälkeen ja siitä tuli kyllä huomattavan mukava olo, kun sai vaihtaa hikiset vaatteet kuiviin.


Lähden Nuuksioon jo perjantaina ja olemme siskon kanssa yötä pelipaikalla Hotelli Nuuksiossa. Olen huono syömään aamuisin, ja käytännössä hotelliaamiainen on mun ainoa mahdollisuus saada tarpeeksi murkinaa alas ennen kisaa, joten mielestäni tämä oli hyvä suunnitelma. Sisko tosin joutuu sitten kestämään mun hermoilua ja toimimaan kisassa huoltojoukkona. Mutta onneksi hän tykkää kansallispuistoista ja lähti mukaan ihan mielellään.

Kisaeväät on ostettu ja hiilaritankkaus on aloitettu. Tänään juoksin viimeisen polkulenkin ennen lauantain kisaa. Nyt kun kaikki voitava kisan eteen on tehty, jää kyllä ihan liikaa aikaa jännittämiselle. :D


Välillä mua huvittaa, että valmistaudun juoksukisaan tällaisella pieteetillä, vaikka odotettavissa on suoritus tuloslistan häntäpäässä. Mutta täytyy sitä ihmisen elämässä jotain sisältöä olla, ja tulevat juoksutapahtumat ovat usein niitä juttuja, joiden vuoksi sitä jaksaa lähteä arkena lenkeille. Juoksukisa ei ole vain muutaman tunnin tapahtuma, vaan sitä edeltää treenin lisäksi kisaan valmistautuminen. Ja jälkikäteen tietysti juoksun fiilistely ja kisaraportointi.

Tämä oli nyt tällainen terapiapostaus, jolla sain vähän purettua hermoiluani. :) Kisapäivänä eli lauantaina yritän heittää jotain kuulumisia tuonne instan puolelle, nappaa siis @taivaanrannanjuoksija seurantaan, jos ei ole jo!

lauantai 31. elokuuta 2019

Mihin elokuu hävisi?

Kaiken järjen mukaan elokuussa oli 31 päivää. Näin kuun lopussa tuntuu kuitenkin, että aika hurahti aivan huomattavalla vauhdilla, suunnilleen eilenhän elettiin vielä heinäkuuta.


Juoksin kuun alkupäivinä pisimmän lenkin vuosiin. 32 km poluilla ja aikaa meni päälle viisi tuntia. Samalla kyseessä oli toisiksi pisin juoksuni koskaan. Kun mittarissa oli kilometrejä 30+, yritin kuulostella, että vieläkö menisi kymppi. Mietin, että vielä pari tuntia tähän päälle saattaisi hyvinkin mennä Nuuksiossa. Ei se hyvältä tuntunut, mutta silti siltä, että pystyisin siihen.


Tuosta pitkästä lenkistä sain jonkin pienen lihaksen, jänteen tai limapussin ärtymään siten, että oli pidettävä muutama päivä taukoa juoksusta. Sitten kun taas palasin lenkkipoluille, olikin enää tovi Paavo Nurmeen ja seitsemänteen puolimaratoniini.


Juoksin puolikkaan tasaisella vauhdilla alusta loppuun. Sain kisasta juuri sen, mitä lähdin hakemaan. Hyvän valmistavan treenin ja itseluottamusta Nuuksiota kohti. Ja herätteen käydä hierojalla, sillä jalat olivat hyvinkin tukkoiset juoksussa.


Elokuun juoksuista nousevat nuo pari piikkiä, mutta muuten kuun kirmailut eivät ole jääneet erityisesti mieleen. Yhteensä kilometrejä kertyi 140. Palailin kesäloman jälkeen arkeen ja treenailin Nuuksion polkumaratonia varten. Ja humps, kuukausi vain vilahti ohi, ja nyt Nuuksioon on enää viikko aikaa. Jännää!

lauantai 24. elokuuta 2019

2 viikkoa maratoniin: kaikki voi vielä mennä pieleen

Otsikko on kieli poskessa kirjoitettu, mutta siinä on totuuden siemen. Kaksi viikkoa ennen maratonia ei harjoittelulla pysty enää tekemään varsinaisesti mitään suorituksen parantamiseksi. Kisan voi kuitenkin sössiä juoksemalla liian kovia treenejä tai valmistautuminen voi muuten mennä pieleen viimeisten viikkojen aikana.

Viimeiset 2 viikkoa ennen pitkää juoksukisaa kannattaa levätä ja pitää juoksukuntoa yllä kevyin treenein. Viimeisen pitkän lenkin voi juosta kaksi viikkoa ennen, mutta siinä vaiheessa ei enää juosta niitä pisimpiä pitkiksiä. Jos on aloitteleva juoksija, kannattaa mieluummin juosta viimeinen pitkis 3 viikkoa ennen ja lyhentää sen jälkeen lenkkejä selvästi.


Tässä blogipostauksessa on hyvä listaus viimeisten viikkojen treenisuosituksista. Juoksufoorumin ohjeet neuvovat myös luottamaan omaan tekemiseen ja välttämään viimeisten viikkojen sekoilua. FRM:n sivuilla taasen on neuvoja kisaan valmistautumiseen.

Juoksin tänään, tasan kaksi viikkoa ennen Nuuksio Classicia, 20 kilometrin lenkin, ja nyt aloitan keventelyn kohti polkumaratonia. Ensi viikolla juoksen kyllä 3-4 lenkkiä, mutta matkat ovat maltillisia. Maratonviikolla pari kevyttä ja lyhyttä lenkkiä pitää juoksutuntumaa yllä, mutta pääpaino tuolla viikolla on levossa ja syömisessä. Ja taatusti hermoilussa, vaikka sitä ei olekaan suunniteltu.


Yritän parhaani mukaan vältellä tautisia ihmisiä ja pesen käsiäni tiuhaan. Suurin pelkoni nyt onkin, että flunssa yllättää. Sormet ristissä ja käsidesissä siis mennään.

Toinen huolenaiheeni on sää ja sen vaikutus polkujen kuntoon. Viime viikkoina on satanut reippaasti ja pelkään märkää ja liukasta keliä. Sileän juoksuissa vain kisapäivän säätilalla on merkitystä, mutta polkujuoksuun vaikuttaa pidemmän ajan sää ja erityisesti sademäärä. Jos kisapäivänä sataa, voi se tuoda hiukan lisää huolta, sillä märkänä hiertymiä tulee helpommin ja toki romppeet myös painavat märkinä. On keli mikä tahansa, otan mukaan vaihtosukat ja sisko roudaa 26 kilometrin huoltoon myös vaihtopaidan.


Paavon puolikkaalla jalkani tuntuivat tukkoisilta ja totesin, että hieronnassa olisi hyvä käydä ennen polkumaratonia. Kävin jo kertaalleen ja se selvästi auttoi, sillä tänään jalat olivat jo vetreämmät. Käyn vielä ainakin kerran hierotuttamassa jalkoja ennen Nuuksiota. Kysyin hierojaltani, miten lähellä juoksukisaa vielä uskaltaa käydä hieronnassa. Hän oli sitä mieltä, että jos kisa on lauantaina, niin varman päälle pelatessa maanantai ja tiistai ovat turvallisia hierontapäiviä, ainakin jos jalkoja hierotaan kunnolla auki, kuten minun tapauksessani.

Oloni on nyt ihan luottavainen. Tiedän, että treenit ovat menneet hyvin ja työ on nyt pääosin tehty. Yritän olla itse sössimättä mitään, mutta toki olosuhteet mietityttävät. Olen varmaan ihan hermona kisan alla, mutta sekin on aika luonnollista ja pitää vain hyväksyä. Nyt on tärkeää pystyä kuitenkin luottamaan omaan kuntoon ja valmistautumiseen.

maanantai 19. elokuuta 2019

PNM 2019: Maratonille valmistava puolimaraton

Lauantaiaamuna mulla oli edessä seitsemäs perättäinen puolimaraton Paavo Nurmi Marathonilla. Vuosien varrella olen lähtenyt jokaiselle puolikkaalle hiukan eri lähtökohdista ja erilaisin tavoittein. Tällä kertaa puolimaratonin oli tarkoitus palvella valmistautumista polkumaratonille, jolle olisi aikaa kolme viikkoa puolikkaasta.

Koska en tavoitellut mitään aikaennätyksiä ja oletuksena oli, että olen melko hyvässä kestävyyskunnossa, ei puolimaraton juurikaan stressannut etukäteen. Toki aivan juoksutapahtuman alla jännitti ja mietitytti. Helposti sitä kerää kierroksia, ja numerolapun kanssa juoksu jännittää kyllä ihan joka kerta.


Vaikka fokus on mulla ollut koko ajan vain Nuuksion polkumaratonissa, tarkoitukseni oli juosta puolikas kuitenkin ihan reippaasti läpi. Kaikki pidemmät harjoituslenkkini ovat olleet hidasvauhtisia enkä ole juuri juossut nopeustreenejä, joten olihan siinä pieniä kysymysmerkkejä ilmassa. Suunnittelin juoksevani noin 2:10-loppuaikaan, mutta en vaivautunut edes tarkastamaan, millaisia kilometrejä se tarkoittaisi. Laskin päässäni, että himppaisen yli 6 minuutin kilometrivauhtia pitäisi mennä ja lähdin tuolla ajatuksella matkaan.

Paavo Nurmi Marathonilla tehtiin tänä vuonna osallistujaennätys ja maratonia, puolimaratonia ja kymppiä lähti juoksemaan noin 3500 ihmistä. Tapahtuma-alue oli ennen lähtöä ruuhkainen ja lähtöalue melkoisen tukossa. Asetuimme juoksukaverin kanssa lähdössä jonnekin 2:20 – jäniksen tienoille ja lähtölaukauksesta kului puolitoista minuuttia siihen, että pääsimme lähtöportille asti.


Ensimmäiset kilometrit kaupunkialueella olivat ruuhkaisia ja juoksijamassan läpi joutui puikkelehtimaan varoen. Ensimmäisellä kilometrillä oli käytännössä mahdoton päästä omaan vauhtiin ruuhkassa, mutta jo toisella kilometrillä oman vauhdin pito alkoi onnistua, kun ei tarvinnut ohitella niin paljoa. Bongasin heti alkumatkasta työkaverit kannustamassa ja muutenkin kannustajia oli paljon jokirannassa ensimmäisten kilometrien matkalla.

Jalat tuntuivat heti alusta asti varsin tukkoisilta, mutta juoksu kulki siitä huolimatta. Ensimmäinen juomapiste 3,5 kilometrin kohdalla meni sutjakkaasti ja kohta oltiinkin jo Turun linnan liepeillä. Vitosen kohdalla niskaan ryöpsähti sadekuuro, joka kasteli hetkessä aivan litimäräksi. Onneksi kyseessä oli vain kuuro, sillä olisi ollut hankala juosta ryhmässä, kun silmälasit olivat täynnä pisaroita.


Juuri kun ukkoskuuron alta oli päästy pois, tuli vastaan juoksun erikoisin tilanne. Liikenteenohjaaja oli pysäyttänyt auton, josta juuri sopivasti ohi juostessani astui ulos nainen, jolla oli asiaa juoksijoille. Hän olisi ilmeisesti tahtonut, että juoksijat pysähtyvät ja päästävät hänet autoineen läpi, koska hänellä oli pöytävaraus (hän ei tarkentanut, että missä). Liikenteenohjaajan kanssa asiasta keskustelu ei selvästikään ollut johtanut toivottuun lopputulokseen, koska hän puhutteli suoraan juoksijoita. En tiedä, miten tilanne jatkui, kun juoksin äänenkantamattomiin, mutta melko spontaanin repeämisen tuo aiheutti. Olettikohan ko. autoilija, että kymmenpäinen juoksijamassa olisi yhtäkkiä pysähtynyt, pysäyttänyt takanaan kirmaavan satapäisen juoksijamassan ja yksissätuumin todennut, että tottakai hänen pitäisi päästä kulkemaan, koska hänellä oli PÖYTÄVARAUS.

Absurdi tilanne jaksoi huvittaa seuraavat pari kilometriä eivätkä litimärät juoksukengätkään juuri haitanneet kun ymmärsin, miten paljon huonommin asiat joillain ovat. :P Seitsemän kilometrin kohdalla saavuttiin Ruissaloon ja alkoi mäkinen osuus. Annoin vauhdin hidastua sen verran, että mäet menivät ylös mukavasti, mutta silti ylämäissä tuli tehtyä myös muutamia ohituksia. Ensimmäisen energiageelin imutin 8,5 kilometrin juomapisteellä ja sen jälkeen aloinkin jo odottaa puolimatkaa ja kääntöpistettä, josta lähdettäisiin takaisin keskustaan päin.


Katsoin kellostani ensimmäisen kerran kokonaisaikaa kympin kohdalla ja kello näytti noin aikaa 1:01. En ollut alkumatkasta juurikaan painanut mieleeni kilometriaikoja, mutta siinä kuuden minuutin molemmin puolin ne olivat pyörineet. Juoksu tuntui kulkevan aivan suunnitelman mukaan, mutta jalat olivat myös jäykän ja tukkoisen tuntuiset. Totesin, että kymmenen päivää sitten juostu 32 kilometrin polkujuoksu taisi vielä painaa, ja että hierojalle olisi tarvetta.

Kääntöpaikan jälkeen oli tovi, jolloin huomasin, että mua ohiteltiin, vaikka pidin itse edelleen ihan saman vauhdin. Toki olin itsekin ohitellut jatkuvasti, massatapahtumissa se on väistämätöntä. Useampi sama juoksija oli kuitenkin milloin pari askelta edellä milloin jäljessä. Joskus nelosen jälkeen etuoikealle kadonneen juoksukaverin selkä alkoi näkyä edessäpäin ja suunnilleen neljäntoista kilometrin kohdalla saavutin kaverin. Pari kilometriä menikin seurassa jutustellen, mutta sitten jouduin jättämään kaverin taakse, koska oma juoksu kulki pikkaisen nopeammin.

Aikaisempina vuosina viimeiset neljä kilometriä ovat usein tuntuneet pisimmiltä ja vaikeimmilta. Nyt niin ei ollut. En kokenut mitään tarvetta kiristää, vaan jatkoin samaa vauhtia kuin siihenkin asti. Jalkojen tukkoisuuskin alkoi helpottaa jossain 16 kilometrin hujakoilla. Kahdenkympin kohdalla katsoin koko kisan aikana toistamiseen kellostani kokonaisaikaa, joka oli hiukan päälle 2:02. Kannustusjoukot olivat reitin varrella viimeisellä kilometrillä, ja heille femmat heitettyäni kiristin hiukan vauhtia loppumatkalle. Jatkoin samaa tasaista vauhtia maaliviivalle asti ja ylitin sen noin nettoajassa 2:08.


Juoksin todella tasaista vauhtia, vaikken erityisesti edes seurannut vauhtia kellosta. Ensimmäisen kilometrin ruuhkaa ja Ruissalon mäkistä kilometriä lukuun ottamatta kaikki kilometrit menivät aikaan 5:55 – 6:05. Jalat olivat aika tukkoiset, mutta mihinkään ei sattunut eikä missään vaiheessa ollut vaikeaa. Totesin, että hierojalle olisi ollut tarvetta jo ennen puolikasta, mutta selvisin silti, ja kisan jälkeen varasin ajan, jotta jalat ovat paremmassa kunnossa Nuuksiossa.

Järjestelyt toimivat hyvin jo seitsemättä perättäistä vuotta Paavolla. Ainoa kritiikin aihe tällä kertaa oli se, että lähtökarsinoita oli kaksi, toinen maratonin ja toinen puolikkaan juoksijoille. Koska puolimaratoonareita oli huomattavasti enemmän, oli lähtö todella ruuhkainen ja ensimmäisillä kilometreillä joutui ohittelemaan paljon maratoonareita, jotka olivat päässet lähtöportista paljon nopeammin läpi. Reitin varrella oli, ehkä epävakaisesta säästä johtuen, aikaisempaa vähemmän kannustajia, mutta joka kerta kannustus lämmitti mieltä. Spesiaalikiitos menee liikenteenohjaajille, joiden työ ei varmastikaan ole helppo, kun autoista nousee ihmisiä, joilla on PÖYTÄVARAUS. :D

Juoksu oli sen verran helppo, että sain kosolti itsevarmuutta polkumaratonia ajatellen. Näin jälkikäteen voin tunnustaa, että suunnittelemani puolikkaan vauhdin keksin aivan päästäni, enkä turvautunut ollenkaan esimerkiksi valmiisiin juoksuohjelmiin. Ajattelin, että tuo vauhti olisi sopiva, selvästi maksimivauhtiani hitaampi, mutta kuitenkin tuntuvasti reippaampi kuin yleensä pitkiksilläni. Suunnitelma tuntuu nyt toimineen hyvin, ja olen parissa päivässä myös palautunut puolimaratonista jo varsin hyvin. Juoksusta jäi hyvä mieli. :)


Aikaisempina vuosina juoksemieni Paavon puolikkaiden kisarapsat löytyvät näistä linkeistä:
PNM 2013: Ensimmäinen puolimaratonini
PNM 2014: Puolimaratonin ennätysjuoksu
PNM 2015: Huonosti valmistautuneena nihkeä puolikas
PNM 2016: Helteessä juostu puolimaraton
PNM 2017: Paluu puolikkaalle vaivojen jälkeen
PNM 2018: Puolivaloinen puolimaraton  

torstai 15. elokuuta 2019

Paluu Örön saarelle

Viime kesänä ihastuin Örön saareen niin, että tiesin heti haluavani vierailla saarella toistekin. Onneksi tänäkin kesänä lomasäät olivat suotuisat ja pääsin vierailemaan uudestaan saarella ihanassa auringonpaisteessa ja lämpimässä kelissä. Örön saaren yhteyksistä, palveluista, historiasta ja luonnosta voi lukea tarkemmin osoitteessa https://www.visitoro.fi/


Öröön pääsee Kemiönsaarelta Kasnäsin satamasta, jossa hyppäsimme Wilson Charterin Sissel-laivan kyytiin. Edestakainen merimatka kustansi 28 euroa henkilöltä. Paikan laivaan sai varattua ja maksettua kätevästi netissä osoitteessa https://www.wilsoncharter.fi/


Örö on siitä jännä paikka, että se oli sata vuotta suljettuna ja puolustusvoimien käytössä ennen avautumista matkailijoille vuonna 2015. Saarella onkin jos jonkinmoista tykkipatteria ja edelleen joitain armeijan hallussa olevia alueita, joihin ei saa patikoida.


Örö on minun silmissäni ensisijaisesti luontokohde, johon paras tapa tutustua on jalkaisin. Saaren pohjoinen ja eteläinen luontopolku tarjoavat lyhyellä matkalla todella upeita maisemia ja hämmästyttävän paljon erilaista luontoa. Rantaniityillä kasvaa harvinaisia kasveja ja ne tarjoavat myös kukkaloistoa keskikesällä.


Saari on sen verran iso, että keskiosissa kasvaa ihan kunnon metsää. Merenrannat taas ovat kivikkoa, silokalliota tai luonnonhiekkarantaa. Pohjoinen luontopolku halkoo laidunaluetta ja polulla joutuu väistelemään lehmänläjiä. Ennemmin tai myöhemmin jossain puiden seassa näkyykin sarvet ja kävelijä kohtaa saarella laiduntavan ylämaankarjan.


Korkeuseroja ei juuri saarelta löydy. Örön eteläkärki taitaa kohota kaikkein korkeimmalle, ja siellä tulee luontopolullekin hiukan nousuja ja laskuja. Eteläiseltä näköalakalliolta voi bongata Bengtskärin majakan horisontissa. Eteläisen luontopolun varrella pääsee myös ylittämään riippusillan.


Saavuttuamme noin tunnin merimatkan jälkeen saarelle suuntasimme Örön satamasta kasarmialueelle ja sieltä ensin pohjoiselle luontopolulle, joka kulki pohjoiskärkeen saaren itärantaa. Tällä pätkällä polun varrella kasvoi niittykasveja ja polku kulki laidunalueen halki.



Takaisin kohti etelää jatkoimme saaren länsirantaa. Länsirannalla oli useampikin hieno hiekka- ja kivikkoranta. Rantaan oli kasautunut myös kunnon kerros simpukankuoria, todella erikoinen näky! Rantakivikossa kasvoi merikaalia ja värikkäitä kukkakasveja ja merinäkymät olivat hienot.





Sopivassa kohtaa pulahdimme mereen uimaan ja jatkoimme sitten kohti etelää. Luontopolku kulkee pienen matkaa pitkin saarta halkovaa vanhaa mukulakivitietä. Tiet on osuvasti nimetty: Pitkä ikävä tie ja Lyhyt ikävä tie. Tosin jalan kulkiessa mukulakivet eivät tuntuneet mitenkään erityisen ikäviltä ja maisemat olivat tälläkin pätkällä hienot. Eteläkärjestä matka jatkui eteläistä luontopolkua seuraten takaisin kasarmialueelle.




Molemmat luontopolut yhteensä kävelemällä saa matkamittariin noin 10 – 12 kilometriä patikointia riippuen siitä, kuinka paljon löytää ihmeteltävää suorimman reitin ulkopuolelta. Viime vuoden Mennään metsään - polkujuoksukiertueen yhteislenkillä kiersimme myös luontopolut ja juoksua kertyi kymmenisen kilometriä. 


Bongasimme patikoinnin lomassa ympäristötaidetta ympäri saaren. Pohjoisrannalla hiekan seasta pilkisti kultaisia palleroita, jotka olivat saaneet muotonsa korallien ja siementen inspiroimana. Otin jäkikäteen hiukan selvää saaren taideprojektista, ja siitä voi lukea lisää täältä.



Saarella on satamakahvila sekä kasarmialueella ravintola. Satamasta sai kahvin lisäksi pizzaa ja burgereita. Ravintolassa oli buffetlounaan lisäksi ala carte lista, jonka sapuskat kyllä maistuivat patikoinnin päätteeksi.


Päivä Örössä oli mulle yksi kesäloman kohokohtia. Luonto tarjosi hienoja maisemia ja ihmeteltävää koko patikoinnin matkalta. Saaren historiasta kertovat tykit ja puolustusrakennelmat olivat nekin vaikuttavia. Örö on loistava päiväretkikohde. Molemmat luontopolut ehtii kulkea, kunhan kävelytahti on sopivan reipas, ja sen lisäksi ehtii kyllä uimaan, syömään ja pullakahvillekin. Olen selvästikin ihastunut Öröön, sillä mietin jo, että voisikohan sitä ensi kesänä vaikka yöpyäkin saarella. :)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...