Blogi täytti viikko sitten jo viisi vuotta! Unohdin luonnollisesti asian kuten kaikki aiemmat blogisynttärit. Mutta halusin kuitenkin hiukan reflektoida näitä blogivuosia ja tilannetta nyt, kun havahduin synttäreihin. Kokosin tähän postaukseen blogitaipaleen ilonhetkiä ja aallonpohjia näiltä vuosilta.
Aloitin blogin syksyllä 2015. Olin juossut kesällä 2014 puolimaratonin ennätykseni, mutta keväällä 2015 törmäsin motivaatiopulaan. Puolimaratonin ajan parantaminen ei enää motivoinut minua harjoittelemaan, sillä olinhan jo saavuttanut kahden tunnin alituksen enkä tainnut oikein keksiä toista yhtä motivoivaa tavoitetta puolikkaalle. Käänsin katseeni maratonille. Ajatus kokonaisesta maratonista kuitenkin hirvitti ja itseäni tsempatakseni tein projektista julkisen blogin myötä. Kaikki meni kuitenkin hienosti, ja ensimmäinen maraton onkin jäänyt mieleen yhtenä hienoinpana juoksukokemuksenani.
Alkuvuonna 2016 bloggailin innolla ja juoksu kulki mainiosti. Maratonin jälkeen olin elämäni kunnossa ja oletuksena oli, että juoksu kulkisi kuin siivillä kohti auringonlaskua ja seuraavia juoksukisoja. Toisin kuitenkin kävi. Jokin hyvin pieni asia meni pieleen yhdellä lenkillä alkukesästä 2016 ja satutin polveni. En olisi tuolloin voinut uskoa, että tuosta seuraisi juoksu-urani toistaiseksi pisin telakka. Polvivaiva ei sinällään estänyt juoksuja, mutta se johti selkävaivaan, joka vei minut todella kivuliaaksi ja huonoon kuntoon. Vieläkin harmittaa, että kärsin vaivan kanssa kuukausia ilman toimivaa hoitoa, kunnes älysin mennä kiropraktikolle, joka sai vähitellen selän hoidettua kuntoon.
Vuosi 2017 alkoi epävarmoissa merkeissä, sillä pystyin juoksemaan hädin tuskin kilometrin mittaisen matkan. Mutta siitä alkoi kuntoutus, josta olen syystäkin ylpeä. Kävin salilla ja jumppasin ihan kiukulla, ainoana motivaattorinani päästä taas kunnolla juoksemaan. Juoksumatkoja ei uskaltanut pidentää liian nopeasti ja tahkosin samoja lyhyitä lenkkejä. Siitä lähti sitten ajatus kokeilla polkujuoksua. Suuntasin kovia kokeneen kroppani kanssa pehmeille poluille, osallistuin lähes ilman mitään kokemusta elämäni ensimmäiseen polkujuoksukisaan - ja jäin pahasti koukkuun. Olin löytänyt uuden suunnan juoksuharjoitteluuni ja nautin täysin siemauksin elämyksellisistä polkulenkeistä. Siinä sivussa kuntouduin taas hyvään juoksukuntoon.
Suunnittelin elämäni toista kokomaratonia alkukesälle 2018 ja käynnistin Juoksuhaaste 2018:n hyvällä fiiliksellä. Tavoitteita oli vaikka millä mitalla. Mutta sitten tapahtui elämä. Erosin pitkästä, yli 11 vuoden suhteesta ja muutin nopealla aikataululla pois yhdessä hankitusta kodista. Voin kevään ajan henkisesti hyvin huonosti ja juoksut jäivät märehtimisen jalkoihin. Toisesta maratonistani tulikin ensimmäinen DNS-merkintä kisakalenteriini. Tuosta aallonpohjasta nousu oli kuitenkin vähintään yhtä nopea kuin romahdus sinne oli ollut. Kesällä sain ryminällä takaisin elämäniloni ja juoksuintoni, ostin oman asunnon ja syksy oli juoksujen kannalta hienoa aikaa. Kipittelin Mennään metsään -yhteislenkeillä, osallistuin polkujuoksukisoisin ja polkaisin käyntiin #omamarrasputki -haasteen. 2018 oli muutosten vuosi tunteiden vuoristoradalla, mutta lopulta kuitenkin reippaasti plussan puolella.
Sitten päästäänkin viime vuoteen ja elämäni kovimpaan juoksuvuoteen. Elämäni näytti olevan mallillaan ja jo alkuvuonna aloin silmäillä pitkiä polkukisoja maratonkiilto silmissäni. Vuosi ei kuitenkaan pyörinyt vain yhden kohokohdan ympärillä, vaan kirmasin elämyksestä toiseen. Lähdin yksin juoksulomalle ja nautin aivan valtavasti polkujuoksuista Gran Canarian karussa vuoristossa. Keväällä hurahdin tosissani pistesuunnistukseen ja poukkoilin ympäri Turun seutua rastilta toiselle Turku Street-O:n kevätsarjassa. Syksyn alkuun asetettu kauden päätavoite, polkumaraton Nuuksio Classicilla 2019, meni sekin lähdöstä maaliin hyvällä fiiliksellä. Elämysvuoden kruunasi loppusyksyn patikointimatka Italian Dolomiiteille. Kuntoiluelämysten mukanaan tuoman endorfiinipöllyn lisäksi olin muutenkin aika pää pilvissä. Tammikuussa tapasin Dolomiittien matkakumppanini, ja tuo ihmissuhde vielä lisäsi viime vuoden erityisyyttä.
Viime vuonna saavutin paljon juoksurintamalla. Vuoden vaihteessa hiukan hämmästelin, miksi tämän vuoden suunnittelu ei tuntunut oikein mielekkäältä. Toisaalta tunsin oloni väsyneeksi ja toisaalta mietin, etten haluakaan toistaa samoja juoksujuttuja kuin aiempina vuosina, kaipaan jotain uutta. No, sittenhän tämä vuosi menikin mullin mallin koronan myötä. Vasta loppukeväästä tajusin itse, että kropassani on jotain pielessä ja testit paljastivat kilpirauhasen liikatoiminnan. Samalla vuodenvaihteessa alkanut väsymys ja hermoston ylikuormitustila saivat selityksen. Kummallinen yhteensattuma, että korona ja kilpirauhassairaus osuivat samaan vuoteen. Tänä vuonna multa jäi ensimmäistä kertaa 8 vuoteen juoksematta Paavo Nurmi Marathon ja toistaiseksi kaikki muutkin juoksutapahtumat. Se, että koronan vuoksi lähes kaikki peruttiin, on tietysti hälventänyt harmia siitä, että liikatoiminnan vuoksi en ole pystynytkään juoksemaan. Kilpirauhassairaus ja lääkitys ovat vieneet juoksukuntoa alas, mutta silloinhan suunnan täytyy myös jossain vaiheessa kääntyä ylöspäin, eikö niin.
Jos piirtäisin graafin näistä viidestä vuodesta, niin siinä olisi melkoisia ala- ja ylämäkiä. Tasaista ei ole ollut! Mutta aina alamäen jälkeen jalka on taas noussut seuraavalle huipulle, ja siinä matkan varrella on myös tullut mukaan jokin ihan uusi ja innostava juttu. Maratontreeneistä polkujuoksuun, juoksulomasta pistesuunnistukseen, juoksusta löytyy uusia puolia, kokemuksia ja elämyksiä! Toivottavasti niitä on tiedossa jatkossakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti