Kipittelin viikonloppuna täyteen tuhat kilometriä tämän vuoden juoksuja. Joskus syyskuun loppupuolella, kun pystyin juoksemaan täysipainoisesti ensimmäistä kertaa kilpirauhassairauden toteamisen jälkeen, ynnäilin kilometrejä, ja tosesin, että tonni olisi saavutettavissa, jos vain loppuvuoden juoksut menisivät putkeen. Ja meniväthän ne.
Täytyy olla tyytyväinen, että näinkin hankalan juoksuvuoden päätteeksi saa tonnin tauluun. Mutta.
Olen toki iloinen, että pääsin näihin lukemiin. Myös miesystäväni juoksi tänä vuonna yli tuhat kilometriä, ja hänelle tämä on ensimmäinen juoksuvuosi. Olen hänen saavutuksestaan älyttömän ylpeä. Jopa niin, että leivoin tonnikakun juoksujen kunniaksi. ;D
Minullekin ensimmäinen tonni oli ylpeyden arvoinen suoritus. Olen juossut ensimmäisen kerran tuhat kilometriä vuodessa vuonna 2013. Silloin se oli iso saavutus, ja jotain, jonka eteen tein tosissani syyskauden ajan töitä. Sen jälkeen tuhat kilometriä onkin tullut täyteen yhtä poikkeusta lukuun ottamatta joka vuosi. Selkävaiva vei syksyllä 2016 minut elämäni pisimmälle juoksutelakalle ja tuon vuoden kilometrit jäivät lukemaan 780.
Tunnetusti vain nälkä kasvaa syödessä. Selkävaivojen jälkeen olin taas mainiossa juoksukunnossa ja tuntui luontevalta asettaa vuositavoite 1200 kilometriin, keskiarvo 100 kilometriä kuukaudessa on sekin mukavan pyöreä luku. Viime vuosi onnistui vielä olemaan niin huikea juoksuvuosi, ja ennätysvuosi 1437 juoksukilometrillä. Sen jälkeen tuhat kilometriä on vähän meh.
Juoksussa saavutuksen tunne on kovin suhteellista. Kun kyse on urheilulajista, jossa voi mitata ainakin matkaa ja aikaa, niin kyllähän sitä helposti tavoittelee joko kovempia kilometrejä tai nopeampia aikoja. Tai molempia. Itselleni kilometritavoite on sopinut mainiosti. Olen hidas juoksija, mutta kilometrit ovat armollisia. Ne eivät katso juoksunopeutta, vaan kertyvät myös niillä hissuttelulenkeillä. Toisaalta kilometrit ovat myös lahjomattomia, koska jokainen askel on itse otettava.
Ynnäilen tätä juoksuvuotta varmasti vielä tarkemmin myöhemmin. Nyt mielessä on päällimmäisenä se, että olihan tämän mulle aika lailla välivuosi. Ei maratonia, eikä edes puolikasta, kuten aina aiempina vuosina. Saavutinko oikeastaan mitään, mistä edes kannattaisi kirjoittaa?
Välillä on vaikea olla armollinen itselleen, vaan sitä vaatii itseltään liikoja. Tilanne oli kuitenkin, että juoksujen jäädessä tauolle olin hyvin sairas ja lääkäri määräsi minut liikuntakieltoon. Kuvittelin tosin silloin itse, että toipuminen olisi nopeampaa. Ihan hyvä, etten tiennyt, miten pitkään juoksukuntoon pääsemisessä kestäisi, sillä ajatus olisi ollut aika masentava. Kuitenkin nyt olen suht koht kunnossa. Edelleen vain tilanne on sikäli epävarma, että syön lääkkeitä kilpirauhasen liikatoimintaan, ja lääkitys jatkuu vielä pitkään ensi vuonnakin. Sen jälkeen katsotaan, onko tauti remissiossa vai palaako liikatoiminta heti, kun lääkitys päättyy. On hiukan vaikea katsoa luottavasti tulevaan, kun tuo on jossain vaiheessa edessä.
Olen vähän sellainen elämysnarkkari, joka kaipaa aina uusia kokemuksia, nähtävää ja koettavaa. Tämän vuoden tuhat juoksukilometriä ovat olleet lyhyitä lenkkejä enimmäkseen tutuissa maisemissa. Onneksi sain miesystävästä polkujuoksukaverin ja sitä kautta tuli tutustuttua myös uusiin hienoihin polkujuoksureitteihin. Ne ovat tarjonneet hienoja juoksuelämyksiä.
Jos pudottaisi pois ne kuukaudet, jolloin olin juoksutelakalla tai taapersin toipilaana, olen tänäkin vuonna juossut yli 100 kilsan kuukausia aina, kun olen ollut täydessä terässä. Siihenkin täytyy olla tyytyväinen. Ehkä kaikkein tyytyväisin olen kuitenkin siihen, että lähdin lenkille silloinkin, kun tiesin, etten vielä ole täysin kunnossa. Lähdin juoksemaan, vaikka tiesin, ettei se tuntuisi hyvältä. Tiesin, ettei juoksukunto nousisi ilmaiseksi. Elämysjuoksuja kaipaan, mutta juoksen myös silloin, kun ainoa saavutuksen tunne on tieto siitä, että sain sentään itseni liikkeelle. Siinä mielessä tästä tonnistakin voi olla ylpeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti