Olen elossa!

Ylidramaattisesta otsikosta huolimatta blogitaukoon ei liity sen kummempaa dramatiikkaa. Kuukauteen on kuitenkin sisältynyt niin paljon pitkiä työpäiviä, väsymystä ja selän jumitusta, että olen karsinut koneen ääressä istumisen minimiin. Tauon ei varsinaisesi ollut tarkoitus venyä ihan kuukauden mittaiseksi, mutta kun en asettanut mitään tavoitteita kirjoitella blogia, se vain jäi.

Kuun puolivälissä aina silloin tällöin vaivannut selkäjumi äityi niin pahaksi, että tarvittiin kipupiikki, lihasralaksantteja ja kovakouraista käsittelyä hierontapallolla, ennen kuin olin taas toimintakuntoinen. Selkäjumi saattaa johtua polvivaivasta tai sitten ei. Lääkäri veikkasi jumia iskias-tyyppiseksi, mutta itse mietin myös vaihtoehtoa, että SI-niveleni olisi jotenkin juntturassa tai pois paikaltaan. Hieronta ja lääkkeet ovat auttaneet jumiin, mutta juoksut ovat jääneet vähiin. Liikkumattomalla ajanjaksolla myös polvi kipeytyi osittain uudestaan, taas osoitus polvivaivan epäloogisuudesta.

Juoksin syyskuussa vain 47 kilometriä. Harmi, että näitä vaivoja on nyt ilmaantunut, sillä on aika lannistavaa, kun säännöllinen lenkkeily väistyy kipujen myötä tämän tästä. Vanhuus ei tule yksin, mutta kun en ole vielä neljääkymmentäkään, niin en nyt vielä haluaisi vaihtaa lenkkareita rollaattoriin. Polvi- ja selkävaivat ovat vielä sikäli turhauttavia, että niitä on ilmeisen vaikea diagnosoida. Olenkin saanut lääkäreiltä lähinnä kipulääkkeitä ja valistuneita arvauksia, mutta oireiden perimmäinen syy ei ole selvinnyt.

Nyt, kun töissä on ollut kiireistä, en ole myöskään jaksanut huoltaa kehoa niin hyvin kuin pitäisi. Kävin syyskuussa kahdesti salilla ja uimassa, ja molemmilla kerroilla tuntui, että kroppa oli heti "terveempi". Viikonloppu menee vielä töissä, mutta sitten uskon alkusyksyn kiireiden helpottavan, ja saan toivottavasti myös itsestäni enemmän irti. Ruskan etenemisen bongailu on mielestäni yksi syyslenkkien parhaita puolia, onneksi olen sentään päässyt hiukan kirmaamaan syksyn lehtien väriloistossa!

Elokuun juoksut ja muut

Elokuussa palasin taas säännölliseen lenkkirytmiin, eli kolmen lenkin viikkotahtiin. Heinäkuun lopussa asetin tavoitteeksi juosta kuun aikana 60 km, ja juoksinkin yhteensä 61,7 km. Vaatimaton tavoite, mutta jostain se on aloitettava.

Polven vuoksi juoksufiilikset olivat varsinkin alkukuusta hyvin epävarmat. Mutta ilokseni voin todeta, että polvi ei ole mennyt kuun aikana ainakaan huonompaan suuntaan. Toisinaan juoksulenkin jälkeen polvi kyllä selvästi kipeytynyt rasituksesta, mutta pidempiaikaista ongelmaa ei mikään lenkki ole tuonut. Vähitellen olen pystynyt lenkeillä myös rentoutumaan ja keskittymään juoksuun, kun ajatukset eivät ole koko ajan polven tuntemuksissa. Rasituksesta tuleva kipu on mielestäni odotettavaa ja jossain määrin ihan ok, mutta polvi kipuilee myös edelleen hyvin epäloogisesti. Esimerkiksi tällä viikolla pelailin ja röhnötin nojatuolissa ilman huolen häivää, ja sitten siitä noustessa polvi alkoi äkkiä vihloa ihan julmetusti. Kun vaiva käyttäytyy noin kummallisesti, on kuntoutus mielestäni melkoisen haastavaa...

Polven ja kadonneen juoksukunnon vuoksi kokeilin tässä kuussa käydä pariin otteeseen salilla polkemassa kuntopyörää. Siitäkin polvi kyllä kipeytyi, mutta oli ihan jees polkea n. 45 minuuttia alhaisilla (alle 120) sykkeillä ja saada vähän pk-treeniä pyöräilyllä. Useamminkin oli tarkoitus käydä, mutta laiskuus ja väsymys vei voiton.

Olenkin ollut tässä kuussa todella väsynyt ja loman jälkeen joka viikko unettomuus on vaivannut ainakin jossain määrin. Syyskuu tulee olemaan töissä tosi kiireinen ja pelkään, että jaksankohan pitää yllä nyt takaisin saatua liikuntarytmiä. Syyskuussa yritän ainakin juosta himppaisen enemmän kuin elokuussa, polvea kuunnellen tietysti.

Liikuntarytmi alkaa (ehkä) löytyä

Heinäkuussa lepuutin polvea aika lailla, ja saatoin tehdä viikossa vain yhden lenkin. Nyt elokuulle laitoin tavoitteeksi käydä juoksemassa kolmesti viikossa, tulisi sitten testattua, mitä polvi tykkää. Lenkit ovat toki olleet lyhyitä, arkena 4 kilometrin lenkkejä ja viikonloppuna "pitkis", joka on ollut 6-7 kilometriä.

Viikottaiseen liikuntarytmiin totuttelu ei ole ollut helppoa. On laiskottanut, on väsyttänyt, polven kunto on epäilyttänyt. Mutta nyt, kun kuu on jo lähes lopuillaan, huomaankin yllättäen, että nihkeilystä huolimatta olen saanut taas kaivattua rytmiä liikuntaan. Huolimatta siitä, että tällä(kin) viikolla väsymys ja stressi ovat painaneet, olen saanut oikealla hetkellä kaivettua sen verran energiaa itsestäni, että olen saanut itseni ulos ja juoksemaan. Se helpottaa, kun joka lenkki on lyhyt, mutta kaipaan myös aivan valtavasti pitkiksiä. Haluaisin vain uppoutua juoksuun, pistää tossua toisen eteen kilometri kilometriltä ja tulla parin tunnin päästä kotiin mieli virkistyneenä. Ehkä parilla viikonlopun lenkillä olen hiukan tavoittanut sitä fiilistä, jonka pidemmästä juoksusta saa. Hyvää fiilistä on edesauttanut se, että polvi ei tunnu ottavan pahakseen kolmesta viikottaisesta juoksulenkistä. Ehkä tunnelin päässä siintää vähän valoa. :)

Tänään kaivoin puhelimen repusta voidakseni varta vasten jakaa kanssanne nämä kuvat eräältä Turun tienpätkältä. Palapelit ei ollu Reiskan vahvin laji:

Satunnaisia huomioita

Blogihiljaisuudesta päivää. Tässä joitain hajatelmia viime viikolta:

Unihäiriöstä kärsivän ei ehkä kannattaisi herätä aamuyöllä katsomaan Olympialaisia. Toisaalta (näin jälkikäteen, kun on saanut nukuttuakin) urheiluhetket ovat hienoimpia suorina ja isoja kisoja on harvoin. Tosin silloin kun kisat eivät ole nukkumisen kannalta huonolla aikavyöhykkeellä, niin työssäkäynti yleensä haittaa katsomista.

Olympialaisista puheenollen, näytti siltä, että yleisurheilijoista noin 2/3 oli jalassaan Niken neonväreissä loistavat kelta-pinkit kisatossut. Maratonkenkien malli herätti kysymyksiä mm. juoksufoorumin FB-ryhmässä, mutta ilmeisesti mallit vaihtelivat, kaikki Niken tallissa urheilevat vain olivat saaneet kisakengät näissä samoissa väreissä.

Kuva: Nike

Uusimmassa Kuluttajassa (5/2016) oli juttu urheilukauppojen omien merkkien vastuullisuudesta. Vertailussa oli vain muutama urheilukauppa, joista Suomessa tunnettuja käsittääkseni vain Stadium, Intersport ja Sportia. Stadium sai vertailun parhaat pisteet, mutta nekin olivat vain tyydyttävät. Parhaat pisteet Stadium sai ympäristöasioiden hoidosta. Itselläni on paljon Stadiumin oman Soc-merkin juoksuvaatteita, joten hyvä, etteivät asiat ole ihan retuperällä. Mutta harmi, että vaateyritysten vastuullisuutta on niin vaikea selvittää, kun lähes kaikki käyttävät Aasian alihankkijoita ja tehtaita, ja monessa pitää vain luottaa yrityksen omaan valvontaan ja raportointiin.

Tiesittekö, että reisilihaksia saa tehokkaasti venyteltyä myös kylkimakuulla? Yhden hengen testiryhmämme ei ole täysin vakuuttunut siitä, onko venytys parempi kuin seisaaltaan, mutta ainakin kyljellään saa jalan vietyä taaemmas helpommin ja näin venytys kohdistuu paremmin reisilihaksen alaosaan. Jää nähtäväksi, onko venytyksestä apua polvivaivan hoidossa.

Reisivenytys

Kesä vaikuttaa olevan vähitellen ohi. :( Viikonloppuna merivesi alkoi olla jo sen verran viileää, että uiminen rajoittui muutamaan vetoon saunomisen välissä.

Lauantaina blogi täytti vuoden. Hupsis. Meni ihan ohi tämä merkkipäivä. Perustin blogin vuosi sitten ensisijaisesti maratonharjoittelun tueksi. Kevät 2015 oli mennyt väsyneissä merkeissä ja olin koomannut useana iltana sohvanpohjalla juoksulenkkien sijaan. Ajattelin, että bloggaaminen toisi lisämotivaatiota juoksuun ja vastustaisin sohvan kutsua voimakkaammin. En arvannut, että vuoden kuluttua juoksuja rajoittaisi eniten polvivaiva. :( Olo on hiukan haikea.

Kunto laskee ja paino nousee

Varoitetaan heti alkuun, että postaus sisältää valitusta ja itsesääliä.

Kuten heinäkuun koosteessa mainitsin, ei polvi merkittävästi parantunut koko heinäkuun aikana. Elokuun alussa ehdin jo innostua, kun tein kaksi 6 kilometrin lenkkiä eikä polvessa tuntunut niiden johdosta mitään kummempaa. 6 kilsaa on ollut mulle nyt suorastaan pitkä lenkki, pidempiä lenkkejä en ole juuri juossutkaan. Innostuminen johti kuitenkin pettymykseen, kun tämän viikon maanantaina 4 kilometrin hölköttely saikin polven taas kipeytymään niin, että tiistaina parin kilometrin kävely töihin vihloi joka askeleella.

Maanantain lenkki oli muutenkin jokseenkin surkea. Yritin pitää vauhdin pk-tasolla, mutta ihan tasamaallakin sykkeet nousivat aerobisen kynnyksen päälle ja pienikin ylämäki nosti sykkeitä ihan älyttömästi. Olen tehnyt viime vuosina lukuisten tuntien ja kilometrien ajan työtä saadakseni sykkeet pysymään pk-lenkeillä tarpeeksi alhaalla. Olen siinä onnistunutkin, mutta nyt kun parin kuukauden ajan liikunta on ollut aika lailla minimissä, kunto laskee kuin lehmän häntä. Saman huomaa ihan arjessakin. Portaiden nousu viidenteen kerrokseen pistää hengästyttämään ja ylhäällä pitää oikeasti pysähtyä hetkeksi tasaamaan. Yksi syy siihen, miksi juoksuharrastus on niin kiva, on se, kun huomaa, miten kunto on hyvä ja hyvästä kunnosta on iloa koko ajan arjessa. Enää musta ei tunnu yhtään hyväkuntoiselta. Huomio on vähän hätkähdyttäväkin, kun olen nyt jo useamman vuoden ollut mielestäni hyvässä kunnossa, ja nyt huomaan, miten aiemmin sujuneet liikunnat eivät menekään lainkaan niin sujuvasti kuin aiemmin.

Toinen vähäisistä juoksuista seurannut negatiivinen muutos on painon kipuaminen ylöspäin. Vuonna 2013 painoin muistaakseni noin 63 kiloa. Tuosta paino kipusi viime vuonna noin 67 kiloon, mutta suurin hyppäys ylöspäin on ollut ihan tässä viime kuukausina. Viime viikonloppuna vaa’alla kohtasin 71 kilon lukemat. Koska olen pitkä (175cm), eivät muutaman kilon painonvaihtelut vielä varressa näy, mutta tämä paino kyllä näkyy ja tuntuu. Olen ollut suunnilleen koko ikäni normaalipainoinen. Joskus nuorena ehkä hetken alipainon puolella ja himppaisen ylipainossa vuonna 2009, jolloin olin masentunut, en harrastanut liikuntaa ja söin todella epäterveellisesti. Nyt en mielestäni ole masentunut, mutta tietty alakuloisuus vaivaa ja vaikuttaa myös siten, etten jaksa oikein huolehtia itsestäni. Kun noista isoimmista lukemista laihdutin vuonna 2010, niin se sujui painon putoamisen suhteen hyvin, mutta liian nopealla tahdilla ja turhan kontrolloidusti. Pidin ruokapäiväkirjaa, ja tietoisena siitä, miten päiväkirjaan usein alikirjataan, mulla oli lähes pakkomielteenä laittaa syömiset aina ensin ylös, ja vasta sitten uskalsin oikeasti syödä. Liian niukiksi vedetyt kalorit johtivat myös siihen, että laihdutus loppui ahmimiskohtauksiin ja syömisen normalisoinnissa oli tuon jälkeen tekemistä.

Niinpä ajatus laihduttamisesta ei tunnukaan nyt kovin hyvältä. Mutta ei myöskään ajatus lihomisesta kohti normaalipainon yläpäätä ja sen yli. Jottain siis tarttis tehdä. Vaikka paino onkin viime vuosina noussut, se on pysynyt suht tasaisena tai vähän laskenut silloin, kun olen juossut kunnon kilometrejä. Niinpä olen herkutellut liiankin huolettomasti enkä ole noudattanut oikein minkäänlaista kunnon ateriarytmiä. Nyt sama meno ei voi enää jatkua. Suurin osa vaatteista kiristää, eikä mulla ole erityisen hyvä olla. Herkuttelu on liiallista ja huonoja hiilareita tulee nautittua liikaa siten, että verensokeri heilahtelee päivän mittaan. Tiedän kyllä, miten syödä hyvin ja terveellisesti, mutta motivaatiota siihen ei tunnu arjen pyörteissä löytyvän, vaan hyvät aikomukset kaatuvat väsymykseen tai kiireeseen.

Toivon, että asioiden ylöskirjoittamisella saisin aikaan motivaatiota muutokseen. Joskus pelkästään ajatusten jäsentely kirjoittamalla auttaa, ehkä nytkin. Mitään kunnon suunnitelmaa painon pudotukseen tai kunnon kohotukseen mulla ei ole. Juoksemista yritän hissukseen käynnistellä polven ehdoilla. Ensijaisesti tietysti toivon, että polvi alkaisi vihdoin parantua, niin se kohottaisi sekä kuntoa että mielialaa.