Elokuun juoksut

Hah, ensin julkaisen postauksen "Miksi kirjoitan niin vähän juoksusta?" ja sitten tykitän kisaraporttia ja kuukausikoostetta seuraavan viikon. No, joskus näinkin.

Olen tänäkin vuonna pyrikinyt juoksemaan sata kilometriä joka kuukausi. Olen päässyt tavoitteeseen, mutta käytännössä en juuri yhtään sen yli ensimmäiset puoli vuotta. Toki siinä oli aika paljon kierrepalloja muusta elämästä ja paljon murhetta ja surua. Heinäkuussa juoksin jo 108 kilometriä ja nyt elokuussa 120 kilometriä, joka on siis tämän vuoden kuukausienkka.

Juoksumääriä on vähentänyt jo vuoden kiukutellut polvivaiva. Se ei ole vieläkään poistunut, mutta olen juossut nyt enemmän poluilla ja niillä polvi kipuilee vähemmän kuin sileällä. Olen myös lakannut välittämästä polvikivusta niin paljoa. Jos lääkärinkin mielestä "vanhemmiten vaan tulee kaikkia vaivoja", niin ehkä tuon kanssa sitten vaan eletään. Itse toki tiedän, että polvessa on jotain rikki, mutta jos siellä on vaikka "vain" irtonaista rustoa, joka välillä tunkee väärään paikkaan ja vihloo ikävästi, niin ei sille vissiin voi juuri mitään tehdäkään. Olen tehnyt kuntoutusta ja joko sillä on ollut vähäistä hyötyä tai sitten vamma vain ajan kanssa on hiukan asettunut.

Yritin elokuussa tehdä myös hiukan enemmän mäkitreeniä. En vielä päässyt erityisen koviin nousumetreihin, mutta nousua tuli kuitenkin päälle 1600 metriä, joka on lähes tuplaten mitä aiemmissa kuukausissa. Polkujuoksun lisäämisen myötä mäkiä on tullut kivuttua enemmän ilman varsinaisia mäkitreenejäkin. Nousutreeneistä ei ollut juuri hyötyä Yyteri Trail Runilla, mutta ainakin niissä kroppa saa hiukan erilaista ärsykettä sileällä juoksun sijaan. 

Palasin elokuun alussa kesälomilta töihin, mutta minulla on ollut tässä kuussa vielä yksittäisiä lomapäiviä. Elokuu meni tosi nopeasti! Kivaa kesätekemistä ja kesäkelejä on riittänyt, mutta töiden aloituksen lomassa on tuntunut kyllä myös siltä, että välillä on aika haipakkaa ja juoksullekin on ollut haastavaa löytää aikaa. Siihen nähden voin kyllä olla tyytyväinen tämän kuun juoksuihin. 

Yyteri Trail Run 12 km

Tämän vuoden ensimmäinen, ja todennäköisesti ainoa juoksukisa tuli juostua eilen Porissa. Bongasin ensimmäistä kertaa järjestettävän Yyteri Trail Runin jo keväällä, mutta ilmoittautuminen tapahtui vasta pari viikko ennen kisaa. Polvivaiva ja murheet ovat vähentäneet juoksutreenejä tänä vuonna ja siksi kisaan lähtö oli pitkään epävarmaa.

Yyteri Trail Runissa oli matkoina polkujuoksut 6 km ilman ajanottoa sekä "kisasarjat" 12 km ja 24 km. Osallistuin 12 km matkalle, ajattelin että se kyllä menisi, kun kuitenkin tänäkin vuonna olen juossut kympin lenkkejä poluilla ja sileällä, vaikka pitkät lenkit ovatkin jääneet uupumaan. Kaikki reitit kulkivat Yyterin Santojen lenkin ja 12 km reitti poikkersi myös Herrainpäivien lenkille ja 24 km juoksu vielä pidemmälle pohjoiseen rannikkoa pitkin. 

Juoksukeli oli suht suotuisa, pilvistä ja lämmintä, mutta ei kuumaa. Tuuli vain oli hyvin navakka ja pöllytti hiekkaa Yyterin vierailukeskuksen nurkilla, kun haimme numerolaput kisakansliasta. Tiesin etukäteen reitistä, että se olisi hyvin tasainen ja pitkä pätkä juostaisiin hiekkarannalla vesirajassa. Lähtijöitä oli muutamia kymmeniä, joista moni oli ensimmäisessä polkujuoksutapahtumassaan.

Lähdöstä juoksureitti kulki ensimmäiset pari kilometriä teillä sekä puisella kävelytiellä lankongilla. Juoksuvauhtini oli noilla ensimmäisillä kilometreillä 6:45 ja tiesin sen hiukan liian kovaksi, tuo on VK-lenkkieni vauhtia. Syke nousi ensimmäisen kilometrin jälkeen 165 tienoille.

Herrainpäivien poluilla tasainen alusta vaihtuikin isoihin juurakoihin ja kivikkoisiin polkuihin. Hiukan vaarallisesti muutamassa puussa tuli teräväpäisiä oksia juoksupolulle, joten piti katsella sekä alas että eteenpäin. Tuo pätkä oli aika kuluttava ja syke nousi päälle 170, jolloin oli pakko vähän himmailla. 

Kun rantaosuus alkoi, alkoi myös koko rannan mittainen vastatuulipätkä. Karkeasti arvioiden noin puolet reitistä mentiin Yyterin rantaviivaa pitkin ja koko tuon ajan vastatuulessa. Ranta oli paikoin märkää ja suht kovaa hiekkaa, paikoin alusta oli hyvinkin kalteva ja paikoin joutui juoksemaan pehmeässä hiekassa. Tuntui, että suht isokokoisena ja raskastekoisena juoksijana minulla oli tuolla pätkällä enemmän vaikeuksia kuin monella muulla. Juoksin noin puolet pätkästä yksin, mutta sitten onneksi naisporukka ohitti minut ja pääsin vihdoin peesiin. Edellä juoksijat tarjosivat kaivattua tuulensuojaa edes hiukan, joten laitoin koukun kiinni enkä päästänyt peesiä karkuun, vaikka välillä sykkeet nousivatkin. Tavallaan tuo rantapätkä oli tosi hieno, mutta kyllä myös älyttömän raskas!

Rannalta kun käännyttiin sisämaahan ja kohti maalia, vastassa oli 8 km huoltopiste. Jäin hetkeksi siihen juomaan ja pupeltamaan sipsiä, jolloin peesaamani naiskolmikko katosi metsään. Lähdin omaa tahtia juoksemaan hiekkapohjaista metsäpolkua, tällä kertaa onneksi tuulen suojassa. Olin todennut, että niillä n. 165 - 167 sykkeillä pystyin hyvin juoksemaan 2/3 kisasta, joten varmaan se onnistuisi loppumatkankin ajan.

Yllätyin, kun saavutinkin kohta naiskolmikon. Koska heidän tahdissaan sykkeet alkoivat laskea, piti kohta mennä ohi. Kohta juoksin yksin ja tuossa kohtaa haastavinta oli bongailla reittimerkkejä. Polku oli lyhyen pätkän kivan juostavaa neulaspolkua. Jotenkin oma meno oli kuitenkin ihan puskemista enkä päässyt rennosti rallattelemaan helpolla polulla. 

Kympin täyttymisen kohdalla polku koukkasi dyynialueen laitaan ja reitillä oli upottavia hiekkapätkiä. Pehmeä hiekka ja vähäiset reittimerkit hankaloittivat menoa ja muutaman kerran piti vaihtaa ylämäessä kävelyksi, vaikka olin etukäteen ajatellut nostaa vauhtia viimeisille kilometreille. Kohta onneksi edessä oli vielä viimeiset lankongit sekä pikku pätkä tarpomista rannan upottavassa hiekassa. Maalissa olin hiukan alle 1:27 ajassa.

Olin tyytyväinen siihen, että pystyin juoksemaan koko kisan omilla rajoillani. Aloitin ehkä hiukan liian kovaa, ja juoksu oli melkoista puskemista, mutta meni kokonaisuutena hyvin. Polvivaiva ei haitannut, mutta hiekassa tarpominen sai reidet ja takapuolen kipeytymään. Reitti oli omalla tavallaan helppo, mutta hiekkapätkät olivat hyvinkin raskaita ja pitkä osuus kovassa vastatuulessa oli iso haaste.

Oman juoksun jälkeen kävin meressä uimassa ja palasin reitin varteen odottamaan puolisoani, joka juoksi 24 kilometrin matkaa. Ohjasin myös juoksijoita oikealle reitille viimeisellä kilometrillä. Oli ehkä odotettavaakin, että ensimmäistä kertaa järjestetyssä tapahtumassa on pieniä kupruja, mutta paikoin reittimerkintöjä puuttui niin paljon, että todella moni eksyi. Esimerkiksi puolisoni ja samassa porukassa juosseet olivat palanneet pitkän pätkän takaisinpäin, kun reittimerkit puuttuivat. Ja valitettavasti joku taisi sitten taas vuorostaan oikaista ihan reippaastikin. Myös maalihuollossa oli käynyt joku kämmi, sillä vain osa juoksijoista sai maalissa lättyä. Ehdin itse syödä lätyn, mutta kun ohitin hetken kuluttua ruokapisteen, sitä purettiinkin jo pois. Osa 12 km ja kaikki 24 km juoksijat jäivät siis ilman maalihuoltoa. Myös matkan varren huoltopisteistä olivat syötävät loppuneet kesken. 

Näistä puutteista huolimatta tapahtumasta jäi ihan positiivinen mieli. Juoksin omilla rajoillani ja vähäisiin juoksuihin suhteutettuna ihan hyvän ajan. Puolisoni juoksi ihan hullun kovaa ja oli pitkän kisan kärkikymmenikössä. Yyterin polut olivat hyvin erilaiset kuin missään muualla ja onhan se nyt kivan hullua painaa menemään kilometrikaupalla meren rannalla ja upottavassa hiekassa!

Miksi kirjoitan nykyään niin vähän juoksusta?

Kun aloitin blogin, olin juuri treenaamassa ensimmäiselle maratonilleni. Se oli uutta ja ihmeellistä, ja halusin lisäkannustimen treenaamiseen sekä jakaa ajatuksiani juoksusta, joten silloin tekstiä syntyi jatkuvasti blogiin. Myöhemmin, kun aloin polkujuosta enemmän, se oli minulle uutta ja innostuin kirjoittamaan aiheesta. Samoin olen innostunut mm. pistesuunnistuksesta ja juoksukisoista ja niistä on tietysti tullut kirjoitettua.

Olin noin 30 vuotta sohvaperuna. Kun aloitin juoksuharrastuksen, se oli iso elämänmuutos. Ahmin valtavasti tietoa juoksusta. Ison elämänmuutoksen sisäistämiseen menee pitkä aika, ja minulla meni varmaan vuosia, että saatoin ajatella olevani oikea juoksija. Niin kauan kuin asia tuntui uudelta, tiedonjanoni juoksusta ei tuntunut lainkaan tyrehtyvän ja halusin myös jakaa ajatuksiani harrastuksesta. Mutta pakko myöntää, että nykyään en kauheasti enää lue juoksublogeja tai -kirjoja. Juoksu on tärkeä osa elämääni, mutta siitä on tullut tapa, jonka ajatteluun en käytä enää nykyään ihan kauheasti aivokapasiteettia. 

Kehitykseni juoksijana valitettavasti tuntuu tyssänneen siihen, kun sairastuin kilpirauhasen liikatoimintaan ja söin siihen lääkitystä 1,5 vuotta. Varsinkin juoksuvauhtini tipahti sairastumisen seurauksena dramaattisesti. Juoksussa kehittyminen on yleensä sitä, että yritetään juosta joko pidemmälle tai nopeammin. Nopeammin ei taida enää kohdallani toteutua, sillä koko ajan minulle tulee myös ikää lisää. Pidemmälle juoksemisessa on myös tuo nopeuden puute haasteena. Minua kiehtoisi kokeilla rajojani pitkillä polkumatkoilla, mutta niistä olisi kiva selviytyä jotakuinkin tolkullisessa ajassa. Cut-off- ajat ovat joissain kisoissa omalle hitaalle vauhdilleni melko tiukat, ainakin jos juoksussa tulee vastaan jotain ongelmia. Lisäksi ultrapitkä aika poluilla haastaa kropan kestävyyttä, ja siinä on viime vuosina ollut myös haasteita. 

Olen viimeisen vuoden kärsinyt toisen polven kipuilusta, jonka syy ei koskaan ole selvinnyt. En päässyt tutkimuksiin, vaan tympeä lääkäri totesi, että vanhemmiten nyt vaan tulee kaikkia vaivoja. Molemmissa polvissani on alkavaa nivelrikkoa, mutta tuossa toisessa on lisäksi jotain rikki. Polven kanssa juoksu on aina arpapeliä, joskus se ilmoittelee itsestään erittäin kivuliaasti ja toisinaan on ihan kiltisti. Juoksuharjoittelun suunnittelusta on tullut vähän erilaista. En enää mieti ensisijaisesti, miten saisin itsestäni enemmän irti, vaan miten saisin pidettyä itseni sellaisessa kunnossa, että juokseminen ylipäätään onnistuisi. Se on aika tylsä lähtökohta ihmiselle, jota ovat aina kiehtoneet uudet juoksuprojektit ja omien rajojen kokeileminen.

Viime vuosina olen osallistunut juoksukisoihin harvakseltaan. Elämässä on ollut aika paljon liikkuvia osia ja en ole erityisesti kaivannut kisailua elämää täyttämään. Minusta on tullut enemmän elämysjuoksija, jolloin erityisesti kisailu jonkin aikatavoitteen perässä tuntuu vieraalta. Toisaalta jopa vähän harmittaa, jos mitään kisaa ei ole kalenterissa, koska silloin treenaamisella ei ole mitään päämäärää. Kisat ovat kyllä mielessä, mutta polvivaivan myötä ne ovat päänsisäisessä kalenterissani siirtyneet aina vain kauemmaksi tulevaisuuteen.

Kaikki tämä on vaikuttanut siihen, että olen vuosien myötä alkanut kirjoittaa blogiin yhä vähemmän juoksusta. Kun juoksu oli minulle uusi asia, siitä oli helppo kirjoittaa. Oli saavutuksia, epäonnistumisia, oivalluksia ja uusia tavoitteita. Oli jatkuvasti jotain opittavaa ja ihmeteltävää. Nyt juoksu on paljon arkisempaa. Mutta samaan aikaan juoksuharrastuksen jatkuminen ei olekaan enää itsestäänselvyys.

Vuoden polvivaivan kanssa on joutunut miettimään aika paljon sitä, mikä juoksemisessa oikeastaan on tärkeää. Olen joutunut hyväksymään sen, että en pysty tällä hetkellä treenaamaan niin kuin haluaisin. En voi vain päättää, että nyt harjoittelen seuraavat kolme kuukautta kovaa ja katsoa, mihin se riittää. En halua tehdä tästä myöskään mitään polviblogia. Jokainen lenkki on minulle muistutus polvivaivasta ja joudun jokaisella juoksulla kuulostelemaan, miltä tuntuu. En kuitenkaan halua raportoida jatkuvasti vain polven tilannetta blogiin. 

Tällä hetkellä juoksemisessani on ehkä enemmän kyse jatkuvuudesta kuin kehittymisestä. Yritän pitää jalat sellaisessa kunnossa, että voisin vielä juosta paljonkin tulevina vuosina. Se tarkoittaa välillä tai oikeastaan aika useinkin lyhyempiä lenkkejä, hitaampaa vauhtia ja enemmän kuntoutusta kuin olisin itse toivonut. Ehkä jossain vaiheessa tulee taas sellainen hetki, että kalenterissa on joku pitkä polkukisa, jota varten pitää alkaa oikeasti treenata. Ehkä pääsen vielä juoksemaan jonkun pitkän polkumatkan, jonka jälkeen olen maalissa täysin rähjääntyneenä ja ihmettelen, miksi ihmeessä tähän piti ryhtyä. Toivon ainakin niin.

Nyt olen kuitenkin ilmoittautunut vuoden ensimmäiseen juoksutapahtumaan. Päätin lähteä liikkeelle matalan kynnyksen tapahtumalla, ja sellaiseksi itseään mainosti tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestettävä Yyteri Trail run. Ilmoittauduin 12 km matkalle, jossa siinäkin on kyllä haastetta, sillä pisimmillään olen juossut poluilla kympin lenkkejä ja koko vuoden pisin lenkkini on vain 15 km. Viikon päästä olevaan kisaan lähden melko epävarmoin fiiliksin, enkä todellakaan ole treenannut kisaa silmällä pitäen. Toivottavasti ei mene ihan metsään.