torstai 16. toukokuuta 2019

Koukussa pistesuunnistukseen

Hei, mä oon Anne ja mulla taitaa olla pistesuunnistus-addiktio. o.O

Kokeilin lajia ekaa kertaa marrasputkessa ja talvella ehdin osallistua kolmeen Turku Street-O:n talvisarjan osakilpailuun. Kun kevätsarja starttasi huhtikuun lopussa, suunnittelin varovasti, että voisin yrittää osallistua lähes kaikkiin sarjan osakilpailuihin. Nyt kevätsarjaa on kolme suunnistusta takana ja neljä edessä ja into osallistua kaikkiin on kova.

Pistesuunnistuksessa minua kiehtoo erityisesti homman pelillinen elementti. Kartalla on eriarvoisia pisteitä, joista pitäisi tunnin suoritusajan puitteissa kerätä mahdollisimman iso pistepotti.


Ihan ensiksi kartan käteen saadessaan pitäisi löytää aloituspiste ja itsensä kartalta. Alkuun hermostuttaa, eikä aloituspistettä merkkaavaa kolmiota ole aina helppo löytää. Sitten kun tietää, missä on, pitäisi pystyä suunnittelemaan optimaalisin reitti, joka takaisi omaan kuntoon ja taitotasoon nähden suurimman pistepotin. Olen todennut mulle toistaiseksi parhaaksi toimintamalliksi sen, että yritän ensin käydä hakemassa jonkun lähtöpaikan läheisen rastin ja siinä matkalla yritän hahmottaa karttaa ja suunnitella löyhästi reittiä, jolla saisin kerättyä mahdollisimman paljon pisteitä mahdollisimman helposti.


Tunnin aikana kropan lisäksi pää joutuu tekemään jatkuvasti töitä. Miten ison alueen kartasta saan tunnissa käytyä läpi? Missä järjestyksessä kerään rasteja? Missä rasti on ja millaisessa maastossa? Olenko varmasti oikeassa paikassa? Mitä tuo karttamerkki taas tarkoittikaan? Mihin suuntaan on fiksuinta lähteä ja millaisia reittejä valita?  Kuinka monta rastia ehdin vielä hakea ennen aikarajan päättymistä?


Ensimmäinen kisa meni mulla ihan ihmetellessä, sillä taisin olla sitä ennen suunnistanut viimeksi lukiossa. Kaupunkisuunnistus on onneksi helpompaa kuin kartan tulkinta metsässä, ja aika nopeasti hommasta sai kiinni. Tosin kartan mittakaavan kanssa mulla on edelleen vaikeuksia ja useamman kerran olen juossut rastista ohi, kun olen kuvitellut sen olevan kauempana mitä todellisuudessa. Alan kisa kisalta hahmottaa paremmin, miten ison osan kartasta ehdin tunnin aikana käydä läpi. Mutta tässä tulee vähän oma juoksukunto vastaan. Jos vain olisin paremmassa kunnossa, ehtisin vielä useammalle rastille. Ja toki jos en käyttäisi niin julmetusti aikaa epävarmaan suunnistamiseeni ja hahmottaisin karttaa paremmin, sujuisi touhu paljon suoraviivaisemmin ja nopeammin.

Mulla oli jonkinlainen muistikuva karttamerkeistä, mutta huomasin myös ekoilla suunnistuskerroilla, että vielä enemmän kartalta löytyi juttuja, joista en tiennyt. Jotta tietää kielletyt alueet, ylitsepääsemättömät aidat ja muut kommervenkit, kannattaa karttamerkit kerrata. Turku Street-O:n sivuilla on listaus kielletyistä kohteista, ja yleisimmät karttamerkit voi tarkistaa vaikka suunnistusliiton sivuilta.


Turku Street-O:n rasteilla ei leimata, vaan rasti suoritetaan vastaamalla kartan kääntöpuolen kysymykseen. Kevätsarjan avauksessa kysyttiin muun muassa, montako mitalia on puussa. Roska-astioita ja muuntajakoppien lukkoja on tullut laskettua useasti. Usein kisassa joltain rastilta löytyy jotain hassunkurista tai sitten rasti on muuten vain näkemisen arvoisassa paikassa. Pistesuunnistuksen ansiosta olen nyt vieraillut sellaisissa Turun lähiöissä, joissa en ole käynyt aiemmin kertaakaan Turussa asuminani 20 vuotena. :)


Veikkaan, että pistesuunnistus ja suunnistus yleensäkin on vähitellen nousemassa myös enemmän suuren yleisön tietoisuuteen ja ehkä jopa trendilajiksi. Suunnistuskouluja löytyy jo monelta paikkakunnalta ja tämän vuoden Jukolaan on ilmoittautunut ennätysmäärä osallistujia. Tavallinen suunnistus mielletään usein vaikeaksi, koska kompassin käyttöä harva osaa ja suunnistusmuistot ovat kouluaikoina negatiivisesti värittyneitä. Omalla kohdalla olen todennus, että pistesuunnistus kaupunki- tai lähiöympäristössä on huomattavasti helpompaa kokemattomalle, sillä rakennukset ja tiet ovat selkeitä maamerkkejä niin maastossa kuin kartallakin.

Juoksutreeninä pistesuunnistus on hyvin intervallityyppistä menoa. Kun suunta ja reitti on selvä, voi ja kannattaakin lasketella menemään. Voimia pitää kuitenkin osata säädellä siten, että jaksaa juosta koko tunnin. Ylämäkiin ei kannata tuhlata liikaa voimia ja ennen kaikkea ei kannata eksyä, koska siitä tulee turhaan ylimääräistä kipittelyä. Talvella juoksin pistesuunnistuksessa tunnissa noin 6 - 6,5 km. Nyt kevätsarjan kolmessa osakilpailussa matka on ollut 6,8 - 7,3 km. Tiedän, että pystyisin parempaankin, mutta pidempi juoksumatka ei välttämättä takaa parempaa pistesaalista.


Pistesuunnistuksen maksimipistemäärä on 900 ja kevätsarjan osakilpailuissa on kussakin ollut viitisenkymmentä osallistujaa. Oma pistepottini on vaihdellut välillä 574 - 640, jolla olen sijoittunut sinne parinkympin paikkeille. Nyt kun olen jäänyt koukkuun, homma on tietyllä tavalla jännittävämpää kuin alussa, jolloin olin ihan pihalla. Kun taidot vähitellen karttuvat, sitä huomaa myös omat tupelointinsa selvemmin. Olen vielä lajissa ihan aloittelija. En uskalla asettaa loppukaudelle mitään kummempia tavoitteita, mutta toivon vimmatusti, että pääsen osallistumaan kaikkiin kevätsarjan osakilpailuihin ja että olisi yhtä hauskaa kuin tähän asti on aina ollut!

Päivittelen muuten aina kisan jälkeen pienimuotoista kisarapsaa instagramin puolelle. Sieltä mut löytää nimellä @taivaanrannanjuoksija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...