Syyskuun selitykset

Syyskuu oli sarja epäonnistumisia. Tai no, kaksi juoksutavoitteistani epäonnistui, mutta koska minulla ei ollut muita tavoitteita, niin on tuo avauslausekin silti totta. :D En silti koe varsinaisesti epäonnistuneeni, mutta joka tapauksessa tämä kuukausikooste sisältää kootut selitykset siitä, miksi näin kävi. 

Finlandia Vitonen ei mennyt tavoiteaikaan

Juoksin syyskuussa juoksukisassa, Finlandia vitosella. Tällä kertaa en naputellut blogiin lainkaan kisaraporttia. En tiedä, olisinko kirjoittanut rapsan, jos olisin päässyt juoksussa tavoiteaikaani, eli alle puolen tunnin, mutta kun en päässyt, ei juoksusta sitten jäänyt oikein sanottavaa ainakaan heti sen jälkeen. Finlandia Marathon on tapahtumana kiva, ja juoksin siellä viime vuonna puolimaratonin. Nytkin oli ihan hyvä fiilis juoksun jälkeen, ja ajattelin, ettei tuo tavoite nyt jäänyt juuri kaihertamaan, mutta kun aloin naputella tätä koostetta, niin tajusin, että kyllä se vähän jäikin. 

Aikatavoitteet juoksutapahtumissa eivät ole minua oikein motivoineet enää vuosikausiin. Juoksin yli kymmenen vuotta sitten puolimaratonin ennätysajakseni hiukan alle 2 tuntia, ja se saattaa olla ainoa kerta, jolloin olen juoksukisassa juossut oikeasti omaa parasta vauhtiani ja rajojani vassten. Vielä vuonna 2018 juoksin epävirallisesti kympin aikaan 55:20, mutta sairastuttuani kilpirauhasen liikatoimintaan juoksuvauhtini hidastuivat merkittävästi, yli minuutin per kilometri. Vauhtini eivät alun perinkään päätä huimanneet ja tietysti tässä on ikääkin tullut lisää. Silti oli omalla tavallaan kova paikka, kun vitonen ei mennyt alle puolen tunnin, koska tuo vauhti olisi vielä joitain vuosia sitten mennyt koska vaan.

Viime vuoden puolikkaalla juoksin kisan hiukan alle seiskan vauhtia ja se tuntui rennon helpolta. Tänä vuonna olen juossut myös vk-treenit tuollaista n. 6:55 kilometrivauhtia, joka on siis noin 1,5 minuuttia hitaampi kuin mitä parhaimmillaan olen juossut. Mietin kyllä kesällä, että tuo n. 5:55, mitä ajattelin vitosen kisassa juosta, olisi minuutin kovempaa vauhtia kuin yleensä vauhtilenkeillä. Mutta ehkä kuvittelin, että tuokin menisi vanhoilla pohjilla... Minun oli tarkoitus juosta vielä vetotreenejä, joissa vauhti olisi ollut 400 metrin vedoissa 5:30 - vauhtia, mutta lopulta nuo vetotreenit typistyivät kolmeen treenikertaan, joista toisessa en pystynyt pitämään yllä tavoitevauhtia ja kolmannella kertaa vaihdoin lennosta treenin 1000 metrin vetoihin ja 5:55 vauhtiin.

Sanoin jo kesällä puolisolle, että voisin juosta kisan n. 6:15 - kilometrivauhdilla, mutta ei minua kiinnostanut laittaa sellaista tai edes vähän kovempaa tavoitetta. Minulle oli yhdentekevää, juoksisinko vitosen 31 tai 35 minuuttiin, jos puoli tuntia ei alittuisi. Itse kisa lähti liikkeelle niin ruuhkaisena, että ensimmäinen kilometrikin painui ruuhkassa hiukan päälle kuuden minuutin. Sen jälkeen totesin, että en pysty tätäkään vauhtia pitämään yllä ja luovutin aikatavoitteen suhteen. Vauhti painui välillä 6:30 tuntumaan, kunnes parilla viimeisellä kilometrillä taas hiukan nousi. Maalissa olin ajassa 31:45.

En ihan kauhean pettynyt tuohon juoksuun lopulta ollut. Tapahtuma oli kiva, ja vaikka edellä meni paljon juoksijoita, jäi niitä paljon taaksekin. Ottaen huomioon sen, miten hitaita pk-lenkkini ovat (yli 8 min/km), olihan tuo nyt minulle vauhdikas juoksu. Aikatavoite oli yksinkertaisesti epärealistinen nykyiseen kuntooni nähden ja vähän hölmösti kuvittelin, että saisin vauhdin "kaivettua" muutamalla vetotreenillä. Jos jotain jäi kismittämään, niin ehkä se, että sykkeeni ei juoksun aikana noussut maksimialueelle, enkä saanut itsestäni irti parastani, vaan ensimmäisen kilometrin jälkeen luovutin, enkä edes yrittänyt puskea omia rajojani vastaan. Se on tosin ollut minulle aina vaikeaa, sillä leppoisa pk-lenkkeily on sitä, mitä teen kaikkein mieluiten juoksussa.

Kuukausikilometrit karkasivat 

Syyskuussa juoksin vain 61 kilometriä. Tämä oli jo toinen kuukausi tänä vuonna, jolloin minun piti unohtaa satasen kuukausitavoite. Tätä vuotta ovatkin ehkä leimanneet pienet vaivat ja vastoinkäymiset, joiden vuoksi on tullut juoksutaukoja ja joiden takia juoksukuntokin on jäänyt selvästi parin viime vuoden tasosta.

Syyskuun selitys vähäisille juoksuille on polvivaiva. Jo elokuussa minulla oli polvikipuja, mutta ne olivat molemmissa polvissa ja arvelin, että kyse olisi (esi)vaihdevuosien nivelkivuista. Sitten juurikin tuota Finlandia vitosta seuraavalla lenkillä vasemmassa polvessa vihlaisi todella kova kipu ja lenkki jäi kesken. Vaiva toistui useammalla lenkillä ja pakotti sekä lopettamaan juoksun kesken kaiken että pitämään juoksutaukoa. Kävin vaivan kanssa myös lääkärissä ja fyssarilla. Fysioterapeutti osasi kertoa, että vaihdevuosien nivelvaivat iskevät helpommin niihin niveliin, joissa on aiemminkin ollut ongelmia. Ja minulla on ennenkin ollut polvien kanssa ongelmaa. Sain tietysti tehtäväksi jumppaa, josta ei vielä toistaiseksi ole ollut selvää apua.

Syyskuussa jäi polvivaivan myötä myös pitkikset juoksematta. En juossut yhtään kymppiä tai sitä pidempää lenkkiä. Tein lyhyitä lenkkejä, kun ei juoksua kokonaankaan kielletty, mutta tietysti polvea kuunnelleen. Vaiva on edelleen "päällä", joten tuskin lokakuussakaan on kummempia kilometrejä tiedossa. Vammojen takia tulevat juoksutauot saavat yleensä kyllä mielen karkailemaan kovastikin juoksupoluille. Halu päästä taas täysipainoisesti treenaamaan lisää ainakin mielekkyyttä tehdä kuntouttavaa jumppaa. 

Kuten todettua, tänä vuonna on ollut sen verran pienempää vaivaa, että mitään ennätysjuoksuvuotta tästä ei ollut muutenkaan tulossa. Niinpä syyskuun kuukausitavoitteesta jääminen ei tuntunut erityisen pahalta, eikä tämäkään sikäli ollut epäonnistuminen, että vaivoille ei aina voi mitään, ja niiden vuoksi juoksuja pitääkin keventää! Ehkä minulle oli pikemminkin onnistuminen, että jätin tavoitteen unholaan, enkä yrittänyt väkisin puskea menemään kivun kanssa. Tosin mielestäni palkintona tästä onnistumisesta pitäisi olla vaivan kuntoutuminen mahdollisimman pian, mutta harmi kyllä näistä ei oikein koskaan tiedä etukäteen, miten tulee käymään. 

Pyhä-Häkin kansallispuisto: Mastomäen polku

Kun saavuimme Pyhä-Häkkiin, satoi aivan kaatamalla. Odottelimme tovin sateen laantumista autossa parkkipaikalla, mutta kun samana päivänä piti vielä ajaa monen tunnin kotimatkakin, emme ihan mahdottoman kauaa halunneet odotella. Päätimme kuitenkin lähteä liikkeelle ilman reppuja (jotka eivät olisi pitäneet vettä) ja patikoida vain lyhyen reitin ilman evästaukoja. Mastomäen polku sopi tähän suunnitelmaan, sen pituus olisi noin 3,5 kilometriä ja kävelyn jälkeen voisimme syödä eväät katoksessa parkkipaikan vieressä.

Pyhä-Häkki on tunnettu erityisesti vanhasta metsästä. Iäkkäimmät puut ovat satoja vuosia vanhoja ja reissulla tuli opittua mm. sellainen fakta, että männyn kaarnasta tulee ns. kilpikaarnaa (eli kilpikonna-kuvioista kaarnaa) vasta parin sadan vuoden iässä. Pyhä-Häkin vanhimmat ja isoimmat puut ovat aloittaneet kasvunsa 1500-luvulla. Suurimmat puut kansallispuistossa on nimetty mielikuvituksellisesti nimillä Vanha iso puu ja Uusi iso puu. Mastomäen polku kulkisi uudemman ison puun vierestä ja vanhemmalle olisi pieni pisto reitiltä.

Pyhä-Häkin polut lähtevät kaikki parkkipaikalta aivan asfalttitien vierestä. Polut oli merkitty hyvin erivärisin täplin. Parkkipaikan kyljessä oli katos luontotauluineen, wc sekä kaivo.

Kun lähdimme mastomäen reitille, polku oli alkuun enemmänkin puro, niin paljon vettä siinä virtasi. Heti ensimmäisellä kilometrillä tuli todettua, ettei kaikkia isoja lammikoita pystynyt millään kiertämään, vaikka polku oli leveä. Selkeä polku johti ensin Uudelle isolle puulle, joka on ajoituksen mukaan aloittanut kasvunsa 1641. Siitä pienen matkan päässä oli Vanha iso puu, joka oli aloittanut kasvunsa 1518 ja alkanut kelottua 2004. Vanha iso puukin on vielä pystyssä ja molemmat isot puut ovat n. 25 metriä korkeita.

Vielä muutama vuosi sitten minulla ei ollut lainkaan sadekelin varusteita, ja olen kyllä edelleen mieluummin hyvän sään retkeilijä. Nyt minulla kuitenkin oli kuoritakki ja sadehame, joilla pärjäsi oikein hyvin. Polku oli sen verran märkä, että kengät ja sukat kyllä kastuivat, mutta ne sai vaihdettua kuiviin sitten kävelyn jälkeen. Sade taukosi hetkeksi noin tunnin kävelyn jälkeen ja polkukin oli ensimmäisen puolen kilometrin jälkeen kuivempi.

Mastomäen polulla oli suunnilleen kolme yhtä pitkää etappia, joista ensimmäinen kilometrin pätkä kulki vanhassa mäntymetsässä. Isojen puiden jälkeen Mastomäen polku kääntyi kulkemaan metsän halki kohti pohjoista, kun pidemmät reitit jatkuivat vielä suoraan. Tämä osuus polusta oli ehkä hieman pienempää polkua, mutta reitti oli edelleen todella selkeä ja hyvin merkitty. Metsässä oli vanhojen mäntyjen lisäksi hiukan korkeita koivuja ja haapojakin. Isoja kelopuita näkyi niin polun vieressä pystyssä kuin maahan kaatuneinakin tarjoten asuinpaikan moninaiselle eliöstölle. 

Polun viimeinen osuus kulki Riihinevan suolla hyväkutoisia pitkospuita pitkin, jotka eivät olleet märkinäkään liukkaita. Suo on puuton avosuo, paikoin aika märkäkin. Pitkospuiden vieressä kasvoi hiukan karpaloita, mutta marjat olivat vielä raakoja.

Takaisin parkkipaikan kulmalle saavuttiin noin 3,5 kilometriä mittarissa. Mastomäen polulla ei ole taukopaikkoja, ja sateessa ei oltaisikaan pysähdytty, joten syötiin eväät katoksen alla kävelyn jälkeen. 

Pyhä-Häkki oli säästä huolimatta hieno kokemus! Tällaista vanhaa metsää on kuitenkin tosi harvassa. Isot männyt ja lukuisat kelopuut herättivät ihastusta.

Salamajärven kansallispuisto: Metsäperäläisen taival

En ollut suunnitellut tälle vuodelle yhtään uutta kansallispuistoa. Viime vuonna sain kerättyä täyteen puolet Suomen kansallispuistoista ja uusia kohteita tuli reippaasti kesän ja alkusyksyn reissuilla. Tänä vuonna ajattelinkin, ettei minun tarvitse saada yhtään uutta kohdetta katsastettua, ja kesän retket suuntautuivatkin vanhoihin suosikkipaikkoihin tai Suomen rajojen ulkopuolelle. Elokuisella Örön retkellä tuli kuitenkin juteltua siskon kanssa, että minulla olisi syyskuussa vapaa viikko ja kun kummallekin kävi tässä kohtaa syksyä lähteä retkeilemään, tuli sitten kuitenkin tällekin vuodelle uusia kansallispuistokohteita.

Kirjoitin viime vuonna sekä kansallispuistojen bongauksesta että suosikkikohteistani kansallispuistoissa omat postaukset, jotka löytyvät oheisista linkeistä:

• Kansallispuistojen bongaus
• Kansallispuistojen parhaat kohteet - omia kokemuksia ja viisi vinkkiä

Salamajärven kansallispuisto oli minulle 23. kansallispuisto! Salamajärvellä olisi ollut useita lyhyitä ja pitkiä reittejä, joista valita päiväpatikoinnille retkeilyreitti. Koska oli luvattu sateista keliä, valitsimme lyhyemmän reitin, eli hiukan yli kuusikilometrisen Metsäperäläisen taipaleen. 

Metsäperäläisen taival kiertää Koirajärven ja lähtöpaikka on Koirasalmen luontotuvalla. Reitti on ympyräreitti varsin kivikkoista polkua pitkin. Kiersimme reitin vastapäivään, jolloin kaikkein kivikkoisin pätkä olisi kuulemma reitin alkuun ja taukopaikka, Pahkahonganlahden laavu, kivasti hiukan puolimatkan jälkeen. Reittimerkkinä toimivia vihreitä palloja oli puissa sen verran tiheään, että eksymisen vaaraa ei polulla ollut.

Alkumatkasta Koirajärven itäpuolen polulla sai tosiaan asetella jalkansa tarkkaan kivkkoisella polulla. Maaston muodot palajastivat, että sammaleen alla oli piilossa vielä isompia kivenlohkareita. Paikoin lohkareet olivat paljaina kivikasoina polun ja järven välissä. Polun varrella kasvoi myös kivasti marjoja ja aina silloin tällöin tuli noukittua syötäväksi kourallinen mustikkaa tai puolukkaa.

Reitin pohjoisenpuoleisella osuudella vuorottelivat soiset pitkospuuosuudet ja mäntymetsä. Pitkospuut olivat uudet ja tukevat ja ne onkin uusittu vuonna 2022. Suopursu tuoksui. Polku oli tällä pätkällä helpompi ja välillä poikettiin järven rantaan. Pysähdyimme tauolle Pahkahonganlahden (mikä nimi!) kotalaavulle, joka sijaitsee Koirajärven luoteiskulmassa. 

Myös järven länsipuolen reitti oli paikoitellen melkoista kivikkoa, mutta osuudet jäivät lyhyiksi pätkiksi ja välillä reittiä on myös soraistettu. Viimeinen osuus reitistä kulki tietä pitkin pienen ja ison Koirajärven välisellä kapealla kannaksella.

Takaisin luontotuvalla olimme 6,5 km mittarissa ja n. 3 tunnin retken jälkeen (sisältää evästauon). Meillä kävi tuuri, sillä oli luvattu sateista keliä, mutta saimme patikoida polkuosuuden kuivassa kelissä ja vasta aivan lopussa alkoi sataa. Salamajärven kansallispuiston tunnus on metsäpeura, mutta emme onnistuneet retkellämme tätä arkaa eläintä näkemään. Muutenkaan emme juuri muita kulkijoita reitillä nähneet paria vesilintua lukuunottamatta.

Retkipaikka toteaa, että Salamajärven kansallispuiston kauneus on hienovaraista. Kansallispuistossa ei ole mitään erityisen mahtipontista. Sen laaja suoalue on pääosin niin upottava, ettei siellä kulje kesäreittejä ja mäntykankaatkin ovat kivikkoisia. Maisemat ovat seesteisiä. Meidänkin reitillämme ei ollut mitään erityisen silmiinpistävää, mutta järvimaisemat olivat kauniit ja hyvinhoidetulla reitillä oli kiva kulkea. Mikä sitten on tuo metsäperäläinen, jonka mukaan polku on nimetty? Murresanakirja osasi kertoa, että metsäperä tarkoittaa syrjäseutua (metsänkulmaa), ja metsäperäläinen on sitten sen syrjäseudun asukki. 

Elokuussa en halunnut vielä palata arkeen

Elokuun alussa palasin töihin toiminnallisen ja ihanan kesäloman jälkeen. Töihin paluu tuntui kauhealta tervanjuonnilta. Olin ottanut elokuulle vapaita siten, ettei minulla ollut yhtään täyttä työviikkoa. Tiedossa oli vielä mökkeilyä ja yksi kesälomareissukin. Lisäksi laitoin liukumia sopiviin kohtiin ajatellen, että hyvällä säällä voisin lähteä töistä aikaisemmin vaikka rannalle. 

Ajattelin kevyen kesälomaltapaluun helpottavan töiden aloitusta. Kävikin ihan toisin, työt tuntuivat kamalan raskailta ja oli vaikea saada aikaiseksi. Kuun puolivälissä tajusin, etten ollut henkisesti palannut lainkaan arkeen. Yritin pitkittää kesää ja lomafiilistä, josta olikin yllättäen seurauksena se, että arjen aloitus tökki. 

Arki on kuitenkin erilaista kuin loma-aika, eikä niiden yhdistäminen selvästikään aina onnistu. Kesäaikaan ja erityisesti kesälomalla minulla tuntuu olevan aina enemmän virtaa kuin työarjessa. Tykkään lomalla reissata ja touhata, mutta arjessa olen enemmänkin kotihiiri. Usein harmittaa, kun en työpäivien jälkeen jaksa tehdä oikein mitään. Lomalla elämä on vaan paljon vapaampaa, vaikka olisi menojakin. 

 

Ylimääräisten vapaiden ansiosta elokuussa tuli kyllä nautittua vielä kesäkeleistä ja käytyä paljon uimassa. Kerkesin yhden yön reissulle Öröönkin, josta postauksen kuvat ovat. 

Juoksin elokuussa 107 kilometriä. Minulla on ollut juoksufiilis ja juoksukunto tänä vuonna ajoittain kadoksissa, ja satasen kuukausitavoitteessa on ollut tekemistä. Tässä kuussa satku tuli täyteen suht kevyesti, mutta kuten niin monena muunakin kuuna, enemmänkin olisi voinut juosta. Tänä vuonna en ole oikein päässyt sellaiseen kunnon treenimoodiin, ehkä kun ei ole ollut juurikaan kisoja, joita kohti treenata ja koska on ollut jotain pientä vaivaa. Elokuussa hyvä juoksufiilis nosti jo päätään, mutta lopulta kilometrit eivät tuon korkeammiksi nousseet. 

Syyskuussa jopa minä näin myöhäisherännäisenä aion palata kunnolla arkeen. Toivon silti, että lämpimiä kelejä vielä tulisi, sillä mikäpä sen kivempaa kuin juosta kesäjuoksuvaatteissa ruskan hehkuessa puissa!

Häähumua ja helteitä heinäkuussa

Heinäkuu oli onnellinen kuukausi, eikä vähiten siksi, että menimme pitkäaikaisen kumppanini kanssa naimisiin. <3 Olin myös koko heinäkuun lomalla, mikä sekin oli oikein mukavaa. Yleensä olen lomalla saanut kerättyä hyvin juoksukilometrejä, vaikka olisi ollut muita menoja. Nyt juoksut jäivät hiukan vähäisemmiksi kuitenkin. 

En ole varsinaisesti tehnyt mitään linjanvetoa siitä, minkä verran jaan yksityisasioita blogissani. Olen ajatellut, että jos asia vaikuttaa juoksuihini, saatan siitä kertoa. Olen ollut varsin avoin terveysmurheiden suhteen, mutta yksityiselämän menoista ja tapahtumista vaitonaisempi. Mietin tovin jos toisenkin, kerronko naimisiinmenosta täällä, mutta sitten mietin, että miksipä en kertoisi, kun kyseessä on kuitenkin onnellinen asia, jota ei ole syytä salailla, ja kyllähän nuo häät nyt juoksuihinkin aika paljon vaikuttivat.

Kuva: Julia Lillqvist

Häitämme juhlittiin heinäkuun puolivälissä. Vaikka suurin osa järjestelyistä oli toki tehty jo aiemmin, jäi hääviikolle vielä joka päivälle jotain hommaa. Hermoilulle jäi kyllä vielä hyvin aikaa myöskin. :D Pyrin lepäämään mahdollisimman paljon hääviikolla, joten juoksin vain lyhyitä lenkkejä, jotta yöunet eivät häiriintyisi kovasta treenistä. Häiden jälkeen nukuin pari yötä todella huonosti, ja sitten lähdimmekin reissuun ensimmäiselle häämatkalle Gotlantiin. Gotlannissa tuli vain parin lenkin verran juoksukilometrejä, vaikka kävelyä tulikin paljon.

Heinäkuun viimeisen viikon vietimme mökillä. En ollut suunnitellut juoksevani paljoa, sillä lähes joka päivä oli luvattu hellettä ja mökkivieraitakin piisasi. Hiukan kismitti, kun näytti siltä, etten saisi heinäkuussa kasaan satasen kuukausitavoitetta. 

Jotenkin sitä aikaa sitten löytyikin juoksulle kuun lopulla ja viimeisen 7 päivän kilometrit nousivat neljäänkymppiin. Tällä loppukirillä sain kasaan 101 kilometriä heinäkuun juoksuja. Juoksin yhden 12 km ja yhden 10 km lenkin, muuten kuukauden lenkit olivat lyhyitä. 

Hellekelit ovat aina olleet mieleeni, ja nautin myös juoksusta lämpimässä. Vaikka nyt oli muutamana päivänä todella uuvuttavaa keliä, lyhyt lenkki ja sen jälkeen pulahdus uimaan on ihana yhdistelmä myös kuumana päivänä. Ihanaa, kun sain lämpöä ja aurinkoa lomalla!