Ahvenanmaan halki: Långnäs-Eckerö vaellus

Keksin ex-tempore itselleni ensimmäiselle kesälomaviikolle haastavan reissun ja päätin patikoida Ahvenanmaan halki. Pitkät kävelyt ovat aina kiehtoneet minua ja olen lukenut tarinoita esimerkiksi Euroopan pitkiltä pyhiinvaellusreiteiltä. Minua kiinnosti vaeltaa jokin pidempi matka, mutta siten, että pääsisin aina yöpymään majataloon tai hotelliin. Ahvenanmaalla tuo mahdollistui helposti, vaikka varailin majoituksia alle viikkoa ennen reissua. 

Tutustuin St. Olav Waterwayhin, eli Pyhän Olavin merireittiin. Pyhiinvaellusreitti kulkee Savonlinnasta aina Norjan Trondheimiin asti, ja siitä merireitin osuus on Turun tuomiokirkolta Ahvenanmaan länsilaidalle. Koska Naantalista oli helppo lähteä lautalla Långnäsiin, valitsin itselleni käveltäväksi reitin Ahvenanmaan halki Långnäsistä Eckeröön.

Matkaa tulisi lyhyintä reittiä tietä pitkin n. 60 kilometriä, mutta pyhiinvaellusreitillä kilometrejä tulisi selvästi enemmän. Tiesin, että joutuisin hiukan oikomaan, jotta päivämatkat olisivat tehtävissä. Pyhiinvaellusreitti suuntaisi Jomalaan, useita kilometrejä Maarianhaminasta pohjoiseen, mutta itse yöpyisin Maarianhaminan pohjoislaidalla. Majoitusvarausten lisäksi en suunnitellut reittiä mahdottomasti etukäteen. En arjessa juuri kävele muutamaa kilometriä pidempiä matkoja ja juoksutkin olivat olleet pisimmillään kympin lenkkejä, joten tiesin, että 20+ km päivämatkat tulisivat olemaan haaste.

Päivä 1: Lumparlandin halki

Ensimmäisenä päivänä patikoin Lumparlandin saaren halki. Långnesista lähdettäessä ennen Manner-Ahvenanmaata on kaksi isoa saarta, Lumparland ja Lemland, jotka yhdistyvät toisiinsa sujuvasti tiellä. Käytin oppaana St. Olav Waterwayta, eli reittini seuraili Pyhän Olavin meritien pyhiinvaellusreittiä. Lähdin aamulaivalla Naantalista ja Långnesin satamassa taisin olla ainoa jalkaisin kulkeva laivasta pois jäänyt matkustaja. Laiva oli satamassa kolmen maissa, joten aikataulu rajasi päivämatkaa ja samalla yöpymisvaihtoehtoja. B&B Amalia oli satamasta suorinta reittiä 8 km ja pyhiinvaellusreittiä 11-12 km päässä, joten se valikoitui majoitukseksi. 

Långnäsistä lähdettäessä pyhiinvaellusreitti erkani heti alkuunsa päätiestä ja reitti kulki pikkuteitä perinteisessä maalaismaisemassa Lumparlandin kirkonkylään, jonka jälkeen jatkoin patikointia vielä pyörätietä ja maantien laitaa. 

Teiden varsilla kasvoi paljon luonnonkukkia sinisistä kelloista pikkuorkideoihin. Meren rantaa oli lyhyesti siirryttäessä saarelta toiselle. Pyhiinvaellusreitillä pysähdys oli Lumparlandin kirkolla, joka on Ahvenanmaan vanhin puukirkko ja hienon vanhan hautausmaan vieressä sekä meren rannalla. 

12 km meni varsin joutuisaan ja saavuin reippain mielin ensimmäisen yön majoitukseen Amaliaan. Minulla oli pikkuruinen huone talon yläkerrassa jaetulla kylpyhuoneella. Samassa pihapiirissä oli niin limonaditehdas kuin suklaapuotikin ja kokonaisuus oli varsin idyllinen. Amaliassa oli myös erinomainen aamupala. 

Päivä 2: Lemlandsledeniä Lemlandin halki ja Maarianhaminaan

Etukäteen pisin päivämatka, johon lähdin kuitenkin tosi hyvällä fiiliksellä ja reippaana. Olavinreitti seuraili Lemlandsleden-vaellusreittiä ja lähdin patikoimaan pyhiinvaellusreittiä. Kylätiet vaihtuivat pian polkuun ja metsätiepätkiin, mutta reittimerkkejä oli tiheässä ja polkua oli pääosin helppo seurata. Maasto ei kylläkään ollut helppoa, sillä reitti kiipesi eteläisen Ahvenanmaan korkeimmalle kohdalle Bistorpsbergetille 77 metriin ja kulki paikoin hyvinkin kivikkoisessa maastossa. Polkureitti kulki Bistorpsgrottanin eli -luolan läpi sekä useampien isojen pirunpeltojen vieritse. Varvikossa polku pieneni ajoittain lähes olemattomiin ja tällä osuudella oli myös ryteikköistä hakkuuaukeaa ja melkoista punkkipusikkoa. Olikin pieni helpotus, kun polkuosuus päättyi ja pääsi taas metsätien kautta kylätielle ja Lemlandin kirkolle.

Olin etukäteen varautunut siihen, että kävelisin koko matkan, mutta ehkä hiukan toivonut, että voisin myös juosta. Jalassani oli hyvin sisäänajetut juoksukengät, joilla en koskaan juostessa ole saanut rakkoja. Patikoidessa molempien jalkojen kantapäihin alkoi kuitenkin tulla rakot samoin kuin pariin varpaaseen. Pidettyäni Lemlandin kirkonkylällä lounastauon päätinkin vaihtaa juoksuun. Loppumatkan menisin suorinta reittiä pyörätietä ja ajattelin juoksun tuoman erilaisen kuormituksen säästävän jalkoja. Hiukan epäilytti, miten n. 6 kilon repun kanssa juoksu sujuisi, mutta sehän sujui varsin hyvin. Oli kivaa vaihteeksi juosta ja matka eteni pyörätietä pitkin kivan joutuisasti. 

Matkalla kohti neljän päivän reissun puoliväliä ja Maarianhaminaa reitillä oli vielä Lemströmin kanaali hoidettuine puistolalueineen. Maarianhaminan liepeillä kurvasin ensimmäiselle uimarannalle ja pääsin vilvoittamaan kipeitä jalkojani meriveteen. Siitä oli vielä pari kilometriä majoitukseen ja tuon pätkän kävelin sitten läpsyissä paljain varpain.

Tämän päivän reitti oli koko reissun hienoin ja vaihtelevin, tosin myös varsin raskas. Päivämatkaa kertyi 25 kilometriä. Ensin patikoin 12 km polkuja ja maalaisteitä, sitten juoksin 11 km pyörätietä ja lopuksi vielä kävelin 2 km. 

Päivä 3: Maarianhaminasta Hammarlandin kirkonkylään

Kolmas päivä valkeni sateisena. Tulossa olisi taas yli 20 km päivämatka, mutta enimmäkseen pyörätietä. Viivyttelinkin lähdön kanssa, jotta aamun sadealue ei kastelisi minua heti alkuunsa ja poistuin majoituksestani Maarianhaminan pohjoislaidalta vasta puoliltapäivin.

Päivämatka olisi lyhyintä reittiäkin sen verran pitkä, että poikkesin siltä vain lyhyesti. Pidin lounastauon Ramsholmenin luonnonsuojelualueella, joka oli vain muutaman kilometrin päässä Maarianhaminasta. Ramsholmenissa oli tunnelmallisia pähkinäpuulehtoja sekä kukkien kirjomia perinneniittyjä.

Sen jälkeen vuorossa olikin lähinnä suoraa ja puuduttavaa pyörätietä kosteassa ja painostavassa säässä. Olin paikannut jalkojeni rakot, mutta kävely tuntui silti epämukavalta. Jalkaterät tuntuivat hikisiltä ja turvonneilta, lonkassa vihloi ajoittain ja selkäkin oli jumissa. Kävely tuntui etenevän hi-taas-ti ja pyörätie edessä näytti loputtomalta. Långträsk-järven kohdalla (on muuten pitkä järvi) totesin, että en jaksa enää kävellä! Pesin ja kuivasin jalat, vaihdoin sukat ja vaihdoin juoksuksi. 

Juoksu tuntui tuossa kohtaa paljon kävelyä helpommalta. Vauhti oli hidas, mutta ainakin matka eteni ja jalkoihin ei sattunut lainkaan niin paljon. Pian alkoi sataa, mutta sekin oli oikeastaan vain kiva juttu, sillä heti oli hiukan viileämpää eikä niin painostavaa. Minulla oli mukana sadehame ja kertakäyttöinen hupullinen sadeviitta, jonka alle myös reppuni mahtui hyvin. En halunnut pukea sadevarusteita heti ensipisaroista, vaan kääräisin ensin repun sadehameeseen. Vasta sateen yltyessä heitin sadeviitan päälleni, siinä vaiheessa olin tosin jo kastunut litimäräksi. 

Sateessa juoksu eteni ihan kivasti, vaikka toki kengät kastuivat ja märkien lasien läpi ei nähnyt kovin tarkasti. Loputtomalla suoralla pyörätiellä ei tosin tarvinnutkaan suunnistaa. Kohta saavuin Hammarlandin kylään ja tein koukauksen kirkolle. Siitä olikin enää pari kilometriä majoitukseeni. 

Päivämatka oli 23 km, josta 14,8 km kävelin ja 8,2 km juoksin. 

Päivä 4: Eckerön saaren halki kohti vaelluksen päätepistettä

Viimeinen vaelluspäivä ja Eckeröhön olisi lyhyintä reittiä vain 12 km. En tietenkään valinnut lyhyintä reittiä. 😁

Jalat olivat edellisistä päivistä rasittuneet, mutta mieli oli edellistä päivää pirteämpi. Olin saanut jalkoihini rakot kävellen, joten päätin viimeisenä päivänä vain suosiolla juosta koko matkan. Aikaa olisi kuitenkin sen verran paljon, että hölkkäsin ihan kävelyvauhtia ja menin pyhiinvaellusreittiä suorimman tien sijaan. 

Olin järjestänyt sillä lailla kätevästi, että puolisoni tuli Ahvenanmaalle myös mun viimeisenä retkipäivänä ja vielä autolla. Niinpä minun ei tarvinnut murehtia enää jalkojen kestävyyttä ja siirtymisiä tämän päivän jälkeen. 

Päivä oli harmaa ja tuulinen, ja ajoittain vettä tihuutteli. Edessä päin alkoi kuitenkin näkyä pilvien lomasta sinitaivasta kun lähestyin reitin päätepistettä. Edellisten päivien yli 20 km päivämatkojen jälkeen matka tuntui lyhyeltä. Lopulta päivämatkaksi tuli 15 km, joka on kuitenkin mun koko vuoden pisin juoksumatka. 

Reitti päättyi Eckerön satamaan ja postitalolle. Hölkkäsin lauttasatamaan asti, vaikka siellä ei varsinaisesti mitään nähtävää ollutkaan, ja palasin sitten postitalon liepeille uimarannalle. 

Matkaa kertyi neljän päivän aikana yhteensä 75 kilometriä, joista 41 km kävelin ja 34 km juoksin. Vuoden aiempiin liikuntoihin verrattuna tämä oli melkoinen ponnistus. Jalat kipeytyivät enemmän kävelystä, mikä tuli vähän yllätyksenä. Juoksumäärät vasta yllättivätkin, kun olin etukäteen ajatellut käveleväni koko matkan. Oli mielenkiintoista tehdä tällainen reissu!

Touko-kesäkuu

Raskas kevät tuli jonkinlaiseen päätökseen toukokuussa, kun isäni menehtyi pitkän sairastelun jälkeen. Asiaa on vieläkin vaikea käsittää, luulen että suru tulee osin viiveellä. 

Juoksin toukokuussa 102 kilometriä. Ajattelin, että kilometritavoitteen saavuttaminen ei olisi erityisen tärkeää. Loppukuusta kuitenkin totesin, että miksikäs ei, ja sitten juoksin satasen täyteen. Alkukuusta viikkokilometrit jäivät vaatimattomiksi. Loppukuusta juoksin sitten koko vuoden kovimmat viikkolukemat.

Kävin myös polkujuoksemassa pitkästä aikaa. Pitkään vaivannut polvi on edelleen kipeä ja olen epäröinyt poluille lähtöä osittain sen takia. Polvi ei tuntunut poluista kuitenkaan erityisesti ärtyvän. Ehkä pikemminkin pehmeä ja vaihteleva alusta toimivat paremmin. 

Kesäkuussa juoksin myös 102 kilometriä, mutta tasaisemmin ja määrätietoisemmin kuin toukokuussa. Muutamia polkulenkkejä, ja hiukan pidempiä lenkkejä. Pisimmät lenkit touko-kesäkuussa olivat kuitenkin vain 10 kilometrin mittaisia.

Elvyttelen kaiketi blogia tässä pikkuhiljaa. Tällä viikolla alkoi kesäloma ja sen myötä on enemmän aikaa ulkoilulle ja reissuille.

Sadan päivän liikuntaputki - joka sitten katkesi

Klikkasin vuoden alussa Stravassa itselleni haasteen, jossa piti liikkua 30 tunnin ajan tammikuussa. Pyöristin liikuntahaasteen vielä keskimäärin tuntiin päivässä. Onnistuin haasteessa ja ylitinkin tavoitteen - yhteensä tammikuussa tuli liikuntaa päälle 32 tuntia. Tunti päivässä oli kuitenkin mielestäni aika paljon ja tuntui työläältä. Arvelin, etten jaksaisi jatkaa samaa tahtia kovin paljoa pidempään.

Tammikuun liikuntamäärät tulivat pääosin juoksusta, mutta haastoin itseni myös joogaamaan kuussa kymmenen tunnin ajan. Siinä oli lopulta enemmän tekemistä kuin juoksussa. Haasteessa ei ollut väliä, liikkuuko joka päivä, mutta koin mielekkääksi toteuttaa haastetta nimenomaan niin, että tein joka päivä jotain, vaikka en suinkaan tuntia päivässä vaan määrät vaihtelivat päivästä toiseen.

Vuoden aloittaneen haasteen jälkeen halusin jatkaa hyvin alkanutta liikuntaputkea, mutta tiesin, että tunti päivässä tulisi olemaan liikaa arjen pyörteissä. Päätin kuitenkin jatkaa päivittäistä liikkumista myös helmikuussa ja kun sekin sujui, jatkoin haastetta myös maaliskuun ajan.  Huhtikuun kymmenes päivä vuotta oli kulunut 100 päivää ja jatkoin haastetta edelleen. Hyvä minä, 100 päivän liikuntaputki oli selvästi pidempi kuin aiemmat kuukauden pituiset putket!

En ole haasteen vuoksi juossut yhtään normaalia enemmän, ehkä pikemminkin päinvastoin. Olen asettanut tavoitteeksi juosta vähintään sata kilometriä kuussa ja se on alkuvuoden aikana täyttynyt, mutta ei juuri ylittynyt. Tammikuussa liikuin yhteensä yli 32 tuntia, helmikuussa yli 22 tuntia ja maaliskuussa yli 29 tuntia. Juoksua oli suhteessa eniten helmikuussa, kun juoksin yli 17 tuntia. Muiden kuukausien kohdalla juoksu on jäänyt ajallisesti noin puoleen kokonaisliikuntamäärästä. 

Kuten kaikissa haasteissa, piti tässäkin kaiketi olla jotkut säännöt. Vaikka haaste alkoi hiukan vahingossa, pidin yli kolme kuukautta pitänyt kiinni siitä, että liikun joka päivä. Olen pitänyt noin 20 minuutin liikuntaa minimimääränä päivittäin. Olen laskenut mukaan niin lempeät joogat kuin raskaat juoksulenkitkin. 

Huhtikuun puolivälissä putki kuitenkin katkesi - aivan vahingossa! Olin kolmen päivän työmatkalla, jolta kotiuduin niin myöhään ja niin ryytyneenä, että yksinkertaisesti unohdin sen illan liikunnan. Olin suunnitellut tekeväni myöhäisillan joogaa, mutta kotiinpäästyäni unohdin koko jutun. Putki katkesi siinä kohtaa, kun päivittäistä liikuntaa oli takana 106 päivää. Vaikka ajattelin, että no, aloitan sitten vaan uuden putken, niin ei se ollutkaan niin helppoa. Aloin vähän sluibailemaan ja kun tähän kuun loppuun tuli pientä flunssanpoikasta, skippasin vielä useampana päivänä liikunnan. Niinpä huhtikuussa tuli lopulta liikuttua "vain" 19 tuntia. 

 

Huhtikuussa tuli silti juoksua 103 kilometriä ja ilman loppukuun flunssanpoikasta olisi varmaan tullut enemmänkin kilometrejä. Liikuntaputken katkeaminen hiukan kismittää. Ennen kaikkea siksi, että uuden putken käynnistely selvästikin tökkii ja laiskana ja mukavuudenhaluisena jätän helposti treenejä väliin. Huomaan, että tällaiset haasteet motivoivat. Minulla on ollut nyt pitkään jatkunut polvivaiva, enkä ole sen vuoksi ilmoittautunut tänä vuonna vielä yhteenkään juoksutapahtumaan! Selvästikin tarvitsisin jonkun tavoitteen, jota kohti treenata, mutta ilman vaivojen kuntoutumista sellaista on vaikea asettaa. No, katsotaan, mitä kevät tuo tullessaan. 

Maaliskuun mönkään menneet matkat

Maaliskuun matkasaagassa on ollut niin paljon käänteitä, että minusta on uuvuttavaa kerrata niitä, mutta naputellaan nyt tämän kerran. Alunperin olimme lähdössä parin viikon reissulle unelmakohteeseen Intian valtamerelle. Kaukaisin ja kallein matka, mitä olen varannut, ja kohde tosiaan sellainen, josta olen unelmoinut vuosikymmeniä. Puoli vuotta aiemmin varattu matka peruuntui alle kaksi viikkoa aikaisemmin, kun lentomme peruutettiin Iranin sodan vuoksi. Peruutus ei lopulta juuri harmittanut. Olin jo pidempään tuskaillut sen kanssa, että olisimme niin kaukana ja niin kauan poissa, sillä isäni on sairastellut viime vuoden lopulta asti. Tosin tilanne oli ollut alkuvuoden stabiili ja yritin järkeillä, että elämää ei voi pistää määrittelemättömän pituiselle tauolle asian vuoksi. 

Taikauskoisena (tiedän, se on höpnpöppöä) mietin, että oliko matkan peruuntuminen merkki universumilta ja nyt ei kannattaisi lähteä mihinkään. Meillä oli kuitenkin pyydetty töistä pari viikkoa lomaa ja ainakin itse olin sinnitellyt kylmät talvikuukaudet matka mielessäni, oli siis olo, että on loman tarpeessa. Varasimme siis matkan Teneriffalle, tosin vain viikoksi. No, kuinkas sitten kävikään.

Reissuun lähdettiin epävarmoin fiiliksin, sillä sääennusteet näyttivät lomaviikkomme loppupuolelle tulevaksi myräkkää. Olimme toivoneet korkeanpaikan treenilomaa sillä ajatuksella, että korkeuteen olisi saanut pikku hiljaa totutella, mutta muutimme suunnitelmaa lennosta. Kävimme ensimmäisenä kokonaisena lomapäivänä juoksemassa kivan lämmittelylenkin kahden kilometrin korkeuskäyrän molemmin puolin. Loppulomaan kaavailtu nousuvaellus Pico Viejolle siirtyi heti toiseen kokonaiseen lomapäivään. Pari vuotta sitten yritin jo nousta Teneriffan toiseksi korkeimmalle huipulle, mutta käännyin silloin takaisin. No, nyt tuli sama kohtalo. Pitäkööt vuorensa. -.- 

Tällä kertaa oli todella kylmä, ja paikoin tuuli reippaasti. Patikoinnin aikana sai laittaa kaikki mukana olleet vaatteet päälle. Nousu oli kuitenkin enimmäkseen suojainen, vasta huipulla tuuli olisi iskenyt täysillä vastaan. Emme kuitenkaan päässeet sinne asti, sillä energiat alkoivat loppua ja minulta alkoi myös happi loppua! En ole tuollaista ennen kokenut, vaikka tosiaan olen Teiden huipullakin käynyt. Hengittäminen oli pari kertaa todella vaikeaa jo suunnilleen 2800 metrin korkeudessa, kun piti ponnistella ylöspäin kivikkoisella polulla. Kun meno hidastui ja vastaan tuli pieniä lumituiskuja yhdistettynä aina vain kivikkoisemmaksi käyvään reittiin, päätimme kääntyä takaisin. Ihan hyvä treeni tuosta tuli, kun nousumetrejä kertyi 800 ja patikointia yli 12 km, mutta kyllähän se (TAAS) kismitti, ettei huipulle päästy. Postauksen kuvat ovat tuolta patikoinnilta.

Seuraavana päivänä aamusta tulikin sitten kotoa viestiä, että isäni oli sairastunut keuhkokuumeeseen. Siinä kohtaa päätimme varata lennot vielä samalle päivälle kotiin. Onneksi olimme Teneriffalla, josta sai lentoja ja pääsi saman päivän aikana kotiin, eikä myrskykään ollut vielä saapunut Kanarian saarille, niin tuntui fiksuimmalta ratkaisulta tuossa kohtaa lähteä kotiin hyvän sään aikana. Jälkeenpäin tuli tietysti mietittyä kerran jos toisenkin, kannattiko sitä ylipäätään lähteä reissuun, mutta aina sitä tekee ratkaisut sen hetken parhaan tiedon mukaan. Aikainen lähtö ei harmita, vaikka tietysti järjetön rahanmeno parin päivän matkan vuoksi kirpaisee. Isäni on onneksi toipumaan päin, vaikka toki sairastuminen on vienyt kuntoa harmillisen paljon alaspäin. 

Kokonaisuutena tästä kuusta ei siis jää ihan kauheasti mitään kivaa muisteltavaa. Matkat ovat olleet minulle aina elämyksiä, joita tykkään suunnitella ja joita sekä odotan ennen että muistelen jälkikäteen. Nyt tuntuu, että koko kuukausi meni vähän puolittaisessa sumussa, aika erikoinen ajanjakso kokonaisuudessaan...

Juoksin sentään maaliskuussa 101 kilometriä. Satasen tavoite siis täyttyi, mutta aika minimeillä. Nousumetrejä tässä kuussa kuitenkin kertyi noin tuplaten alkuvuoteen verrattuna ja nousumetrejä tulikin maaliskuussa päälle 2000. Lukemasta on pääosin kiittäminen noita paria Teneriffan päivää, mutta myös loppukuusta tein useamman mäkitreenin. Treenit eivät koskaan mene hukkaan, ne ainakin jäävät tilastoihin ja muistoihin, jos ei muuten, niin saavutettuina lukuina ja tavoitteina.