Joulukuussa tuli jopa liikuttuakin

Kiitokset edellisen postauksen tsemppaavista kommenteista! Marraskuun lopulla olinkin aika alamaissa, kun vaivat menivät vain huonompaan suuntaan. Nyt rohkenen kuitenkin kertoa, että tunnelin päässä näyttäisi olevan valoa, ja joulukuu onkin ollut jo parempi. Vihdoinkin!

Kuukausi on kyllä tuntunut aika omituiselta, kun olin ensin kaksi viikkoa saikulla, ja sitten oltiinkin jo ihan joulun kynnyksellä. Saikun puolessa välissä vihdoin kunnolla tajusin, että olisi varmaan pitänyt jäädä sairastamaan jo vähän aiemmin. Jatkuvien kipujen ja jumitusten kanssa töissä sinnittelemisessä ei ollut mitään järkeä, ja aloin olla henkisestikin jo ihan finaalissa. Kahden viikon sairasloma mahdollisti sen, että pystyin lepäämään ja toisaalta jaksoin myös ihan eri tavalla jumppailla selkää, kun kivut eivät olleet niin pahat enkä joutunut väkisin istumaan duunissa. Ensimmäistä kertaa loka-marraskuun jälkeen selkä meni parempaan suuntaan ja se valoi uskoa siihen, että toivoa paremmasta on.

Marraskuussa myös polvi alkoi uudestaan kipuilla enemmän, joka johtui ilmeisesti siitä, että kipeä alaselkä oli vetänyt minut aivan toispuoleiseksi ja kipeälle polvelle tuli enemmän painoa. Kävin joulukuussa pariin kertaan kiropraktikolla, joka suoristi lantiota ja auttoi korjaamaan asentoa. Nyt polvi onkin ollut parempi, mutta siinäkin on vielä kuntouttamista.

Saikun aikana kävin kolmesti salilla, ja vielä kertaalleen nyt joulun jälkeen, joten joulukuulle kertyi peräti 4 salikertaa. Olen myös käynyt pienillä kävelylenkeillä ja joululomalla uskalsin kokeilla varovasti juoksua. "Juoksulenkkejä" kertyi peräti kuusi, ja matkaa huikeat 8 kilometriä! Olen siis aloittanut juoksuharjoitukset huippuvarovasti, sillä pelkään alaselän jumiuvan taas, eikä polvikaan varmaan oikein tykkää vielä lenkkeilystä. Mulle olisi kuitenkin ihan psyykkisen voinnin takia tärkeää päästä taas juoksemaan, ja siksi yritän varovasti kipitellä noita kilometrin lenkkejä aina silloin tällöin.

En ole edelleenkään juuri istunut koneen ääressä, joten blogien seuraaminen ja oman kirjoittaminen on edelleen jäänyt. Mielessä on paljon aiheita, joista haluaisin kirjoitella, mutta katsotaan nyt, mitä selkä tykkää, kun arki alkaa taas tammikuussa rullailemaan.

Toivotaan, että ensi vuosi tuo tullessaan taas kunnon lenkkejä ja parempaa vointia. Pirskahtelevaa vuoden vaihdetta kaikille!

Liikkumattomuuskooste

Marraskuussa juoksukilometrejä pyöreä nolla. Kun lääkärit ja fyssarit olivat sitä mieltä, ettei juoksua kannattaisi enää jatkaa ennen kuin selän ja polven vaivat on voitettu, niin otin sitten neuvoista vaarin ja jätin ne lyhyetkin lenkit. Onko juoksemattomuudesta ollut apua? Jos on, niin jos olisin juossut, olisin varmaan jo vainaa, sillä marraskuussa vaivat ovat menneet vain huonompaan suuntaan.

Polvi on marraskuussa alkanut kipuilla taas uudestaan. Se tuntuu taas vaihteeksi aika omituiselle, kun polvi oli jo elokuussa parempi juoksusta huolimatta, eikä syys-lokakuussa mennyt mielestäni silloinkaan hullumpaan suuntaan. Nyt, kun liikunta on ollut minimissä, polvi alkaakin taas vaivata... Ainoa keksimäni selitys tuohon on, että kun selkä/pakarajumi on pahentunut, se on vaikuttanut myös polven asentoon tai askellukseen. On tämä kyllä ihan älytöntä. Puoli vuotta sitten kipeytyi polvi, sitten se aiheutti kolme kuukautta sitten selkäjumin ja nyt selkä on taas aiheuttanut polven kipeytymisen.

Selän jumi ja pakarassa oleva hermopinne eivät nekään ole tässä kuussa juuri helpottaneet. Jouduin toteamaan, että huolimatta siitä, että yritin joka päivä lähteä töistä noin tuntia aikaisemmin, perjantaina olen kuitenkin aivan jumissa työviikon istumisesta. Vaikka olen istunut satulatuolilla, välillä seissyt ja tehnyt taukojumppaa tilaisuuden tullen, en pysty tekemään kokonaista työviikkoa ilman, että selkä siitä kärsii.

Tänään mulla alkoikin sitten kahden viikon sairasloma. Saikun jälkeen olen pari päivää töissä, sitten on viikonloppu. Sen jälkeen olen taas pari päivää duunissa, kunnes jään joululomalle, ja loman jälkeen on taas vain muutama päivä töitä ennen viikonloppua. Toivon todella, että tämä auttaisi selkää paranemaan. En ole koskaan ollut muutamaa päivää enempää saikulla, joten tilanne on mulle outo ja tietyllä tavalla tuo myös negatiivisia fiiliksiä. Mietin, että olisinko työkuntoinen, jos olisin vain yrittänyt enemmän tai selviäisinkö töissä, jos vaan purisin hammasta ja särkylääkkeitä. Tiedostan kyllä, että näin puolen vuoden vaivojen jälkeen nuo ajatukset voisi unohtaa, mutta silti mulla on jotenkin huono omatunto, kun työt jää tekemättä. Samalla joudun kuitenkin myös toteamaan, että olen henkisestikin aivan rikki. Vaivat ovat vieneet yöunet ja rakkaimman harrastuksen, ja jatkuvien kipujen kanssa eläminen on hirveän raskasta.

Samalla kun työterveyslääkäri kirjoitti saikun, sain myös lähetteen ortopedille. Olen käynyt sekä työterveydessä että omalla terveysasemalla yhteensä neljällä eri lääkärillä, kolmesti työfyssarilla ja kolmesti naprapaatilla, joten en oikein enää jaksa hirveästi innostua uudesta hoitavasta tahosta. Toistaiseksi eniten apua on ollut naprapaattikäynneistä, vaikka sielläkin on enimmäkseen jumppautettu mua, ei se mitään ihmelääkettä ole tarjonnut.

Että sellaista.

Haikeus

Elokuun lopulla, kun vielä elättelin toivoa vaivojen parantumisesta, tunsin melkoista haikeutta. Muistelin vuoden takaisia maratontreenejä ja kaipasin pitkiä lenkkejä ja huoletonta juoksemista ihan hulluna. Syyskuussa, kun polvivaivan rinnalle tuli myös alaselän vaiva, raahustin vain jotenkuten päivästä toiseen juurikaan juoksua miettimättä. Nyt lokakuun lopulla iski taas toisenlainen haikeus. Mieli palaa väkisinkin vuoden takaiseen maratoniin, mutta tämän päivän realiteettina on taas yhdestä juoksutavoitteesta luopuminen.

Polvivaivan myötä hylkäsin ensin puolimaratonin aikatavoitteen, sitten syksyn maratonhaaveet ja lopulta myös kaikki muutkin juoksutapahtumasuunnitelmat tältä vuodelta. Nyt kilometrejä ynnäillessä on myös tultava siihen tulokseen, että ensimmäistä kertaa joudun luopumaan myös vuosittaisesta kilometritavoitteesta. Mulla on kasassa 780 kilometriä, ja vuotta on enää kaksi kuukautta jäljellä. Jos olisin huippukunnossa ja kroppa olisi tottunut pitkiin juoksulenkkeihin, voisin tavoitella 1000 kilometrin täyttymistä, vaikka päälle satasen talvikuukaudet mulle harvinaisuuksia ovatkin. Mutta kun hermopinne vaivaa edelleen ja aina ei kävelykään luonnistu, niin eipä mulla oikein ole vaihtoehtoja, kilometritavoitteista on luopuminen.

Ai niin, jonkinlaista kuukausiyhteenvetoa oli tässä myös tarkoitus tehdä. Juoksin lokakuussa 48 kilometriä, eli aika lailla samoissa lukemissa mennään kuin syyskuussa. Lyhyitä hitaita lenkkejä kivun sallimissa rajoissa. Salilla kävin pari kertaa, mutta joko tein liian rajusti tai sitten selkä ei vaan muuten tykkää, ja molempien treenien jälkeen tilanne oli huonompi. Koko lokakuu on mennyt aika lailla sumuisasti, sillä alaselän/yläpakaran hermopinne on toisinaan valvottanut useamman yön putkeen ja elämä on ollut pelkkää laahustamista päivästä toiseen. Kävin tässä kuussa kahdesti lääkärillä, olin kolme päivää saikulla ja söin kipulääkkeitä kuin karkkia. Hermokipu saatiin onneksi hetkeksi kuriin, mutta nyt pinne kipuilee taas äärimmäisen huonoon aikaan, kun illalla on lähtö 4 päivän työmatkalle. No, ei auta muuta kuin pakata kasa pillereitä laukkuun ja toivoa parasta...

Saikkua ja turhautumista

Toivon voivani jossain vaiheessa kirjoittaa, miten vaivat on selätetty ja elämä hymyilee. Valitettavasti se hetki ei ole nyt.

Viime viikolla selkäjumi antoi taas kuulua itsestään, samoin alkuviikolla. Sinnittelin kuitenkin sen kanssa, kunnes keskiviikkona en saanut nukuttua käytännössä ollenkaan kivun takia. Edessä oli lääkärikäynti ja loppuviikko saikkua. Olen nyt käynyt polvivaivan vuoksi kahdesti ja myöskin selän vuoksi kahdesti lääkärissä. Siinä on varmaan enemmän lekurikäyntejä kuin viimeisen viiden vuoden aikana yhteensä! Tuntuu aika surkealta, että vuosi sitten juoksin maratonin, ja nyt hyvä kun pääsen joinain päivinä kävelemään... Jumitus aiheuttaa ilmeisesti hermopinteen oikean pakaran yläosaan/selän alaosaan, ja vaikka itse ristiselkäjumi ei pahasti kipuilekaan, tuo hermopinne on pahimmillaan todella tuskallinen.

Lääkärit ovat arvelleet selkäjumin iskias-tyyppiseksi, mutta oireisto voisi viitata myös SI-nivelen jumiin tai piriformis-syndroomaan. Omat google-dignosoinnit eivät ole tehneet mua hullua hurskaammaksi. Kun heinäkuussa kävin polvivaivan myötä toista kertaa lekurilla, mainitsin myös alaselän alkaneen jumitella kesän mittaan ja arvelin sen ehkä johtuvan polvivaivasta. Lääkärikin arveli, että johtuu ehkä polvesta, eikä tutkinut selkää sen kummemmin. Nyt kun olen käynyt selän kanssa lekurissa, olen maininnut polvivaivan ja kysynyt, voiko se olla osasyynä selkävaivoihinkin. Taas sama juttu, lääkäri on sitä mieltä, että syy-yhteys saattaa olla olemassa, mutta ei tutki asiaa sen kummemmin. Poistun vastaanotolta särkylääkereseptn kera ja turhaudun kerta kerralta enemmän.

Työterveyden kautta pääsin kyllä polvivaivan kanssa fyssarille, jossa kävin kahdesti. Ja nyt lääkäri määräsi kuntohoitajalla, joka näyttää selkäjumppaa. Hyvää tarkoittavat kaverit kehottavat vuoronperään menemään mm. kiropraktikolle, naprapaatille, osteopaatille tai urheilulääkärille. Menisinkin, jos minulla olisi selkeä diagnoosi ja tieto siitä, minkä ammattikunnan edustaja osaisi parhaiten auttaa.

Itsestä tuntuu selvästi, että selkäjumi on lähtöisin polvivaivasta. Fyssari näki jaloissani pientä pituuseroa, joka saattaa olla ihan todellinenkin, sitä ei vaan aiemmin ole todettu. Ihmettelin kuitenkin asiaa jälkikäteen, kun myös hierojani sanoi asiasta, eikä hänkään ole sitä koskaan ennen maininnut. Lueskelin sitten myöhemmin netistä, että esimerkiksi SI-nivelen jumi voi aiheuttaa lantion kallistumista ja tehdä jalkoihin pituuseroa. Polvivaiva on saattanut muuttaa askellustani niin, että se on jumiuttanut lantion seudun. Tietysti myös vähempi liikunta ja osittain sen myötä kertyneet lisäkilot ovat edesauttaneet vaivan syntyä. Syksyn kuormittava työtahti on myös vaikuttanut, kun olen töissä vain kyyhöttänyt koneen ääressä ilman kunnon taukoja ja ollut työpäivien jälkeen niin puhki, etten ole kotonakaan jaksanut liikkua.

Tämä nyt oli vähän tällaista sekavaa avautumista. Olen turhautunut polvivaivaan, joka ei kuukausienkaan jälkeen ole parantunut. Olen tuthautunut siihen, että nyt seuranani on myös selkävaiva. Olen turhautunut lääkäreihin, koska en saa selkeää diagnoosia vaan lähinnä valistuneita arvauksia ja kipulääkereseptejä. Olen myös vähän turhautunut itseeni, kun en oikein ole päässyt asian kanssa eteenpäin. En osaa tai jaksa kuntouttaa itseäni, ja tuntuu liian vaivalloiselta alkaa kahlata terveysalan julkaisuja ja nettisivuja toimivan hoidon tai edes diagnoosin toivossa. Elämä olisi niin paljon helpompaa, kun voisi vain juosta.

Kun rutiinit katoavat

Tajusin tässä, että vaikka vakaa aikomukseni oli palata blogimaailman pariin, olen tälläkin viikolla unohtanut koko jutun jo monena iltana. En ole sen enempää itse bloggaillut kuin lukenutkaan blogeja ja jotenkin tässä tauon aikana unohtanut koko jutun olemassaolon. Polvivamman myötä blogien lukeminen jo vähentyi, kun toisten juoksuista lukeminen vähän kirpaisi siinä vaiheessa, kun itse vain märehti vaivaa sohvanpohjalla. Bloggaaminen ja blogien lukeminen oli kuitenkin asia, jota toi iloa ja vertaiskokemuksia, joten haluaisin päästä taas täysipainoisesti harrastuksen pariin.

Ennen näitä kaiken maailman vaivoja mulla oli hyvä rutiini liikkumiseen. Noin puolet vuodesta meni 3-5 juoksulenkin viikkorytmillä, ja talvipuolisko sitten 2-3 viikottaisen lenkin ja mahdollisen lihaskuntotreenin rytmillä. Liikunta kuului elämään rutiininomaisesti ja mietin aina summittaisesti etukäteen viikon liikunnat, niin niille päiville tiesin olla varaamatta päällekkäistä ohjelmaa. Polvivaivan myötä säännölliseen juoksuun tuli parin kuukauden tauko, ja vaikka elokuussa kirmailinkin taas kolmasti viikossa lenkkipoluilla, ei siinä ehtinyt muodostua rutiinia. Syyskuun työkiireet ja selkäjumi veivät vähäisenkin säännöllisyyden mennessään ja olen taas tilanteessa, jossa hyvää rutiinia pitäisi alkaa rakentamaan.

Rutiini ei tarkoita sitä, että homma olisi jotenkin tylsää tai puuduttavaa puurtamista, vaan sitä, että se tulee tehtyä automaattisesti. Kun itseään ei tarvitse erikseen muistutella tai patistaa, niin tekeminen on helpompaa ja voi keskittyä olennaiseen. Mulla on nyt vähän kaikki hyvät rutiinit hakusessa. Uusien (tai tässä tapauksessa vanhojen) hyvien tapojen rakentaminen vie aina vähän aikaa ja energiaa, ja mun täytyy myöntää, että olen kiireisen alkusyksyn jäljiltä vielä aika rätti. Nyt jos olisi niitä hyviä rutiineita, ne auttaisivat jaksamaan.

Olen elossa!

Ylidramaattisesta otsikosta huolimatta blogitaukoon ei liity sen kummempaa dramatiikkaa. Kuukauteen on kuitenkin sisältynyt niin paljon pitkiä työpäiviä, väsymystä ja selän jumitusta, että olen karsinut koneen ääressä istumisen minimiin. Tauon ei varsinaisesi ollut tarkoitus venyä ihan kuukauden mittaiseksi, mutta kun en asettanut mitään tavoitteita kirjoitella blogia, se vain jäi.

Kuun puolivälissä aina silloin tällöin vaivannut selkäjumi äityi niin pahaksi, että tarvittiin kipupiikki, lihasralaksantteja ja kovakouraista käsittelyä hierontapallolla, ennen kuin olin taas toimintakuntoinen. Selkäjumi saattaa johtua polvivaivasta tai sitten ei. Lääkäri veikkasi jumia iskias-tyyppiseksi, mutta itse mietin myös vaihtoehtoa, että SI-niveleni olisi jotenkin juntturassa tai pois paikaltaan. Hieronta ja lääkkeet ovat auttaneet jumiin, mutta juoksut ovat jääneet vähiin. Liikkumattomalla ajanjaksolla myös polvi kipeytyi osittain uudestaan, taas osoitus polvivaivan epäloogisuudesta.

Juoksin syyskuussa vain 47 kilometriä. Harmi, että näitä vaivoja on nyt ilmaantunut, sillä on aika lannistavaa, kun säännöllinen lenkkeily väistyy kipujen myötä tämän tästä. Vanhuus ei tule yksin, mutta kun en ole vielä neljääkymmentäkään, niin en nyt vielä haluaisi vaihtaa lenkkareita rollaattoriin. Polvi- ja selkävaivat ovat vielä sikäli turhauttavia, että niitä on ilmeisen vaikea diagnosoida. Olenkin saanut lääkäreiltä lähinnä kipulääkkeitä ja valistuneita arvauksia, mutta oireiden perimmäinen syy ei ole selvinnyt.

Nyt, kun töissä on ollut kiireistä, en ole myöskään jaksanut huoltaa kehoa niin hyvin kuin pitäisi. Kävin syyskuussa kahdesti salilla ja uimassa, ja molemmilla kerroilla tuntui, että kroppa oli heti "terveempi". Viikonloppu menee vielä töissä, mutta sitten uskon alkusyksyn kiireiden helpottavan, ja saan toivottavasti myös itsestäni enemmän irti. Ruskan etenemisen bongailu on mielestäni yksi syyslenkkien parhaita puolia, onneksi olen sentään päässyt hiukan kirmaamaan syksyn lehtien väriloistossa!

Elokuun juoksut ja muut

Elokuussa palasin taas säännölliseen lenkkirytmiin, eli kolmen lenkin viikkotahtiin. Heinäkuun lopussa asetin tavoitteeksi juosta kuun aikana 60 km, ja juoksinkin yhteensä 61,7 km. Vaatimaton tavoite, mutta jostain se on aloitettava.

Polven vuoksi juoksufiilikset olivat varsinkin alkukuusta hyvin epävarmat. Mutta ilokseni voin todeta, että polvi ei ole mennyt kuun aikana ainakaan huonompaan suuntaan. Toisinaan juoksulenkin jälkeen polvi kyllä selvästi kipeytynyt rasituksesta, mutta pidempiaikaista ongelmaa ei mikään lenkki ole tuonut. Vähitellen olen pystynyt lenkeillä myös rentoutumaan ja keskittymään juoksuun, kun ajatukset eivät ole koko ajan polven tuntemuksissa. Rasituksesta tuleva kipu on mielestäni odotettavaa ja jossain määrin ihan ok, mutta polvi kipuilee myös edelleen hyvin epäloogisesti. Esimerkiksi tällä viikolla pelailin ja röhnötin nojatuolissa ilman huolen häivää, ja sitten siitä noustessa polvi alkoi äkkiä vihloa ihan julmetusti. Kun vaiva käyttäytyy noin kummallisesti, on kuntoutus mielestäni melkoisen haastavaa...

Polven ja kadonneen juoksukunnon vuoksi kokeilin tässä kuussa käydä pariin otteeseen salilla polkemassa kuntopyörää. Siitäkin polvi kyllä kipeytyi, mutta oli ihan jees polkea n. 45 minuuttia alhaisilla (alle 120) sykkeillä ja saada vähän pk-treeniä pyöräilyllä. Useamminkin oli tarkoitus käydä, mutta laiskuus ja väsymys vei voiton.

Olenkin ollut tässä kuussa todella väsynyt ja loman jälkeen joka viikko unettomuus on vaivannut ainakin jossain määrin. Syyskuu tulee olemaan töissä tosi kiireinen ja pelkään, että jaksankohan pitää yllä nyt takaisin saatua liikuntarytmiä. Syyskuussa yritän ainakin juosta himppaisen enemmän kuin elokuussa, polvea kuunnellen tietysti.

Liikuntarytmi alkaa (ehkä) löytyä

Heinäkuussa lepuutin polvea aika lailla, ja saatoin tehdä viikossa vain yhden lenkin. Nyt elokuulle laitoin tavoitteeksi käydä juoksemassa kolmesti viikossa, tulisi sitten testattua, mitä polvi tykkää. Lenkit ovat toki olleet lyhyitä, arkena 4 kilometrin lenkkejä ja viikonloppuna "pitkis", joka on ollut 6-7 kilometriä.

Viikottaiseen liikuntarytmiin totuttelu ei ole ollut helppoa. On laiskottanut, on väsyttänyt, polven kunto on epäilyttänyt. Mutta nyt, kun kuu on jo lähes lopuillaan, huomaankin yllättäen, että nihkeilystä huolimatta olen saanut taas kaivattua rytmiä liikuntaan. Huolimatta siitä, että tällä(kin) viikolla väsymys ja stressi ovat painaneet, olen saanut oikealla hetkellä kaivettua sen verran energiaa itsestäni, että olen saanut itseni ulos ja juoksemaan. Se helpottaa, kun joka lenkki on lyhyt, mutta kaipaan myös aivan valtavasti pitkiksiä. Haluaisin vain uppoutua juoksuun, pistää tossua toisen eteen kilometri kilometriltä ja tulla parin tunnin päästä kotiin mieli virkistyneenä. Ehkä parilla viikonlopun lenkillä olen hiukan tavoittanut sitä fiilistä, jonka pidemmästä juoksusta saa. Hyvää fiilistä on edesauttanut se, että polvi ei tunnu ottavan pahakseen kolmesta viikottaisesta juoksulenkistä. Ehkä tunnelin päässä siintää vähän valoa. :)

Tänään kaivoin puhelimen repusta voidakseni varta vasten jakaa kanssanne nämä kuvat eräältä Turun tienpätkältä. Palapelit ei ollu Reiskan vahvin laji:

Satunnaisia huomioita

Blogihiljaisuudesta päivää. Tässä joitain hajatelmia viime viikolta:

Unihäiriöstä kärsivän ei ehkä kannattaisi herätä aamuyöllä katsomaan Olympialaisia. Toisaalta (näin jälkikäteen, kun on saanut nukuttuakin) urheiluhetket ovat hienoimpia suorina ja isoja kisoja on harvoin. Tosin silloin kun kisat eivät ole nukkumisen kannalta huonolla aikavyöhykkeellä, niin työssäkäynti yleensä haittaa katsomista.

Olympialaisista puheenollen, näytti siltä, että yleisurheilijoista noin 2/3 oli jalassaan Niken neonväreissä loistavat kelta-pinkit kisatossut. Maratonkenkien malli herätti kysymyksiä mm. juoksufoorumin FB-ryhmässä, mutta ilmeisesti mallit vaihtelivat, kaikki Niken tallissa urheilevat vain olivat saaneet kisakengät näissä samoissa väreissä.

Kuva: Nike

Uusimmassa Kuluttajassa (5/2016) oli juttu urheilukauppojen omien merkkien vastuullisuudesta. Vertailussa oli vain muutama urheilukauppa, joista Suomessa tunnettuja käsittääkseni vain Stadium, Intersport ja Sportia. Stadium sai vertailun parhaat pisteet, mutta nekin olivat vain tyydyttävät. Parhaat pisteet Stadium sai ympäristöasioiden hoidosta. Itselläni on paljon Stadiumin oman Soc-merkin juoksuvaatteita, joten hyvä, etteivät asiat ole ihan retuperällä. Mutta harmi, että vaateyritysten vastuullisuutta on niin vaikea selvittää, kun lähes kaikki käyttävät Aasian alihankkijoita ja tehtaita, ja monessa pitää vain luottaa yrityksen omaan valvontaan ja raportointiin.

Tiesittekö, että reisilihaksia saa tehokkaasti venyteltyä myös kylkimakuulla? Yhden hengen testiryhmämme ei ole täysin vakuuttunut siitä, onko venytys parempi kuin seisaaltaan, mutta ainakin kyljellään saa jalan vietyä taaemmas helpommin ja näin venytys kohdistuu paremmin reisilihaksen alaosaan. Jää nähtäväksi, onko venytyksestä apua polvivaivan hoidossa.

Reisivenytys

Kesä vaikuttaa olevan vähitellen ohi. :( Viikonloppuna merivesi alkoi olla jo sen verran viileää, että uiminen rajoittui muutamaan vetoon saunomisen välissä.

Lauantaina blogi täytti vuoden. Hupsis. Meni ihan ohi tämä merkkipäivä. Perustin blogin vuosi sitten ensisijaisesti maratonharjoittelun tueksi. Kevät 2015 oli mennyt väsyneissä merkeissä ja olin koomannut useana iltana sohvanpohjalla juoksulenkkien sijaan. Ajattelin, että bloggaaminen toisi lisämotivaatiota juoksuun ja vastustaisin sohvan kutsua voimakkaammin. En arvannut, että vuoden kuluttua juoksuja rajoittaisi eniten polvivaiva. :( Olo on hiukan haikea.

Kunto laskee ja paino nousee

Varoitetaan heti alkuun, että postaus sisältää valitusta ja itsesääliä.

Kuten heinäkuun koosteessa mainitsin, ei polvi merkittävästi parantunut koko heinäkuun aikana. Elokuun alussa ehdin jo innostua, kun tein kaksi 6 kilometrin lenkkiä eikä polvessa tuntunut niiden johdosta mitään kummempaa. 6 kilsaa on ollut mulle nyt suorastaan pitkä lenkki, pidempiä lenkkejä en ole juuri juossutkaan. Innostuminen johti kuitenkin pettymykseen, kun tämän viikon maanantaina 4 kilometrin hölköttely saikin polven taas kipeytymään niin, että tiistaina parin kilometrin kävely töihin vihloi joka askeleella.

Maanantain lenkki oli muutenkin jokseenkin surkea. Yritin pitää vauhdin pk-tasolla, mutta ihan tasamaallakin sykkeet nousivat aerobisen kynnyksen päälle ja pienikin ylämäki nosti sykkeitä ihan älyttömästi. Olen tehnyt viime vuosina lukuisten tuntien ja kilometrien ajan työtä saadakseni sykkeet pysymään pk-lenkeillä tarpeeksi alhaalla. Olen siinä onnistunutkin, mutta nyt kun parin kuukauden ajan liikunta on ollut aika lailla minimissä, kunto laskee kuin lehmän häntä. Saman huomaa ihan arjessakin. Portaiden nousu viidenteen kerrokseen pistää hengästyttämään ja ylhäällä pitää oikeasti pysähtyä hetkeksi tasaamaan. Yksi syy siihen, miksi juoksuharrastus on niin kiva, on se, kun huomaa, miten kunto on hyvä ja hyvästä kunnosta on iloa koko ajan arjessa. Enää musta ei tunnu yhtään hyväkuntoiselta. Huomio on vähän hätkähdyttäväkin, kun olen nyt jo useamman vuoden ollut mielestäni hyvässä kunnossa, ja nyt huomaan, miten aiemmin sujuneet liikunnat eivät menekään lainkaan niin sujuvasti kuin aiemmin.

Toinen vähäisistä juoksuista seurannut negatiivinen muutos on painon kipuaminen ylöspäin. Vuonna 2013 painoin muistaakseni noin 63 kiloa. Tuosta paino kipusi viime vuonna noin 67 kiloon, mutta suurin hyppäys ylöspäin on ollut ihan tässä viime kuukausina. Viime viikonloppuna vaa’alla kohtasin 71 kilon lukemat. Koska olen pitkä (175cm), eivät muutaman kilon painonvaihtelut vielä varressa näy, mutta tämä paino kyllä näkyy ja tuntuu. Olen ollut suunnilleen koko ikäni normaalipainoinen. Joskus nuorena ehkä hetken alipainon puolella ja himppaisen ylipainossa vuonna 2009, jolloin olin masentunut, en harrastanut liikuntaa ja söin todella epäterveellisesti. Nyt en mielestäni ole masentunut, mutta tietty alakuloisuus vaivaa ja vaikuttaa myös siten, etten jaksa oikein huolehtia itsestäni. Kun noista isoimmista lukemista laihdutin vuonna 2010, niin se sujui painon putoamisen suhteen hyvin, mutta liian nopealla tahdilla ja turhan kontrolloidusti. Pidin ruokapäiväkirjaa, ja tietoisena siitä, miten päiväkirjaan usein alikirjataan, mulla oli lähes pakkomielteenä laittaa syömiset aina ensin ylös, ja vasta sitten uskalsin oikeasti syödä. Liian niukiksi vedetyt kalorit johtivat myös siihen, että laihdutus loppui ahmimiskohtauksiin ja syömisen normalisoinnissa oli tuon jälkeen tekemistä.

Niinpä ajatus laihduttamisesta ei tunnukaan nyt kovin hyvältä. Mutta ei myöskään ajatus lihomisesta kohti normaalipainon yläpäätä ja sen yli. Jottain siis tarttis tehdä. Vaikka paino onkin viime vuosina noussut, se on pysynyt suht tasaisena tai vähän laskenut silloin, kun olen juossut kunnon kilometrejä. Niinpä olen herkutellut liiankin huolettomasti enkä ole noudattanut oikein minkäänlaista kunnon ateriarytmiä. Nyt sama meno ei voi enää jatkua. Suurin osa vaatteista kiristää, eikä mulla ole erityisen hyvä olla. Herkuttelu on liiallista ja huonoja hiilareita tulee nautittua liikaa siten, että verensokeri heilahtelee päivän mittaan. Tiedän kyllä, miten syödä hyvin ja terveellisesti, mutta motivaatiota siihen ei tunnu arjen pyörteissä löytyvän, vaan hyvät aikomukset kaatuvat väsymykseen tai kiireeseen.

Toivon, että asioiden ylöskirjoittamisella saisin aikaan motivaatiota muutokseen. Joskus pelkästään ajatusten jäsentely kirjoittamalla auttaa, ehkä nytkin. Mitään kunnon suunnitelmaa painon pudotukseen tai kunnon kohotukseen mulla ei ole. Juoksemista yritän hissukseen käynnistellä polven ehdoilla. Ensijaisesti tietysti toivon, että polvi alkaisi vihdoin parantua, niin se kohottaisi sekä kuntoa että mielialaa.

Lenkillä rankkasateessa

Ainakin täällä Turussa saatiin viime viikon lopulla nauttia kunnon ukkoskuuroista, jolloin vettä tuli kuin sen kuuluisan Esterin berberistä.

Itse suunnittelin torstaina lenkille lähtöä, kun taivas repesi. Nihkeilin siinä miettien, että loppuisipa tuo sade, niin pääsisin pikku lenkille ja päivän muu ohjelma ei viivästyisi. Sitten tajusin, että mitä oikein ajattelenkaan ja aloin kiskoa juoksuromppeita niskaan päästäkseni vielä sadekuuron kestäessä juoksemaan. Laitoin poikkeuksellisesti pitkähihaisen paidan ja lyhyet trikoot, kun arvelin pitkähihaisen olevan kivempi päällä sadesäässä.

Olikin todella kiva päästä juoksemaan kunnon sateessa. Suurin haitta rankkasateessa mulla on näkyvyyden heikentyminen, kun silmälasit ovat täynnä pisaroita. Muutenhan kesäsade ei juurikaan juoksua haittaa, ei ainakaan lyhyellä lenkillä. Tietysti sade pitää ottaa huomioon pukeutumisessa ja varusteissa, esim. puhelinta ei välttämättä kannata ottaa mukaan ilman vedenpitävää koteloa. Kylmemmällä kelillä sade toki viilentääkin jonkun verran, mutta nyt lämpötila oli mitä mainioin.

Lenkin alkuun väistelin lätäköitä, mutta loppulenkistä porskuttelin suoraan vesikrunneihin. Pitäähän sitä testata, millaista on juosta vettyneillä lenkkareilla, jos vaikka jossain tulevassa kisassa pitää juosta märässä kelissä. Kengissä on myös eroja, vaikka tossuissa ei mitään vedenpitäviä kalvoja olisikaan. Esimerkiksi Asicsin Noosissa sukat kastuvat jo pienessä tihkussakin, kun taas nyt jaloissa olleissa Samomonin Sense Mantroissa vesi pääsi varpaisiin asti vasta loppulenkin vesilätäköissä juostessa. Kun kengissä sitten on kunnolla vettä, niistä tulee huomattavasti kuivia painavammat. Nyt tuntui, että kengissä olisi ollut desikaupalla vettä, mutta se kaikki imeytyi pohjalliseen ja pehmikkeisiin ja tursusi joka askeleella varpaiden välistä. Myös vaatteet tietysti imivät vettä, mutta vaatteiden nousseen painon huomasi oikeastaan vasta kotona, kun riisuin vettyneet vermeet.

Mulla tuo sadelenkki olikin viime viikkojen ehkä kivoin juoksu. Ilma oli raikas ja oli helppo hengittää, eikä kuntoreitillä todellakaan ollut ruuhkaa! Mitenkäs on lukijoiden laita, ovat sadelenkit jees vai nous?

Miniloma Maarianhaminassa

Terveiset aurinkoiselta Ahvenanmaalta! Aloitettiin mun viimeinen lomaviikko piipahtamalla miehen kanssa Maarianhaminassa yhden yön reissulla.

Mentiin ja tultiin Viking Linen purkeilla, koska Viikkarin aikataulu oli aamuherätyksen kanssa pikkaisen inhimillisempi kuin Siljan. Punaisilla laivoilla on tullut aikanaan seilattua sen verran, että aamulaiva Amorellalla osasin suunnistaa vanhasta muistista. Laiva on kotoisan rähjääntynyt, mutta sieltä löytyy kaikki tarvittava. Paluumatkan Viking Gracella olen vieraillut vasta pari kertaa, mutta purkki on mielestäni kalsea ja synkkäkin, isoista aurinkokansista huolimatta. Laivamatkustus on kuitenkin kivaa, kun laivalla voi pyöriä kaupoissa ja matka menee joutuisasti saaristolaismaisemia katsellen.

Maarianhaminassa yövyimme Hotel Arkipelagissa, joka olikin kallein hotelli, missä olen majoittunut. Hyvä hotelli kyllä, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan tuplastti parempi manner-Suomen hotelleihin verrattuna, kuten hinta antaisi ymmärtää. Meillä oli merinäköala, ja Itäsatama tarjosi kyllä silmäkarkkia purjeveneineen ja muskelipaatteineen. Kävimme pulahtamassa uima-altaassa sekä ulkona että sisällä, ja uinti virkistikin mukavasti koko päivän kävelystä väsyneitä jalkoja. Hotellin aamiainen oli hyvä, syötävää löytyi moneen makuun ja aamiaista sai syödä myös terassilla. Hotellin yhteydessä oleva PAF-Casino osoittautui odotuksia vaatimattomammaksi. En tiedä, mitä Casino Royalea odotin, mutta pienen baarin kokoinen tila, jossa kourallinen killuvasilmäisiä eläkeläisiä pelaa pelikoneilla, ei ollut erityisen glamööri. No, saimme hotellilta arpalipukkeet, joista parikymppiä pelirahaa, joten Casino-kokemus ei jäänyt tappiolliseksi.

Illallisella kävimme aivan hotellimme vieressä sijaitsevassa Dino's -ravintolassa. Paikka oli viehättävä, ja ruoka kivan erilaista. Jouduimme kuitenkin odottamaan sekä ruokaa että laskua todella pitkään, ja miehen annos oli melkoisen pieni, joten näistä miinukset paikalle. Onneksi meillä ei ollut kiire.

Vietimme aurinkoisen maanantai-illan tutustuen purjerahtilaiva Pommerniin, joka on huikean hieno valtamerikelpoinen purjelaiva 1900-luvun alkupuolelta. Samalla vierailimme merenkulkumuseossa ja muutenkin matka meni merellisissä merkeissä, kun vierailimme myös itärannan Merikorttelissa ja kaupungin molemmissa satamissa. Ehdimme myös levähtää kahvilla ihastuttavan Svarta Katten -kahvilan puutarhassa sekä tehdä ostoksia käsityöläispuoti Saltissa. Myös pelkkä kaupungin kaduilla käveleskely ja kauniiden puutalojen bongailu sai ajan kulumaan nopeasti. Oli oikein onnistunut reissu!

Heinäkuussa paljon ulkoilua, vähän liikuntaa

Kyllä loma on ihmisen parasta aikaa, vai miten se meni... Viimeiset kaksi viikkoa olen nauttinut lomailusta, vielä on viikko jäljellä. Arkipäivät ovat menneet lapsuudenkodin maisemissa aurinkoa ottaen, uiden sekä grilliherkuista ja marjoista nauttien, ihanan rentoa! Viikonloput olen ollut Turussa, hengaillut kotosalla, pessyt pyykkiä ja hippaloinut peräti kaksilla eri festareilla, joka on kaltaiselleni kotihiirelle ihan hurjaa. Nyt kun on ollut lomaa, olen nauttinut ulkoilusta hyvässä säässä, mutta liikuntaa ei ole tullut juurikaan harrastettua.

Juoksin heinäkuussa noin 43 km, eli vuoden lyhyimmät kuukausikilometrit. Garmin Connect on tänään taas bugittanut, joten en näe tarkkoja kilometrejä, mutta suunnilleen maratonin verran tuli juoksua koko kuussa, josta puolet heti kuun alkuun Paavo Nurmen puolikkaalla. Puolimaratonin jälkeen olen juossut epäsäännöllisesti ja lyhyitä lenkkejä. Olen yrittänyt tietysti huilata polven takia, eikä juoksufiiliskään ole ollut tapissa, kun polvi on kipuillut. Ulkokuntolaitteilla kävin muutaman kerran alkukuusta, salilla kerran ja uimassa lukuisia kertoja. Uintikerrat ovat tosin olleet enimmäkseen sellaista polskimista kunnon kuntouinnin sijaan, mutta sain silti käsilihakset kipeäksi, kun uin useampana päivänä peräkkäin selkää. Kyse ei tosin tuossakaan ollut selkäuinnin rankkuudesta vaan lähinnä siitä, että kyseisiä lihaksia ei muuten tule kauheasti käytettyä.

Paavo Nurmi Marathonin puolikkaalle pukeuduin helteeseen mahdollisimman sopivasti, eli laitoin päälle niin pienet vaatteet kuin kehtasin ja oli tarkoituksenmukaista. Päällä oli tuo sama toppi kuin kesäkuun vaatepostauksessa, joten enpä sitä enää tarkemmin esittele. Nyt olen pessyt topin jo useaan kertaan, ja se on pysynyt ihan hyvänä, joten sanoisin, että hyvä ostos. Jalassa oli kisassa Stadiumin oman merkin, Socin, shortsit. Tässä mallissa on tuollaiset alustrikoot ja niiden päälläshortseiksi naamioituneet kangasosat, jotka ovat kuitenkin sivuilta täysin auki. Malli on todella toimiva, vielä kun molemmilla sivuilla on taskut ja isomman taskun kohdalla päälliskankaassa vielä kuulokevienti. Näistä juoksuvaatepostauksista saa kyllä kuvan, että mulla on joku pakkomielle taskuihin, mutta kun ne ovat oikeasti tärkeät! Näissä shortseissa älypuhelin mahtuu hyvin tuohon isompaan taskuun, tosin hellelenkillä hiki tulee kyllä kankaasta läpi, joten pidemmillä lenkeillä ei taskuun kannata puhelinta laittaa. Puolimaratonilla mulla oli kummassakin taskussa energiageelejä, joten taas oli käyttöä taskuille. Shortsien vyötärönauhassa on vielä kiristysnauha ja kun sisähousujen lahkeetkaan eivät hilaudu ärsyttävästi ylöspäin juostessa, nämä ovat lähestulkoon täydelliset shortsit kesäjuoksuihin!

Polvi ei valitettavasti ole heinäkuun aikana mennyt yhtään parempaan suuntaan, vaikka olen juossut todella vähän. Tuntuu, että vamman syntymisen jälkeen mentiin parempaan suuntaan parin viikon ajan, ja sen jälkeen mitään edistymistä ei ole tapahtunut. Polvi kipuilee yleensä juoksulenkin jälkeen, mutta toimii myös epäloogisesti vihloen välillä ilman mitään edeltävää rasitusta. Salikäynnin jälkeen polvi oli myös kipeä, vaikka kuvittelin lihaskuntotreenin olevan sille hyväksi. Olen suhtautunut yllättävänkin lungisti polvivammaan nyt heinäkuussa. Loma-ajalla on varmaan suuri vaikutus siihen, ettei juoksemattomuus niin paljoa haittaa, kun arjen rutiinit ovat muutenkin väistyneet löhöilyn tieltä. Huomaan silti olevani ehkä hiukan tavanomaista ärtyisämpi ja kun olen käynyt lenkillä olo on ollut parempi.

Koska polven kanssa ei tunnu tapahtuvan edistystä löhöilyn seurauksena, yritän elokuussa päästä taas jonkinlaiseen lenkkirytmiin. Ajattelin aloittaa hissukseen, kolmen lenkin viikkotahtia, mutta niin, että lenkit ovat todella lyhyitä. Arkena pari lenkkiä 1-5 km ja viikonloppuna "pitkis" 5-8 km. Katsotaan, miten polvi reagoi, ja jos ei mene säännöllisestä lenkkeilystä pahemmaksi, niin kuun loppupuolella yritän pidentää lenkkejä.

Yöjuoksulla

Joskus sitä saa ideoita, jotka jäävät mieleen kytemään ja muuttuvat vähitellen tavoitteiksi tai toteutettaviksi asioiksi, vaikka idean synnystä olisi reippaamminkin aikaa. Kaksi vuotta sitten kärvistelin H2Ö-festareilla epämukavissa ballerinoissa, jotka eivät sopineet ollenkaan keikkojen katseluun ja tuntien seisoskeluun. Lisäksi stressasin kotimatkasta, joka piti taittaa kahdella bussilla, joko viimeiseen tavalliseen bussiin kiirehtien tai sitten kalliin festaribussin ja yhtä lailla kalliin yöbussin yhdistelmällä. Näin parinkin miehen festarikenkinä lenkkarit, joten siitä se ajatus sitten lähti.

Ensimmäistä kertaa viime vuonna ja toistamiseen viime viikonloppuna juoksin siis festareilta kotiin. Molemmilla kerroilla sää oli lämmin ja selkeä, erinomainen juoksemiseen. Festarieleganssiin kuuluivat siis lenkkarit ja lyhyen hameen alle juoksutrikoot. Mukaan reppu, johon ylimääräiset vaatteet saisi yöllä tungettua ja joka kulkisi mukavasti juostessakin mukana.

Yksi syy siihen, että ostin pari vuotta sitten Nike Freet, oli juurikin päässä kytevä idea juosta kotiin erinäisistä tapahtumista. Yleensä käytän tossuja ihan työmatkojen kävelykenkinä ja matkoilla shoppailu- ja nähtävyyskierroksilla, sillä ne ovat todella hyvät jalassa ja kävellessä. Matkoilla yritän aina pakata kevyesti, joten Freet ovat silloin myös juoksukäytössä. Kengät ostettuani innostuin juoksemaan niillä normilenkkejäkin jonkun verran, testasin niitä jopa yhdellä pitkiksellä, mutta totesin, että vaimennus riittää mulle maksimissaan kympin lenkille.

Nyt viikonlopun H2Ö-festareilla nautin alkuillasta yhden drinksun, muuten pysyin alkoholittomissa juomissa. En normaalistikaan kauheasti juo, joten juoksua voi pitää ihan varteenotettavana kotimatkavaihtoehtona iltariennoista. Nyt otin eväsjuomaksi muumilimpparia, joka tosin oli niin sokerista, että vatsa ei siitä oikein tykännyt. Energiaa riitti kuitenkin hyvin 7 kilometrin kotimatkan juoksuun.

Kaupunki ei todellakaan nukkunut, vaikka juoksuni kulkikin Ruissalosta rautatieaseman ohi keskustan liepeillä. Reitti oli turvallinen, sillä jatkuvasti ohi meni liikennettä. Sää oli todella tyyni ja ilma oli hurjan kostea, olin kotiin päästyäni aivan hiessä! Polvi alkoi vihoitella viiden kilometrin kohdalla, ja tuntui ikävältä kotosalla hengaillessa ennen nukkumaanmenoa. Seuraavana päivänä jalka oli kuitenkin lähes normaali, eikä kipua tuntunut. Muuten en sitten viime viikolla juossutkaan, joten tuo 7 kilometrin yöjuoksu toi kaivattua endorfiinihuumaa polven lepuutuksen jälkeen. Jos en kärsisi unihäiriöstä ja pyrkisi niin säännölliseen rytmiin, jossa menen aikaisin nukkumaan, olisi kivaa juosta useamminkin yöllä. Nyt kesäöiden lenkit jäävät harvinaisiksi kotimatkajuoksuiksi, mutta niissä on aivan omanlainen, kiva fiiliksensä!

Lisäravinteista apua?

Tuossa kun googlettelin, mikä polvessa voisi olla ja mikä siihen auttaisi, törmäsin ainakin muutaman polvikipuisen ja polven kondromalasiasta kärsivän saaneen apua glukosamiinista. Olen aineeseen ennenkin jossain törmännyt, jotkut pitävät sitä ihan ihmeaineena, mutta luotettua tutkimustietoa aineen vaikutuksista ei taida olla. Glukosamiinin pitäisi auttaa nivel- ja rustokipuihin ja jopa rakentaa uutta rustoa. Ajattelin, että voisi sitä ainakin kokeilla.

Toinen aine, mitä ajattelin kokeilla, on magnesiumsuihke. Heti kun polveni ekan kerran kipeytyi, työkaveri suositteli sitä, mutta apteekin hinnat olivat niin suolaiset, etten raaskinut ostaa. Magnesiumia syön jo nyt epäsäännöllisesti estääkseni pohjekramppeja, jotka vaivasivat mua juoksuharrastuksen alkuaikoina jatkuvasti. Magnesiumin avulla pohjekrampit (aka suonenvedot) ovat pysyneet poissa. Tsekkailin jo magnesiumsuihkeen hintoja rapakon takaa iHerbistä, ja hinnat ovat noin kolmasosan apteekin hinnoista, joten laitan tilauksen menemään piakkoin.

Samalla kun tilaan glukosamiinia ja magnesiumia, ajattelin täydentää taas muutenkin lisäravinnevarastoja. Syön talvisin aina D-vitamiinia sekä toisinaan sen kaverina omega-3:sta. Flunssan yllättäessä saatan ottaa C-vitamiinia ja imeskeltävää sinkkiä. 2012 anemian jälkeen olen myös napsinut rautakuurin aina muutaman kerran vuodessa. Näitä kun kirjoittaa, niin tuntuu, että käyn jatkuvasti pilleripurkilla... Todellisuudessa olen aika laiska napsimaan vitamiineja sun muita lisäravinteita, vaikka monet tulevat ihan selkeään tarpeeseen, kuten vaikkapa juuri nuo rautakuurit ja D-vitamiini, jota Suomessa ei vaan talviaikaan saa millään tarpeeksi.

Kuvan sorsat eivät liity lisäravinteisiin.

Jos joku lukijoista on halukas kokeilemaan iHerbiä, niin koodilla CNM919 saa alennusta ensimmäisestä ostoksesta. Kannattaa myös tsekata ilmaiset tarjoukset ensimmäistä kertaa tilaaville tästä sekä spesiaalitarjoukset tästä. Jos et halua käyttää mun koodia (saan koodin käytöstä itse myös jotain alennusta), niin netistä löytyy muiden asiakashankintakoodeja pilvin pimein. Omaan ekaan tilaukseen nappasin koodin aikoinaan Heidin Innostuksiani-blogista. Jos tilaa iHerbistä, niin kannattaa tsekata tilauksen tullirajat ja alv-raja, näihinkin löytyy hyvät ohjeistukset netistä esim. ihan vaan googlaamalla iHerb alv. Karkeana yleistyksenä voi sanoa, että jos tilaa vain lisäravinteita (supplements), näiden alv menisi ruoan 14% mukaan, eli arvonlisäveroa ei tarvitse maksaa, jos tilaus (postikuluineen) jää alle 35,70€. Tuolla summalla saa jo todella paljon lisäravinteita, ja isommassa tilauksessa myös postikulut kasvavat, joten itse tilaan aina alle tuon summan, vaikka sitten pari kertaa vuodessa yhden isomman tilauksen sijaan.

Diagnooseja ja hajatelmia

Ensin ajattelin, että polvivaiva menisi ohi muutamassa päivässä, sitten muutamassa viikossa. Kohta on kaksi kuukautta kulunut, ja en edes halua ääneen lausua tuota seuraavaa aikamäärettä. Enkä halua enää turhaan toivoa polvikivun ihmeparantumumista... Olo on ollut tässä aika alakuloinen. Puolimaraton sujui polven kannalta mielestäni yllättävän hyvin, mutta toipuminen siitä on ollut hidasta, enkä ole kauheasti uskaltanut juosta. Lääkärissä olen käynyt polven kanssa nyt kahdesti, eikä siltäkään suunnalta ole odotettavissa mitään ihmelääkettä.

Ekalla lääkärikäynnillä en kummempia odottanut, mutta taisin silti pettyä alhaisiin odotuksiinkin nähden. Mumisemalla kommunikoivan lekurin diagnoosina oli epämääräinen nivelkipu ja sain viikon lääkekuurin. Nyt toisella kertaa eri lääkärillä tutkimus oli pikkaisen perusteellisempi ja sain vähän tarkemman diagnoosin; polven kondromalasia. Sain nyt myös lähetteen fyssarille, mutta vapaa aika oli vasta elokuun puolivälissä, joten fyssarista ei ole nyt saman tien apua.

Googlettelin tuossa tuota polven kondromalasiaa, eli rustonpehmentymää, ja tiedonhaun tulos ei ole järin rohkaiseva. Vaiva voi parantua itsekseenkin, mutta varsinkin paljon urheilevilla se on johtanut mm. juoksuharrastuksen lopettamiseen... :( Koska mun polvesta ei otettu magneettikuvaa, suhtaudun vielä inasen epäillen tuohon diagnoosiin. Koska mun polvikipu alkoi ihan yllätten kesken lenkin, olisin jotenkin taipuvainen uskomaan, että taustalla olisi yksittäinen vamma (esim. juoksijan/hyppääjän polvi) tuollaisen pitkään kehittyvän rasitusvamman sijaan. Tämä on ehkä ihan vain toiveajattelua.

On vaiva mikä tahansa, nyt on selvää, että sen kuntouttaminen vie aikaa. Viikko sitten hölkätty 4,8 km sai polven kipuilemaan loppuillan. Viime viikonlopun kävelyretkellä polvi myös vihlaisi pari kertaa ikävästi alamäessä. Olen yrittänyt hiukan jumppailla reiden lihaksia ja olen myös käynyt noilla ulkokuntolaitteilla, vaikka siellä treeni onkin yläkroppapainotteista. Molemmat lääkärit antoivat luvan käydä lenkillä, mutta jos juostessa kipuilee tai lyhyenkin lenkin seurauksena on loppuillan särky, niin ei se taida kovin järkevää olla. Yritän nyt kovasti toimia järkevästi, mutta juoksuhaluja olisi vaikka muille jakaa. Mutta haluan juosta ilman kipua, rennosti ja tietäen, että jos alan treenata ohjelman mukaan, voin myös noudattaa sitä. En ole kovinkaan hyvä keksimään mitään korvaavaa liikuntaa, koska tykkään vain juosta. Haluan sitä omaa aikaa ja aivojen tuulettumista jo ihan henkisenkin jaksamisen takia.

Mielessä pyörii kauhukuvia siitä, että mitä jos en voikaan juosta enää. Siis ikinä. Mulle viikottainen juoksu on ollut niin tärkeä osa elämää, että en osaa ajatella siitä luopumista. En haluaisi olla liian pessimistinen, mutta en myöskään halua enää turhaan toivoa ja pettyä kerta toisensa jälkeen. Tästä on kovaa vauhtia tulossa juoksublogi, jossa ei juosta :(

Eväsretki Aurajoen rannalla

Polvi on taas kiukunnut, niin en ole juossut koko viikkona. Eilen halusin kuitenkin nähdä erään lenkkireiteistäni kesäasussa, joten pakkasin reppuun eväät ja piknikpeiton ja suuntasin Aurajoen vartta yläjuoksulle päin. Vähän päälle neljän kilometrin patikoinnin jälkeen levitin peittoni rantatörmälle ja nautiskelin retkilounaasta sekä auringonpaisteesta. Paluumatkalla pysähdyin vielä toiseen paikkaan kahvittelemaan ja nuuhkimaan keltaisena loistavia niittykukkia. Vähän päälle 8 kilometrin kävely oli kiva aktiviteetti lauantaipäivän ratoksi.

Viikon treenit

Vaikka viime lauantain hellepuolikas olikin aika koittelemus, ja pidempään juoksuun tottumattomat jalat särkivät puolikkaan jälkeisenä yönä, palauduin juoksusta kuitenkin melko nopsaan. Tiistai-aamuna oli jo fiilistä kuntoilla ennen iltavuoroa ja kun aurinkokin paistoi, suuntasin taas tuonne ulkokuntolaitteille.

Tälle viikolle tuli kaksi samanlaista rentoa treeniä, jossa ensin hölkkäsin noin kilometrin verran tehden muutamia spurtteja. Alkuhölkän jälkeen tein sitten kevyen treenin ulkokuntolaitteilla. 2-3 kierrosta laitteilla on kivan nopea ja helppo treeni, joka uskoakseni kuitenkin parantaa liikkuvuutta ja pitää ainakin jollain tasolla yllä lihaskuntoa. Mulla on päätetyön myötä jotakuinkin kroonisesti jämähtäneet hartiat, ja ainakin siihen vaivaan ulkokuntolaitteet tuo helpotusta. Lisäksi treenin jälkeen aina venyttelen, asia, joka mulla jää usein tekemättä niinä päivinä, kun en liiku muuten.

Eilen hölkkäsin 4,8 kilsaa pk-vauhtia. Polvi hiukan vihoitteli, joten pidempään en viitsinyt sen takia juosta. Oli todella lämmin ja aurinkoinen keli ja nautin siitä täysin siemauksin. Hassua, miten viikko sitten puolikkaalla sulin kuumuuteen ja nyt se tuntui vain ihanan lämpimältä. Ehkä vauhdilla on jotain tekemistä asian kanssa. :) Illalla jouduin laittamaan polveen kipugeeliä, joten voisi olla hyvä ottaa ensi viikko vielä rauhallisesti, että polvi saisi aikaa toipua.

Nyt aurinko pilkistelee pilven takaa, joten naputtelu saa nyt jäädä ja karkaan pihalle! Kesä <3

Mitäs sitten?

Jalat särkivät ja valvottivat lauantai-sunnuntai-yönä puolikkaan jälkeen. En ollut osannut varautua siihen, että kesäkuun vähäisten juoksujen vuoksi puolimaratonin rykäisy saattaisi tuntua jaloissa tavallista enemmän. Pari päivää on siis mennyt kipeiden ja jäykkien jalkojen kanssa, nyt alkaa vähitellen helpottaa. Vaikka hellepuolikas olikin rankka, niin heti juoksun jälkeen mulla oli vielä juoksuhaluja ja intoa alkaa suunnittelemaan kesän ja syksyn juoksuja. Jalkojen kipu ja polvessa sekä lonkassa olevat tuntemukset ovat hiukan hillinneet intoa, mutta olen jo aika lailla pyöritellyt mielessäni, että miten juoksut tästä jatkuvat. Fiilis tuosta hellepuolikkaasta on ollut ihan hyvä. Ympäri somea on saanut lukea osallistuneiden kariutuneista aikatavoitteista ja myös keskeytyksistä, joten rankka keli on muillakin vaatinut veronsa.

Keväällä ehdin jo vähän niin kuin salaisesti sopia itseni kanssa, että syksyllä juoksisin taas maratonin. Tiukka harjoitusohjelma edellytti, että puolikkaalla olisi mennyt hyvin ja että olisin saanut kunnon kilometrit kesäkuulle. Olisin juossut 3 viikon päästä puolikkaasta vuoden ekan 30 km pitkiksen, siitä 3 viikon päästä toisen ja tuosta 3 viikon päästä maratonin. Tämä suunnitelma sitten kariutui aika nopsaan polvivaivan ilmaannuttua. Nyt olen miettinyt, että maraton jää tältä vuodelta väliin. Syys-lokakuun vaihteessa on odottamassa eräs tärkeä työjuttu, joka vie syyskuulta aika lailla työaikaa ja energiaa. En usko, että jaksaisin maratontreenejä samaan syssyyn.

Puolimaratonin haluaisin kuitenkin vielä tänä vuonna juosta. Koska polven tilanne on nyt epävarma, aikataulutan puolikkaan mieluiten mahdollisimman pitkälle syksyyn. Kaarinan syysmaraton olisi 22.10. ja viime vuoden maratonilla jäi hyvät fiilikset tapahtumasta, joten suurella todennäköisyydellä juoksen puolikkaan tuolla. Tapahtuman hintaporras vaihtuu vasta elokuun lopussa, joten miettimisaikaa ja polven toipumisaikaa on. Nyt siis pitäisi saada polvi kuntoon, jotta pääsisin treenaamaan kunnolla. Varmaan tämä viikko menee aika lailla lepäillessä ja kevyesti liikkuessa, mutta ensi viikolla voisi jo kokeilla juoksua. Polvea kuntouttaessa pitää nyt vaan edetä maltilla.

Olo on nyt oikeastaan aika rento. Polven tilanne tietty hiukan huolettaa, mutta ainakaan sen kuntoutukselle ei ole mitään deadlinea. Vaikka olikin ihan kamalaa, kun en polven takia päässyt juoksemaan, niin havaitsin, että voihan sitä vaikka tehdä kävelyretkiä tai lihaskuntoa ulkokuntolaitteilla. Mulla on vielä pari viikkoa töitä ennen kolmen viikon kesälomaa. Ajattelin ottaa nämä viikot rennosti ja jättää suorittamisen duuniin.

P.S. Garmin Express suostui vihdoin siirtämään suoritukset Connectiin. Teknisestä tuesta ei ollut apua, vaan yhteys alkoi vaan äkkiä pelittää. Viime viikon 3 kilsan hölkkälenkki jäi siirtymättä, mutta puolikkaan tiedot ovat nyt palvelussa, huh.

PNM2016 Puolimaraton: Kuuma kisaraportti

On niin kuuma että kuolen, ajattelin jo kolmen kilometrin kohdalla. Eikä meno siitä merkittävästi viilentynyt missään vaiheessa. Huh mikä keli!

Lähtöfiiliksissä yritin miettiä, että nyt vihdoin pääsen juoksemaan, kun kipeän polven kanssa ei ole uskaltanut kirmailla, ja hain positiivista fiilistä sitä kautta. Mulla oli kaksi vaihtoehtoista strategiaa ja vielä aamulla mietin, lähtisinkö yrittämään 5:40 kilsoja, vaikka noilla alkuvauhdeilla olisi ollut varmaan ohjelmassa todella paha hyytyminen. Onneksi järki voitti, ja päätin lähteä juoksemaan noin 6 minuutin kilsoja. No, ei sekään mennyt ihan putkeen, mutta siitä lisää myöhemmin.

Lähtöalueella kävin miittaamassa Kestävyyttä Pintakaasulla -poppoota ja hengailin paikalle tulleiden perheenjäsenten ja juoksukaverin kanssa. Pelkästään seisoskelu auringonpaisteessa toi hien pintaan. Puoli tuntia ennen starttia imutin geelijuoman ja täytin sitten pakkauksen vedellä. Siinä oli mun ainoa mukaan otettava vesi, aikomuksena oli pärjätä juomapisteiden turvin. Pari geeliä taskuun ja lähtökarsinaan, jossa oli niin hirveä ryysis, että jäätiin kaverin kanssa todella kauas lähtöportista. No, eipä sillä niin väliä, kun ei mitään aikaa aiottukaan juosta. Lähdön jälkeen kesti ainakin minuutti lähtöportille, eikä puhettakaan, että olisi päässyt juoksemaan kunnolla.

Tänä vuonna Paavo Nurmi Maratonin reitti oli tosiaan alkuosaltaan hiukan muuttunut ja teatterin remontin takia ekat sadat metrit oli tosi kapeaa baanaa. Kuulin takaa kuuluttajan kertovan, että yli kolme minuuttia meni saada koko porukka lähtöportista läpi. Eka kilometri oli myös aivan älyttömän ruuhkainen, eikä vielä tokallakaan kilsalla helpottunut. Ja oli aivan mielettömän kuuma! Aninkaistenmäen uusi asfaltti huokui kuumuutta ja hikoilin ihan mielettömästi jo ekoilla kilsoilla. Ensimmäinen juomapiste tuli vasta kolmen kilsan jälkeen, ja sain ruuhkassa mukin, jonka pohjalla oli vain tilkkanen vettä. Kuumuus oli kuin jotain tahmeaa ainetta, jonka läpi piti puskea, eikä juoksua voinut missään nimessä kuvailla kepeäksi. Menin silti hiukan 6 minuutin kilsoja kovempaa, porukassa vauhti nousi ja sain tsemppiä työkaverin kannustuksesta.

6 kilometriä täyttyi juuri ennen Ruissalon siltaa. Seuraavat 4 kilometriä mäkiä, oh joy. Ajattelin, että jos selviän mäkisen osuuden, niin sitten jaksan maaliinkin asti. Sillan jälkeen ylämäki jatkui aina 7 kilometrin laikalle asti, ja siinä pakostikin vauhti hiipui yli 6 minuutin. Jo tuossa vaiheessa tiesin, että tästä tulee mun hitain puolimaraton. Toisaalta hetken aikaa askel kulki kevyemmin, kun tajusi, että kolmannes matkasta oli jo takana. Alamäessä polvessa oli pientä tuntemusta, mutta seuraavaa ylämäkeä kavutessa polvi oli taas täysin oireeton. 8,5 kilometrin juomapisteellä otin kaksi täyttä mukia vettä ja kaadoin toisesta selkään niin, että alkkaritkin kastuivat, kai se vähän viilensi. Mulla ei ollut varsinaisesti jano, mutta kaipasin epätoivoisesti jotain helpotusta helteeseen. Juomapisteen jälkeen tajusin, että hei mun olis kai pitänyt ottaa geeli tuossa äsken veden kanssa. Helle näköjään pehmitti aivotkin.

Bongasin siinä espoolaisen kollegan, ja jutusteltiin jonkun matkaa aina kympin väliaikapaikalle asti. Garminin mukaan 10 kilsaa täyttyi huomattavasti väliaikapisteen jälkeen ja mietinkin siinä, että onko laite sekoamassa lopullisesti. Kympin jälkeen oli hetken aikaa helpompaa menoa, metsän siimeksessä oli vähän vilpoisampaa ja tiesi, että mäet ovat takana. Sain geelinkin imutettua seuraavalla juomapisteellä ja ohitin juoksukaverin geelin voimalla. 12,5 kilsan juomapisteellä oli aika käsittämätöntä, että pöydillä ei ollut yhtään vesimukia valmiina, ja siinä joutui jonottamaan juomaa! Koskaan ennen ei ole Paavolla juomahuolto pettänyt tuolla tavalla.

13-15 alkoi olla jo aika vaikeaa. Silti ohittelinkin muutamia tyyppejä ja naurahdin ihan ääneen, kun äkkiä etuoikealta kuului lampaan määintää laitumella. On toi Ruissalon paluu-osuus vaan aika kiva. Polvi ei ollut vaivannut, mutta nyt alkoi oikeassa lonkassa tuntua. Vanha vaiva, mulla on ollut lonkassa limapussin tulehdus 2013 ja varmaan tuo polvikin vaikutti siihen, että lonkassa alkoi tuntua. Vauhti hidastui entisestään, enkä löytänyt lainkaan hyvää rytmiä kipeän lonkan kanssa. Ruissalon sillalle kun tultiin, niin hiukan helpotti, tuuli viilensi ja aurinkokin oli mennyt pilveen. 16 kilometrin kohdalla oli perhe kannustamassa, tuli niin hyvä fiilis, kun näin heidät. <3

Jos jo aiemmin oli ollut vaikeaa, niin 17 kilometristä eteenpäin meno tahmautui entisestään. Enää 4 kilsaa -ajattelu ei auttanut yhtään. Vilkaisin vieressä juoksevaa mimmiä ilmeisen merkityksellisesti ja tämä tokaisikin, että rankkaa on. Vastasin, että on kyllä tosi vaikeaa meno. Jotenkin tuo pieni sananvaihto piristi, samassa veneessä ollaan. Kamalalta tuntuu, mutta silti vaan juostaan!

Kilometrilaikat 17-18-19 tulivat Garminin mukaan 200 metriä etumatkassa, mikä hiukan ihmetytti. Juoksu ei tässä vaiheessa ollut todellakaan kaunista eikä mukavaa. En ollut enää jaksanut seurata kilometrivauhteja, sinne jonnekin reippaasti päälle 6 minuutin ne menivät. Nyt aloin kuitenkin vilkuilla kelloa tiuhaan, mutta matka ei tuntunut edistyvän ollenkaan. Sadan metrin juoksuun meni puoli-ikuisuutta. Jossain 18 kilsan kohdalla totesin, että mun on pakko jaksaa nyt juosta vähän ryhdikkäämmin, tai muuten saan kaikenmaailman rasitusvammat laahustaessani kumarassa. Yleensä lantion nosto ja askeleen lyhennys tuovat kuin itsestään lisää vauhtia, nyt ei. 20 kilsan laikka tuli vihdoin oikeassa kohtaa, ja totesin Garminin olevan sittenkin vielä tolkuissaan. Ekaa kertaa puolikkaalla 20 kilsaa ei mennyt alle kahden tunnin, olin tuossa kohtaa ajassa 2:02. Tuntui uskomattomalta, että kaksi vuotta sitten meni 10 minuuttia nopeammin tuohon.

Viimeinen kilometri, mutta ei puhettakaan vauhdin kiristymisestä. Kunhan nyt juoksen maaliin, loppuajalla ei mitään väliä. Lonkkakipu oli onneksi painunut jonnekin taka-alalle. Vaikka juoksu olikin tosi jäykkää, niin mihinkään ei pahemmin sattunut. Loppusuoralla etsin miestä katseellani, hän oli luvannut tulla samoille hoodeille kuin viime vuonna. Vaan ei näkynyt, olin jo vähällä hätääntyä, kunnes bongasin hänet edessäpäin. Jaksoin vielä yrittää vähän ryhdikkäämpää juoksua ja vääntää kasvoilleni jonkun hymyntapaisen. Väsyneet aivoni yrittivät tajuta, missä maali oikein on, huh tuossahan se, joko nyt vihdoin saa lopettaa?

Jess, ylitin maalilinjan, selvisin! Aika painui vähän päälle 2:10, mutta täysin yhdentekevää tuossa vaiheessa. Maalin jälkeen onnittelut perheeltä, juoksukaveri maaliin ja sitten Paavo Nurmen Stadionille. Kahvijonossa bongasin Karkin ja vaihdettiin siinä juoksukuulumisia, molemmilla helle oli vienyt voimat. Hierontapiste tuli tällä kertaa todella tarpeeseen, sillä mun pohkeet oli aivan jumissa. Olin matkalla kaatanut siihen malliin vettä päälleni, että hierontapöytään jäi mun jäljiltä iso märkä läntti! :D

Tällä kertaa oli siis tällainen juoksu. En näköjään ole kovin hyvä ennustaja, kun eilen veikkasin, että kuuma keli on pienin mun murheista. Juoksun jälkeen kuulin todella monesta suusta, miten helle oli tehnyt tepposet, joten en ollut ainoa kuumaan kangistunut. En ole koskaan ennen nähnyt useampaa pientareelle tuupertunutta, yksi näytti jopa aika pahalle, ja joku vietiin Ruissalosta pillit soiden pois. :(

Loppujen lopuksi mulle jäi kuitenkin juoksusta ihan hyvä mieli. Tämä oli puolikkaistani varmaan fyysisesti rankin, mutta henkisesti oli helpompaa kuin vaikka viime vuonna. Kun loppuajalla ei ollut väliä eikä keskeyttämishaluja ollut, niin siinähän se meni. Tossua vaan toisen eteen, vaikka rankkaa olikin, onhan sekin jonkinmoinen saavutus. Lonkkakipu vaimeni jo tuossa juoksun aikana, mutta polvi vihloi todella ikävästi kisan jälkeen portaissa. Yritän varmaan ensi viikolla päästä taas lääkäriin sen kanssa, jos saisin vaikka lähetteen fyssarille, niin pääsisin kunnolla kuntouttamaan polvea.

On tää Paavo Nurmi Puolimaraton vaan aika kiva perinne, kyllä täytyy taas ensi vuonna pistää ilmo sisään. Ekaa kertaa jouduin pääsin juoksemaan helteessä, ja olihan tää aika kokemus. Kaikki Paavon rapsat löytyy muuten tunnisteella Paavo Nurmi Puolimaraton ja kaikki kisaraportit tunnisteella kisaraportti. Loppuun pakko jakaa vielä kuvapari siitä, mitä letille tapahtuu, kun hellepuolikkaalla kaataa toistuvasti vettä päähän ja juoksee vikat 5 kilsaa pesusieni niskassa :D

Fiilikset päivää ennen puolikasta

Kehtaanko sanoa ihan suoraan, että juoksufiilistä ei oikein ole? Kun viimeisen kuukauden valmistautuminen on ollut mitä on, niin jotenkin ei mene oikein kunnolla edes jakeluun, että huomenna pitäis juosta päälle 20 km. Silti eilen ja tänään on jännitys alkanut nousta, ja viime yö meni unettomana pyörien. Väsymyskin nyt vähän latistaa fiilistä, mutta ennen kaikkea tietysti tuo...

Polvi

Onko polven kanssa järkevää lähteä juoksemaan puolikasta? En todellakaan tiedä. Vaiva ei ole juoksun aikana tuntunut, vaan kipuilu on viime viikoina tullut vasta jonkin aikaa liikunnan jälkeen. Jos polvi alkaa kipuilla jo juostessa, niin pystynkö edes keskeyttämään? Olen joissain asioissa niin pahuksen jääräpäinen, ja epäilen, että keskeyttäminen tulisi olemaan tosi kova pala. Ystävät ja perhe ovat vähän huolissaankin kyselleet, että kai mä sitten keskeytän, jos alkaa sattua. Mutta en pysty lupaamaan heille mitään... Tiedän kyllä, että jos jatkan juoksemista ja kierrän ehkä kisojakin tulevaisuudessa useammin, niin jossain vaiheessa varmaan pakostikin tulee eteen ekat DNS ja DNF. Mutta en osaa ollenkaan henkisesti valmistautua siihen, että joutuisin huomenna keskeyttämään. Sekä ekalla että kolmannella puolikkaalla olen molemmilla halunnut tulenpalavasti keskeyttää, viime vuonna vielä ihan ilman järkevää syytä, jos huonoa valmistautumista ei sellaiseksi lasketa. Mutta se, että oikeasti keskeyttäisin, no, jotenkin se ei vaan tunnu vaihtoehdolta.

Reitti 

Alkumatkan osalta reitti on muuttunut siten, että kaupunkialueella juostaan pidempi lenkki. Tuo alkuosuus hiukan hirvittää. Samaan aikaan juoksureitin viereisillä kaduilla on käynnissä keskiaikamarkkinat, ruokamarkkinat, käsityöläismarkkinat ja ostaturhaakrääsäämarkkinat. Mitä jos joku markkinavieraista tai katusulkemisiin turhautunut autoilija tryykää reitille? Keskiviikkona, kun 13000 ihmistä valui pois Paavo Nurmen Stadionilta, virastotalon parkkiksella joku autoilija tööttäili lähes tauotta, ilmeisesti koska jonossa ensimmäinen ei ajanut ihmismassan päälle ja tieltä pois... Näin meillä Turussa.

Muuten uudistunut reitti on kai ihan ok. Ruissaloon tullaan nyt kilometri aiempaa myöhemmin, eli myös saaren mäet tulevat vähän myöhempään juoksussa. Tämä saattaa olla henkisesti helpompaa. Eniten tuolla reitillä tykkään osuudesta, jossa käännytään takaisinpäin kaupunkia kohti ja juostaan Ruissalon ulkoilureittiä.

Sää

Ennusteet lupaavat huomiselle aurinkoa ja hellettä. En ole koskaan juossut puolikasta helteessä, joten tulee varmaan lämmin. Toisaalta 2014, kun tein toistaiseksi ainoan kahden tunnin alitukseni, lämpöä oli karvan verran yli 20 ja aurinko paistoi, eikä se mun menoa haitannut. Joten lämmin sää taitaa olla pienin mun huolenaiheista.

Valmistautuminen

Tein eilen kevyen 3 km hölkkälenkin, ja siinä olivatkin tämän viikon juoksut. Onneksi olen kuitenkin juossut muutaman parikymppisen tänä keväänä, niin eiköhän kunnon puolesta juoksun pitäisi sujua. Geelejä on, juoksuvaatteet on, sinänsä kaikki ok. Jännityskään ei ole ihan niin kauheaa, kun kyseessä on jo neljäs Paavon puolikas. Tällä hetkellä eniten ärtymystä aiheuttava asia onkin tuo Garmin, joka ei suostu enää synkronoimaan tietoja nettipalvelu Garmin Connectiin. Tuki kehotti asentamaan uuden version yhteysohjelmasta, mutta siitäkään ei ollut apua. Mälsää, kun en saa siirrettyä dataa koneelle. Onneksi kello sentään toimii, ilman sitä en pystyisi huomenna edes lähtemään liikkeelle!

Kaiken tämän rutinan jälkeen täytyy todeta, että vaikka fiilis onkin vähän kateissa, niin haluan silti ehdottomasti lähteä matkaan. Polvivaivan ja juoksemattomuuden myötä en jaksa uskoa kahden tunnin alittuvan, mutta kumpa saisin juosta ilman kipua ja fiilis löytyisi viimeistään kisassa.

Kesäkuun kooste

Eipä oo liikuntojen puolesta paljoa hehkutettavaa tässä kuussa. :(

Juoksin 47 kilometriä. Siitä puolet kesäkuun ensimmäisellä viikolla, jonka jälkeen yllättänyt polvivaiva sotki loppukuun juoksut. Fiilikset ja tuntemukset polvessa ovat vaihdelleet kuun mittaan. Kivun alettua ihan yllättäen pidin jonkin verran totaalitaukoa juoksusta. Sitten kun varovasti kokeilin lenkkeillä, polvi selvästi otti nokkiinsa juoksusta, mutta lepo ja lääkekuuri tuntuivat vievän tilannetta koko ajan parempaan suuntaan. Tällä viikolla polvi on kuitenkin käyttäytynyt ihan epäloogisesti ja tuntuu, että toipuminen on pysähtynyt. Liikunta ei tunnu juurikaan muuttavan tilannetta suuntaan tahi toiseen, vaan polvi saattaa kipuilla vaikka pidemmän istumisen jälkeen. Tai sitten havahdun yöllä siihen, että asentoa vaihtaessa polvi vihloo.

Polvivaivan ilmaantumisen jälkeen kaikki juoksukokeilut ovat olleet sellaisia, että olen alkuhölkän jälkeen juossut kovavauhtisia vetoja. Ajatuksena, että kovatehoinen treeni pitäisi juoksukuntoa edes jollain tavalla yllä, kun pitkille lenkeille en ole polven kanssa uskaltautunut. Olen myös käynyt kahdesti vesijuoksemassa ja muutaman kerran tehnyt lihaskuntotreenit ulkokuntolaitteilla. Muuten olen aika lailla sohvaperunoinut. Näin jälkiviisaana olen todennut, että olisi varmaan ollut fiksua harjoittaa aerobista kuntoa edes jonkinlaisilla pidempikestoisilla liikuntasuorituksilla.

Olo lauantain puolimaratonin alla onkin todella epävarma. Tuntuu ihan absurdille lähteä juoksemaan puolikasta, kun viime viikkojen pisin matka on ollut 4,2 km. Ylihuomenna pitäisi juosta viisi kertaa tuo. Valmistautuminen ei todellakaan ole ollut sitä, mitä etukäteen ajattelin. Kesäkuusta piti tulla kova juoksukuu ja puolimaratontreenien huipentua vetotreenien ja vk-lenkkien osalta, vaan toisin kävi. Heinäkuulle en myöskään pysty nyt tekemään oikein mitään juoksusuunnitelmia, katsotaan nyt ensin, pääsenkö edes maaliin lauantaina.

Postauksen kuvat on napsittu eilen, kun oli Paavolla katsomassa Paavo Nurmen kisoja. Aurinkoisessa kesäillassa oli hienoa fiilistellä Thomas Röhlerin 91-metrisiä keihäskaaria ja NoLon rutiininomaisia 13 sekunnin alituksia sekä ihastella Petr Svobodan fysiikkaa ja 5000 m voittajan kepeää askelta.