Joulukuun jolkottelut

Mulla oli suunnitelmissa juosta tänä vuonna joka kuussa vähintään satanen. Ja onnistuin siinä! Joulukuussa juoksu oli ehkä vähän nihkeää, mutta kilometrit täyttyivät lyhyiden lenkkien ansiosta. Yhteensä joulukuussa kilometrejä kertyi 104.

Joulukuussa jatkui pimeä ja sateinen keli. Täytyy sanoa, että vaikka iloitsen sulista kuntoradoista, niin pimeys on kyllä ankeaa. Juoksen sateellakin, mutta silloin kun lämmintä on vain muutama aste ja taivaalta vihmoo vettä, tekee se lenkeistä hiukan tavanomaista haastavampia. Jos kastuu läpimäräksi talvikelissä, on kylmettyminen lähellä ja heti lenkin jälkeen pitäisi päästä vaihtamaan kuivaa ylle. Tästä syystä joulukuun pistesuunnistukset jäivät väliin yhtä lukuun ottamatta. En halunnut palella bussipysäkillä suunnistuksen jälkeen, vaan osallistuin vain siihen osakilpailuun, josta pystyin myös juoksemaan kotiin.

Tuo osakilpailu olikin Turku Street-O:n jouluspesiaali. Rastit olivat Tuomiokirkon ympäristössä sekä Itäisen keskustan mäkisillä kaduilla, ja olikin aika hapottava suunnistus. Mutta hauska pistesuunnistus ja sateesta huolimatta joulufiilistä nostava tapahtuma!

Mulla oli sopivasti kalenteriin osuvien viikonloppujen ansiosta yli viikon joululoma. Hyödynsin vapaata ja sain hyvin lomalla kirittyä kilometrejä, joita oli alkukuusta kertynyt nihkeämmin. Alkukuussa tosiaan jatkui vielä marraskuun ankeus niin säiden kuin töidenkin puolesta, ja olen ollut nyt loppuvuonna selvästi tavanomaista väsyneempi. 

On kuitenkin kivaa, että juoksusuunnitelmista täyttyi näin joulukuun myötä viimeisinkin tälle vuodelle asetettu tavoite. Koko vuoden juoksuista teen vielä erikseen koosteen, mutta se menee vuoden vaihteen jälkeiseen aikaan. Tervetuloa 2020!

Joulumuisto

Kolme vuotta sitten jouduin juoksu-urani pisimmälle juoksutauolle. Kärsin koko 2016 syksyn sitkeästä selkävaivasta, enkä pystynyt juoksemaan koko marraskuussa ollenkaan. Koko selkävaivasaagan voi lukea tästä postauksesta. Joulukuu alkoi kohdallani kahden viikon sairaslomalla ja olin rankan syksyn jälkeen todella poikki. Mutta joulun lähestyessä alkoi näkyä myös toivoa paremmasta ja joulukuussa aloitin hyvin varovasti taas kokeilla juoksua.

22.12.2016 juoksin Garmin Connectin mukaan 1,2 kilometrin lenkin. Tiesin, etten pystyisi selän kipeytymättä juoksemaan kuin noin kilometrin. Pysäytin siis kelloni tuossa 1,2 kilometrin kohdalla. Ja sitten, ikään kuin salaa, juoksin vielä vähän lisää. Aika höpsöä, mutta toisaalta myös aika rankkaa. Olisin palavasti halunnut juosta kunnolla ja kivutta. Ja samalla ymmärsin, että edessäni olisi vain yksi tie. Minun olisi kuntoutettava itseni, jotta pystyisin taas juoksemaan ja elämään. Osin sama asia.

Tuosta lenkistä alkoi pitkä tie. Kävin useampaan kertaan kiropraktikolla. Kävin fysioterapeutilla ja tein fyssarin neuvomia liikkeitä lähes päivittäin. Kävin kaksi kertaa viikossa salilla, vaikka se oli välillä tylsää ja usein työlästä. Ja pikkuhiljaa kuukausien kuntoutuksen myötä pystyin taas juoksemaan.

Tämä vuosi on ollut erilainen kuin mitkään aiemmat. Kuten tietysti joka vuosi. Tämä on ollut hieno vuosi ja ehkä elämäni toistaiseksi kovin juoksuvuosi. Olen pystynyt juoksemaan ympäri vuoden. Kolmessa vuodessa olen kulkenut pitkän matkan, ja olen nykyään paljon tyytyväisempi elämääni kuin tuolloin. En iloitse siitä, että jouduin olemaan pitkään telakalla tuolloin. Mutta olen iloinen siitä, että selvisin takaisin kuntoon ja osaan nykyään arvostaa juoksuakin enemmän. Se on lahja, osata arvostaa sitä, mitä on.

Tuolla kolmen vuoden takaisella lenkillä kuuntelin Raskasta joulua -levyä, ja sieltä kappaletta Julen är här. Tuo biisi vie minut edelleen suoraan takaisin tuon ajan fiiliksiin. Siihen epätoivoon, jota tunsin, kun selkävaiva teki minusta puoliramman. Mutta ennen kaikkea siihen toivoon, joka joululoman ja pikkiriikkisten lenkkien myötä minussa heräsi. Nyt kun kuuntelen lenkillä tuota kappaletta, se täyttää minut riemulla. Kertosäkeen alkaessa voin nopeuttaa tahtia ja juosta kovaa ja nauttia siitä, että juoksu on osa eläämääni ja pystyn juoksemaan.

Tämän joulumuiston myötä, oikein lämpöisää ja toiveikasta joulua sinulle, lukijani!

Valopäät Turun kaduilla - Turku Street-O

Jo kauan ennen kuin olin kuullut termiä pistesuunnistus, olin sattumalta katsonut alas silloisen asunnon ikkunoista ja huomannut, miten alhaalla kadulla pomppi otsalampun valokeila. Ja toinen, kolmas, viides... Tyypeillä näytti olevan kartta, mutta vähän erilaisia reittivalintoja. Parin tunnin ajan kadulla vilahteli valopäitä ja takaraivoon jäi mietintä siitä, mistäköhän oikein oli kyse. Jonkun toisen kerran kotimatkalla tuli vastaan samanlaisia otsalamppupäitä ja fiksuna tyttönä päättelin, että jotain salaseuratoimintaa sen täytyy olla. :P

Kesällä 2018 polkujuoksukaveri kertoi kyseessä olevan pistesuunnistus. Kaupunkisuunnistus, rogaining, street-o. Pääni sisällä syttyi lamppu, kun yhdistin näkemäni otsalamppupäät termiin. Kun vuosi sitten marrasputkessani sitten päätin kokeilla lajia, aloin vähitellen ymmärtää, mistä hommassa oikein on kyse. Ensimmäisellä kerralla olin kyllä aivan pihalla ja kaikki keskittyminen meni siihen, että pysyin edes auttavasti kartalla.

Viime talvena osallistuin kolmeen Turku Street-O:n talvisarjan osakilpailuun ja jäin sen verran koukkuun, että kevätsarjan koittaessa kirmasin pisteiden perässä jokaisessa kisassa. Kun talvisarja käynnistyi nyt lokakuun lopussa, kaivoin otsalampun esiin ja löysin itseni taas keräämästä pisteitä Turun lähiöissä.

Turku Street-O:n nettisivulta löytyy perustiedot lajista sekä talven kalenteri. Ohjeet kannattaa lukea läpi, niin on ehkä hiukan paremmin (kirjaimellisesti) kartalla. Suoritusaikaa on tunti, ja rasteja kerätään vastaamalla kartan kääntöpuolella esitettyihin kysymyksiin. Kartassa on kiellettyjä alueita, joille ei saa mennä, vaikka kuinka suorin reitti kulkisi sitä kautta. Eli ihmisten pihojen kautta ei oikaista ja myös vaaralliset alueet on merkitty karttaan kielletyiksi. Karttamerkkejä kannattaa kerrata, niin ei tule ikäviä yllätyksiä, kuten aitoja tai jyrkänteitä.

Olen aina tykännyt pelaamisesta ja pistesuunnistuksessa on paljon pelillisiä elementtejä, joista tykkään. Kun kartan saa käteensä, pitäisi siitä pystyä löytämään aloituspiste ja keksiä, mille rastille lähtee siitä. Alkuun hermostuttaa, eikä aloituspistettä merkkaavaa kolmiota ole aina helppo löytää. Sitten kun tietää, missä on, pitäisi pystyä suunnittelemaan optimaalisin reitti, joka takaisi omaan kuntoon ja taitotasoon nähden suurimman pistepotin. Sitten kun rasteja alkaa löytyä, touhu vie mennessään, ja saa kokea riemua siitä, että osaa. Välillä reittisuunnittelu on ollut tosi haastavaa. Monta kertaa olen muuttanut suunnitelmaa lennosta ja välillä olen suunnilleen pyörinyt ympyrää paikallani, kun en tiedä, mille rastille lähteä.

Näin talviaikaan pimeys tuo oman haasteensa. En ole kovin tottunut juoksemaan otsalampun kanssa ja ympäristön havainnointi pimeällä on tietysti työläämpää. Hassusti sitä menee vaan siinä omassa otsalamppukuplassa, jossa kartalla pysyminen ja seuraavan rastin tiirailu vie kaiken keskittymisen. Tunnin suoritusajan loppupuolella sitä sitten yleensä huomaa, että tässähän on tullut pingottua ihan kiva kilometrimäärä ja paperiin on jopa kertynyt joitain vastauksia rastikysymyksiin.

Tämä alkutalvi on ollut Turun seudulla todella pimeää ja sateista. Multa on jäänyt monta pistesuunnistusta väliin, kun on laiskottanut ja ilma on ollut niin kaamea. Ne kisat, joihin olen päässyt osallistumaan, ovat olleet haasteellisempia kuin kevätsarjan osakilpailut, mutta enpä olekaan ottanut tavoitteeksi mitään pistepottia. Olen lähinnä halunnut fiilistellä erikoisempia rasteja ja nauttia pelillisestä juoksentelusta.

Ennen street-o-kokeiluani olin suunnistanut viimeksi lukiossa. Osa karttamerkeistä on edelleen minulle vain hämärästi tuttuja, mutta hämmästyttävää kyllä, olen ihan muutaman kisan jälkeen oppinut mielestäni melko hyvin lukemaan karttaa ja löytänyt rasteja ihan kiitettävästi. Reittisuunnittelu ja yleensäkin ymmärrys siitä, millaisen alueen kartalta pystyn tunnissa kiertämään, niissä on vielä haasteita. Mielestäni Turku Street-O on kuitenkin ollut todella kiva lajikokeilu ja hauska ja helppo tapa kokeilla suunnistusta. Suurin osa rasteista on katualueella, eli maamerkkejä on tietysti tiheämmin ja enemmän kuin metsässä. Kompassia ei tarvita, vaan otsalamppu ja säähän sopiva varustus riittävät.

Huomenna on vuorossa Turku Street-O:n jouluspesiaali. Se tarkoittaa sitä, että jos bongaa Turun itäisessä keskustassa otsalamppupään, saattaa hyvinkin kyseessä olla pistesuunnistajaksi naamioitunut tonttu!

Osallistuminen Turku Street-O:n talvisarjaan saatu blogiyhteistyössä.