Sivut

lauantai 31. lokakuuta 2015

Lokakuun lenkit

Lokakuussa kilometrejä kertyi 141 ja lenkkejä 13. Pisin juoksu oli pituudeltaan 42,2 kilometriä. :)

Päällimmäisenä lokakuusta jää siis mieleen maraton ja siihen johtaneet treenit, hiilaritankkaukset ja jännitykset. Lokakuun ensimmäisenä päivänä tein 30 kilometrin pitkiksen, jolloin juoksin Kaarinaan, kiersin siellä maratonlenkin ja juoksin takaisin Turkuun. Sen jälkeen lenkit lyhenivätkin niin, että 2 viikkoa ennen maratonia juoksin vielä 16 kilometrin lenkin, kaikki muut juoksut olivat alle kympin lenkkejä.

Pari päivää ennen maratonia mietinkin, että miten ihmeessä pystyn juoksemaan niin pitkään, kun edellisestä pitkästä lenkistä oli jo yli kolme viikkoa ja edeltävät lenkit olivat vain hitaita ja lyhyitä hipsutteluja. No, keventely selvästi kannatti, sillä maraton meni monin tavoin helpommin kuin olin etukäteen kuvitellut. Seinää ei tullut ja juoksin ekan ja tokan puolikkaan ihan samaa vauhtia niin, että viimeiselle kilometrille irtosi vielä loppukirikin, ja vikalla lenkillä ohitin monta selkää. Itse maratonpäivä oli todella ihana, aurinkoinen ja vähätuulinen päivä kahden sadealueen välissä, ja kyllähän hyvä sää antoi myös lisävirtaa ja ennen kaikkea hyvää mieltä juoksuun. Hyvää mieltä ja ihan konkreettista apua toivat myös maratonilla mukana olleet kannustusjoukot, joille olen tosi kiitollinen.
Joko olen jauhanut tarpeeksi maratonista? En taatusti, vaan enköhän palaile kisaan vielä kerran jos toisenkin tulevissa postauksissa. Hauskaa maratonissa on sekin, että pelkästään maralta tuli jo 30% lokakuun kilometreistä. Tuota tietysti vähän tasapainottaa se, että lokakuun juoksut tulivat tosiaan täyteen jo viikkoa ennen kuun loppua.

Tämä viikko on ollut outo, kun en ole juossut yhtään. Toisaalta viikko on ollut työn puolesta kuormittava ja olen taas kerran nukkunut todella huonosti, joten siinä mielessä hyväkin, ettei ole tarvinnut aikatauluttaa juoksuja. Mutta pään kannalta olisi jo korkea aika päästä lenkille tuulettumaan! En muista, koska olen viimeksi pitänyt näin pitkän juoksutauon. Tänään pitää jelppiä kaveria muutossa, mutta jos en jää sohvan alle tai vastaavaa, niin korkkaan marraskuun juoksut heti huomenna!

torstai 29. lokakuuta 2015

Kuulumisia maratonin jälkeen

Olen palautunut maratonista todella hyvin. Jo sunnuntaina kävelin hiljakseen pari kilometriä, ja maanantaista lähtien olen kävellyt normaalisti töihin ja takaisin. Lihakset ovat olleet hiukan arat, mutta eivät erityisen kipeät. Maratonin viimeisillä 10 kilometrillä hiukan vaivannut lonkkakaan ei ole kiukutellut, vaan rauhoittui samantien. Lonkka oli erittäin jäykkä koko lauantai-illan ja sunnuntain, mutta kipuja ei ollut, ja nyt siinä ei tunnu mitään erityistä.

Jo sunnuntaina mietin, että voisin lähteä juoksemaan toista maratonia vaikka jo kuukauden päästä, oliskos siellä jotain sopivaa tapahtumaa..? Ajatus maratonharjoittelusta tuntuu kuitenkin turhan vaativalle ja aikaavievälle, ja tuossa olikin ajatuksena, että jos juoksisin toisen nyt, kun se menisi näillä samoilla treeneillä. :)
Itse maratonin juokseminen oli kokemuksena suorastaan rentouttava. Kun mietin juoksua jälkeenpäin, minulle tulee pelkästään hyvä mieli. Se on ihana tunne, olen tehnyt jotain hienoa ihan itse, ja saan siitä voimaa vielä jälkeenpäinkin. Loppuajan miettiminen tuntuu melko yhdentekevältä. Kokemus oli täysin erilainen kuin millään puolikkaallani, joilla olen yrittänyt ensisijaisesti tehdä suorituksen alle kahden tunnin aikarajassa. Nyt en suorittanut, tein vain matkaa ja kun tiukkaa tavoiteaikaa ei ollut, se ei tuonut juoksuun ylimääräistä jännitystä. Maratonpäivä oli kokonaisuudessaan todella upea hyvänmielen päivä!

Ennen maratonia mainitsin työkuvioista, ja että olin hakenut erästä mielenkiintoista paikkaa. Sain sen työn. :) En ole vielä uskaltanut kauheasti asiaa hehkuttaa, kun työsopimustakaan en ole vielä nähnyt, mutta olen tosi iloinen. Tämä viikko on tosin ollut melkoista hurlumheitä, kun olen jo alkanut perehtyä uuteen työhön, yrittänyt hoitaa nykyisen homman keskeneräisiä juttuja valmiiksi ja miettinyt sijaiseni perehdytystä. Tällä hetkellä työkuviot tuovat elämään hiukan tavallista enemmän kuormitusta, mutta uskon, että kun aloitan uudessa työssä, ja pääsen siihen kunnolla sisälle, niin muutos tulee olemaan positiivinen! 
Mieli tekisi jo hiukan lenkille, mutta ajattelin jo etukäteen, että tämä viikko olisi juoksuton, ensi viikolla sitten. Vaikka haaveilinkin jo viikonloppuna toisesta maratonista, en ala enää sellaista aikatauluttaa tähän loppuvuoteen. Olen kuitenkin miettinyt, että pitkiä lenkkejä voisin tehdä edelleen silloin tällöin, vaikka en erityisesti mihinkään treenaakaan. Ihan vain rentoutumisen vuoksi. En ole kauheasti miettinyt loppuvuoden juoksuohjelmaa, sillä ennen maratonia arvelin, että palautumiseen menisi pitkään eikä juoksuhalujakaan ehkä olisi. Mutta nyt en malttaisi odottaa, että pääsen taas lenkille! Kun sain tuon 1000 km täyteen jo lokakuun alussa, niin ajattelin, että 1200 km olisi hyvä juoksumäärä tälle vuodelle, tulisi sitten keskimäärin 100 km/kk. Tuosta tavoitteesta puuttuu enää 70 kilometriä, iisi piisi. Marraskuussa olisi tarkoitus ottaa myös pieni salikausi työn alle, noin 4-8 salikäyntiä marras-joulukuussa lihaskunnon ylläpitämiseksi. Eli ohjelmaa kyllä riittää, vaikka "kauden" päätavoitteet ovatkin jo takana!

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Ensimmäinen maraton: Kisaraportti

Hei, mä oon Anne ja mä oon maratoonari! :)

Ja asiaan. Tässä siis hyvinkin yksityiskohtainen raporttini ensimmäisestä kokonaisesta maratonistani Kaarinan syysmaratonilla 24.10.2015. Maratonaamuna herään viideltä, enkä hermostuksissani saa enää unta. No, nukuin sentään jonkun viisi tuntia, se on parempi kuin ei mitään, ja ainakaan en joudu syömään heti herättyäni, vaan nyt on hyvin aikaa nauttia aamupala. Kahvia ja aamupalasmoothie, joka ei meinaa mennä alas. Maha on ihan sekaisin, ja se tuntuu tietysti vähän ikävältä, mahtaakohan vaikuttaa suoritukseen...

Sisko saapuu ysin maissa, kun yritän vielä vetää leipää nassuun, mutta en saa ihan kaikkea syötyä. Mies ja sisko tulevat mukaan kisapaikalle, heillekin on tulossa pitkä päivä. Olen jo etukäteen antanut tarkat ohjeet siitä, mihin aikaan suunnilleen kierrän maratonin neljä kierrosta ja mitä milläkin kierroksella mulle pitää antaa. Kannustusjoukotkaan eivät siis pääse helpolla! Kisapaikalla Kaarinassa haen numerolapun, vaihdan kengät, moikkaan muutamaa tuttua ja hengailemme kisa-alueella. Ensin lähtevät kympin, sitten puolikkaan juoksijat. 10 minuuttia ennen lähtöä otan geelin ja vähän vettä, sitten käyn pissalla ja siirryn vähitellen lähdön tuntumaan. Lähdön aikaan on vielä melko kylmä, aamuyöstä on ollut pakkasta, ja ilma on selkeä, aurinko kuitenkin lämmittää mukavasti. Maratonille on ilmoittautunut 155 juoksijaa, meitä ensikertalaisia oli 23, jos muistan oikein.
Lähtö. Ensimmäinen kilometri menee hevosenkengän kierroksella. Olen 4:30 jäniksen takajoukoissa, kunnes tajuan, että hei, nyt mennään selvästi kovempaa, kuin mitä mun piti aloittaa. Jo kilometrin jälkeen porukka on selvästi hajonnut, mä annan jäniksen mennä, samoin kun edellä menevän noin 5 juoksijan porukan. Omaa vauhtia. Yritän miettiä, että nyt ei ole kiire mihinkään, tässä valmiissa maailmassa, ja yritän juosta vain sitä omaa vauhtia. Se on sitä helpompaa, mitä pidemmälle kilometrit etenevät, kun edellä menevä porukka ottaa etäisyyttä ja kuulen takanani vain saman juoksijan askeleet. Ekat kilometrit menevät 6:35 pintaan, hiukan kovempaa kuin piti, mutta siinä marginaalissa, mitä ajattelinkin juosta. Juon omasta juomapullosta 4 km kohdalla. Kilometrilaikat reitin varrella tulevat aina siten, että ensin on viimeisen kierroksen laikka ja viimeisenä ensimmäisen. Tässä vaiheessa mietin, miltäköhän tuntuu sitten, kun ohitan tuon 35 km laikan "oikeasti", tuntuu ihan hullulta, pystynkö oikeasti juoksemaan sinne asti. Vastaan tulee kierroksen ensimmäinen kunnon mäki, en tykkää, mutta hyvin se menee. Mulla on hiukan pissahätä ja mietin, joudunkohan käymään vessassa. Bongaan bajamajan ja totean, että kestän ainakin seuraavalle kierrokselle tähän. Pitkään takanani juossut mies ohittaa mut, ja otan ekan geelin 8 km kohdalla. 11 km kohdalla näen kannustusjoukot ensimmäistä kertaa ja huikkaan, että lämmin on, ja niin onkin, lämpötila on kohonnut 10 asteen pintaan ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, hikoilen ihan runsaasti.
12 km laikka, nyt pitää juosta enää se 30 km, minkä lenkin olen juossut jo kahdesti. Mahassa hiukan kuplii ja tuntuu vaikealta pysyä hyvässä rytmissä, juomapullovyö ei oikein pysy paikallaan ja jaloissa tuntuu hiukan jumitusta reisissä. 15 km kohdalla joku tulee takaa ja lujaa, maratonin kärki, ihan hullua vauhtia. Otan toisen geelin 15 km kohdalla. Juomapullovyö tuntuu aiheuttavan jumitusta alaselkään ja yläselässäkin tuntuu. Mietin, onko sykevyö huonosti. Sykevyö onkin hiukan mutkalla juuri jumin kohdalla, en saa sitä ihan kunnolla setvittyä paidan ja urheilurintsikoiden läpi, mutta auttaa se hiukan. Hiukan vaikeaa, hartiat jumissa, mutta sitten ajattelen, että nyt kone vasta lähtee käyntiin. Se auttaa, juoksu alkaa sujua. Ohitan minut kierros sitten ohittaneen miehen, enkä näekään häntä enää kisan aikana. Käyn pissalla ja päätän juoda seuraavalla juomapisteellä oikein kunnolla, lämmintä on.

Puolimatka ajassa 2:20. Kannustusjoukoille huikkaan, että jos hyvin menee, olen maalissa 4:45 ajassa. Saan kellon laturin ja MP3-soittimen. Laturi paikalleen ja kello juomapullovyöhön lataukseen. Geeli ja vettä, huoltopisteeltä otan vielä hyppysellisen rusinoita, saanpa jotain vatsan täytettä. Katson useamman kerran tyhjää rannettani, olen ehdollistunut kellon vilkuiluun, ja laitan sitten musaa, että olisi jotain viihdykettä. Kellon ollessa latauksessa se mittaa koko ajan, mutta näytöllä seisoo vain latausteksti, joten en näe tahtiani kellosta. Onneksi edellä juoksee pariskunta, joka pysyy suunnilleen samalla etäisyydellä, joten tasaisesti mennään. 24 km totean, että kerrankin mulla on ihan tyhjä pää, mahtavaa. Ohitan kolme nuorta miestä, yksi yrittää välillä juosta, muut kävelevät. 26 km kohdalla otan suolaa, pieni ripaus maistuu ihan hyvälle, mutta sitten pussista tulee vähän enemmänkin ja yääkh, ei tää suurina annoksina ole kovin hyvää, juon paljon vettä päälle. Noin 27 km kohdalla laitan kellon taas ranteeseen, ja onkin menossa hiukan hitaampi kilometri. Yritän kiristää, mutta ei oikein onnistu, ja kenkä hankaa hiukan kehräsluuta. No, enää 15 kilometriä, juoksen sen kyllä, kunhan ei enempää ala sattumaan. 28 km kohdalla geeli, ei maistu nää enää erityisen hyville. Edellä mennyt pariskuntaa joutuu pysähtymään 29 km kohdalla ja ohitan heidät, nyt edellä ei näy ketään. 30 km väliaika Garminin kilometrien mukaan 3:19, virallisen kilometrilaikan mukaan 3:20, hyvässä vauhdissa olen.
Heitän juomapullovyön kannustusjoukoille ja huikkaan, että kaikki hyvin, vähän väsyttää. Huoltopisteeltä suolakurkku ja rusinoita. Vikalle kierrokselle, jessjess. Kävelen huoltopisteen jälkeen, juon kunnolla mukista ja mutustelen syömisiä. Toisen vesimukin otan mukaan, ja se kulkeekin mukana puoli kilsaa, kunnes otan puolet kofeiinigeelistä, joka maistuukin ihan hirveälle. Ilman juomapullovyötä on letkeämpi juosta, saan virtaa liikenteenohjaajien tsempeistä ja kierros käynnistyy hyvissä fiiliksissä. Näen edellä pari selkää, ja tiedän jo, että otan nuo kiinni, mutta eipäs nyt hötkyillä. Oikeassa lonkassa alkaa tuntua kipua, hyvin samanlaista, kuin samaisen lonkan bursiitissa yli kaksi vuotta sitten. On siinä ollut aiemminkin hiukan tuntemuksia, mutta hei, niin on vähän kaikkialla muuallakin. Ohitan selät 33 km kohdalla, mutta lonkka juilii. Ohitan taas 34 km, joku joutuu kävelemään. 35 km kohdalla on vaikeaa, lonkka säteilee kipua reiden sivulle ja takareiteen. Näen edelläni taas selän, mutta en tiedä saavutanko sitä enää. Viimeisen kierroksen eka mäki, inhoan tätä mäkeä. Jo silloin, kun kävin testaamassa reitin, totesin, että tää on alkumatkan ikävin kohta. Siis onko tää vielä jotain hiton alkumatkaa, en kestä. Loput geelistä otan juomapisteellä 36 km kohdassa, voi jessus tää on kyllä hirveintä tauhkaa, mitä olen vapaaehtoisesti syönyt. Koska kävelen juomapisteellä, joudun tekemään ihan tosissani töitä, että kilometrin vauhti pysyy alle 7 minuutin, juoksuasento painuu kumaraan ja on tosi vaikeaa, tuleeko nyt se seinä, tämäpä mielenkiintoista. Ei tule seinää, saan taas jalat liikkumaan hiukan paremmin. Yllätysselkä ja toinenkin yllätys, kannustusjoukot ovat tulleet autolla 38 kilometrin kohdalle. Saan vettä ja kosolti virtaa, ja seuraavalla suoralla ohitan sitten kuitenkin edellä menevän naisen ja nyt pitkään edellä mennyt pariskuntakin on jo ihan lähellä, ohitan heidät 39 km kohdalla, samoin kävelevän miehen. Nyt edellä ei taas näy ketään. Reitin varrella on yllättäen kaksi tosi tsemppaavaa naista kannustamassa, ihan mahtavaa. Kaksi kilometriä jäljellä ja viimeinen pitkä ylämäki. Toimitsijamies kävelee mäen päältä vastaan ja juoksee kanssani mäen ylös ja toisella puolella alas. Kerron olevani ekalla maralla ja mies tsemppaa ihan loistavasti, ihan mahtavaa kannustusta! Äsken näkemäni kannustajamimmit ovat ajaneet jo seuraavaan käännökseen, huipputyyppejä! Kohta jäljellä on enää kilometri, katson kokonaisaikaani ja totean,että loppukirin paikka. Edellä näkyy kaukana vielä yksi selkä, saankohan sen kiinni. Kyllä vaan, puoli kilometriä ennen maalia teen viimeisen ohituksen. Loppu on vaikea, asento hajoaa, mutta saan pidettyä vauhdin ja jess, maalissa! Aika 4:40, olen tyytyväinen!
Maalin jälkeen saan mitalin ja myös söpön pikku pokaalin ensimmäisen maratonini kunniaksi, jee! Kannustusjoukot tuovat kukkia ja onnittelevat. Olo on ihan pöllämystynyt. Olen kohtuullisen hyvävoimainen, mutta jalat eivät oikein taivu. Maassa olevasta kassista pitäisi kaivaa jotain, joo ei onnistu, en kykene kyykistymään. Kävely sentään sujuu, eikä kenkiäkään ole pakko riisua. Palloilemme vielä hetken kisapaikalla. Olen tyytyväinen, mutta ihan pihalla, ja jalat ovat ihan pökkelöt. Hyvä fiilis!

Juoksin todella tasaisesti koko kisan ajan. Olin etukäteen päättänyt, että en anna kilometriaikojen nousta 7 minuutin yli, ja sen pidin. Kilometrivauhdit kyllä vaihtelivat, 6:26-6:58, mutta en sen enempää välittänyt noista, juomapisteillä meni aina aikaa ja helpoilla osuuksilla vauhdit nousivat. Viimeisen kilometrin juoksin alle 6 minuutin, eli voimia oli vielä, ja jälkikäteen mietin, että olisi ollut varaa varmaan pidempäänkin loppukiriin. Mutta turha sitä on miettiä, 5 km ennen maalia oli kuitenkin tosi vaikeaa, ja mieluummin näin, että maalissa ei ole ihan kuitti. Tasaisesta etenemisestä kertovat 5 km väliajat (Garminista):
5 km 33:01
10 km 1:06:01, edellinen 5 km 33:00
15 km 1:39:12, edellinen 5 km 33:11
20 km 2:12:37, edellinen 5 km 33:25
25 km 2:45:29, edellinen 5 km 32:52
30 km 3:18:58, edellinen 5 km 33:29
35 km 3:51:45, edellinen 5 km 32:47
40 km 4:25:37, edellinen 5 km 33:52

Kierroksen eka puolikas oli hiukan helpompi kuin jälkimmäinen. Viimeinen 3 kilometriä kierroksesta juostiin aina vastatuuleen, ja vaikka tuulta ei kisan alussa ollut nimeksikään, se hiukan yltyi päivän edetessä. Järjestelyt toimivat mielestäni hyvin, liikenteenohjaajat tsemppasivat joka kierroksella ja huoltopisteissä oli tarpeeksi mukeja. Yleisöä reitin varrella ei juuri ollut, muutama yksittäinen porukka. Hyvin sai juosta omaa tahtia, vaikka muutamia autoja reitillä kulki, hevokuljetuskin ohitti. Sää oli tosi upea, kannustusjoukotkin tykkäsivät, kun saivat olla ulkona mitä kauneimmassa syyssäässä.
Mulle parasta kisassa oli se, että pystyin tekemään ihan suunnitelmien mukaisen juoksun. Olin etukäteen ajatellut kisaa nimenomaan 4 kierroksen myötä, ja oli kivakin juosta samaa lenkkiä. Eka kierros hiukan himmaillen, ei saa juosta jalkoja alta. Toka kierros hiukan vapaammin, jos hyvältä tuntuu, voi vauhtia hiukan kiristää. Kolmas kierros ihan fiiliksen mukaan. Neljäs kierros sitten sitä vauhtia, mihin siinä vaiheessa vielä pystyy. Vikalla kiekalla ohitin ainakin kymmenen selkää, ja se oli kyllä mahtavaa. Vaikka en näissä mun vauhdeissa kilpaile kuin itseäni vastaan, niin olihan se ihan törkeän siistiä nähdä edellä menevät selät, ja sitten kilometrin päästä painaa niistä ohi! Kannustusjoukot olivat seuranneet mun etenemistä, ja kertoivat, että 4:30 jäniksen takana tuli porukkaa aika tiiviiseen tahtiin, mutta sitten oli ollut aina pidempi väli ennen seuraavia. Siinä seuraavassa porukassa mä olin sitten puolimatkasta lähtien noussut aina muutaman "sijan", kun he mut näkivät. 38 km kohdalla kannustusjoukot näkivätkin mun tekevän pari ohitusta ja maalissa he miettivät, että tuunkohan mä nyt sen porukan kärjessä maaliin. Ja tulinhan mä!

Otin geelejä tasaisesti, ekan 8 km, tokan 15 km, kolmannen 21,5 km, neljännen 28 km ja vikan puoliksi 32,5 km ja 35,5 km kohdalla. Hyvin riitti energiaa, välillä oli tosin hiukan nälkä, mutta paikkasin sitä vain rusinoilla. Oma juomapullovyö oli ihan hyvä, matka maalin kohdalla olevalta juomapisteeltä kierroksen ekalle pisteelle oli kuitenkin aika pitkä, yli 4 km. Sain vyöhön myös kellon laturin, joten siksikin se oli paikallaan, mutta oli kyllä paljon helpompi lähteä vikalle kierrokselle ilman sitä. Kisan aikana käytin paljon myös trikoiden taskussa ollutta huulirasvaa (olinkin unohtanut sen tuosta ed. postauksen listasta, lisäsin sen nyt siihen). Kun geeli teki aina suun tahmaiseksi, ja vauhdissa vesimukista juominen heitti osat vedestä aina pitkin naamaa, oli kivaa laittaa välillä huulirasvaa, ja se olikin yksi tärkeimmistä mukana olleista jutuista. Musasta sain kosolti virtaa 22 kilometristä eteenpäin. Garmin oli ihan korvaamaton, oli koko matkan ajan puuhaa, kun katsoin km-vauhteja ja väliaikoja. Sykkeitä en katsonut, aika tasaisia nekin olivat jälkeen päin tarkasteltuna, keskisyke 165. Kannustusjoukoista oli valtavasti apua, samoin toimitsijat tsemppasivat mahtavasti. Missään vaiheessa ei ollut sellaista oloa, ettenkö maaliin selviäisi. Puolimatkan jälkeen aloin kävellä juomapisteillä, muuten en kävellyt. Vaikka muutamia vaikeitakin hetkiä oli, meni juoksu kokonaisuutena mielestäni ihan loistavasti. Tästä jäi tosi hyvä fiilis :)

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Viime hetken suunnitelmat maratonille

Kolme yötä maratoniin on, laskin aivan itse jne.

Hiilaritankkaus

Eilen alkoi, ja jatkuu vielä huomiseen. Hiilaritankkauksen ideana on täyttää lihasten glykogeenivarastot ennen maratonia. Pointtina on syödä selvästi normaalia enemmän hiilareita ja vähentää rasvaa. Ihana paras juttu siis, niinkö? Herkkuöverit kolme päivää putkeen? No ei ihan. Herkut kyllä maistuvat mulle ihan ylenmäärin, mutta nimenomaan herkut, joissa on sokerin lisäksi myös reippaasti rasvaa. Suklaa ja jätski on mun suosikkeja. Karkkiakin kyllä syön, mutta sokeriöverit ei oikein sovi mulle, maha turpoaa ja olo on huono, jos syön paljon sokeria, ja sokeripitoisia juomia en siedä lainkaan. Siksi hiilaritankkaus ei ole mitään ihanaa "jee - saa syödä pullaa" -aikaa, vaan sellainen juttu, jonka aikana joudun aika tarkkaankin pitämään mielessä, mitä kannattaa syödä ja mitä ei.
Olen ennen kumpaakin 30 kilometrin pitkistä onnistunut hiilaritankkauksessa jotakuinkin täydellisesti. En ole erikseen laskenut hiilareiden määrää, syönyt vain vähän tavallista enemmän ja hiilaripitoisemmin ja nassuttanut myös hiukan karkkeja, mutta välttänyt överit ja huonon olon. Sama tavoite on nytkin. Syön tavallista enemmän leipää ja hedelmiä, maanantaina kävin ostamassa kaksi kiloa persimoneja! Niiden lisäksi sitten hiukan pullaa ja karkkiakin, sekä runsaasti nestettä. Testasin eilen juoda urheilujuomaa, mutta vatsa ei siitä tykännyt, joten juomana on enimmäkseen pelkkä vesi.

Reitti ja juoksusuunnitelma

Reittiin voi tutustua Kaarinan syysmaratonin sivuilla. Kävin tutustumassa reittiin lokakuun ekan päivän 30 kilometrin pitkiksellä, jolloin juoksin ensin Kaarinaan, kiersin maratonlenkin ja juoksin takaisin Turkuun. Maratonin alkuun kierretään noin 1km lisälenkki, ja sen jälkeen peruskierros neljästi. Reitti on todella tasainen, mutta myös sen verran aukeaa maastoa, että jos tuulee, niin tuuli pääsee esteettä puhaltamaan reitille. Reitti kulkee alkuun pyörätietä asuinalueen laitaa, sitten asfalttitien piennarta, kunnes tie muuttuu soratieksi, joka johtaa puolestaan teollisuusalueen reunamilla kulkevaksi pyörätieksi. Lenkin kiertäessäni tykkäsin eniten tuosta soratie-osuudesta, ja vähiten alkupätkästä asuinalueella. Johtuu varmaan siitä, että normisti tykkään juosta lähinnä jossain puskassa, missä ei ole juuri asutusta eikä muita ihmisiä.

Olen miettinyt paljon sitä, mitä vauhtia lähden juoksemaan. Kun maratonprojektin aloitin, mietin, että tähtään viiden tunnin alittavaan loppuaikaan. 7min/km, sitä jaksaa kyllä ja tuolla vauhdilla 5 tuntia alittuu kivalla marginaalilla. Kuitenkin syksyn juoksut ovat sujuneet sillä lailla mallikkaasti, että olen alkanut miettiä, miten hyvänä päivänä mulla olisi varmaan mahdollisuus jopa 4,5 tunnin alitukseen. Kuitenkin mulla oli ideana, että maraton menisi sellaista helppoa vauhtia ilman sellaista aikatavoitetta, jonka eteen tulisi tehdä koko ajan töitä. Niinpä päätin yksiselitteisesti unohtaa tuon neljän ja puolen tunnin alituksen, ja lähteä vain helppoa 6:40-6:50 vauhtia matkaan, ja vaikka kiristää sitten, jos kulkee. En missään nimessä halua juosta maratonilla jalkoja alta ekalla kympillä, joten parempi aloittaa varovasti.
Maratonreitti on siis noin 10,3 km pitkä lenkura, joka juostaan neljästi. Juomapisteet ovat peruskierroksella noin kohdissa 4 km, 7 km, 10,3 km jne. Koska maratonin alkuun kierretään noin 1km lisälenkki, niin ensimmäinen huoltopiste on siis noin 5 km kohdalla, jos olen oikein ymmärtänyt. Mietin, että pitäisikö ottaa eka geeli jo siinä..? Normisti olen holaissut ensimmäisen geelin jossain 7,5 km kohdalla, mutta jotkut lähteet neuvovat aloittamaan geelit jo ekan puolen tunnin jälkeen. Täytyy ehkä katsoa vasta kisapäivänä, miten saan aamupalaa alas ja maistuuko geelit heti alkuun. Juomaksi otan pelkkää vettä.

Varusteet

Sääennusteet näyttävät tällä hetkellä hyviltä, sillä kahden sadealueen väliin ennusteet lupaavat yhden kuivan päivän lauantaiksi. Edeltävä yö saattaa olla kylmä, mutta lauantaina lämpö voi nousta jopa +10 asteeseen. Takki lienee siis turha, mutta jos lähdön aikaan on vielä kylmä, ajattelin pukea hanskat ja buffin ja heittää ne sitten ekan kiekan jälkeen siskolle säilöön. Pitkät trikoot ja pitkähihainen ohut juoksupaita, niillä pitäis pärjätä. Toivottavasti ei tuule tai sada, mutta jos, niin vain vähän.
Mun ei onneksi tarvitse kauheasti harrastaa mitään teippauksia yms, saan harvoin rakkoja tai hiertymiä, ja kaikki päälle puettavat varusteet olen testannut jo monilla lenkeillä. Varpaiden väliin laitan Compeedin rakonestopuikkoa, koska hikiset varpaat tuppaavat pidemmillä lenkeillä hankaamaan toisiaan vasten. Varpaiden kynnet leikkaan mahdollisimman lyhyiksi. Aikaisempina vuosina olen uusinut joitain varpaankynsiäni näin syksyllä, nyt vain oikean jalan keskivarpaan kynsi on hiukan tummunut. Jos se ottaa maratonilla lämää, ei sillä ole niin väliä, lähtee sitten toivottavasti joskus talvella siististi pois. Kenkien kanssa mulla on ollut sellainen pieni ongelma, että oikean jalan kenkä saattaa toisinaan painaa nilkan kehräsluuta. Iho ei hankaudu rikki tai mitään sellaista, mutta kipeää se tekee. Syynä on osittain ylös nouseva juoksukengän (Asicsin Gel Noosa) reuna, osittain varmaan se, että olen joskus venäyttänyt/reväyttänyt tuon oikean nilkan nivelsiteet, ja ehkä siitä johtuen kehräsluu on tuossa jalassa painunut jotenkin alemmas. Tähän ongelmaan olen ostanut apteekista erilaisia suojalaastareita ja teippejä, ja pääosin onnistunutkin teippaamaan jalan niin, ettei satu, mutta hiukan arpapeliä tuo teippaaminen, toivottavasti onnistun maralle saamaan hyvän suojauksen aikaan.

Muistilista, mitä mukaan kisapaikalle:
  • Kopio ilmoittautumisvahvistuksesta
  • Geelejä (kofeiinigeelit 30+km)
  • Pari pikkupussia suolaa
  • Juomapullovyö
  • Pari palaa tummaa suklaata vikoille kilometreille
  • Pari banaania
  • Juoksukello
  • Sykevyö
  • Kellon laturi
  • Rakkolaastaria & urheiluteippiä, sakset
  • Juoksuhanskat & buffi
  • Nenäliinoja
  • MP3-soitin
  • Puhelin (jää siskon huomaan) 
  • Huulirasva
  • Kivennäisvettä kisan jälkeen
  • Sandaalit & lämmintä vaatetta kisan jälkeen
  • Kertakäyttösadetakki
  • Hyvä mieli! :)

maanantai 19. lokakuuta 2015

Maratonaamiainen

Olen todella huono heräämään ja toimimaan heti herättyäni. Normiaamuina käytän ensimmäiset 45 minuuttia koomaten kahvimukin äärellä, ja vasta kun heräämisestä on kulunut pari tuntia, tekee mieli syödä jotain. Yleensä työpäivinä syönkin aamupalan vasta töissä päivän ensimmäisellä kahvitauolla. Maratonin lähtö on kuitenkin jo kello 11, joten koska en halua herätä ihan kamalan aikaisin, minun pitää saada ruokaa koneistoon jo yhden kahvimukillisen jälkeen ja vielä ihan kunnon annos. Onneksi smoothiet on keksitty, ja testasin jo hyvissä ajoin etukäteen tällaista reseptiä, jonka voin surauttaa valmiiksi jo edellisenä iltana.
Mango-kookos-maratonsmoothie:
1 dl soijamaitoa (tai vastaavaa)
2 dl soijakookosjogurttia
1 päärynä
1,5 dl mangososetta
1 tl neitsytkookosöljyä
1 tl maca-jauhetta

Normisti heittäisin mukaan vielä tavallista maitorahkaa, mutta maitotuotteita kehotetaan välttämään ennen suoritusta, joten siksi pelkkiä soijatuotteita. Kookosöljystä ja macasta voisi ehkä päätellä minun olevan joku superfood-fani, mutta itse asiassa, jos kotimaisia marjoja ei lasketa, tuo maca on ainoa epäsäännöllisesti käyttämäni superruoka. Macan pitäisi nostaa suorituskykyä, ja koska siitä ei ole ollut ainakaan haittaa, laitan sitä smoothieen. Kookosöljyä ostin kokeiluun, kun se oli Ruohonjuuressa tarjouksessa, ja sehän olikin tosi hyvää, nam! Tosin tuossa smoothiessa sitä on vain nimeksi, mutta tuopahan hiukan makua. Tykkään hulluna kookoksesta, ja tuo Alpron kookos-soijajogurtti on yksi ehdottomia lemppareitani, siksi heitän sitä usein smoothieihini. Smoothien lisäksi maratonaamiaiseeni kuuluu pari ruisleipää, joiden päällä juustoa ja (suola)kurkkua. Juominen pitää muistaa lopettaa hyvissä ajoin ennen starttia, mutta siinä puoli tuntia ennen ajattelin vielä mutustella banaanin ja hörpätä ihan pikku kulauksen vettä. Näillä eväillä siis mennään!

lauantai 17. lokakuuta 2015

1 viikko maratoniin - lätinää vähän kaikesta

Tässä vaiheessa pitäis juoksuhalujen olla korkealla ja elon leppoisaa lepäilyä ennen koitosta. Juu ei. Koko tämä toka vika viikko ennen maratonia on mennyt stressatessa, muun elämän kiireissä ja huonoilla unilla. No, juossut en ole nimeksikään, joten siinä se lepo-osuus.

Tällä viikolla mulla on taas 6 työpäivää, joten sikälikin viikko on aika kuormittava. Kun tuohon heitetään vielä tärkeä työhaastattelu ja jännityksen viemät yöunet, niin maraton on ollut todella vähän mielessä. Työjutuista sen verran, että olen tehnyt pätkätöitä tässä noin kymmenen vuoden ajan samassa organisaatiossa, ensin opintojen ohella keikka- ja osa-aikatöitä ja valmistumisen jälkeen erilaisia määräaikaisia sijaisuuksia. Nyt auki oli eräs mielenkiintoinen vakiduuni, ja pääsin haastatteluun asti, mutta niin pääsi 5 muutakin pätevää ja kokenutta hakijaa. Tieto tuosta paikasta tulee vasta perjantaina, päivää ennen maratonia, joten luonnollisesti stressaan etukäteen, että tuokin sotkee yöunia. Ensi viikolle paukahti myös remonttia meidän taloyhtiöön. Lisää stressiä, että joka aamu alkaa remonttimöykkä seiskalta enkä saa nukuttua... Sää- ja terveydentila näyttää ihan hyvältä, joten toki kehitän sitten muita stressin aiheita tähän maratonin alle! Elämä olisi kyllä helpompaa, jos kaikki ei mulla vaikuttaisi nukkumiseen.
Tämän viikon juoksut jäivät 20 kilometriin ja viime viikolla juoksin 30 km, eli kevennelty on. Tällä viikolla maanantaina juoksin 8 ja perjantaina 6 kilometrin pk-lenkit ja tänään 6 km vk-lenkin. Viimeinen pidempi lenkki oli tasan 2 viikkoa ennen maratonia, 16 kilometriä rentoa vauhtia pelkän aamukahvin voimalla, ajatuksena oli saada rasva-aineenvaihduntaa treenattua. Lenkki meni helposti, ja kroppa tuntui palautuneen tosi hyvin siitä viimeisestä kunnon pitkiksestä, 30 km lenkistä noin viikkoa ennen. Tässä viimeisen kolmen viikon aikana olen käynyt myös kahdesti salilla ja samalla reissulla uimassa. Ideana on ollut saada hiukan treenattua päätetyön jumiuttamaa hartianseutua, samalla olen tehnyt hyvin kevyesti myös jalkoja herättelevää treeniä. Nyt keskiviikkona viimeisessä laitteessa - jalkaprässissä - viimeisissä toistoissa, tuntui oikeassa reidessä outoa juilimista. Lihas tuntuu olevan jumissa edelleen, ja tuntuu juostessa, joskaan ei sitä haittaa. Jomotus tuntuu reiden etu-ulkosyrjällä, ja on onneksi mielestäni selvästi lihaksessa, vaikka IT-jännekin samoilla seuduilla kulkee. Onneksi maratoniin on vielä viikko, jospa se tuosta lutviintuisi, ainakin hierontapallolla hieronta tuntui auttavan.

Maratonviikon ohjelmassa onkin sitten pari pikku lenkkiä, hiilaritankkausta sekä muuta valmistautumista. Maratonviikolla aion juosta maanantaina (joka on vapaapäivä töistä) sekä ke/to, jonkun 4-6 km palauttavaa hölkkää. Sitten jos maratonilla pääsen maalin, niin ensi viikosta tulisi elämäni toinen 50 kilometrin viikko! Hiilaritankkaus on ohjelmassa ti-to, sitäkin pitää vielä hiukan miettiä, että varmasti tulee syötyä tarpeeksi laadukkaita hiilareita ja nautittua tarpeeksi nestettä. Kisavaatteet pitää pestä, tulostaa kannustusjoukkona olevalle siskolle reittikartta ja miettiä aikataulut vielä kuntoon. Toivon, että saan näillä valmistautumisilla ajatukset ainakin pois muusta stressistä, ja mielen odottavaiseksi maratonin lähestyessä.

Olenko muuten edes blogissa kertonut, missä juoksen? Aikomuksena on siis juosta Kaarinan syysmaratonilla. Valitsin kyseisen tapahtuman ensimmäisen maratonini areenaksi, koska se sijaitsee vain 10 kilometrin päässä kotoa, ajankohta on sopiva, osallistumismaksu edullinen ja tapahtuman järjestelyistä olen kuullut vain positiivisia juttuja. Kokomaratonilla tuolla kierretään neljästi sama lenkki, ja se tietysti hiukan hirvittää. En koskaan omilla lenkeillä juokse samaa kierrosta edes kahdesti, saati sitten neljästi! Toisaalta tuo helpottaa kannustusjoukkojen juoksun seuraamista ja voin sitten itsekin heittää kannustusjoukoille kierroksilla hanskat ja ottaa vastaan kellon laturin yms. Kirjoittelen lisää reitistä ja maratonsuunnitelmasta sitten ensi viikolla!

perjantai 16. lokakuuta 2015

Paavo Nurmi Puolimaraton 2015 - kisaraportti

Tälle elämäni kolmannelle puoimaratonille en asettanut etukäteen mitään tavoitetta. Viime vuonna mulle oli tärkeää juosta alle kahden tunnin, ja kun se toteutui, ei mieleen tullut vastaavaa tärkeää tavoitetta. Ehkä vähän naivisti kuvittelin, että juoksukunto olisi niin hyvä, että alittaisin kaksi tuntia taas ilman sen kummempaa treenaamista, mutta eihän se niin mene. Lähdin vuoden 2015 juoksuihin selvästi huonommista lähtökohdista kuin vuotta aikaisemmin, kun takana oli kova juoksusyksy. Nyt syksy meni ennätysvähäisin lenkein ja vuoden alussa kunto oli selvästi huonompi kuin vuotta aikaisemmin. Myöskään kevään treenit eivät oikein napanneet. Olin usein työpäivän jälkeen uuvuksissa enkä jaksanut noudattaa juoksuohjelmaa. Painoakin oli tullut lisää, ja sairastuminen sekä pieni matka verottivat toukokuun juoksuja. Kisan alla olo olikin aika epävarma. Olisi ollut kiva tavoitella taas kahden tunnin alitusta, mutta kunnon perusteella tavoite ei tuntunut realistiselta.

Sabotoin vielä tyylikkäästi kisaani jättämällä hiilaritankkauksen väliin ja yrittäen kompensoida tätä nassuttamalla kisaa edeltävänä iltana pussillisen karkkia. Ei näin. Kisa-aamuna vatsa oli sekaisin ja tuntui heti aamusta, että ravinto ei imeydy kunnolla. Sää oli juoksuun hyvä, jopa vilpoinen, ja kisapaikalla lähtöä odotellessa meinasi tulla vilu. Silti lähdön eeppinen tunnelma Vangeliksen ja Daruden Sandstormin myötä vei mennessään ja jännittihän se taas lähteä puolikasta juoksemaan.
Mutta mutta, ensimmäinen kilometrikään ei ehtinyt täyttyä, kun mielessä käväisi ekan kerran ajatus, että joko saa lopettaa. Jotenkin fiilistä ei ollut yhtään, eikä kroppa tuntunut hyvältä. Tylsää lähteä tuollaisella fiiliksellä matkaan, ja yritinkin siinä tsempata itseäni positiivisempiin ajatuksiin. Ensimmäiset pari-kolme kilometriä menin porukan mukana ja liian kovaa, 5:25 pintaan, vaikka tarkoitus oli aloittaa samassa tahdissa kuin vuosi sitten; 5:40-5:45 kilometrejä alkuun. Tällä kertaa vaan tuntui, että lössiä oli ympärillä niin paljon, että oli pakko juosta porukan mukana. Olin siinä kahden tunnin jäniksen takajoukoissa, niinkuin aika moni muukin... Neljän kilometrin kohdalla, kun saavuttiin satama-alueelle, päätin lopulta höllätä, osittain koska samassa porukassa joku haisi aivan kammottavasti hielle, enkä halunnut enää haistella löyhkä-Petteriä!

Ruissaloon saavuttaessa pääsinkin etenemään aika lailla omaa vauhtia, ja otin geelinkin aika aikaisessa vaiheessa, kun tosiaan tuntui, että kropassa ei oikein ole energiaa. Jotenkin nihkeää oli juoksu koko ajan, ylämäissä syke nousi liikaa ja alamäissä en jotenkin vaan saanut juoksuun rentoutta. Ei se siltäkään tuntunut, että olisin jotenkin rajoilla juossut, vaan enemmänkin siltä, etten vaan saa kropasta irti juuri mitään. Yritin juoda kunnolla joka juomapisteellä ja tsempata itseäni, siinä kuitenkaan onnistumatta. Keskeytys oli mielessä, vaikka sille ei ollut mitään kunnon syytä, ihan tyhmää.

Kympin kohdalla hämmästyin, kun olinkin alle kahden tunnin vauhdissa, luulin jo pudonneeni siitä, mutta seuraavan parin kilometrin aikana tajusin, että en pysty juoksemaan samaa vauhtia enää jälkimmäistä puolikasta. Kroppa tuntui tyhjältä, ja geeli & neste ei tuntunut auttavan, tuntui, että vesikin jää vain mahaan hölskymään eikä imeydy. 12 kilometrin kohdalla päätin höllätä. Porukkaa alkoi lapata ohi, mutta pidin vain oman, nyt jo hidastuneen vauhtini. Yritin keskittyä positiivisiin puoliin; kun nyt hölläsin vauhtia, voin katsella maisemia ja juosta rennosti, pääsen maalin enkä ole ihan puhki. Olotilakin koheni ja nesteet tuntuivat taas imeytyvän. 15 kilometrin jälkeen kokomaratonin juoksijoita alkoi tulla vastaan, ja taputin ja huutelin kannustuksia jokaiselle vastaantulijalle, vaikka siellä olikin aika tuimia ilmeitä. Omat kannustusjoukot olivat siinä 16 kilometrin kohdalla ja pitivät kauheaa älämölöä, hiukan huvitti ja nolottikin. Huusin heille, että huono päivä ja hölkkään tästä maaliin. Vasta jälkeenpäin tuli mieleen, että toivottavasti mun oma mölinä ei ärsyttänyt kanssajuoksijoita, kun moni oli varmaan ihan tosissaan juoksemassa omaa enkkaa yms.
Siinä jälkimmäisellä puoliskolla mulle taisi myös lopullisesti iskostua päätös siitä, että syksyllä juoksen ekan kokonaisen maratonin. Oli vaan niin paljon helpompaa juosta, kun ei tarvinnut puskea omaa parasta vauhtia koko ajan, että ajattelin, että kyllä se kaksi kertaa pidempikin matka menee, kun ei tarvitse juosta täysillä. Varmaan tuolla ajattelulla myös sain hiukan lievitettyä sitä pettymystä, kun ei tällä kertaa kulkenut...

Jossain 18-19 km kohdalla oli hiukan vaikeuksia, kun matka alkoi painaa. Vauhti putosi hetkellisesti jonnekin 6:20 pintaan, ja viimeistään tuossa vaiheessa tiesin, että oli ollut ihan fiksua höllätä vauhtia, kun en olisi kuitenkaan jaksanut koko matkaa siinä alle kahden tunnin vauhdissa. Jos en kahta tuntia alita, niin ihan sama, ylittyykö se minuutilla vai viidellä.

Viimeiset kilometrit menivät sentään hiukan letkeämmin, kuuden minuutin pintaan, mutta ei ollut oikein fiilistä tai energiaa kuin pieneen loppukiriin. Maalissa olo oli ihan jees, tulipahan juostua, mutta sellaista endorfiinihuumaa kuin aikaisempina vuosina koin, ei tullut. Nettoaika oli hiukan alle 2.05, bruttoaika hiukan päälle. Kannustusjoukot olivat sitä mieltä, että ihan hyvä aika, mä olin että meh.

Juoksu kaatui useampaankin omaan mokaan. Keväällä en jaksanut treenata tarpeeksi, en varsinkaan nopeaa juoksua. Muun elämän stressi lihotti ja vei juoksuhaluja. Tankkauskin meni pieleen, ja sen seurauksena kropassa ei oikein ollut energiaa. Ja oma fiilis oli alusta asti negatiivinen, mikä tietty osaltaan johtui edellä mainituista seikoista, mutta tietysti latisti juoksufiilistä entisestään. Toisaalta juoksussa positiivista oli se, että olihan se jälkimmäinen puolisko aika helppoa menoa ja omalta osaltaan kannusti aloittamaan treenit kokomaralle. Ja toisaalta on se hyvä ymmärtää, että ei ne ennätykset ilmaiseksi tule. Ensi vuonna haluan taas juosta alle kahden tunnin. Siihen pitää sitoutua, noudattaa treenisuunnitelmaa, laihduttaa pari kiloa ja oikeasti ottaa tavoite työn alle. 

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Paavo Nurmi Puolimaraton 2014 - kisaraportti

Elämäni toiselle puolimaratonille osasin jo valmistautua edellisvuoden kokemuksen perusteella. Kevään treenit olivat menneet ihan nappiin, pitkät lenkit ja nopeustreenit ovat kulkeneet hyvin. Ihan viimeisten viikkojen aikana jouduin muun elämän vuoksi jättämäänkin joitain harjoituksia väliin, mm. viimeinen pitkä lenkki jäi kokonaan tekemättä. Yritin vähän hölmösti paikata viimeisten viikkojen puuttuvia treenejä juoksemalla vielä puolimaratonviikolla yhden nopeustreenin, mikä oli kyllä virhe, sillä jalat jumiutuivat siitä. Edellisenä iltana, kun kävin hakemassa kisatoimistosta numerolaput yms. tuntui vielä kaiken lisäksi flunssaiselta. Koko kevään treenit ovat tähdänneet siihen, että juoksisin nyt puolikkaan alle kahden tunnin, mutta viimeisen parin viikon fiilis on ollut todella epävarma.

Kisapäivän aamuna, 28.6.2014, olo on paljon parempi kuin edellisenä päivänä, jolloin olo oli tukkoinen ja flunssainen. Nukuin ihan ok noin puoli seitsemään, jolloin nousin pissalle. Sen jälkeen torkuin vielä tunnin verran levottomasti, mutta sitten pitikin jo nousta, kun olo oli niin levoton, ettei unta tullut enää simmuun. Kahvia nassuun ja netissä surffailua sekä Steamin kesäale-keräilykorttien kanssa puuhastelua. Aika vähän oli juoksu mielessä, jopa niin, että tajusin jossain vaiheessa, että kohta tulee kiire laittaa kamat kasaan ja syödäkin pitäisi. Ruoka ei tuttuun tapaan oikein maistunut, vaikka nälkä olikin, rahkaa ja banaania sain syötyä hiukan. Just kun kannustusjoukot koputtivat oveen, vedin vielä toisen banaanin. Matkalla kisapaikalle mieli oli ihan virkeä.

Minun piti alunperin tutkia reittiä vielä tarkemmin, ja tehdä kilometrisuunnitelmat, mutta totesin sen vähän turhan neuroottiseksi, enkä sitten jaksanutkaan alkaa suunnittelemaan juoksua ihan niin tarkkaan. Parempi siis mennä vain löyhän suunnitelman mukaan. Tasaiset 5:40 -kilometrit riittäisivät juuri ja juuri kahden tunnin alitukseen, joten siitä lähdettiin, että kovin paljon tuosta poikkeavia kilometrejä ei saisi tulla. Pitäisi kuitenkin aloittaa rauhallisesti, eikä myöskään kuluttaa liikaa voimia Ruissalon mäkisillä osuuksilla. Niinpä ajattelinkin, että alkukilometrit pitäisi mennä noin 5 sekuntia hitaampaa, samoin mäkiset kilometrit, ja sitten puolimatkan jälkeen alkaisin kiristää tahtia. Treeneissä, kun olen kisavauhtia juossut, ongelmana on usein ollut, että vauhti nousee helposti tuonne 5:20 pintaan, ja noin nopsa kilometri puolikkaan alkupuoliskolla saattaisi olla kohtalokas, joten vannotin itseäni vielä pitämään vauhdin alkuun maltillisena.

Kisapaikalla hengailua, pari kertaa pissillä ja geeli noin 30 min ennen starttia. Tällä kertaa yritettiin päästä vähän viime vuotista lähemmäs lähtöporttia, jotta ei olisi ihan niin ruuhkaisaa ja brutto- ja nettoaikojen ero niin suuri. Lähtöä odotellessa hermostunutta höpöttelyä ja Garminin satelliittien etsintää. Syke seisoskellessa 120, huhhuh. Lähtöpaukku jäi ampumatta, juontaja sitten vain huusi lähdön. Yllättävän kauan mun mielestä kesti nytkin lähtöportille pääsy, mutta portilta pääsi sentään heti juoksemaan. Ruuhka oli melkoinen, koko ajan piti hakea omaa linjaa ja varoa muita juoksijoita. Pakko oli ohitella ja samoin molemmilta puolilta lappoi porukkaa ohi. Vauhti ei kuitenkaan mikään kovin kova ollut, joten hiukan tylsää joutua jatkuvasti ohittelemaan. En huomannut bongata Paavon patsasta, olin niin keskittynyt pysymään pystyssä. Kaikki jalkakäytävien reunat yritin katsoa mahdollisimman tarkasti, ettei vaan tulisi mitään haaveria. Ensimmäinen kilometri aikaan 5:48, ihan hyvin ottaen huomioon ruuhkan. Toinen kilometri oli nopeampi, hiukan turhankin vauhdikkaalta tuntui, ja yritin siinä vähän toppuutella, etten aloittaisi liian kovaa. Ekalla juomapisteellä en pysähtynyt juomaan, siinä oli mieletön ryysis, mutta vaikken pysähtynytkään, oli vähän vaikeuksia, kun maassa oli sen seitsemänsataa osittain liiskaantunutta mukia, joita väistellä. Aika pitkään vielä jatkui mukimeri… Kolmannella kilometrillä ei juuri mitään mainittavaa, kaupunkiympäristössä melko tasaisesti. Neljännellä kilsalla tultiin satama-alueelle ja oli hiukan vastatuulta, mutta myöskin auringonpaiste hikoilutti ja etureidet alkoivat tuntua jo hapokkaille. Ne olivat jo ennen kisaa hiukan hankalat, viimeisen lenkin päätteeksi tehdyt kiihdytykset olivat virhe… Hiukan hirvitti, nytkö ne vaikeudet alkavat, kun vasta neljä kilometriä juostu. Oltiin tähän asti juostu kaverin kanssa aika samaa tahtia, ja vaihdettu sananen siellä, toinen täällä, mutta muutamassa kapeammassa paikassa jäin vähän muiden juoksijoiden taakse, ja pian kaveri katosi jonnekin etuoikealle.
Ruissaloon saavuttaessa jo sillalle nousu tuntui vaikealta, ja ajatus mäkisen osuuden alkamisesta ei tuntunut kovin hyvälle. Viides kilometri meni muuten ok, mutta melkein törmäsin sellaiseen ratamerkkitötsään, ja siinä meni rytmi ja ajatus ihan sekaisin. Huh, pelästyinkin siinä, että olisi voinut käydä pahastikin, jos olisin tupeloinut itseni nurin. Kuudes kilometri täyttyi kuitenkin yllättävänkin nopsaa. Mutta seitsemäs olikin taas hiukan vaikeampi, mäkeä riitti, ja tuntui, että energiaa ei ole enää samalla lailla kropassa. Kaveri tuli selkä edellä vastaan, ja kertoi kahden tunnin karkaavan. Teki itsekin mieli hidastaa vauhtia… Arvoin siinä jonkun aikaa, että otanko ekan geelin vasta kasin jälkeen, mutta aloin himppasen hyytyä ja totesin, että kun tuli vastatuulisuora, että geeli on parasta holaista nyt. Pupeloin siinä juomapullon kanssa niin, että sehän tipahti vyöstä ja taisin vielä potkaista sitä itse eteenpäin. Onnistuin kuitenkin poimimaan pullon hämmästyttävän sulokkaasti juuri ollenkaan hidastamatta. Jos vähän hävetti siinä vaiheessa, kun en meinannut millään saada pulloa vyöhön, niin ainakin sen poimiminen sujui lahjakkaasti. Kaveri otti juomaa kasin juomapisteellä, itse en, ja sen jälkeen en häntä enää nähnytkään. Kahdeksas ja yhdeksäs kilometri menivät ihan ok, oli tasaisempaa ja geeli antoi lisäenergiaa. Aloin kuitenkin odottaa kääntöpaikkaa, sillä aina välillä tuuli pikkaisen vastaan, eikä edellä juoksevistakaan ollut paljon apuja, kun tuntui, että jäin ratkaisevia muutamia metrejä edellä juoksevasta porukasta. Kympin väliaikapiste tulikin sitten käännöksen jälkeen aika nopsaan. Harmi kyllä samaan syssyyn tuli Garminin ainoa pieni sekoilu, sillä laite näytti kymmenen kilometrin täyttyvän vasta reippaasti väliaikapisteen jälkeen, mutta pian sen jälkeen laite kirikin “hukattuja” metrejä ja hetken vauhti näytti olevan jotain ihan muuta.

Tiesin tuossa vaiheessa olevani noin 20 sekuntia tavoiteaikaa jäljessä, ja tarkoitus oli vähitellen alkaa kiristelemään hissukseen tahtia. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Tuntui, että kaikki juoksevat nopeammin ja helpommin kuin itse, ja minulla oli täysi työ pysyä mukana. Koko ajan oli vaikeaa, eikä nopeampaan vauhtiin yksinkertaisesti ollut rahkeita. Päässä pyöri vaan jatkuvasti, että olen sen 15-20 sekuntia jäljessä, mutta ero ei vaan alkanut supistumaan, tai jos jollain kilometrillä hiukan supistuikin, meni seuraava taas aavistuksen hitaammin. Kahden tunnin jänis oli ekan kilometrin täyttymisestä lähtien ollut suunnilleen samalla etäisyydellä edessä, enkä päässyt ihan siihen porukkaan, vaikka tavallaan koko ajan sitä yritin hissukseen kiinni. Yritin sitten pitää edes nykyisen tahdin, siinäkin oli tekemistä. Ajattelin, että vikalla vitosella nitistän sitten viisi sekunttia per kilsa. Yhdentoista kilometrin kohdalla niityllä märehtivät samat lehmät jotka näin jo menomatkalla, ja kyllähän se tuntui ihan hyvältä, että oltiin jo voiton puolella. Kuitenkin ajatus siitä, että kymppi vielä jäljellä, oli enemmänkin tuskainen kuin helpottava. 12 kilometrin juomapistettä lähestyessä mietteet palasivat vuoden takaiseen kisaan, silloin odotin pistettä kuin kuuta nousevaa, ja päätin jo etukäteen kävellä siinä. Juoksua kun vuosi sitten jatkoin, puuskutin kuin höytyveturi. Nuo mietteet mielessäni nappasin tällä kertaa sujuvasti juoman tuskin pysähtymättä ja huomasin kiinnittää huomiota myös hengitykseen, joka muutamia vaikeita kohtia lukuunottamatta sujuikin oikein hyvin. 13 kilometri meni aika hyvin, aloin jo mielessäni odottaa Ruissalon siltaa, toista geeliä, juomapistettä ja kannustusjoukkoja.

14 ja 15 kilometri tuntuivat aika vaikeilta. Tuntui, että joudun tekemään jatkuvasti vähän liikaa töitä, että pysyn porukassa. Pari kertaa juoksuasento painui kumaraan ja oli henkistä taistelua, että nostin itseäni pystympään ja pyrin kerta toisensa jälkeen pitämään vauhtia hyvän juoksuasennon kautta. Lantio ylös ja eteen, pää pystyyn, askel tarpeeksi lyhyenä ja lennokkaana. Ei ole helppoa silloin, kun tekisi mieli vain laahustaa kumarassa… Energia tuntui taas olevan vähissä, ja otin pikkaisen geeliä jo ennen 15 kilometrin täyttymistä, ja loput geelistä sitten 15 kilometrin juomapisteellä.

Odotin kannustusjoukkojen olevan Ruissalon sillan pielessä, mutta he eivät olleetkaan siinä. Sillalle lähtö tuntuikin vaikealta, mutta jotenkin sainkin siinä taas jalkaan nostetta, ylämäki olikin aika iisi piisi. Sillan jälkeen yhytin väliaikanikin, jotain päälle 1:26, tosiaan vika 6 kilometriä pitäisi vetää siihen 34 minuuttiin, voi yök. Yritin kovasti laskeskella, olisiko väliaikanäyttö kuitenkin ollut jonkin verran 15 kilometrin jälkeen, mutta en muistanut reittikarttaa niin tarkkaan. Pian kannustusjoukot bongasivatkin minut, ja se oli kiva yllätys, sillä ehdin jo luulla, etteivät he olleet ehtineet reitin varrelle. Huusin, että kaveri tulee perästä ja että raskasta on, mutta myös hymyilin ja näytin peukkua. Tuntui, että kohtaamisen jälkeen jalka nousi ihan eri tavalla taas. Satama-alueella bongasin haahkapariskunnan poikasineen, ja pörröiset untuvikot toivat hymyn huulille. Yllätyin, ettei 16 kilometri ollutkaan kovinkaan nopea, juoksu tuntui kuitenkin hyvältä, mutta 17 menikin sitten letkeästi.

18 kilometri meni melko hitaasti, ja vähän pelästyinkin sitä väliaikaa, kun jäin taas tavoiteajasta. Mietin koko ajan, että pitää ottaa viimeisten 2-3 kilometrin kiri, mutta tuntuikin todella vaikealle jatkaa edes samaa tahtia. 18,55 kilometrin kohdalla tuntui, että haluan vain luovuttaa, se jäi mieleen loppumatkan vaikeimpana hetkenä. 19 kilometrin väliaikalaikkaa ei tuntunut tulevan koskaan, ja itse asiassa uskonkin, että väli 18-19 km oli pidempi, sillä Garminin mukaan aiemmat kilometrilaikat olivat tulleet vastaan “etumatkasta”, mutta 19km oli laitteen mukaan aivan oikealla paikallaan.

Jotenkin odotin, että viimeiselle kahdelle kilometrille löytyisi uusi vaihde koneistosta kuin itsestään. Mutta ei, jouduin tekemään ihan koko ajan töitä, että vauhti säilyisi. Jokirannassakin huomio oli kääntynyt lähinnä vain sisäänpäin ja kelloon, vaikka ympärillä oli terassia ja laivaa ja vaikka mitä. Itse vain yritin pitää juoksun kasassa, ja se tuntui askel askeleelta yhä vaikeammalta. Katsoin jokaista siltaa toiveikkaana, joko tuosta mennään yli? Ja seuraavassa hetkessä kauhistutti, ettei vastarannalla näykään vielä maalia, vielä on pitkä matka käännökseen. Jossain vaiheessa huomasin, että hetkinen, olen jopa ohittanut muutaman ihmisen tässä viimeisten kilometrien aikana. Enimmäkseen samat selät olivat kuitenkin edessä koko matkan, juoksin sen verran tasaisesti kumminkin siinä 2 tunnin jäniksen takajoukoissa.

20 kilometriä täyttyi ja vilkaisin nopsaan kokonaisaikaa, joka oli 1:52 jotain, se tuntui rohkaisevalta, vaikka olikin sitten todellisuudessa hyvin lähellä 1:53. Viimeiselle täydelle kilometrille sain vihdoin kaivettua jostain hiukan nopeampaa askelta, vaikka edelleen tuntui kuin tervassa juoksulta. 800 metriä tosin kun oli jäljellä, niin ajattelin, että en uskalla yrittää enää yhtään kiristää, kun ihan äärirajoilla jo menin. Tulihan se silta ja kääntöpaikka vihdoin, eikä edes pieni ylämäki siihen tuntunut kovin pahalta. Mutta sillan jälkeen hirvitti se, kun näin, miten kaukana maali oikein olikaan. Siinä oli pientä epäselvyyttä, kumpaa puolta katua pitää juosta, mutta onneksi toimitsija ohjasi oikealle reitille ja pian edessä olivat enää viimeiset sadat metrit. Enää en Garminia vilkuillut, yritin epätoivoisesti vain saada jalat liikkumaan juoksua muistuttavalla tavalla. Kuuluttaja kertoi kahden tunnin täyttyvän ihan kohta ja tunsin pienen epätoivon valuvan selkää pitkin, jäisinkö juuri muutamia kymmeniä sekunteja siitä? Sitten näin kellon, aikaa oli vielä, mutta voi miten vähän. Jonkinlaisen epätoivon ja hullun hingun voimalla yritin saada vauhtia lisää. Jälkikäteen olen miettinyt tuota “loppukiriä” monesti, olisin halunnut nähdä sen videolta, sillä jo juostessa tuntui, että tämä tuskin kovin hyvältä näyttää. Olo oli kuin sellaisessa unessa, jossa yrittää epätoivoisesti juosta, mutta ei vaan jostain syystä pääse oikein mihinkään.

Kello kävi, ja minä laitoin tossua toisen eteen ja sitten maali olikin jo siinä ja kellossa aika 1:59.50. Uskomatonta! Tein sen! Alitin 2 tuntia! Toki tiesin, että nettoaikani olisi tuota parempi, eli kaksi tuntia alittui kyllä, mutta minulle oli jostain syystä kovin tärkeää, että bruttoaikakin alitti rajapyykin. Ja kymmenellä sekunnilla, voi hyvänen aika sentään! Kaiken flunssaepäilyn ja viimeisten viikkojen epäonnen jälkeen sekunnit olivat kuitenkin puolellani. Mahtavaa. Heti maalin jälkeen piti hetki nojailla polviin, olin aivan poikki. Sitten näin siskoni, ja pääsin kertomaan hänelle alittaneeni kahden tunnin rajan. Jatkoin eteenpäin ja pian näin myös poikaystäväni. Kyyneleet tulivat silmiin, kun pääsin halaamaan häntä. Tuntui aivan mahtavan upealle päästä kertomaan hänelle kahden tunnin alituksesta! Kymmenellä sekunnilla! Nettoaikani oli muuten 1:59.07, ja Garminia en ihan heti älynnyt sammuttaa, niin se näytti muutamaa sekuntia enemmän, mutta minulle oli tärkeintä, että bruttoaika alitti kaksi tuntia. Se tuntui niin hassulta, kymmenen sekuntia!
Juoksu ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, sillä olin odottanut, että kympin jälkeen olisi helpompaa ja että olisin saanut siinä kirittyä kunnolla alkukilometrien ja mäkisten osuuksien aikana kertyneitä sekunteja. Mutta raskasta oli, enkä pystynytkään automaatiolla vain nakuttelemaan nopeampia kilometrejä. Mutta napsin kuitenkin sekunnin sieltä, toisen täältä. Ja täysin tahdonvoimalla (juoksuvoima oli jo mennyt) pystyin vielä masinoimaan loppukirinkin. Maalissa olo oli taas euforinen. Höpöttelin ja hihittelin niitä näitä, olo oli mitä mainioin, ei väsyttänyt, aurinko ei haitannut, kaikki oli hienosti. No, joku oli vaihtanut reisieni tilalle kivenmurikat, ja kenkien riisuminen hieman huolestutti, koska arvelin varpaankynsien tulevan mukana, mutta entäs sitten. Loistofiilis!

Juoksussa pahinta ja tavallaan myös parasta oli se, että se oli niin raskasta koko ajan. Olin kuvitellut sen sujuvan letkeämmin, mutta vaikka ei sujunut, pystyin silti tavoitteeseeni. Kun en pystynyt juoksemaan nopeammin, pidin kuitenkin tahdonvoimalla kiinni siitä, että juoksen sitä vauhtia kuin siihenkin asti. Yritin kerta toisensa jälkeen nostaa lantiota ja hakea rentoutta hyvän juoksuasennon kautta. Vaikka olisi tehnyt mieli hidastaa ja lysähtää, uudestaan ja uudestaan kokosin itseni ja vain jatkoin. Jatka tätä tahtia, kiristä sitten lopussa, hoin sitä uudestaan ja uudestaan. Pysy tässä tahdissa, pidä tämä. Ja niin vain, kilometri toisensa jälkeen tuli sekunti hyvää sieltä, toinen täältä, ja niin vain pysyin siinä tahdissa, jossa kahden tunnin alitus oli vielä mahdollinen. Ja vaikka en uskonut loppukiriä lähtevän, viimeinen kilometri olikin sitten kisan nopein; 5:25, hitain oli ensimmäinen. Loppujen lopuksi tasaisesti sujuneet kilometrit kääntyivät puolelleni, ja ynnäillessäni kilometriaikoja totesin, että suunnitelma piti kutinsa sikäli, että ensimmäinen kymppi meni aikaan 56:36, toinen 56:11, sain sitten kuitenkin aika nätisti kiristettyä jälkimmäisellä puoliskolla, en ihan sitä viittä sekuntia kilometriltä, mitä ajattelin, mutta juurikin ratkaisevat pari sekuntia per kilsa. Wau. Tein sen, se ei tullut helpolla tai itsestään, vaan oli työvoitto.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Ensimmäinen puolimaratonini

Osallistuin ensimmäiselle puolikkaalleni 29.6.2013. Tapahtumaksi valikoitui Paavo Nurmi Marathon, koska kotikaupungissa juostava kisassa oli kuulemma hyvät järjestelyt ja halusin juosta jossain edes vähän tutussa ympäristössä. Kevään 2013 aikana valmistauduin juoksemalla pidempiä lenkkejä kuin koskaan ennen. 12 km pitkistä seurasi 14 km, sitä 16 km, 18 km ja toukokuussa juoksin elämäni ensimmäisen kerran 20 kilometrin lenkin. Juoksutreenit menivät ihan ok, kovinkaan nopeita lenkkejä en tosin juossut. Viimeisellä pitkiksellä ennen puolikasta oikeaan lonkkaan iski kipu, jonka myöhemmin diagnosoin lonkan limapussin tulehdukseksi eli bursiitiksi. Lonkkavaivasta huolimatta päätin osallistua ja katsoa, miten hommassa kävisi.

Päivää ennen kisaa päätän tavoitella 2 tunnin loppuaikaa, syteen tai saveen. Vaikka puolimaraton on pisin koskaan juoksemani matka, ja kahden tunnin rajapyykki vaatii aivan nappisuoritusta, mietin, että voihan sitä ainakin yrittää. Koska olen viime päivät hermoillut pelkästään lonkkaa, en ole kauheasti kisan kulkua muuten miettinyt. Jos lonkka vain kestää, juoksen maaliin. Päätän, että sehän kestää! 

Tapahtumapäivän sää on juoksulle ihanteellinen, lämpöä noin +18 ja pilvistä. Otan matkalle mukaan juoksukelloni ja juomapullovyön sekä kaksi energiageeliä nautittavaksi 7 ja 14 kilometrin kohdalla. Aion juoda myös juomapisteillä, mutta omat juomat ovat mukana varmuuden vuoksi. Pakkaan mukaan myös parit särkylääkkeet lonkkaa ajatellen, vaikka tiedänkin, että niistä tuskin hyötyä on. Tapahtuma-aamuna en pysty syömään juuri mitään, hiukan rahkaa ja banaanin, joten noin 20 minuuttia ennen lähtöä holaisen kitaani energiageelin. Ennen lähtöä ei ole paljon aikaa hermoilla, sillä 10 minuuttia ennen olen vielä vessajonossa. Kokeneempi olisi ehkä tajunnut, että ennen starttia siellä saattaapi olla jonoa. No, ehdin onneksi käydä pissalla ennen kisaa, mutta joudun lähtöalueella aika kauas lähtöportista. En viitsi tunkea ihmismassan keskellä, vaikka lähtöpaikkani onkin kaukana kärjestä.

Lähtölaukaus kajahtaa, ja ihmiset kävelevät kohti lähtöporttia. Jokunen hetki siinä menee, mutta onneksi heti portilta pystyy jo juoksemaan. Juoksen ajanottomaton yli ja napsautan Garminini käyntiin. Ensimmäiset kaksi kilometriä menevät ihmismassan keskellä melko reipasta vauhtia. Juoksu ruuhkassa on epätasaista, välillä vauhti nousee yli 13km/h, välillä laskee alle 9km/h. Ohitan ensimmäisen juomapisteen ottamatta juomaa, koska siinä on hirveä ryysis, ja juon vuorostani omasta pullostani. Ihmismassa on vielä melko tiivis, ohittelen monia ja samoin itseni ohi porhalletaan melkoista vauhtia jatkuvasti. Juoksen hiukan liian kovaa ja melko korkeilla sykkeillä, mutta en oikein kunnolla tajua tätä, sillä jaksan hyvin eikä lonkkaankaan satu, ja olen ilmeisesti kisa-innostuksessa unohtanut kaikki varoitukset liian kovasta alkuvauhdista. Noin kuuteen kilometriin asti juoksu kulkee melko hyvin, vaikka ei kovin hyvältä tunnukaan, mutta sitten lonkassa alkaa hiukan tuntemuksia. Eteen tulee myös muutama loiva ylämäki, joissa vauhtini hidastuu, ja minua ohitellaan. Mistä tänne Ruissaloon on nämä mäet tulleet? Olen käynyt saarella ennenkin, ja aina kuvitellut sen olevan ihan flätti, mutta nyt mennäänkin mäkeä ylös alas. Onnistun tupeloimaan ensimmäisen geelin kanssa puoli-ikuisuutta, ja vauhdin hidastumisen jälkeen on vaikea päästä taas rytmiin. Seitsemän kilometrin jälkeen lonkassa tuntuu jo vähän enemmän. Kahdeksan kilometrin kohdalla on ensiapupiste, ja harkitsen ensimmäistä kertaa keskeyttämistä sen kohdalla. Siihen asti olen saanut koko ajan ohitella edellä juoksevia, mutta vauhtini alkaa hiipua. Seuraava ylämäki on todella vaikea, vauhtini laskee, lonkkaan sattuu, ja minua ohitellaan niin oikealta kuin vasemmaltakin. 

Yhdeksän kilometrin kohdalla teen kuitenkin päätöksen, että minähän perkele juoksen maaliin. Kahden tunnin loppuaika karkaa, joten nyt on tehtävä vain omaa juoksua. Kun aloin ajatella keskeyttämistä, mietin, että juoksen ainakin 10 kilometriä, mutta kympin väliaikapiste on ihan puskassa, ja itsekseni naureskellen mietin, että en mä nyt ainakaan tänne pöpelikköön jää. Kympin jälkeen tuntuu hetken, että juoksu kulkee, ja ensimmäistä kertaa kisan aikana minulla on rento olo. Vauhdin hidastumisesta varmaankin johtuu, että hetken tuntuu meno letkeältä. Pian lonkkaa alkaa kuitenkin yhä enenevässä määrin juilia. Yritän olla ajattelematta koko lonkkaa ja miten siellä kuvitteelliset veitset puukottavat pakaran sisällä, ja se onnistuukin hetkeksi. Jossain vaiheessa mietin, että pitäisi varmaan fiilistellä kesäisiä maisemia, bongaan tien vierestä pari niittykukkaa ja totean, että no niin, maisemien ihailu - check. Todellisuudessa ajatukset ovat jotenkin niin sisäänpäin kääntyneet, ettei maisemilla tai muilla juoksijoilla ole juuri merkitystä. Juoksen jonkun aikaa porukassa, enkä oikein uskalla puhaltaa räkää sieraimistani, kun pelkään osuvani johonkin kanssajuoksijaan. Niistän käteeni ja pyyhin räät housuihini, ja mietin, että on tämäkin kyllä äärimmäisen viehko urheilulaji. :P Varmaan tekin tykkäätte näistä elävöittävistä yksityiskohdista? 

Puolimatkan ohitus ei vielä kauheasti nosta mielialaa, ja 12 kilometrin juomapisteen lähestyessä hekumoin ajatuksella, että saan kävellä siinä muutamat metrit. Juomapisteen jälkeen juoksemaan lähtö onkin todella takkuavaa, ja puuskutan kuin höyryveturi. Minut ohittaa harmaapäinen mies, joka kannustaa, "hyvin menee, jaksaa jaksaa", ja saankin kannustuksesta lisää energiaa ja iloa juoksuun. Seuraava kilometri meneekin mukavasti ja tasaista vauhtia. Mutta mutta... lonkka kipuilee siihen malliin, etten pysty enää ignooraamaan sitä. 14 kilometrin kohdalla otan särkylääkkeen, vaikka tiedänkin, ettei siitä mitään hyötyä ole. Alan ajatella, että kunhan nyt hoidan lonkan kuntoon ja saan kunnon nopeustreenit alle, niin enköhän viimeistään ensi kesänä pääsisi jo alle kahden tunnin. Mietin, olenkohan katkaissut jonkin suonen päästäni, vai mistä nämä höyrypäiset ajatukset oikein tulevat. Päätän lykätä toisen geelin nauttimista 15 kilometrin juomapisteelle, jotta viimeisille kilometreille olisi vielä puhtia. Juomapiste sijaitseekin todellisuudessa useamman sata metriä kilometritolpasta, mutta sen ohitettuani minulla onkin taas ihan hyvä fiilis, kun geeli on masussa ja tuntuu, että 15 kilometrin ohituksestakin on jo aikaa. Saan myös yleisöstä kannustusta, ja se tuntuu hyvälle. 

Lyhyen aikaa täysmaratonilla ja puolikkaalla juoksevat tulevat toisiaan vastaan, ja vastaani juoksee täysmaratonin kärkikaksikko (en tosin sillä hetkellä tajunnut vastaantulijoiden olevan maratonin kärkiporukka). Heidän juoksussaan on kyllä selvä tekemisen meininki. Ensimmäinen ajatukseni on, että jeejee, hyvä pojat, mutta se tarkentuu hetken miettimisen jälkeen muotoon "helvetin hullut!". Ajatus siitä, että puolikkaan jälkeen lähtisin vielä toiselle samanlaiselle lenkille on ihan utopistinen. Vastaan tulee enemmänkin maratoonareita, ja eräällä vastaantulijalla on ihanan positiivinen meno päällä, hän kannustaa vastaantulijoita, vaikka juoksee itse maratonia ihan huisin kovaa. Vilkutan iloisesti hänelle, ja saan lisää voimaa omaan suoritukseen. 16 kilometrin jälkeen yritän lisätä hiukan vauhtia, mutta siinä vaiheessa oma suorituskyky alkaa olla kovilla, ja vauhti hiipuu taas. Olen koko kisan ajan hikoillut ihan hyvin, mutta noin 17 kilometrin kohdalla huomaan olevani kuiva ja koen muutamia vilunväristyksiä, ei hyvä. Onneksi kohta olo on taas melko normaali, mutta juoksu on kaikinpuolin kankeaa. Lonkka ei ole enää ainoa ongelmani, vaan jalkojen lihakset alkavat kaikki olla aika jumissa. Jossain vaiheessa vasemmassa pohkeessa tuntuu kramppia enteilevää toimintaa, mutta luojan kiitos lihas ei kuitenkaan kramppaa. Mutta vaikeaa on silti.

18 kilometrin kilometrilaikkaa odotan, eikö se koskaan tule, ja sitten kun tulee, niin kolme jäljellä olevaa kilometriä tuntuu aivan turkasen pitkältä matkalta. Mietin, että jos lonkka olisi ollut kahdeksen kilometrin kohdalla näin kipeä, niin olisin totisesti keskeyttänyt. Mietin jälleen keskeyttämistä vaikka naurettavaahan se olisi näin lähellä maalia. Minut ohittaa kaveri, jonka paidan selkämyksessä on teksti "VR - viimeisellä matkalla". Tilanteeseen sopiva slogan, mutta taisin kuitenkin lukea hiukan väärin. Juoksijoita lappaa ohi oikealta ja vasemmalta, ja kaikki tuntuvat juoksevan jotenkin kummallisesti, kuka köpötellen, kuka oudosti jalkojaan nostellen, kuka matalasti laahustaen. Ja silti ne ohittavat minut! Tajuan itsekin juoksevani oudosti koikkelehtien, kun oikea jalka ei yksinkertaisesti toimi kunnolla yhä enemmän sattuvan lonkan takia. Mietin, että olisi kivaa olla barbie-nukke, niin voisin vain irrottaa toisen jalkani ja heivata sen hevonkuuseen. Ajatus alkaa huvittaa, kun tajuan toisen jalan olevan myös aika kelvottomassa kunnossa, en minä niitä molempia voi pöpelikköön paiskoa. Ohitan itsekin muutaman juoksijan, mutta selkeästi enemmän porukkaa painaa minun ohitseni. Haluaisin kävellä, haluaisin pysähtyä kokonaan, mutta samalla kannustan itseäni vaan laittamaan tossua toisen eteen. Yritän ajatella jäljellä olevaa matkaa ajassa, enää 15 minuuttia, 12, 7 jne., se tuntuu jotenkin helpommalta kuin kilometripylväiden odottelu. Kaksi kilometriä ennen maalia koko oikea jalka tuntuu ihan tönköltä ja tunnottomalta. Miten jalka voi samaan aikaan sattua ja olla tunnoton, en minä vaan tiedä. Joka tapauksessa vauhtini hidastuu entisestään, koska juoksen käytännössä nilkuttaen, oikea jalka ei vain toimi niin kuin pitäisi. Ajattelen että samapa tuo, kai se mukana kumminkin pysyy. 20 kilometrin kohdalla innostun, kun tajuan, että olen sentään juossut kaksikymppisen alle kahden tunnin, hyvä minä. Viimeinen kilometri menee jotakuinkin hämärän rajamailla, hyvä kun tajuan maalin sijainnin, ja jaksan juuri ja juuri ottaa pienen spurtin aivan kalkkiviivoilla.

Maalissa tuuletan ja pysäytän Garminin aikaan 2.05.32. Virallinen aikani poikkeaa tuosta jonkun verran, ja Garminin mukaan olen juossut 21,2 kilometriä, mikä lieneekin ihan oikein, sillä virallinen reittimittaushan menee aina lyhyintä mahdollista reittiä. Olen ihan tyytyväinen aikaan, ja muutenkin minut valtaa upea hyvänolontunne. Vasta maalissa tajuan, mitä tuli tehtyä. Olen murehtinut valmistautumista, lonkkaa ja tavoiteaikaa niin, etten ole edes kunnolla tajunnut, että tämä on elämäni ensimmäinen puolimaraton, saavutus ihan sinällään. En ole koskaan ennen juossut näin pitkälle. Kertaakaan juoksun aikana ajatukset eivät karkailleet siihen hetkeen, kun oikeasti ylittäisin maalilinjan, ja mahtava fiilis yllättää minut. Poikaystäväni on vastassa maalialueella ja kapsahdan hänen kaulaansa. Olen täynnä rakkautta ja hyvää oloa, voiko näin mahtavaa tunnetta ollakaan! Lampsin hakemaan juomaa ja ruokaa ja kiittelen leveästi hymyillen vapaaehtoisia. Lonkkaan sattuu ja kävelyni on köpöttelyä, mutta entäs sitten. Kyllä se siitä. Kaikista vaikeuksista huolimatta pystyin siihen. Hyvä minä!

Juoksussa nopein kilometrini oli kolmas, se meni aikaan 5.27, ja hitain puolestaan 20., aikaan 6.25. Yli kuuden minuutin kilometrivauhdeilla painelin 12 kilometristä lähtien. Seitsemän-kahdeksan kilometrin kohdalla jaksoin vielä nakuttaa nättejä 5.40 kilometriaikoja, ja nehän olisivat tasaisella vauhdinjaolla riittäneet kahden tunnin alitukseen. Tein tyypillisen aloittelijan virheen, kun juoksin ensimmäisillä kilometreillä liian kovaa. Ja minun nimenomaan piti välttää liian kovaa aloitusta. Tajusinkin sykkeen ja vauhdin nousevan turhan korkeiksi, mutta siinä vaiheessa oli vielä energiaa ja lonkka hyvässä hapessa, joten en välittänyt moisista. Kahden tunnin aikatavoite kaatui tietysti ensisijaisesti lonkan limapussin tulehdukseen, mutta jos vielä puolimaratonia joskus juoksen, niin sitten pitää muistaa malttaa mielensä alkumatkasta. Lonkkaa lukuunottamatta en kärsinyt vaivoista, yhtään hiertymää tai rakkoa ei tullut, maha ei mennyt sekaisin, eikä pissahätäkään yllättänyt. Kengät, vaatteet ja kello toimivat ja kisajärjestelyt pelittivät erinomaisesti. Kyllähän se kaksi tuntia jäi takaraivoon mietityttämään, ja kun vielä keli oli juoksuun aivan täydellinen, niin hiukan se harmittaa, että lonkka ja kova alkuvauhti veivät naista.


Taisin hiukan innostua tämän raportin kanssa, kun heti kisan jälkeen tätä ihan fiiliksissä naputtelin... yksityiskohtaisuuden aste on aika korkea, mutta en ala tätä lyhyemmäksikään nyt editoimaan. Tämä kisaraportti saattaa kuulostaa kovin negatiiviselta, kun sattui ja oli vaikeaa. Totta onkin, että juostessa teki kipeää, ja heti juoksun jälkeen lonkkaan sattui vieläkin enemmän. Kuitenkin juoksusta jäi todella hyvä fiilis. Kävin matkan aikana niin paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia läpi päässäni, että olen jo unohtanut puolet ja muistettujen ylöskirjaamiseksi ei yksi blogipostaus riitä. Moni juttu kisan aikana laittoi hymyilyttämään ja toi hyvät fiilikset, myös niistä kivuliaista jutuista löytyi jotain humoristista ajatusta. Vaikeinta oli siinä kahdeksan kilometrin hujakoilla, kun lonkka alkoi kipuilla, ja tajusin kahden tunnin karkaavan, ja samoin viimeiset neljä kilometriä olivat kovin kankeaa menoa. Kuitenkin tuossa välissä olivat minulle ne juoksun parhaat kilometrit. Annoin kahden tunnin tavoitteen mennä ja tein vain omaa juoksuani. Fiilikset vaihtelivat, mutta aika paljon ajatukset olivat kuitenkin irti siitä, mitä kropassa tapahtui. Annoin vain mennä eteenpäin, en missään flowssa, mutta sellaisessa semi-tyytyväisessä tilassa. Tossua toisen eteen, edessä siintää juomapiste, katson Garminista vauhtia, näen edessäni saman juoksijan joka jo alkukilometreillä oli samassa tahdissa, yritän parantaa juoksuasentoani siinä oikein onnistumatta ja koko ajan vaan tossua toisen eteen. Olin ja elin täysin siinä hetkessä. Se on minulle sellainen tila, jota en oikein muualla saavuta, ja joka minusta on juoksussa niin mahtavaa. Aivan upeaa oli myös maaliintulon jälkeinen euforia. Minulla oli maalissa ihan mielettömän hieno olo, ja se tuli niin odottamatta, että ihan äimistyin. Tämä oli kaikin puolin todella hieno kokemus!

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Tulossa: omia kisaraportteja

Maratonraporttien lukemisen innoittamana päätin heittää eetteriin myös omat puolimaratonieni kisaraportit. Olen juossut kaikki kolme puolikastani peräkkäisinä vuosina Paavo Nurmi Maratonilla. Ekat kaksi raporttia olen naputellut kisan jälkeisessä endorfiinihuumassa, kolmannen sain aikaiseksi vasta nyt, kun ajatus näiden julkaisemisesta tuli mieleen. Stay tuned!

perjantai 9. lokakuuta 2015

Kisaraportteja

Olen hakenut maratonfiilistä ja henkistä valmistautumista etsimällä blogeista kisaraportteja ekasta kokomarasta. Tässä muutamia parhaita rapsoja:

http://passihammasharjajalenkkarit.blogspot.fi/2015/06/milta-tuntuu-juosta-ensimmainen-maraton.html
"Kaveri kysyi juoksun jälkeen, missä kohtaa tiesin pääseväni maaliin. Mietin hetken ja päädyin tulokseen, että ehkä 20 metriä ennen maalia."

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2013/09/milta-tuntuu-juosta-maraton.html
"Huomatkaa, että en ole 28 kilometrin jälkeen miettinyt juoksemista mitenkään analyyttisesti. Koska analytiikasta siinä ei ole kyse. Ei tekniikasta, ei ravinnosta. Siinä on kyse mielensä vittuilun sietämisestä. Mieli eli kroppa on paniikissa, koska sitä ei ole koskaan altistettu moiselle rääkille. Se käyttää koko arsenaalinsa tsempin tuhoamiseen. "

http://kevyetkilometrit.blogspot.fi/2012/09/ensimmainen-maraton-takana-42.html
"Tajuan että nyt pitää tsempata että ylipäätään pääsen millään tavalla maaliin. Juokseminen on poissuljettu vaihtoehto, käveleminen tai konttaaminen on todennäköisin tapa jolla ylitän maaliviivan."

http://juoksevabasiliski.blogspot.fi/2015/05/ensimmainen-maraton-tukholmassa.html
"Pisin lenkkini ennen maratonia on 30 kilsaa. Odotin ja pelkäsin muuttuuko juokseminen paljon rankemmaksi tuon jälkeen. Ei se muuttunut. Kun kilometrejä oli takana 32 (eli kymmenen jäljellä), aloin pikkuhiljaa kiristää vauhtia."

Lainausten perusteellakin sen voi jo päätellä, että aika monella juoksijalla ensimmäinen maraton on todella rankka kokemus, johon harjoituslenkit eivät ole täysin valmistaneet. Hirvittää. Jos muistissanne on lisää mielenkiintoisia mararaportteja, laittakaa linkkejä!

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Kesämuistoja

Tällä viikolla olen palellut syksyn ensimmäisissä pakkasissa, nukkunut todella huonosti ja kaivannut kesää. Tässä muutama kuvamuisto viime kesältä.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

50 kilometrin viikko

Postauksen kuvat on napsittu tänään Katariinanlaakson luontopolulta. Harmi kyllä sää oli syksyisen harmaa, luontokohteen maisemat olisivat varmaan päässeet paremmin oikeuksiinsa kauniimmassa säässä. Kuvat saa btw suuremmiksi klikkaamalla!
Mutta asiaan. Sain kuin sainkin juostua viikon aikana 50 kilometriä, ennätysviikko siis monessakin suhteessa, kun myös vuositavoite 1000 kilsaa juoksua täyttyi tällä viikolla, reippaasti aikaisemmin kuin koskaan ennen. Hieno juoksuviikko siis. Maanantaina mulla olisi ollut ohjelmassa vk-lenkki, mutta nihkeilin taas sen kanssa, ja teinkin sen sijaan 10 km pk-lenkin, koska se oli vauhdiltaan (ja henkisesti) helpompi, mutta antoi enemmän kilometrejä. Torstaina mulla oli vapaapäivä, ja käytin sen elämäni toiseen 30 kilometrin pitkikseen. Viikonloppuna hissuttelin vielä lauantaina 4 ja tänään sunnuntaina 6 palauttavaa kilometriä, niin se oli sitten siinä.
Lähempi tarkastelu paljastaa, että viikon lenkit ovat olleet todella hitaita, keskimäärin kilometriin on mennyt aikaa 7 minuuttia ja 54 sekuntia. Keskinopeutta tosin hiukan hidastavat tuon 30 pitkikset lukuisat pysähtelyt, kun mm. tutkailin karttaa, jouduin käymään puskapissalla ja kun juomapullovyöhön teipattu banaani halusikin vapauteen ja jouduin pysähtymään irrottaakseni puoliksi muussaantuneen hedelmän teipeistä ja vyöstä... Pieniltä kommelluksilta ei siis vältytty, mutta aika kivasti viikon kilometrit tulivat kuitenkin kasaan.
Tällä kertaa 30 kilometrin lenkin jälkeen jalat eivät särkeneet lainkaan samalla lailla kuin ekaa kertaa tuon matkan jälkeen. Perjantaina olin tosin hieman huolestunut jalkojeni puolesta, kun työpäivän päälle matka suuntautui Turun kirjamessuille, ja siellä kolmen tunnin kiertely ja seisoskelu saikin sääret särkemään niin, että jouduin nappaamaan särkylääkkeen, ja silti nukuin todella huonosti kipeiden jalkojen takia. Lauantaina sitten meninkin lillumaan kylpylään ja hipsuttelin varovasti pikkuisen palauttavan lenkin, niin onneksi tänään jalat tuntuivat jo ihan normaaleilta, eivätkä olleet moksiskaan sen enempää luontopolulla reippailusta kuin nyt illansuussa juostusta pk-lenkistäkään.
Torstain 30 kilometrin juoksu meni fyysisesti suunnilleen yhtä helposti kuin elokuussa juostu ensimmäinen kolmikymppinenkin. Hyvä fiilishän siitä jäi, mutta olen edelleen ihan yhtä kuutamolla siitä, miten vaikeaa maratonilla sitten mahtaakaan olla. Kaikki juoksuoppaat hymisevät yhteen ääneen, että maraton alkaa vasta kolmenkympin jälkeen, ja uskottava se on, sillä näillä pitkiksillä ei ole ollut tietoakaan seinistä sun muista. Ja se pelottaa. Tavallaan olisin jopa toivonut, että olisin saanut jonkinlaisen kenraalin siihen, miten pahalta pitkän matkan juoksu voi tuntua, jotta se ei tulisi sitten maralla yllätyksenä ja veisi kirjaimellisesti jalkoja alta. Muutenkin olen onnistunut tässä kehittämään jonkinlaisen pienen paniikin siitä, että mitä jos siellä maratonilla ei kuljekaan yhtään, vaan juoksu tuntuu alkupuolelta asti pahalta ja haluan vain luovuttaa. Silloin kun pienen flunssan jälkimainingeissa juoksin sen 25 kilometrin pitkiksen, niin mulla oli alusta asti ihan luovuttaja-fiilis ja juoksu olikin tosi tahmeaa. En tietenkään halua, että maratonilla tuntuisi siltä, mutta toisaalta pitäisi kai varautua siihen, että viimeisellä kympillä ihan varmasti tuntuu siltä! En oikein osaa pukea sanoiksi sitä epävarmuutta, jota maratonia kohtaan nyt tunnen...
Ensi viikolla ajattelin vielä juosta melko lailla normaalisti, sitten viimeiset kaksi viikkoa menee kevennellessä. Tosin ensi viikonlopun pitkis saa olla hiukan lyhyempi, eikä viikkokilometrien ole tarpeen nousta kovin korkeiksi, juoksen lähinnä fiiliksen mukaan ja yritän saada hyvää mieltä juoksuun ja juoksusta. Siinä mielessä tämä 50 kilometrin viikko oli aika rohkaiseva, että hyvin jaksoin lenkit juosta (vaikka ne olivatkin tietty tosi hitaita), ja vielä tuntuu, että energiaa riittää kropassa. Maraton pyörii mielessä siihen malliin, että alkaa jo vähän jänskättää, vaikka siihen on vielä kolme viikkoa! En malttaisi odottaa, että pääsen
starttiviivalle!

perjantai 2. lokakuuta 2015

Juoksutavoitteena 1000 kilometriä vuodessa

Vuositavoite on siitä hieno juttu, että se kannustaa lenkkeilemään tammikuusta joulukuulle, ja nihkeätkin lenkit kasvattavat kokonaiskilometrimäärää, niin lenkki ei koskaan mene hukkaan.

2012 kun olin hommannut tuon Garminin juoksukellon, sain mittariin 650 kilometriä sille vuodelle. Tosin tuolloin juoksin välillä ilman mittariakin, joten ehkä todelliset kilometrit olivat hiukan tuota korkeampia. Silloin mulla ei ollut mitään tavoitetta, eikä vuosi mennyt juoksujen suhteen mitenkään optimaalisesti. Keväällä olin ihan puhti poissa, ja kun vihdoin loppukeväästä raahauduin lääkäriin, mulla todettiin paha anemia, hemoglobiini oli selvästi alle 100. No, rautakuurin purtua syksy olikin aika rankkaa aikaa, kun väänsin opinnäytetyötä hiki hatussa työnteon ohella. Silloin juoksut jäivät pakostakin vähemmälle, mutta enpä silloin suhtautunutkaan juoksuun näin tavoitteellisesti.

Ekan kerran laitoin vuosikilometritavoitteen vuodelle 2013. Aluksi mietin maltillista 800 km tavoitetta, kun en uskaltanut heti laittaa tavoitteeksi tonnia, vaikka mieli tekikin. Alkuvuoden ja kevään treenasin ensimmäiselle puolikkaalleni, ja kevään mittaan lenkit pitenivät. Pitkisten myötä juoksukilometrejäkin kertyi kivasti. Harmi kyllä juuri ennen puolikasta iski lonkan limapussin tulehdus, joka vei puhtia myös puolimaratonin juoksusta, mutta pääsin onneksi maaliin vaivasta huolimatta. 2013 heinä- ja elokuu menivät sitten vaivaa parannellessa, ja juoksin aika vähän, mutta se ei kauheasti haitannut, sillä olin kesän työttömänä, ja nautin täysillä vapaa-ajasta, uimisesta ja rennosta oleilusta. Syksyn tullen tuli kuitenkin fiilis, että täytyy tuo pahuksen berberi saada kuntoon, että pääsee taas juoksemaan ilman kipua. Otin vähän tarkemmin selvää vaivasta, aloin huoltaa itseäni vähän paremmin ja kohta juoksu onnistuikin taas. Mielessä kummitteli edelleen se tonnin tavoite, vaikka se tuntuikin tosi kovalta jutulta, ja vaatisi onnistuakseen lokakuulta 40 kilometrin juoksuviikkoja. Kelailin siinä, että ei sitä koskaan saavuta mitään, jos ei edes yritä. Tein itselleni yksinkertaisen juoksuohjelman, jonka punaisena lankana oli lenkki joka toinen päivä, paljon pitkää ja hidasta juoksua. Olin edelleen työttömänä, joten pystyin omistautumaan juoksulle, ja lokakuusta 2013 tulikin elämäni kaikkien aikojen juoksukuu. 173 kilometriä, ja vain kahdesti jätin lenkin väliin lonkassa olleiden tuntemusten vuoksi. Oli upeaa keskittyä noin paljon juoksuun, ja vaikka homma olikin rankkaa, nautin siitä täysin siemauksin! Marras-joulukuulle jäi vielä kilometrejä, mutta olin päässyt niin hyvään kuntoon, että 1000 kilometriä tuli täyteen 16.12.2013! Olin tehnyt sen, juossut 1000 kilometriä vuoden aikana ja se tuntui kuulkaa hyvältä se!



2014 asetin taas tavoitteeksi 1000 kilsaa juoksuja. En halunnut nostaa määrää, koska en halunnut liian kovaa tavoitetta, ja koska sitä ei koskaan tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Tällä kertaa olin jo vuoden alusta aika hyvässä kunnossa, kiitos syksyn kovien kilometrien, joten kevään juoksut sujuivat aika lailla mallikkaasti. Kesäkuun lopussa oli taas odottamassa puolimaraton, ja nyt mulla oli tavoitteena juosta siellä alle kahden tunnin. Keväällä juoksukilometrejä kertyi ja juoksin myös paljon nopeita kilometrejä. Palkintona treeneistä puolikas menikin sitten ennätysaikaan, hiukan yli 1.59, jess! Heinäkuu oli tosi lämmin, joten silloin en ihan hirveästi juossut, mutta elokuun lopussa kilometrejä olikin kasassa jo 800. Hiukan siinä jo hiipi mieleen tavoitteen nostaminen, mutta toisin kävi. 900 kilometriä täyttyi vasta marraskuussa. Ostimme avomiehen kanssa kesällä asunnon, jonka avaimet saatiin käteen syyskuun puolessavälissä, ja niin syys- kuin lokakuukin menivät asuntoa rempatessa. En osannut ihan etukäteen varautua siihen, miten aikavievää ja stressaavaa siitä tulisi, mutta remontin aikana lenkkeilyyn ei vain yksinkertaisesti riittänyt aikaa eikä energiaa. Olin silti päättänyt, että juoksen 1000 kilometriä tänäkin vuonna, joten marras-joulukuussa irrotin taas aikaa juoksulle. Teki hyvää päästä taas lenkeille tuulettumaan, mutta yhtään ylimääräistä ei rankan syksyn pyörteissä huvittanut juosta, ja 1000 kilometrin täytyttyä 27.12.2014, en viime vuonna enää jaksanut lenkillä käydä.



Tänä vuonna minulla oli taas sama tavoite. Opin viime vuodesta, että saan tonnin kyllä täyteen, kunhan juoksen kunnolla silloin, kun siihen on aikaa ja energiaa, ja tavoite ei kaadu pariin huonoon juoksukuukauteen. Tämä on elämäni ensimmäinen vuosi, jolloin olen kokopäivätyössä vuoden ympäri, ja se on vaikuttanut jaksamiseen. Ja ehkä vähän myös juoksusta nauttimiseen (negatiivisesti), mikä on tietysti harmi. Mutta olen aika ylpeä itsestäni, että tästä huolimatta olen taas saanut kilometrit kasaan. Tonni täyttyi eilen, 1.10.2015. Huikeaa, että tavoite täyttyi jo nyt, ja vielä on maraton edessä! Melko suurella todennäköisyydellä saan tänä vuonna kasaan yli 1200 kilometriä, eli keskiarvolla 100km/kk mennään, ja se on aika hieno homma myöskin. Toivon todella, että suoriudun ekalla maralla kunnialla maaliin, niin sitten voin oikeasti juhlistaa elämäni kovinta juoksuvuotta. Sitä odotellessa nautin nyt tästä tonnin täyttymisestä!