Elämäni toiselle puolimaratonille osasin jo valmistautua edellisvuoden kokemuksen perusteella. Kevään treenit olivat menneet ihan nappiin, pitkät lenkit ja nopeustreenit ovat kulkeneet hyvin. Ihan viimeisten viikkojen aikana jouduin muun elämän vuoksi jättämäänkin joitain harjoituksia väliin, mm. viimeinen pitkä lenkki jäi kokonaan tekemättä. Yritin vähän hölmösti paikata viimeisten viikkojen puuttuvia treenejä juoksemalla vielä puolimaratonviikolla yhden nopeustreenin, mikä oli kyllä virhe, sillä jalat jumiutuivat siitä. Edellisenä iltana, kun kävin hakemassa kisatoimistosta numerolaput yms. tuntui vielä kaiken lisäksi flunssaiselta. Koko kevään treenit ovat tähdänneet siihen, että juoksisin nyt puolikkaan alle kahden tunnin, mutta viimeisen parin viikon fiilis on ollut todella epävarma.
Kisapäivän aamuna, 28.6.2014, olo on paljon parempi kuin edellisenä päivänä, jolloin olo oli tukkoinen ja flunssainen. Nukuin ihan ok noin puoli seitsemään, jolloin nousin pissalle. Sen jälkeen torkuin vielä tunnin verran levottomasti, mutta sitten pitikin jo nousta, kun olo oli niin levoton, ettei unta tullut enää simmuun. Kahvia nassuun ja netissä surffailua sekä Steamin kesäale-keräilykorttien kanssa puuhastelua. Aika vähän oli juoksu mielessä, jopa niin, että tajusin jossain vaiheessa, että kohta tulee kiire laittaa kamat kasaan ja syödäkin pitäisi. Ruoka ei tuttuun tapaan oikein maistunut, vaikka nälkä olikin, rahkaa ja banaania sain syötyä hiukan. Just kun kannustusjoukot koputtivat oveen, vedin vielä toisen banaanin. Matkalla kisapaikalle mieli oli ihan virkeä.
Minun piti alunperin tutkia reittiä vielä tarkemmin, ja tehdä kilometrisuunnitelmat, mutta totesin sen vähän turhan neuroottiseksi, enkä sitten jaksanutkaan alkaa suunnittelemaan juoksua ihan niin tarkkaan. Parempi siis mennä vain löyhän suunnitelman mukaan. Tasaiset 5:40 -kilometrit riittäisivät juuri ja juuri kahden tunnin alitukseen, joten siitä lähdettiin, että kovin paljon tuosta poikkeavia kilometrejä ei saisi tulla. Pitäisi kuitenkin aloittaa rauhallisesti, eikä myöskään kuluttaa liikaa voimia Ruissalon mäkisillä osuuksilla. Niinpä ajattelinkin, että alkukilometrit pitäisi mennä noin 5 sekuntia hitaampaa, samoin mäkiset kilometrit, ja sitten puolimatkan jälkeen alkaisin kiristää tahtia. Treeneissä, kun olen kisavauhtia juossut, ongelmana on usein ollut, että vauhti nousee helposti tuonne 5:20 pintaan, ja noin nopsa kilometri puolikkaan alkupuoliskolla saattaisi olla kohtalokas, joten vannotin itseäni vielä pitämään vauhdin alkuun maltillisena.
Kisapaikalla hengailua, pari kertaa pissillä ja geeli noin 30 min ennen starttia. Tällä kertaa yritettiin päästä vähän viime vuotista lähemmäs lähtöporttia, jotta ei olisi ihan niin ruuhkaisaa ja brutto- ja nettoaikojen ero niin suuri. Lähtöä odotellessa hermostunutta höpöttelyä ja Garminin satelliittien etsintää. Syke seisoskellessa 120, huhhuh. Lähtöpaukku jäi ampumatta, juontaja sitten vain huusi lähdön. Yllättävän kauan mun mielestä kesti nytkin lähtöportille pääsy, mutta portilta pääsi sentään heti juoksemaan. Ruuhka oli melkoinen, koko ajan piti hakea omaa linjaa ja varoa muita juoksijoita. Pakko oli ohitella ja samoin molemmilta puolilta lappoi porukkaa ohi. Vauhti ei kuitenkaan mikään kovin kova ollut, joten hiukan tylsää joutua jatkuvasti ohittelemaan. En huomannut bongata Paavon patsasta, olin niin keskittynyt pysymään pystyssä. Kaikki jalkakäytävien reunat yritin katsoa mahdollisimman tarkasti, ettei vaan tulisi mitään haaveria. Ensimmäinen kilometri aikaan 5:48, ihan hyvin ottaen huomioon ruuhkan. Toinen kilometri oli nopeampi, hiukan turhankin vauhdikkaalta tuntui, ja yritin siinä vähän toppuutella, etten aloittaisi liian kovaa. Ekalla juomapisteellä en pysähtynyt juomaan, siinä oli mieletön ryysis, mutta vaikken pysähtynytkään, oli vähän vaikeuksia, kun maassa oli sen seitsemänsataa osittain liiskaantunutta mukia, joita väistellä. Aika pitkään vielä jatkui mukimeri… Kolmannella kilometrillä ei juuri mitään mainittavaa, kaupunkiympäristössä melko tasaisesti. Neljännellä kilsalla tultiin satama-alueelle ja oli hiukan vastatuulta, mutta myöskin auringonpaiste hikoilutti ja etureidet alkoivat tuntua jo hapokkaille. Ne olivat jo ennen kisaa hiukan hankalat, viimeisen lenkin päätteeksi tehdyt kiihdytykset olivat virhe… Hiukan hirvitti, nytkö ne vaikeudet alkavat, kun vasta neljä kilometriä juostu. Oltiin tähän asti juostu kaverin kanssa aika samaa tahtia, ja vaihdettu sananen siellä, toinen täällä, mutta muutamassa kapeammassa paikassa jäin vähän muiden juoksijoiden taakse, ja pian kaveri katosi jonnekin etuoikealle.
Ruissaloon saavuttaessa jo sillalle nousu tuntui vaikealta, ja ajatus mäkisen osuuden alkamisesta ei tuntunut kovin hyvälle. Viides kilometri meni muuten ok, mutta melkein törmäsin sellaiseen ratamerkkitötsään, ja siinä meni rytmi ja ajatus ihan sekaisin. Huh, pelästyinkin siinä, että olisi voinut käydä pahastikin, jos olisin tupeloinut itseni nurin. Kuudes kilometri täyttyi kuitenkin yllättävänkin nopsaa. Mutta seitsemäs olikin taas hiukan vaikeampi, mäkeä riitti, ja tuntui, että energiaa ei ole enää samalla lailla kropassa. Kaveri tuli selkä edellä vastaan, ja kertoi kahden tunnin karkaavan. Teki itsekin mieli hidastaa vauhtia… Arvoin siinä jonkun aikaa, että otanko ekan geelin vasta kasin jälkeen, mutta aloin himppasen hyytyä ja totesin, että kun tuli vastatuulisuora, että geeli on parasta holaista nyt. Pupeloin siinä juomapullon kanssa niin, että sehän tipahti vyöstä ja taisin vielä potkaista sitä itse eteenpäin. Onnistuin kuitenkin poimimaan pullon hämmästyttävän sulokkaasti juuri ollenkaan hidastamatta. Jos vähän hävetti siinä vaiheessa, kun en meinannut millään saada pulloa vyöhön, niin ainakin sen poimiminen sujui lahjakkaasti. Kaveri otti juomaa kasin juomapisteellä, itse en, ja sen jälkeen en häntä enää nähnytkään. Kahdeksas ja yhdeksäs kilometri menivät ihan ok, oli tasaisempaa ja geeli antoi lisäenergiaa. Aloin kuitenkin odottaa kääntöpaikkaa, sillä aina välillä tuuli pikkaisen vastaan, eikä edellä juoksevistakaan ollut paljon apuja, kun tuntui, että jäin ratkaisevia muutamia metrejä edellä juoksevasta porukasta. Kympin väliaikapiste tulikin sitten käännöksen jälkeen aika nopsaan. Harmi kyllä samaan syssyyn tuli Garminin ainoa pieni sekoilu, sillä laite näytti kymmenen kilometrin täyttyvän vasta reippaasti väliaikapisteen jälkeen, mutta pian sen jälkeen laite kirikin “hukattuja” metrejä ja hetken vauhti näytti olevan jotain ihan muuta.
Tiesin tuossa vaiheessa olevani noin 20 sekuntia tavoiteaikaa jäljessä, ja tarkoitus oli vähitellen alkaa kiristelemään hissukseen tahtia. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Tuntui, että kaikki juoksevat nopeammin ja helpommin kuin itse, ja minulla oli täysi työ pysyä mukana. Koko ajan oli vaikeaa, eikä nopeampaan vauhtiin yksinkertaisesti ollut rahkeita. Päässä pyöri vaan jatkuvasti, että olen sen 15-20 sekuntia jäljessä, mutta ero ei vaan alkanut supistumaan, tai jos jollain kilometrillä hiukan supistuikin, meni seuraava taas aavistuksen hitaammin. Kahden tunnin jänis oli ekan kilometrin täyttymisestä lähtien ollut suunnilleen samalla etäisyydellä edessä, enkä päässyt ihan siihen porukkaan, vaikka tavallaan koko ajan sitä yritin hissukseen kiinni. Yritin sitten pitää edes nykyisen tahdin, siinäkin oli tekemistä. Ajattelin, että vikalla vitosella nitistän sitten viisi sekunttia per kilsa. Yhdentoista kilometrin kohdalla niityllä märehtivät samat lehmät jotka näin jo menomatkalla, ja kyllähän se tuntui ihan hyvältä, että oltiin jo voiton puolella. Kuitenkin ajatus siitä, että kymppi vielä jäljellä, oli enemmänkin tuskainen kuin helpottava. 12 kilometrin juomapistettä lähestyessä mietteet palasivat vuoden takaiseen kisaan, silloin odotin pistettä kuin kuuta nousevaa, ja päätin jo etukäteen kävellä siinä. Juoksua kun vuosi sitten jatkoin, puuskutin kuin höytyveturi. Nuo mietteet mielessäni nappasin tällä kertaa sujuvasti juoman tuskin pysähtymättä ja huomasin kiinnittää huomiota myös hengitykseen, joka muutamia vaikeita kohtia lukuunottamatta sujuikin oikein hyvin. 13 kilometri meni aika hyvin, aloin jo mielessäni odottaa Ruissalon siltaa, toista geeliä, juomapistettä ja kannustusjoukkoja.
14 ja 15 kilometri tuntuivat aika vaikeilta. Tuntui, että joudun tekemään jatkuvasti vähän liikaa töitä, että pysyn porukassa. Pari kertaa juoksuasento painui kumaraan ja oli henkistä taistelua, että nostin itseäni pystympään ja pyrin kerta toisensa jälkeen pitämään vauhtia hyvän juoksuasennon kautta. Lantio ylös ja eteen, pää pystyyn, askel tarpeeksi lyhyenä ja lennokkaana. Ei ole helppoa silloin, kun tekisi mieli vain laahustaa kumarassa… Energia tuntui taas olevan vähissä, ja otin pikkaisen geeliä jo ennen 15 kilometrin täyttymistä, ja loput geelistä sitten 15 kilometrin juomapisteellä.
Odotin kannustusjoukkojen olevan Ruissalon sillan pielessä, mutta he eivät olleetkaan siinä. Sillalle lähtö tuntuikin vaikealta, mutta jotenkin sainkin siinä taas jalkaan nostetta, ylämäki olikin aika iisi piisi. Sillan jälkeen yhytin väliaikanikin, jotain päälle 1:26, tosiaan vika 6 kilometriä pitäisi vetää siihen 34 minuuttiin, voi yök. Yritin kovasti laskeskella, olisiko väliaikanäyttö kuitenkin ollut jonkin verran 15 kilometrin jälkeen, mutta en muistanut reittikarttaa niin tarkkaan. Pian kannustusjoukot bongasivatkin minut, ja se oli kiva yllätys, sillä ehdin jo luulla, etteivät he olleet ehtineet reitin varrelle. Huusin, että kaveri tulee perästä ja että raskasta on, mutta myös hymyilin ja näytin peukkua. Tuntui, että kohtaamisen jälkeen jalka nousi ihan eri tavalla taas. Satama-alueella bongasin haahkapariskunnan poikasineen, ja pörröiset untuvikot toivat hymyn huulille. Yllätyin, ettei 16 kilometri ollutkaan kovinkaan nopea, juoksu tuntui kuitenkin hyvältä, mutta 17 menikin sitten letkeästi.
18 kilometri meni melko hitaasti, ja vähän pelästyinkin sitä väliaikaa, kun jäin taas tavoiteajasta. Mietin koko ajan, että pitää ottaa viimeisten 2-3 kilometrin kiri, mutta tuntuikin todella vaikealle jatkaa edes samaa tahtia. 18,55 kilometrin kohdalla tuntui, että haluan vain luovuttaa, se jäi mieleen loppumatkan vaikeimpana hetkenä. 19 kilometrin väliaikalaikkaa ei tuntunut tulevan koskaan, ja itse asiassa uskonkin, että väli 18-19 km oli pidempi, sillä Garminin mukaan aiemmat kilometrilaikat olivat tulleet vastaan “etumatkasta”, mutta 19km oli laitteen mukaan aivan oikealla paikallaan.
Jotenkin odotin, että viimeiselle kahdelle kilometrille löytyisi uusi vaihde koneistosta kuin itsestään. Mutta ei, jouduin tekemään ihan koko ajan töitä, että vauhti säilyisi. Jokirannassakin huomio oli kääntynyt lähinnä vain sisäänpäin ja kelloon, vaikka ympärillä oli terassia ja laivaa ja vaikka mitä. Itse vain yritin pitää juoksun kasassa, ja se tuntui askel askeleelta yhä vaikeammalta. Katsoin jokaista siltaa toiveikkaana, joko tuosta mennään yli? Ja seuraavassa hetkessä kauhistutti, ettei vastarannalla näykään vielä maalia, vielä on pitkä matka käännökseen. Jossain vaiheessa huomasin, että hetkinen, olen jopa ohittanut muutaman ihmisen tässä viimeisten kilometrien aikana. Enimmäkseen samat selät olivat kuitenkin edessä koko matkan, juoksin sen verran tasaisesti kumminkin siinä 2 tunnin jäniksen takajoukoissa.
20 kilometriä täyttyi ja vilkaisin nopsaan kokonaisaikaa, joka oli 1:52 jotain, se tuntui rohkaisevalta, vaikka olikin sitten todellisuudessa hyvin lähellä 1:53. Viimeiselle täydelle kilometrille sain vihdoin kaivettua jostain hiukan nopeampaa askelta, vaikka edelleen tuntui kuin tervassa juoksulta. 800 metriä tosin kun oli jäljellä, niin ajattelin, että en uskalla yrittää enää yhtään kiristää, kun ihan äärirajoilla jo menin. Tulihan se silta ja kääntöpaikka vihdoin, eikä edes pieni ylämäki siihen tuntunut kovin pahalta. Mutta sillan jälkeen hirvitti se, kun näin, miten kaukana maali oikein olikaan. Siinä oli pientä epäselvyyttä, kumpaa puolta katua pitää juosta, mutta onneksi toimitsija ohjasi oikealle reitille ja pian edessä olivat enää viimeiset sadat metrit. Enää en Garminia vilkuillut, yritin epätoivoisesti vain saada jalat liikkumaan juoksua muistuttavalla tavalla. Kuuluttaja kertoi kahden tunnin täyttyvän ihan kohta ja tunsin pienen epätoivon valuvan selkää pitkin, jäisinkö juuri muutamia kymmeniä sekunteja siitä? Sitten näin kellon, aikaa oli vielä, mutta voi miten vähän. Jonkinlaisen epätoivon ja hullun hingun voimalla yritin saada vauhtia lisää. Jälkikäteen olen miettinyt tuota “loppukiriä” monesti, olisin halunnut nähdä sen videolta, sillä jo juostessa tuntui, että tämä tuskin kovin hyvältä näyttää. Olo oli kuin sellaisessa unessa, jossa yrittää epätoivoisesti juosta, mutta ei vaan jostain syystä pääse oikein mihinkään.
Kello kävi, ja minä laitoin tossua toisen eteen ja sitten maali olikin jo siinä ja kellossa aika 1:59.50. Uskomatonta! Tein sen! Alitin 2 tuntia! Toki tiesin, että nettoaikani olisi tuota parempi, eli kaksi tuntia alittui kyllä, mutta minulle oli jostain syystä kovin tärkeää, että bruttoaikakin alitti rajapyykin. Ja kymmenellä sekunnilla, voi hyvänen aika sentään! Kaiken flunssaepäilyn ja viimeisten viikkojen epäonnen jälkeen sekunnit olivat kuitenkin puolellani. Mahtavaa. Heti maalin jälkeen piti hetki nojailla polviin, olin aivan poikki. Sitten näin siskoni, ja pääsin kertomaan hänelle alittaneeni kahden tunnin rajan. Jatkoin eteenpäin ja pian näin myös poikaystäväni. Kyyneleet tulivat silmiin, kun pääsin halaamaan häntä. Tuntui aivan mahtavan upealle päästä kertomaan hänelle kahden tunnin alituksesta! Kymmenellä sekunnilla! Nettoaikani oli muuten 1:59.07, ja Garminia en ihan heti älynnyt sammuttaa, niin se näytti muutamaa sekuntia enemmän, mutta minulle oli tärkeintä, että bruttoaika alitti kaksi tuntia. Se tuntui niin hassulta, kymmenen sekuntia!
Juoksu ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, sillä olin odottanut, että kympin jälkeen olisi helpompaa ja että olisin saanut siinä kirittyä kunnolla alkukilometrien ja mäkisten osuuksien aikana kertyneitä sekunteja. Mutta raskasta oli, enkä pystynytkään automaatiolla vain nakuttelemaan nopeampia kilometrejä. Mutta napsin kuitenkin sekunnin sieltä, toisen täältä. Ja täysin tahdonvoimalla (juoksuvoima oli jo mennyt) pystyin vielä masinoimaan loppukirinkin. Maalissa olo oli taas euforinen. Höpöttelin ja hihittelin niitä näitä, olo oli mitä mainioin, ei väsyttänyt, aurinko ei haitannut, kaikki oli hienosti. No, joku oli vaihtanut reisieni tilalle kivenmurikat, ja kenkien riisuminen hieman huolestutti, koska arvelin varpaankynsien tulevan mukana, mutta entäs sitten. Loistofiilis!
Juoksussa pahinta ja tavallaan myös parasta oli se, että se oli niin raskasta koko ajan. Olin kuvitellut sen sujuvan letkeämmin, mutta vaikka ei sujunut, pystyin silti tavoitteeseeni. Kun en pystynyt juoksemaan nopeammin, pidin kuitenkin tahdonvoimalla kiinni siitä, että juoksen sitä vauhtia kuin siihenkin asti. Yritin kerta toisensa jälkeen nostaa lantiota ja hakea rentoutta hyvän juoksuasennon kautta. Vaikka olisi tehnyt mieli hidastaa ja lysähtää, uudestaan ja uudestaan kokosin itseni ja vain jatkoin. Jatka tätä tahtia, kiristä sitten lopussa, hoin sitä uudestaan ja uudestaan. Pysy tässä tahdissa, pidä tämä. Ja niin vain, kilometri toisensa jälkeen tuli sekunti hyvää sieltä, toinen täältä, ja niin vain pysyin siinä tahdissa, jossa kahden tunnin alitus oli vielä mahdollinen. Ja vaikka en uskonut loppukiriä lähtevän, viimeinen kilometri olikin sitten kisan nopein; 5:25, hitain oli ensimmäinen. Loppujen lopuksi tasaisesti sujuneet kilometrit kääntyivät puolelleni, ja ynnäillessäni kilometriaikoja totesin, että suunnitelma piti kutinsa sikäli, että ensimmäinen kymppi meni aikaan 56:36, toinen 56:11, sain sitten kuitenkin aika nätisti kiristettyä jälkimmäisellä puoliskolla, en ihan sitä viittä sekuntia kilometriltä, mitä ajattelin, mutta juurikin ratkaisevat pari sekuntia per kilsa. Wau. Tein sen, se ei tullut helpolla tai itsestään, vaan oli työvoitto.
