Paavo Nurmi Puolimaraton 2015 - kisaraportti

Tälle elämäni kolmannelle puoimaratonille en asettanut etukäteen mitään tavoitetta. Viime vuonna mulle oli tärkeää juosta alle kahden tunnin, ja kun se toteutui, ei mieleen tullut vastaavaa tärkeää tavoitetta. Ehkä vähän naivisti kuvittelin, että juoksukunto olisi niin hyvä, että alittaisin kaksi tuntia taas ilman sen kummempaa treenaamista, mutta eihän se niin mene. Lähdin vuoden 2015 juoksuihin selvästi huonommista lähtökohdista kuin vuotta aikaisemmin, kun takana oli kova juoksusyksy. Nyt syksy meni ennätysvähäisin lenkein ja vuoden alussa kunto oli selvästi huonompi kuin vuotta aikaisemmin. Myöskään kevään treenit eivät oikein napanneet. Olin usein työpäivän jälkeen uuvuksissa enkä jaksanut noudattaa juoksuohjelmaa. Painoakin oli tullut lisää, ja sairastuminen sekä pieni matka verottivat toukokuun juoksuja. Kisan alla olo olikin aika epävarma. Olisi ollut kiva tavoitella taas kahden tunnin alitusta, mutta kunnon perusteella tavoite ei tuntunut realistiselta.

Sabotoin vielä tyylikkäästi kisaani jättämällä hiilaritankkauksen väliin ja yrittäen kompensoida tätä nassuttamalla kisaa edeltävänä iltana pussillisen karkkia. Ei näin. Kisa-aamuna vatsa oli sekaisin ja tuntui heti aamusta, että ravinto ei imeydy kunnolla. Sää oli juoksuun hyvä, jopa vilpoinen, ja kisapaikalla lähtöä odotellessa meinasi tulla vilu. Silti lähdön eeppinen tunnelma Vangeliksen ja Daruden Sandstormin myötä vei mennessään ja jännittihän se taas lähteä puolikasta juoksemaan.

Mutta mutta, ensimmäinen kilometrikään ei ehtinyt täyttyä, kun mielessä käväisi ekan kerran ajatus, että joko saa lopettaa. Jotenkin fiilistä ei ollut yhtään, eikä kroppa tuntunut hyvältä. Tylsää lähteä tuollaisella fiiliksellä matkaan, ja yritinkin siinä tsempata itseäni positiivisempiin ajatuksiin. Ensimmäiset pari-kolme kilometriä menin porukan mukana ja liian kovaa, 5:25 pintaan, vaikka tarkoitus oli aloittaa samassa tahdissa kuin vuosi sitten; 5:40-5:45 kilometrejä alkuun. Tällä kertaa vaan tuntui, että lössiä oli ympärillä niin paljon, että oli pakko juosta porukan mukana. Olin siinä kahden tunnin jäniksen takajoukoissa, niinkuin aika moni muukin... Neljän kilometrin kohdalla, kun saavuttiin satama-alueelle, päätin lopulta höllätä, osittain koska samassa porukassa joku haisi aivan kammottavasti hielle, enkä halunnut enää haistella löyhkä-Petteriä!

Ruissaloon saavuttaessa pääsinkin etenemään aika lailla omaa vauhtia, ja otin geelinkin aika aikaisessa vaiheessa, kun tosiaan tuntui, että kropassa ei oikein ole energiaa. Jotenkin nihkeää oli juoksu koko ajan, ylämäissä syke nousi liikaa ja alamäissä en jotenkin vaan saanut juoksuun rentoutta. Ei se siltäkään tuntunut, että olisin jotenkin rajoilla juossut, vaan enemmänkin siltä, etten vaan saa kropasta irti juuri mitään. Yritin juoda kunnolla joka juomapisteellä ja tsempata itseäni, siinä kuitenkaan onnistumatta. Keskeytys oli mielessä, vaikka sille ei ollut mitään kunnon syytä, ihan tyhmää.

Kympin kohdalla hämmästyin, kun olinkin alle kahden tunnin vauhdissa, luulin jo pudonneeni siitä, mutta seuraavan parin kilometrin aikana tajusin, että en pysty juoksemaan samaa vauhtia enää jälkimmäistä puolikasta. Kroppa tuntui tyhjältä, ja geeli & neste ei tuntunut auttavan, tuntui, että vesikin jää vain mahaan hölskymään eikä imeydy. 12 kilometrin kohdalla päätin höllätä. Porukkaa alkoi lapata ohi, mutta pidin vain oman, nyt jo hidastuneen vauhtini. Yritin keskittyä positiivisiin puoliin; kun nyt hölläsin vauhtia, voin katsella maisemia ja juosta rennosti, pääsen maalin enkä ole ihan puhki. Olotilakin koheni ja nesteet tuntuivat taas imeytyvän. 15 kilometrin jälkeen kokomaratonin juoksijoita alkoi tulla vastaan, ja taputin ja huutelin kannustuksia jokaiselle vastaantulijalle, vaikka siellä olikin aika tuimia ilmeitä. Omat kannustusjoukot olivat siinä 16 kilometrin kohdalla ja pitivät kauheaa älämölöä, hiukan huvitti ja nolottikin. Huusin heille, että huono päivä ja hölkkään tästä maaliin. Vasta jälkeenpäin tuli mieleen, että toivottavasti mun oma mölinä ei ärsyttänyt kanssajuoksijoita, kun moni oli varmaan ihan tosissaan juoksemassa omaa enkkaa yms.

Siinä jälkimmäisellä puoliskolla mulle taisi myös lopullisesti iskostua päätös siitä, että syksyllä juoksen ekan kokonaisen maratonin. Oli vaan niin paljon helpompaa juosta, kun ei tarvinnut puskea omaa parasta vauhtia koko ajan, että ajattelin, että kyllä se kaksi kertaa pidempikin matka menee, kun ei tarvitse juosta täysillä. Varmaan tuolla ajattelulla myös sain hiukan lievitettyä sitä pettymystä, kun ei tällä kertaa kulkenut...

Jossain 18-19 km kohdalla oli hiukan vaikeuksia, kun matka alkoi painaa. Vauhti putosi hetkellisesti jonnekin 6:20 pintaan, ja viimeistään tuossa vaiheessa tiesin, että oli ollut ihan fiksua höllätä vauhtia, kun en olisi kuitenkaan jaksanut koko matkaa siinä alle kahden tunnin vauhdissa. Jos en kahta tuntia alita, niin ihan sama, ylittyykö se minuutilla vai viidellä.

Viimeiset kilometrit menivät sentään hiukan letkeämmin, kuuden minuutin pintaan, mutta ei ollut oikein fiilistä tai energiaa kuin pieneen loppukiriin. Maalissa olo oli ihan jees, tulipahan juostua, mutta sellaista endorfiinihuumaa kuin aikaisempina vuosina koin, ei tullut. Nettoaika oli hiukan alle 2.05, bruttoaika hiukan päälle. Kannustusjoukot olivat sitä mieltä, että ihan hyvä aika, mä olin että meh.

Juoksu kaatui useampaankin omaan mokaan. Keväällä en jaksanut treenata tarpeeksi, en varsinkaan nopeaa juoksua. Muun elämän stressi lihotti ja vei juoksuhaluja. Tankkauskin meni pieleen, ja sen seurauksena kropassa ei oikein ollut energiaa. Ja oma fiilis oli alusta asti negatiivinen, mikä tietty osaltaan johtui edellä mainituista seikoista, mutta tietysti latisti juoksufiilistä entisestään. Toisaalta juoksussa positiivista oli se, että olihan se jälkimmäinen puolisko aika helppoa menoa ja omalta osaltaan kannusti aloittamaan treenit kokomaralle. Ja toisaalta on se hyvä ymmärtää, että ei ne ennätykset ilmaiseksi tule. Ensi vuonna haluan taas juosta alle kahden tunnin. Siihen pitää sitoutua, noudattaa treenisuunnitelmaa, laihduttaa pari kiloa ja oikeasti ottaa tavoite työn alle.