Kisan jälkeinen blues

Hyvin mennyt juoksukisa alla, innolla naputeltu kisarapsa julkaistu ja edessä useampi lepopäivä. Voisi kuvitella, että fiilis olisi mainio, mutta entäs jos ei olekaan. Mitä jos mieli vetää matalaksi maratonin jälkeen?

Törmäsin otsikon termiin ensi kertaa tänä kesänä Maijaliisan blogissa. Tunnistin tunteen heti. Juoksukisan jälkeen, on takana sitten superonnistuminen tai vähän huonommin mennyt suoritus, tulee helposti pieni notkahdus mielialaan. Etukäteen sitä voi kuvitella, että juoksutapahtuman jälkeen on kiva levätä, olla juoksematta ja puuhata kaikkea muuta ilman horisontissa siintävää juoksutavoitetta, mutta todellisuus voikin olla ihan toinen.

Nuuksion polkumaratonin maalissa oloni oli pöllämystynyt, mutta positiivinen. Monin tavoin kisa meni helpommin kuin ehkä etukäteen mietin. Kisan jälkeiset pari päivää vietin kipein jaloin mutta suorituksen jälkeisen hyvän fiiliksen kuplassa lilluen. Sain fiilistellä kisaa mielessäni ja miesystävälleni, ja olo oli henkisesti tosi hyvä.

Pitkän polkujuoksun jälkeen lihakseni olivat kyllä pari päivää todella kipeät. Etureidet, lonkankoukistajat ja alaselkä aivan jumissa. Oikeassa lonkassa tuntui, että limapussi olisi hiukan ärtynyt. Kipu oli pahimmillaan pari päivää juoksun jälkeen, mutta on onneksi sittemmin helpottanut. Olin myös fyysisesti aika väsynyt. Naureskelin työkavereille, että kaikki on ihan hyvin, vaikka olenkin ihan nuutuneen näköinen ja mua sattuu koko ajan.

Siinä vaiheessa, kun lihaskivut alkoivat väistyä, alkoi mieleen kuitenkin hiipiä alavireisyyttä, ehkä jopa pientä ahdistusta.

Mulla kisan jälkeinen blues johtuu ensisijaisesti siitä, että se iso tavoite, jonka eteen on harjoitellut, onkin takanapäin. Mitäs sitten? Vaikka olen usein kuvitellut, että lepopäivät ilman juoksua ja tavoitteellista treeniä voisivat tehdä hyvää, todellisuudessa vaivunkin levottomuuteen ja alakuloisuuteen. Tarvitsen jotain projektia työn alle, en osaa olla ilman. Enkä osaa olla tyytyväinen ilman säännöllistä juoksua. :)

Nyt totesin myös, että hoidin tämän viikon vähän huonosti. Olen tehnyt pitkää päivää töissä ja syönyt epäterveellisesti. En ole liikkunut oikeastaan ollenkaan työmatkojen lisäksi. Uskoakseni se on vain hidastanut palautumista ja tuonut alakuloisuutta.

Tällä kertaa kisan jälkeinen alavire on ollut helpompi kuin aiemmin. Ehkä se, että tajusin muilla olevan samaa vikaa, on tuonut heti helpotusta. Olen myös ihan rauhassa saanut muistella Nuuksion kisaa ilman seuraavan juoksutavoitteen suunnittelua. Kisasta jäi monin tavoin hyvin positiivinen fiilis. Toisaalta tuntuu epätodelliselta, että juoksin tosiaan kuusi ja puoli tuntia. Ehkä sellaisen jälkeen onkin ihan ok, jos on vähän nuuduksissa.

Nyt mulla on siitä kummallinen tilanne, että loppuvuoden ainoa juoksutavoite on saada 1200 kilometriä täyteen. Vuotta on vielä jäljellä vaikka kuinka, joten pitänee keksiä jotain muutakin työn alle ettei ihan tylsisty.

Postauksen kuvat ovat siskoni ottamia. Viimeinen kuva kertoo, millainen pörrökasa mun letistä tuli maratonin myötä. :D