Kuukausi Nuuksio Classiciin – sekalaista höpinää

Onkohan päässäni jotain vikaa, kun ensisijainen syyni osallistua polkumaratoniin on päästä kokeilemaan, miten pahalta voi tuntua tuntikausien raasto polkujuostessa? Ilmoittauduin Nuuksion polkumaratonille maaliskuussa, lähes puoli vuotta ennen tapahtumaa. Jo tuota ennen olin tietysti puntaroinut osallistumista ja miettinyt, millaiselta tuntuisi juosta tuntikausia poluilla. Ja ajatus osallistumisesta lähti tosiaan siitä, että mietin, millaiselta tuntuisi jatkaa juoksua siinä vaiheessa, kun on jo ihan naatti ja maaliin on vielä pari tuntia.

En normaalisti tietenkään nauti kivusta ja tässäkin on varmaan pohjimmiltaan kyse itsensä ylittämisestä. Juoksen ensisijaisesti mukavuusalueella. Itse asiassa mulle on todella harvinaista, että juostessa olisi jotenkin vaikeaa tai huono olo. Minun on myös todella vaikeaa motivoida itseäni rankkoihin treeneihin. Ehkä siksi vaaditaankin joku tällainen juttu, jossa pääsen kunnolla kokeilemaan omia rajojani.

Treenit ovat monin tavoin menneet hyvin ja kilometrejä on kertynyt. Olen juossut kaikki pitkät lenkit suunnitelmien mukaan, mutta mäkitreenejä ja vetotreenejä en. Lomalla en halunnut stressata liikoja siitä, että löydän sopivan mäen tai pääsen urheilukentälle vetotreeniin, joten kovemmat harjoitukset muuttuivat pk- tai vk-lenkeiksi. Se on ihan ok, mutta mäkitreenin vähäisyys toki hiukan mietityttää.

Olen juossut nyt kesällä kaksi kolmenkympin lenkkiä poluilla. Siinä mielessä olen ollut tosi tyytyväinen juoksuihin, että ne olivat harjoitusohjelmani olennaisimmat treenit, ja kumpikin meni ilman suurempia ongelmia. Raskasta kyllä oli, ja kumpaankin lenkkiin meni selvästi enemmän aikaa kuin mitä olin etukäteen ajatellut. Tämän viikon maanantaina juoksin 32 kilometrin lenkin poluilla, ja iso osa reitistä oli vielä melko mäkistä tai teknistä polkua. Postauksen kuvat ovat tuolta maanantain lenkiltä. Aikaa meni yli viisi tuntia. Jos joku olisi vaikka kymmenen vuotta sitten kertonut, että ihan vapaaehtoisesti juoksen viisi tuntia jossain puskassa, niin olisin kyllä pitänyt tulevaisuuden itseäni hiukan hulluna. 

Viime vuoden syksyn polkujuoksukisoissa olin hyvässä kunnossa ja kympin kisoissa keskivauhti painui alle 7 minuutin per kilometri. Se vauhti, mitä pystyn pitämään yllä kymmenen kilometriä ei valitettavasti kerro mitään siitä, millaista vauhti on silloin, kun kilometrejä on alla jo 20+ ja repussa täysi juomarakko muiden varusteiden lisäksi. Keväällä arvioin polkujuoksuvauhtiani turhan optimistisesti, mutta kesän pitkät lenkit ovat tuoneet realismia aika-arvioihin. Ja samalla myös hieman lisäjännitystä, sillä itse kisassa on maksimisuoritusaika sekä cut-off –pisteet, joihin tulee selvitä tietyssä ajassa, jotta voi jatkaa maaliin asti. En aio asettaa Nuuksioon mitään aikatavoitetta, vaan tavoitteenani on vain päästä maaliin.

Ennen Nuuksiota juoksen vielä Paavo Nurmi Marathonilla puolikkaan. Olen miettinyt tuota kisaa harvinaisen vähän. Osallistun lähinnä, koska se on perinne, ja haluan juosta kisan sellaisella vauhdilla, joka ei ainakaan häiritse polkumaralle treenaamista. En ole viime vuosina pystynyt enää motivoimaan itseäni puolimaratonin ennätyksen tavoitteluun, joten loppuaika on jälleen kerran sivuseikka. Jännää, miten juoksuharrastus vuosien myötä muuttaa muotoaan ja tavoittelemisen arvoiset asiat elävät.

Juoksin toistaiseksi ainoan maratonini syksyllä 2015. Siitä vuoden päästä olin pitkään telakalla sitkeän selkävaivan vuoksi. Tuolloin mietin, etten ehkä koskaan enää juokse toista maratonia. Kesän pitkiksillä olen tuntenut suurta kiitollisuutta siitä, että vaivat ovat jääneen taakse ja pystyn juoksemaan kolmenkympin harjoituslenkkejä ilman, että mihinkään sattuu. 

Tätä tekstiä naputellessa alkoi jo vähän jännittää. Kuukaudessa voin vielä mokata polkumaratoniin valmistautumisen tai voi käydä jotain yllättävää. Toivottavasti viimeiset viikotkin menevät hyvin ja pääsen Nuuksion starttiviivalle hyvillä mielin.