Saako juoksu olla joskus pakkopullaa?

Tälläkin viikolla on takana 5 lenkkipäivää. Marraskuun lopussa vielä piristävältä tuntunut lähes päivittäinen juoksentelu alkaa jo painaa, eikä fiilis ole paras mahdollinen. Juoksen usein vaan saadakseni tonnin täyteen. Tällä viikolla lenkille lähtö alkoi jonain päivänä jo tuntua pakkopullalta. Onko se välillä ihan ok, vai pitäisikö aina olla kiva lähteä juoksemaan?

Mulle on vuosikymmenten kokemuksen myötä hyvin luontevaa muhia koko ilta sohvalla lueskellen, pelaillen tai netissä surffaillen. Juksuharrastuksen myötä olen vähitellen oppinut, että löhöily on vieläkin kivempaa, kun on ensin käynyt lenkillä. Silti tulee päiviä, jolloin en vain saa itseäni liikkeelle. Ja toisinaan tulee päiviä, jolloin lenkille lähtö vaatii itsensä ylipuhumista.

En yleensä juokse näin usein, ja vaikka lenkit ovat olleet lyhkäisiä, 5 lenkkiä viikossa vie ison loven vapaa-ajasta valmistautumisineen ja suihkussa käymisineen. Välillä jo vähän väsyttää, mutta sitten muistutan itseäni siitä, että tavoite on joka lenkin jälkeen usean askeleen lähempänä. Kun olen päättänyt, että juoksen viidesti viikossa, niin sen myös teen. Lenkin jälkeen fiilis on onneksi ollut aina parempi kuin lenkille lähdettäessä. Silti veikkaan, että kovin pitkään en jaksaisi tätä tahtia, vaan onneksi kyse on vain muutaman viikon ponnistuksesta.

Tällä viikolla tympäisi erityisesti liukkaus. Työmatkoilla on jo saanut taiteilla pysyäkseen pystyssä, ja se tekee ulkoilusta hiukan stressaavaa. Lenkille lähtiessä olen arponut, laitanko nasturit vai pärjäisikö ilman. Nastalenkkarini eivät sovi jaloilleni erityisen hyvin, joten en haluaisi juosta niillä vain varmuuden vuoksi. Viimeiset pari päivää on ollut niin järjettömän liukasta, että ilman nastoja en ole ovesta ulos uskaltautunut. Eilinen lenkki oli aika nihkeä, sillä olin jo tehnyt aiemmin päivällä kauppareissun ja siivonnut, eikä olisi huvittanut enää rehkiä. Tänään fiilis olikin onneksi parempi ja onnistuin ajoittamaan juoksulenkin siihen päivän ainoaan hetkeen, kun aurinkokin pilkisti pilvien raosta. Tuli taas muistutus siitä, miksi juoksu on niin kivaa, ja lenkkikin piteni aiotusta.

Tulin siihen tulokseen, että kyllä, joskus lempiharrastuskin saa tuntua nihkeältä ja pakkopullalta. Ainakin silloin, jos tekeminen on kuitenkin vapaaehtoista ja edesauttaa tavoitteiden saavuttamista. Ajoittainen puurtaminen ei haittaa, kun sitten tulee taas vaihe, jolloin juoksu on parasta ikinä.