Helmikuu meni...

...päin mäntyä, voisin kirjoittaa. Mutta listaanpa tähän kuitenkin asioita, jotka ovat hyvin näin kuun päätteeksi.

Juoksin 81 kilometriä. Tiputin jo vuoden alussa tavoitekilometrit 80 kilsaan, mutta juoksumäärän piti vähentyä salikäyntien myötä eikä siitä syystä, että märehdin omaa surkeuttani sohvannurkassa. Silti, juoksutavoite tuli saavutettua.

Löysin vuokra-asunnon, jonka myötä voin pitää vanhat juoksureittini, eikä tässä myllerryksen keskellä tarvitse sentään löytää uusia lenkkipolkuja. Bonuksena asunnossa on sauna, jota aion todellakin hyödyntää juoksunjälkeiseen rentoutumiseen.

Olen ex-avomiehen kanssa väleissä ja hän hoitaa huonekasvejani ainakin siihen asti, että pakkaset hellittävät ja saan kasvitkin muutettua uuteen asuntoon.

Mulla on maailman parhaat työkaverit. Sieltä suunnalta tulee muuttoapua, muuttolaatikoita, teetä ja sympatiaa.

Mulla on myös aivan ihana perhe, ja siskoni on aikaa ja vaivaa säästämättä auttanut mua ihan kaikessa. Saman siskon kanssa lähdemme Teneriffalle 3 viikon kuluttua.

Tuo Teneriffan matka tuo myös lähitulevaisuuteen jotain hyvää, jota odottaa. Aiomme patikoida useana päivänä ja jos sää sallii, nousemme myös Teiden huipulle köysiradalla. Kummallakin on toki korkeanpaikankammo, mutta ei anneta sen haitata!

Ero

Blogitaukohan tähän taas tuli. Ja tällä kertaa syynä on ero yli 11 vuotta kestäneestä parisuhteesta.

Eipä tämä nyt varsinaisesti blogin aihepiiriin kuulu. Miksi sitten kirjoitan asiasta? Koska tuntuisi todella kummalliselta olla jakamatta näin isoa elämään vaikuttavaa asiaa täällä. Olen lukenut blogeja, joissa vastaava elämänmuutos on ollut huomattavissa rivien välistä, mutta sitä ei ole suoraan sanottu, ja suhtautumistapa on aina hiukan hämmentänyt. Mielestäni erossa ei ole mitään hävettävää, ei myöskään jätetyksi tulemisessa, eikä se ole asia, jota tulisi piilotella. Näin kävi, ja minä olin se, joka olisi vielä halunnut yrittää, mutta mies halusi erota.

Mulla on edessä muutto, jota en odota ollenkaan innokkaasti. Pikapuolin vuokra-asuntoon, jota en osaa ajatella muuten kuin väliaikaisena asumisratkaisuna. Toivon löytäväni omalta tuntuvan asunnon kuitenkin mahollisimman nopeasti, mutta juuri nyt tarjolla on vain kehnoja asuntovaihtoehtoja, joista valitsen vähiten huonoimman ja toivon, ettei asunto toisi muassaan lisämurheita. Nykyinen koti oli monen haaveen täyttymys, ja siitä luopuminen tekee todella kipeää.

Rutiineista olisi nyt tärkeä pitää kiinni, mutta täytyy myöntää, että vaikeaa on. Töissä käyminen sujuu, tosin olen tavallista ärtyisämpi ja välttelen töissäkin ihmiskontakteja. Mutta kotona tunnen olevani aivan eksyksissä. Erosta on nyt yli kaksi viikkoa, enkä ole laittanut kertaakaan ruokaa. Mulle oli tärkeää, että jompikumpi meistä laittoi joka päivä ruokaa ja söimme yhdessä, se oli mielestäni sellaista hyvää arkea. Nyt en näe mitään mieltä laittaa sapuskaa vain itselleni, sillä se oli juttu, jota tein ilahduttaakseni toista. Nyt syön mitä sattuu, enimmäkseen jotain epäterveellistä einestä ja herkkuja. Siinä vaiheessa, kun rutiineja alkaa pudota pois enemmänkin, on tietysti huolestumisen paikka. Toisaalta jossain määrin pitäisi olla itselleen armollinenkin, ja hyväksyä se, että kaikkea ei nyt jaksa. Tässä asiassa mun on vaikea nähdä, mikä olisi paras toimintamalli. En pysty pakottamaan itseäni siivoamaan, laittamaan ruokaa ja huolehtimaan itsestäni, mutta toisaalta ahdistaa, kun huomaan elämänhallinnan lipuvan pois. Sitten jos lenkitkin alkavat jäädä enenevässä määrin väliin, tiedän olevani jo hyvinkin syvissä vesissä.

Onneksi olen jaksanut vielä käydä juoksemassa. En mitenkään innokkaasti, mutta juoksu on sentään asia, joka ei ahdista. Mitäpä muutakaan sitä tekisi, olen todennut, ja lähtenyt juoksemaan myös väsyttävän työpäivän jälkeen. Kun ei jaksa ruoanlaittoa tai kotitöitä, eikä kotona ole ketään odottamassa, on kieltämättä jopa helpompi lähteä lenkille. Valitettavasti juoksu ei samalla lailla tuo hyvää mieltä kuin ennen eroa, mutta ainakin pää tuulettuu. Ensimmäisenä viikonloppuna eron jälkeen juoksin 14 kilometrin pitkiksen. Jossain 8 kilometrin kohdalla tajusin ekaa kertaa kunnolla olevani lenkillä. Kroppa oli tehnyt töitä, mutta mieli askarteli murheiden parissa. Se oli hyvä lenkki ja ensimmäinen hetki, kun huomasin ajattelevani, että ehkä jopa selviän tästä erosta. Valitettavasti yhden pitkiksen tuoma parempi mieli ei jaksa kovin pitkälle kantaa.

Hiljaisuus blogissa saattaa edelleen jatkua tai sitten ei, sillä kyllähän kirjoittelu myös tuulettaa päätä ja välillä olisi hyvä keskittyä muuhunkin kuin märehtimiseen. Muuttopuuhat tosin vienevät nekin kyllä voimavaroja ja aikaa. Tällaisia kuulumisia tällä kertaa, ehkä ensi postauksessa kirjoittelen taas juoksujuttujakin.